Part 1

MURUSIA

Kirj.

Marja Salmela

WSOY, Porvoo, 1922.

SISÄLLYS:

Hämyhetkenä. Vanha Maija. Esikoinen. He rakastivat kumpikin. Kannel. Valkolakki. Taistelutantereelta. Pollen puolesta. Veljesi tähden. Kun talvinen aurinko laskee.

HÄMYHETKENÄ.

Oli maaliskuu. Päivä oli ollut kirkas ja kevättunnelmaa täynnä. Sinisenä oli taivas siintänyt, hanki oli häikäisevänä hohtanut, ja päivä oli paahtanut melkein kuin kesällä. Nyt oli ilta. Aurinko oli mailleen mennyt, ja iltaruskonkin heloittava puna oli häipynyt. Valju kuutamo yksin valaisi lumivainioita. Luonnon voimakas, keväinen riemastus oli vaihtunut vienoon sopusointuisuuteen ja rauhaan. Oli hiljaista sydänmailla. Kaikki oli kuin uneen vaipumaisillaan. Ainoastaan tulet, jotka siellä täällä syttyivät mökkien ikkunoihin, kertoivat siitä, että täälläkin oli ihmisiä, oli elämää ja työntekijöitä, jotka eivät vielä levolle joutaneet.

Vähän matkan päässä maantieltä kapean niemen nenästä näkyi suurempi herraskartano. Sen kirkkaasti valaistuista keittiön ikkunoista loistivat tulet tielle asti. Sielläkin oltiin jo ahkerassa työssä sytytetyn lampun ääressä.

Muualla talossa vallitsi vielä hämyhetken syvä hiljaisuus. Huoneissa oli pimeää, ainoastaan salin uunissa räiskyi iloinen takkavalkea. Siellä istui kasvava tyttö roihurahilla tuleen tuijottaen. Hän oli jäänyt tänne valkeata vartioimaan muiden kaikkien ollessa lepäämässä. Mutta pian he tulisivat, sen hän tiesi, ja sitten alkaisi se hetki päivästä, jota hän eniten sekä rakasti että pelkäsi, hämyhetken vietto, jolloin äiti soitti ja perhe saliin kokoontuneena istui kuuntelemassa.

Ei sitä semmoista aina tarjottu, ei jokapäiväisissä oloissa, mutta nyt, kun naimisissa oleva sisar perheineen oli tullut käymään, ja kun velikin pikku poikansa kanssa oli kotona, tulisi hämyhetken viettokin varmaan. Ja mukanaan toisi se valtavan, voimakkaan tunteen elämän ihmeellisestä rikkaudesta, sen suruista suurista, sen ihanimmista iloista. Se paisuttaisi rintaa, saisi sydämen sykkimään, olisi suuri, mahtava kuin hyökylaine, lopulta aivan itseensä upottaa tukahduttaisi.

Ja tuo odotettu hetki tuli.

Isä asettui keinutuoliin. Pieni pojanpoika kapusi hänen polvellensa, ja sisko miehensä kanssa asettui viereen. Sitten alkoi äiti soittaa.

Lapsenlapset saivat ensin osansa. Raikkaina kaikuivat marssin säveleet. Pienokaisten silmät loistivat, posket punoittivat ja jalka polki tahtia. Mutta kun marssijoita alkoi väsyttää, saivat he siirtyä toiseen huoneeseen, ja soitto muuttui syvällisemmäksi.

Kaikki oli hiljaista huoneessa. Takassa räiskyvä valkea oli muuttunut hiilokseksi. Ei mikään häirinnyt hämyhetken vienoa soittoa. Se oli niin sisältörikasta, niin vaihtelevaa ja samalla niin todellisuuden mukaista. Siinä ihmissydän iloistaan iloitsi, siinä se ikäviään itki. Milloin taas särähtävät epäsoinnut loihtivat ilmi elämän ristiriitaa, sen suruja, sen tuskia ja taisteluita, milloin vaativat säveleet voimakkaina työhön ja tosi toimeen, vaativat terästä tahtoon, tarmoa mieleen.

Mutta tuon kaiken ohessa soi uudelleen ja yhä uudelleen kesken epäsointujen ja voimakkuuden hiljainen vieno sävelvirta. Se oli tyyni kuin kesäiltana lammen pinta Suomen saloilla, oli syvä, salaperäinen kuin valtameri ja sopusointuinen kuin kaiku iäisyyden mailta.

Oudoksi muuttui kuulijain mieli. Kun marssin säveleet olivat soineet, olivat ne heitäkin innostuttaneet. Noinhan äiti oli heillekin soitellut, kun he pieniä olivat. Ja samoin kuin soitto nyt marssista oli muuttunut syvällisemmäksi, samoin oli se ennen lasten kehityskannan mukaan muuttunut. Äidin soitto oli heille esittänyt lapsuuden iloja, oli nuoruuden lämmintä hehkua heille tulkinnut ja ollut tutustuttajana elämän taisteluun. Se oli heille viittonut tietä syvään, katoamattomaan sielun rauhaan.

Ihmeellinen voima oli tällä soitolla. Lieneekö se siitä johtunut, että äiti itse oli elänyt kaiken sen, mitä säveleissä esitti. Hän oli ollut lapsi lastensa kanssa, nuori kun he nuoria olivat. Ja kun he nyt täysi-ikäisinä kuuntelivat hänen soittoansa, ymmärsivät he sitä kuin yhdenikäisen rakkaan lapsuusystävän puhetta. Siksi sen säveleet eivät turhaan kaikuneet, siksi kävivät ne sydämestä sydämeen.

Tyttö uunin edessä kätki kasvot käsiinsä. Miten suurta ja valtavaa tuo kaikki oli, semmoista kuin se elämä, jota hän ei vielä tuntenut, mutta jonka ilot ja surut jo hänen rintaansa ahdistivat. Tuntui siltä, ettei hän voi sitä kestää, ei jaksa elää elämää, ellei saa muotoa antaa sille, mitä tuntee, luoda kuvia elämästä ja sen äärettömästä, ihmeellisestä rikkaudesta.

Hän painoi käden rintaansa vasten ja kuunteli. Jospa voisi hän sieluunsa kätkeä jok'ainoan säveleen, jok'ainoan kuvan sitä kerran luodakseen uudelleen yhtä eheänä, yhtä kauniina, kuin hän sen nyt kuuli. Miten kadehdittavan onnellinen olikaan äiti, jonka sielua jo elämän ilot ja surut olivat rikastuttaneet. Niin tahtoi hänkin kerran elää, aina oppia, aina koota aarteita elämän poluilta, ei koskaan kylmetä, käydä välinpitämättömäksi -- -- -- vaan iloita siitä, mikä on suurta, mikä kaunista elämässä. Hiilos oli mustunut. Hämyhetki oli vähitellen pimeäksi muuttunut. Soitto vaikeni, valoja sytytettiin ja kukin kävi työhönsä. Mutta äidin hämyhetken soitto kaikui vieläkin kuulijoiden sydämissä, kaikui päivä päivältä, vuosi vuodelta, elämän taistelussa ja sen tyyneydessä, sen iloissa ja sen suruissa. Se oli kuin hiljainen henkäys, joka toi siunauksen tullessaan. Se oli pyhä muisto lapsuuden kodista.

VANHA MAIJA.

Vanhaksi Maijaksi nimittivät häntä kaikki.

Ei kukaan tullut ajatelleeksi, että hänkin kerran oli ollut nuori, eikä tainnut hän sitä itsekään enää muistaa. Hänen aivoissaan ei ollut paljon ajatuksia. Ja mitä tunteisiin tuli, olivat ne niin syvälle hautautuneet, ettei niistä kukaan tietoa saanut. Ne olivat kätkössä, kuin jyväset ihmisten tallaamalla tiellä. Ne painuivat painumistaan ja peittyivät piiloonsa yhä täydellisemmin. Lopuksi ei Maija itsekään enää tiennyt, oliko niitä olemassa vai ei. Ja milloinkapa hänellä olisi ollutkaan aikaa tunteistaan vaaria ottaa? Jos hän joskus olisikin tuntenut sen tapaista sydämessä sykähtävän, tukehtui se kohta arkipäivien puuhiin. Hänen elämänsä oli raatamista aamusta iltaan asti. Ei hän hiki päässä ponnistellut kolikoita kootakseen, ei kunniata eikä hyvinvointia etsinyt. Välttämättömyyden ja velvollisuuden vaatimana hän raatoi. Ja palkkana oli kova leipäkannikka, jota hän suolaveteen kastoi.

Se aika, jolloin hänkin oli ollut nuori, lapsi vielä ja lapsen lailla huoleton, se oli kaukana kuin kotoinen ranta valtameriä vaeltelevalla. Ennen aikaansa oli Maija vanhentunut. Kurttuun olivat kädet ja kasvot käyneet, selkä kumaraan, ja liinatukka harmahtavaksi. Hän oli kuudenkymmenen vuotiaana vanha ja tutiseva kuin kahdeksattakymmenettä lähentelevä. Eikä se ihme ollut, sillä Maijan työpäivä oli varhain alkanut. Kymmenennelle oli hän vasta kääntynyt, kun piti lähteä maailmalle elatustansa hankkimaan.

Oli hän jo varemminkin työssä ollut, oli viisi-kuusivuotiaasta alkaen pikku siskojaan paimennellut, oli ollut menossa päivällä ja yöllä, kesäkuumalla ja purevimmassa pakkasessa. Mutta mitäpä siitä! Eihän se edes työltä ollut tuntunutkaan. Aivan kuin itsestään sujuivat kotoiset askareet. Niihin oli Maija vähitellen tottunut siitä asti kuin kynnelle kykeni. Talvisaikana sai hän tuvassa askareiden lomassa pitää "lapsia" silmällä, kätkyttä kiikutella, jossa nuorin nukkui, katsoa "lehmiä" ja "lampaita", joille pikkuveljet pulikoista navettaa rakensivat, ja kaiken tämän ohessa itse aapista opetella, huuhtoa hulikat, pestä penkit, pyyhkiä pöydät ja huolta pitää kaikesta, jonne ei äiti joutanut.

Kesällä taas oli velvollisuuden täyttäminen vieläkin helpompaa. Silloin työnteko mennä hurahti iloisesti ja huomaamatta kuin arkipäivät joulupyhien lomassa. Ei vaivannut vilu eikä nälkä. Mansikat kypsyivät ihan kotimäen rinteellä, mustikat kivenheiton päässä metsässä. Alempana aholla oli mesikoitakin mättäät aivan punaisina, ja niitä vasta kelpasi kaupaksi poimia. Pärekoppa kiinnitettiin isän laittamille pyörille. Pienimmät lapset pistettiin koppaan, toiset saivat juosta kipitellä perässä pysyäkseen. Ja niin sitä mentiin. Puutetta ja huolta oli yhtä vähän kuin tarpeitakin.

Jo ennen marjain kypsymistä tuli keväällä mahlan juonti, sitten vispiläin ja vastaksien valmistamisaika. Ja kun viimein marjojen kypsyminen todella alkoi, silloin kesti niiden noukkimista, siksi kuin maa rupesi routaantumaan ja viimeisetkin hallan panemat puolukat olivat poimitut.

Ainoastaan kerran oli Maijasta tuntunut karvaalta kotivelvollisuuksien täyttäminen. Se tapahtui kauniina kesäpäivänä, jolloin pieni vastasyntynyt kimeällä huudolla ilmaisi aikovansa anastaa Maijan aikaa ja kytkeä hänet kätkyen viereen muiden metsissä ilakoidessa. Silloin meni Maija tuvan taakse, kääntyi päin veräjälle, josta metsään mentiin, ja parahti itkuun. Mutta kun hetken perästä Kaisamuorin käskevä ääni kuului, niisti hän nenänsä hameen helmaan, pyyhkäisi kyyneleet pois poskipäiltä ja istui hetken kuluttua tuvassa täydessä toimessa ja työssä.

Seuraavana keväänä tuli tuo paljoa kovempi kolaus, joka Maijalle teki selväksi, että hänen tästä puoleen täytyi maailmalle elatustansa ansaitsemaan.

Oli myöhäinen ilta huhtikuun viime päivinä. Maija oli vasta saanut kymmenkuukautisen Kalle veljensä nukkumaan ja oli itse ryöminyt olkikuvolleen uunin viereen. Silloin kuuli hän isän sanovan verkalleen mutta painavasti: "Mihin siitä pääsee? Pitää perettä vähentää, kun yhä lisää tulee, eikä elättää jaksa".

"Onhan se niin, myönsi äiti, mutta tyttö on vielä niin kunnoton. Minne sinä hänet toimittaisit?"

"Tuonnehan minä meinasin herraskartanoon. Mihinkäpä täällä muuanne saisi."

"Vai sinne, vai niin", huoahti äiti. "Kylläpä siitä koulu tulee."

"Tulee kai se koulu käytäväksi kerran kuitenkin. Ei köyhän lapsi kauan jouda kotona olemaan."

"Onhan se niinkin. Ja minnepä sitä muuanne saisi. Herrasväellä siellä kun on se vuoden vanha tyttö, niin kyllä kai ne Maijan ottavat sitä katsomaan."

"Sitähän minäkin juuri."

"Kuuluu vaan se rouva olevan kovin tiukka palvelusväelle."

"Niinhän nuo puhuvat. Soisi sitä lapsen pääsevän paremmille paloille, kun kerran kotoa lähtee, mutta mistä niitä nyt parempia ottaa."

Maija ei puheesta sen enempää kuullut. Hän jäi silmät selällään kattoon tuijottamaan. Tuhannet sekavat, epämääräiset ajatukset rupesivat hänen aivoissaan ajelehtimaan synnyttäen kuvia ankarasta rouvasta, joka riiteli, kotoalähdöstä ja kesästä ilman mahlanjuontia ja marjojen poimintaa.

Maija muisti, miten viime kesänä oli ollut harmissaan Kallen syntymästä. Surunsekaisella katumuksella hän nyt ajatteli, että saisi tulla vaikka kaksi yht'aikaa, kunhan pääsisi kotoa lähtemästä. Mutta myöhäistä oli nyt katumus.

Seuraavana päivänä odotti Maija, että äiti hänelle asiasta puhuisi, mutta kun ei mitään kuulunut ei sinä eikä seuraavana päivänä, alkoi Maijan pelko poistua. Mutta juuri mielen taas levolliseksi tultua tuli tuo aikaisemmin odotettu isku aivan äkkiarvaamatta. Isä palasi iltapuolella kylästä, ja illempana alkoi äiti toimittaa Maijalle palvelukseen menosta. Maija istui peruja kuorimassa, äiti teki tulta takkaan ja nosti padan tulelle. Siinä asia sitten puhuttiin. Ei sanonut kumpikaan mitään siitä, miltä mielessä tuntui. Äiti vain kehoitti Maijaa olemaan nöyrä ja kuuliainen herrasväelle ja tyytymään, vaikka vaikealtakin tuntuisi. Sitten syötiin illallinen, ja senjälkeen meni kukin levolle.

Seuraava päivä oli lauantai. Se oli Maijalle pitkää hyvästijättöä iltaan asti. Suurinta hellyyttä sai kuitenkin Kalle osakseen, sillä Maijaa painoi syvä syyllisyyden tunne pikku veikon suhteen. Kyllä kai se oli Maijan viime kesäinen tylyys Kallea kohtaan, joka nyt tuotti hänelle tämän kovan rangaistuksen. Hänen sydämensä suli hänen tätä ajatellessaan ja kurkussa tuntui kummasti ahdistavan.

Isä oli kartanossa käydessään luvannut tuoda Maijan sinne sunnuntai-iltana. Pyhänä, kun päivällinen oli syöty, laittautuivat he matkalle, sillä kartanoon oli toista penikulmaa ja isän piti sieltä vielä jatkaa työpaikalleen.

Äiti toi käärön, johon oli pannut Maijalle, mitä pientä kokoon sai. Siinä oli valkoiset pumpulisukat, joita äiti oli pitänyt, kun kuulutukseen pantiin, punaraitainen pumpulihuivi ja isän paikkaamat vanhat kengät.

"Pidä nyt itsesi siistinä", varoitti äiti. "Pese paitasi illalla ja pane kuivumaan. Minulla ei nyt ole enempää sinulle antaa. Ole nöyrä ja kuuliainen rouvalle ja koeta pitää virastasi vaaria."

Sitten äiti kätteli, katsoi pitkään ja haleasti ja niisti nenää esiliinansa nurkkaan.

Maija ei uskaltanut silmiin katsoa. Olo olisi siitä käynyt vaan tukalammaksi. Mutta vaikka ei paljon katsonutkaan ympärilleen, huomasi hän kuitenkin pienempien siskojen seisovan ihmeissään tuvan ovella. Liisa näkyi imevän sormiaan, ja Matti seisoi kädet selän takana suu avoinna toisiin töllistellen. Mutta Maija ei katsonut enää heihinkään. Isä seisoi jo maantiellä odottamassa, ja hän juoksi mäenrinnettä alas saavuttaakseen isän.

Sitten he alkoivat astua.

Monta sanaa eivät vaihtaneet matkalla. Vasta kun oli astuttu toista tuntia polttavassa päivänpaahteessa, pysähtyi isä, otti puukon taskustaan, kävi tuohta kiskaisemassa koivusta ja teki lippaan.

"Tuleppa juomaan, täällä on lähde", sanoi isä.

Isä joi ensin, Maija sitten ja sitten taas astumaan.

Vähän myöhemmin poikkesi isä valtatieltä veräjän kautta aholle. Siellä olivat jo mansikat ja mesikat ruvenneet lehtiä tekemään. Polku oli kapea ja kierteli mutkikkaana alamäkeä. Lepän oksat löivät aivan vasten kasvoja ja kastelivat sadepisaroilla Maijan hametta.

Olikohan tätä tietä vielä pitkältä? Vai oliko kartano jo lähellä?

Maijan sydän rupesi kiivaasti sykkimään, kun he tulivat siistiin, hyvin hoidettuun koivikkometsään. Pian kai olivat perillä. Isäkin näkyi tästä heränneen huomaamaan, että nyt pitää ajatella, mitä ensi hätään sanoa.

He olivat jo riihen takana, kulkivat siitä karjan tietä takapihalle, sieltä kaivolle ja sitten suorinta tietä pihan poikki keittiöön.

Siellä oli touhua ja kiirettä. Ei kukaan huomannut tulijoita. Palvelija tuli sisältä päin ja lennätti suuttuneena suuren tarjottimen pöydälle. Kyökkipiika työnsi sen pois siitä, ei ollut tilaa pöydällä. Sitten avasi hän oven ja ajoi pihalle suuren pitkäkarvaisen kartanokoiran, joka vasikanluu hampaissaan seisoi ovella odottamassa. Ei joutanut kukaan huomaamaan vastatulleita, vielä vähemmin tervehtimään. Isä rohkaisi silloin mielensä ja pyysi tavata rouvaa.

"Vai rouvaa?" Piiat käskivät hetken toinen toisiaan, sitten meni sisältä tullut tyttö ilmoittamaan asian.

Odotusta kesti vielä vähän. Isä seisoi Maijaa kädestä pidellen ja painautuneena niin lähelle seinän ja oven välistä nurkkaa kuin mahdollista.

"Vai tässä se tyttö on." Ääni oli rouvan. Sanat saivat sekä isän että tyttären säpsähtämään, sillä rouva oli aivan odottamatta astunut esiin keittiön takana olevasta ruokasäiliöstä.

"Tässähän se on." Maija niiasi niin että hameen liepeet lepsahtivat lattiaan.

"Vanhako se on?"

"Kääntyy Mikon päivästä kymmenennelle."

"Eikä osaa mitään?"

"Eihän se herrastapoja, mistäpä niitä meillä." "No niin, tietäähän sen. Mutta ainahan sitä pitää köyhää auttaa. Onko tytöllä vaatteita kuinka paljon?"

"Anna tänne!" Maija ojensi isälle käärönsä. "Panihan se eukko niitä tähän nyyttiin vähän. Omistaan otti. Ei käynyt teettäminen uusia."

"Entä päällä?" Rouva nosti Maijan hameen lievettä ja tarkasteli arvostellen kaikki vaatteet. "Kyllähän tässä aluksi on. Mutta paljon saamme lisää panna, jos mielii pitää tyttöä siistinä."

Tuntui taas niin rintaa ahdistavan, mutta Maija seisoi silmiään räpäyttämättä kuin se, joka on tottunut tyyneesti kestämään kaikkea.

Sitten jätti isä jäähyväiset, ja Maija jäi tuvan portaille katsomaan hänen menoansa. Kun isä oli ehtinyt suuren koivukäytävän toiseen päähän, katosi hän näkyvistä, mutta Maija ei liikahtanut paikaltaan. Kyökkipiika juoksi ohi ja tuuppasi tyttöä mennessään. Renkipoika tuli hevoshaasta helisevät valjaat olalla. Hänen katseensa mitteli Maijaa kiireestä kantapäähän. Mutta mikään ei voinut kiinnittää pienen tulokkaan huomiota. Vasta kun rouvan ääni kutsui, säpsähti tyttö.

"Tule työhön nyt", sanoi rouva, "ei auta sinun alkaa laiskottelemalla."

He kulkivat parin suuren, valoisan huoneen läpi, joissa oli koreat seinäpaperit ja lattialla pehmeät matot, jotka kulkivat viistoon huoneen toisesta nurkasta toiseen muodostaen ristikon keskellä. Rouva neuvoi aina pyyhkimään jalkoja hyvin ja kulkemaan matoilla. Sitten avasi hän oven lastenkamariin.

"Täällä pitää sinun olla silloin, kun et voi tyttöä ulkona kuljettaa. Minä toivon, että sinä olet aina rehellinen ja luotettava, muuten et saa kauan olla meillä."

Pieni toisella vuodella oleva tyttönen kääntyi Maijaan kalistellen helyä kädessään. Tyttö oli melkein Kallen ikäinen, ja Maija kääntyi häntä syliinsä nostamaan.

"Älä hyvä ihminen. Ota kauniimmasti, ei sitä niin saa retuutella kuin teidän tallukoitanne. Työnnä nämä vaunut pihalle ja pane tyttö niihin. Voit olla ulkona vähän aikaa niin kauan kuin vielä päivä paistaa."

Maija teki työtä käskettyä, mutta siitä hetkestä kuoleutui hänessä ilo siitä, että saisi lasta hoitaa. Hän oli hetken luullut saavansa tuntea samaa kuin Kallea syliinsä nostaessaan, mutta todellisuus selvitti hänelle kohta, että herraslapsen hoito oli toista.

Maijan virka tuli moninaiseksi. Tosin hänellä ei virallisesti ollut muuta tehtävää kuin lapsenhoito, mutta todellisuudessa oli hänellä tointa jos kuinka paljon. Kaikki katsoivat häntä käskyläisekseen. Piiat laittoivat salaa asioilleen, rouva keksi mitä milloinkin aina pientä ammattia, "jott'ei aika menisi hukkaan", ja talon nuoret herrat, kaksi kouluiässä olevaa poikaa, pitivät tiettynä asiana, että Maijan piti heitä palvella. Hänen piti heidän tavaroistaan huolta pitää, korjata ongenvavat ja matoset rannalta tai veneestä, jonne pojat ne jättivät, ja pitää huolta siitä, ettei mitään kadonnut, ei omistajien eikä muiden huolimattomuuden kautta. Ja voi häntä, joll'ei hän tätä kyennyt täyttämään.

Mutta näiden pikku tehtäviensä vuoksi ei Maija tietysti koskaan saanut laiminlyödä päätehtäväänsä: lapsenhoitoa. Kaikki muut askareensa piti hänen suorittaa sen ohessa niin sukkelaan ja huomaamatta kuin suinkin. Ei saanut pikku Siiri hetkeksikään jäädä silmällä pitämättä. Jos hän yritteli pystyyn ja keikahti kumoon Maijan juostessa poikien asialle, tiesi Maija, ettei häntä ilot odottaneet. Ja yhtä hullusti oli Maijan saapuvillakin ollessa, jos vaan hänen ja pikku neidin tahdot joutuivat ristiriitaan toistensa kanssa.

Siirillä oli oma tahtonsa hyvin selvillä, ja se kohdistui usein kaiken olemassa olevan hyvän järjestyksen hävittämiseen. Talon emäntä taas oli erinomaisen kyvykäs ja puuhaava ihminen, joka piti järjestystä joka kohdassa ja tiesi ainakin yhtä hyvin, kuin tyttärensä, mitä hän tahtoi. Kahden tällaisen lujatahtoisen käskijän komennettavana joutui Maija usein ahtaalle.

Pikku Siirin päähän saattoi milloin tahansa pälkähtää vetäistä ruokasalin pöydältä liina saadakseen kupit ja lautaset sieltä lattiaan. Mutta jos Maija silloin hätään ennätti ja vei hänet puutarhaan, olivat siellä taas äidin istuttamat kukkaset hyppysiä houkuttelemassa. Surua ja suuttumusta seurasi, kun ei sekään ilo ollut saavutettavissa.

Mutta Maija sai ne kiukut maksaa. Hänenhän syy oli, kun taas oli lasta niin huonosti katsonut, että sai sen pahalle päälle.

Rouvalla oli oma oivallinen rankaisutapansa. Sen oli hänen käytännöllinen älynsä hänelle opettanut, ja se kasvatus ja katsantokanta, johon hän pienenä oli tottunut, oli täydessä sopusoinnussa hänen menettelynsä kanssa. Pitäjän nuoremmat rouvat pitivät kyllä tätä menettelyä ankarana, mutta Maijan emäntä ihmetteli heidän hemmoittelevaa, uudenaikaista katsantokantaansa. Mikä olikaan sen sopivampaa kuin että rikos sovitettiin pienellä paastolla. Olivathan ihmiset aikoinaan ajatelleet lepyttävänsä yksin Jumalankin mielen käyttämällä niukemmasti hänen ajallisia antimiaan. Eikö siis ollut oikeus ja kohtuus, että palvelija, joka oli isäntäväkeään loukannut, osoitti katumustaan vähän säästämällä heidän maallista hyväänsä. Se oli menettelytapa, joka tyydytti sekä käytännölliseltä että aatteelliselta kannalta. Siksi noudatti rouva sitä ahkeraan.

Tämän oivan kasvatustavan alaiseksi joutui Maijakin kohta taloon tultuaan. Ja hän ymmärsi sen olevan hyvyyttä, ettei häntä sen kovemmin rangaistu.

Kun Maija oli kesän ollut herraskartanossa, pyrki hän syksyllä kotona käymään. Hän ajatteli että jos Mikon pyhäksi olisi päässyt, olihan se niin suuri juhla. Mutta rouvalla oli silloin juuri päänsärky. Hän huokasi ja sanoi että "köyhä lapsi, joka armosta on otettu palvelukseen, ei niin paljon saa ajatella omia mielitekojaan".

Sen jälkeen Maija ei enää kotiin pyrkinyt. Mutta hän taisi sitä kuitenkin ajatella, tuota kotiin pääsöpäivää, sillä hän jatkoi säästöjensä keräämistä.

Paljon hänellä ei tosin ollut säästettävää, mutta joskus putosi murunen muille katetusta onnenpöydästä hänenkin osaksensa. Kun pojat sattuivat hyvälle päälle, heittivät he hänelle sokeripalasen tai piparkakun palkaksi hyvin toimitetusta asiasta. Olipa hän kerran eräänä juhlapäivänä kahviakin saanut ja vielä toisen kerran, kun vieraille porttia avasi, kauniin, kiiltävän viisikolmattapennisen. Kaikki nämä säästöt oli hän koonnut ainoan nenäliinansa nurkkaan, ja sitä säilytti hän muun omaisuutensa kanssa nyytissä ullakolla suuren koivupölkyn takana.

Kun Maijasta odotusaika ja koti-ikävä kovin kasvoivat, kävi hän säästöjään katsomassa ja laskemassa. Siinä oli sokeripalasia seitsemän, yksi kullekin isommalle, Kallelle kaksi. (Se oli sovitusuhri sekin siitä kylmäkiskoisuudesta, jota Maija oli tuntenut Kallen syntyessä.) Sitten oli siellä kaksi korpunpuoliskoa, kolme hienompaa leivosta ja muutama kuivunut vehnäviipale. Ne hän panisi kahtia kaikille, tasaisi niin että niistä jokaiselle riittäisi. Rahan hän antaisi äidille, sen hän oli heti päättänyt.

Hän säästi, laski ja arveli, miten paljon ennättäisi korkoa kasvaa, ennenkuin hän kotiin pääsisi.

Kun joulunpyhät olivat ohi, laski rouva Maijan loppiaiseksi kotiin. Oli pureva pakkanen, "yli kolmekymmentä astetta", sanoivat muut. Mutta mitä se oikein merkitsi, sitä ei Maija ymmärtänyt. Hän sai kyökkipiialta lainata ison huivin. Sen kääräisi hän ympärilleen rouvan antaman vanhan nutun päälle ja sitten hän läksi matkaan.

"Herra siunatkoon!" huudahti äiti, kun Maija astui tuvan ovesta sisään.

Pikku Kalle, joka leikki lattialla, ei enää tulijata tuntenut, vaan parahti itkemään. Maijan tuli vedet silmiin. Hän ei ymmärtänyt oikein miksi. Ujostellen astui hän muutaman askeleen eteenpäin, kätteli sitten ensin äitiä, sitten isää ja rupesi viimein tekemään tuttavuutta siskojen kanssa. Vanhemmat heistä tunsivat hänet heti. Se vaikutti Kalleenkin, ja pian sokuripalaset sulivat hänen suuhunsa kuin lumi lämpöiseen veteen.

Koko päivä oli Maijan mielestä kuin unennäköä. Äidin teki mieli kysyä, miten hänen oli olla siellä palveluspaikassaan, mutta vaikealta tuntui puhuttaminen, kun jo arvasi, ettei se hyvää ollut. Hän ei tahtonut vaatia lasta sanomaan pahaa isäntäväestään, siksi hän vaikeni. Kerran vain hän kysäisi että "no, mitenkä sinä olet toimeentullut?"

"Olenhan minä tuota", sanoi Maija, ja siihen se jäi.

Isä arveli tytön kasvaneen ja sanoi laihtuneen myöskin, "mutta niinhän se on, että laihtuvat ne lapset aina kasvaessaan".

Kun Maija oli ollut kartanossa kuusi vuotta, kävi hän rippikoulunsa. Isä oli joka kerta vuoden umpeen kuluttua käynyt tiedustelemassa Maijan jäämistä. Rouva oli silloin sanonut että "eihän sille voi palkkaa maksaa, mutta pitävät he vielä ruuasta, kun kerran auttamaan ovat ruvenneet". Isä kiitti ja sanoi että "onhan se kovin hyvä asia, mutta voisihan sitä muualtakin kysyä, jos herrasväki ei oikein tahdo pitää".

"Ei se Maija muualla menesty", vakuutti rouva, "se on siksi hiljainen ja typerä. Mutta täällä kun sitä nyt vähän on opetettu, niin meneehän se muiden apuna, vaikka ei enää ole paljon lapsen katsomisessa työtä."