Part 4

ERKKI KOLJAS (nousee). Voimmehan seistäkin. — Jos vaan pysytte vähän alallanne.

EEVI (hiljaa rouva Airolalle). Minä rukoilen sinua, täti! Koeta nyt pakottaa itsesi rauhalliseksi. — Kas niin, täti kulta! Istu nyt uudelleen! Ja kuuntele isää tämä yksi kerta! Tämä kerta vain.

Pakottaa hellästi rouva Airolan istumaan.

ROUVA AIROLA. Nopeasti sitten! Ja niin lyhyesti kuin suinkin!

ERKKI KOLJAS (istuu). Kun nyt — olot ja välit ovat käyneet näin kireiksi ja sietämättömiksi, niin pitäisi koettaa saada aikaan edes laiha sovinto. Sekin olisi parempi kuin lihava riita.

ROUVA AIROLA (ivalla). Olenpa tosiaankin utelias kuulemaan, millainen olisi Erkki Koljaan rakentama laiha sovinto.

ERKKI KOLJAS. Minä ehdottaisin, että te, niin pian kun asiat ja olosuhteet sen sallivat, muuttaisitte pois tältä seudulta. — Sen voin kyllä ymmärtää, että teillä ei sellaiseen ole varoja. Mutta voisimmehan sen asian saada autetuksi.

ROUVA AIROLA. Minä varotan sinua, Erkki Koljas! Jos almuja aijot tarjota minulle siitä, että sinun poikasi on tehnyt onnettomaksi minun tyttäreni, niin poistu, sanomatta sitä sanaa!

ERKKI KOLJAS. Almuja en ole aikonut tarjota, enkä antaa. Mutta jos suostutte lähtemään täältä, niin olen minä valmis ostamaan tämän teidän rakennuksenne.

ROUVA AIROLA. Niinkö?

Katsoo Eeviä.

ERKKI KOLJAS. Niin.

ROUVA AIROLA (pitkään). Ja mistä hinnasta?

ERKKI KOLJAS. Te itse maksoitte tästä neljä tuhatta. Sen jälkeen tämä on vanhentunut. Olisi kai vaikea saada samaa hintaa enään. — Mutta sillä ehdolla, että muutatte johonkin toiseen seurakuntaan, maksan minä tästä viisi tuhatta.

ROUVA AIROLA. Vai niin?

EEVI (pyytävästi). Täti!

ERKKI KOLJAS. Niin. Mutta sillä ehdolla, että muutto tapahtuu ennen nuoren emännän tuloa. — Jo huomispäivänä voidaan kirjoittaa kauppakirja. Ja rahat saatte heti.

EEVI. Ajatteles täti! Silloin voisi Ainakin pikemmin parantua. Se on juuri se, mitä äsken puhuimme. Muutamia päiviä — ja kyllä viikonkin voimme vartioida Ainaa niin, että hän ei saa kuulla mitään ikäviä uutisia, jotka voisivat häntä vahingoittaa. Mutta pitemmältä kävisi se mahdottomaksi.

ROUVA AIROLA. Niin, niin! Kyllä minä ymmärrän. Kyllä ymmärrän. — Mutta jos minä tähän suostuisin, niin sanon sen sinulle Koljas, että suostuisin siihen tyttäreni terveyden tähden. Enkä mistään muusta syystä.

EEVI. Niin, niin! Tietysti Ainan tähden. Eihän tässä ole muusta kysymystäkään. — Ja näinä päivinä ei saa päästää Ainan luo ketään, johon ei varmasti voi luottaa. Heti kotia päästyäni puhun Pentille, ettei hän vahingossakaan paljasta Ainalle mitään.

ROUVA AIROLA. Niin, niin! Etupäässä Penttiä on varottava. Kaikin voimin juuri häntä, sillä hän voisi —

AINA (huoneessaan). Äiti!

ROUVA AIROLA. Sss! Aina on herännyt. Menkää saliin! Tulen heti sanomaan päätökseni. Odottakaa siellä! Eevi! Vie isäsi saliin!

Erkki Koljas ja Eevi menevät.

ROUVA AIROLA (sulkee oven heidän jälkeensä. Menee nopeasti Ainan ovelle).

AINA (puettuna jotenkin samoin kuin toisen näytöksen viimeisessä kohtauksessa, tulee rouva Airolaa vastaan).

ROUVA AIROLA. Herran tähden! Yksinkö sinä lapsi kulta —?

AINA (nojautuu rouva Airolan olkaan). Heräsin äsken — saata minut tuohon — leposohvaan!

ROUVA AIROLA (vie Ainan leposohvaan). Olisit lapsi hyvä odottanut, että olisin ehtinyt auttamaan sinua. — Kas noin! Koetahan saada nyt mukavaa itsellesi. Minä tuon sinulle heti peitteen ja enemmän päänalaista. Odotahan hetki! (Menee Ainan huoneeseen. Tulee heti tyynyn ja peitteen kanssa). Kas tässä! Jaksatko vähän kohottautua — että saan tämän tyynyn —? Riittää jo! Hyvä on. Nyt panen vielä tämän peitteen.

AINA. Sinne vaan jalkapuoleen! Noin. Tässä on kyllä lämmin — hiilustan edessä. Höh! Nyt on kyllä hyvä. Kiitos, kiltti äiti!

ROUVA AIROLA (menee ottamaan tuolin kirjoituspöydän luota ja tuo sen leposohvan viereen).

AINA. Äiti! Eikö jo kohta tule päivä?

ROUVA AIROLA. Mitä sanot?

AINA. Eikö päivä tule jo pian?

ROUVA AIROLA (istuu). Ei, hyvä Aina! Nyt on ilta.

AINA. Oh! Vai ilta! — Ja minä kun luulin —

ROUVA AIROLA. Olet nukkunut niin hyvin koko päivän, että luulit yön menneeksi.

AINA. Niin kai sitten.

ROUVA AIROLA. Uni onkin suurin siunaus sinun terveydellesi.

AINA. Vai ilta! — Sitten on pitkä yö edessä. — Onko jo myöhä?

ROUVA AIROLA. Vasta äsken juuri hämärtyi.

AINA. Yö on niin paha.

ROUVA AIROLA. Ei nyt enään, hyvä lapseni, kun saat unta. Nukut yösi rauhassa ja aamulla heräät taas terveempänä.

AINA. Hm! (Katselee levottomasti ympärilleen). Luulin kuulleeni täältä puhetta äsken. — Oliko joku täällä?

ROUVA AIROLA. Minä olin ja — ja palvelustyttö.

AINA. Eikö — Eevi ole käynyt tänään?

ROUVA AIROLA. Kyllä! Kyllä hän kävi. Mutta sinä nukuit. Hän kyllä vielä pistäytyy.

AINA. Kävikö Pentti täällä usein silloin kun minä olin kuumeessa?

ROUVA AIROLA. Toisina päivinä hän kävi useampiakin kertoja. Ei kukaan ole käynyt sinua katsomassa niin usein kuin hän.

AINA (huoahtaa tyytyväisenä). Se on hyvä! (Hymyilee). Pelkäsikö Pentti minun kuolevan?

ROUVA AIROLA. Tiedäthän sen, että olimme kaikki ihan tuhannessa tuskassa.

AINA. Niin — mutta — pelkäsikö Penttikin?

ROUVA AIROLA. Etupäässä juuri hän. Hän ja minä. Ymmärräthän sen!

AINA. Kyllä, kyllä — rakas äiti!

Äänettömyys.

AINA. Minua niin — vaivaa.

ROUVA AIROLA (nousee). Mikä? — Sano millä tavalla!

AINA (huoahtaa). Ei, ei! Istu rauhassa vaan! Kyllä minun on hyvä olla.

ROUVA AIROLA. Mutta kun sanoit —

AINA. Se vaan tuntui siltä äsken. — Anna minulle kätesi, äiti! Kas niin! Näin on hyvä.

ROUVA AIROLA (panee toisen kätensä Ainan otsalle). Ehkä sinä väsyit, kun lähdit yksin yrittelemään liikkeelle.

AINA. Sinun kätesi on viileä.

Sulkee silmänsä. Äänettömyys.

AINA. Äiti! Kuka kertoi, että koululapset ovat rakentaneet lumilinnan?

ROUVA AIROLA. Ovatko he rakentaneet lumilinnan?

AINA. Niin on joku kertonut. En muista kuka. — Sanottiin, että se on korkeampi kuin meidän vanha kirkkomme. Ja tehty aivan pikkuisista lumipalloista.

ROUVA AIROLA. Missä se sellainen olisi?

AINA. Koljaan pihassa. — Pitäisi sen näkyä tuosta akkunasta.

ROUVA AIROLA. En minä ole siellä mitään huomannut. Ja mitenkä lapset voisivat niin suurta linnaa rakentaa!

AINA. Kyllä lapset voivat. Monta pikku kättä voi paljon.

ROUVA AIROLA. Aina kulta — en minä ole siellä mitään nähnyt.

AINA (avaa silmänsä). Etkö? (Hymyilee). Se on sitten kai ollut unta.

ROUVA AIROLA. Niin kai! Se on vaan ollut pikku Ainan unilinna.

AINA. Sepä oli vahinko. — Voit ottaa jo kätesi pois.

ROUVA AIROLA. Tahtoisitko jotakin? Tekisikö mielesi mitään?

AINA. En tiedä. Koetan ajatella. — Kuka nyt on opettajana minun koulussani?

ROUVA AIROLA. Etkö muista enään? Sama, joka oli sinun edelläsi.

AINA. Vai hän! — Hän on hyvä opettaja. — Kulkevatko lapset tästä ohi yhtä iloisina kuin ennenkin?

ROUVA AIROLA (hymyilee). No, niinkuin varpusparvi ne pyryyttävät toisinaan.

AINA. Sepä hauskaa! — En ole heidän menoansa kuullut pitkään aikaan.

ROUVA AIROLA. Olen joskus kävellyt tuonne tielle vastaan ja hillinnyt heitä, etteivät häiritsisi sinua.

AINA. Nyt ei heitä saa enään estää! — Jahka vaan paranen, niin menen tuonne portille kimittämään heitä.

ROUVA AIROLA (nousee). Niin, niin! Kyllä sitten.

AINA. Mene nyt vaan kyökkiin askareillesi! Kyllä minä pysyn tässä. Jos tuot teetä sitten kun tulet, niin on hyvä.

ROUVA AIROLA. Kyllä tuon. Menen heti hommaamaan. — Kohennanko uunia?

AINA. Ei, ei! Anna sen olla rauhassa. Kun katselee tuota hiljaista hiipumista, niin se niin rauhoittaa.

ROUVA AIROLA. Annetaan sitten olla.

AINA. Annetaan olla. Se on hyvä noin.

ROUVA AIROLA (menee ulko-ovesta).

AINA (hetken katseltuaan hiilustaa. Luulee rouva Airolan vielä olevan huoneessa). Äiti! Sinä olit varmaankin aikoinasi Vesikansan kaunein tyttö. — Ja sitten sait vielä lisäksi surun kauneuden. Miksi et minulle ennen kertonut elämän tarinaasi? Sinä et voi aavistaa kuinka korkealle sinä sen jälkeen kohosit minun ihailussani. Ei mikään voi niin kohottaa kuin surun kauneus. — Äiti! Minua taas niin vaivaa! Se ei ole ruumiissa — Oh! Niin kauhea tuska!

KOULULAPSET kulkevat ohi ja laulavat:

Päivä paistaa korkealta, tuuli lämmin läikähtää, kaikki voittaa kevään valta, hanget haihtuu, murtuu jää. Lehdot helkkää, lehtii salo, nurmi, viita vihannoi. Terve vapaus ja valo! kautta kaiken ilman soi.

AINA (laulun alussa). Äiti! Minun lauluni! (Kuuntelee ihastuneena. Laulun loputtua). Kyllä on riemukin kaunista! Tuollainen lasten viaton riemu.

PENTTI (on tullut sisään, Ainan viimeisten sanojen aikana. On hyvin rauhaton). Aina!

AINA (sävähtää). Ah! — Kuka se? (Kääntyy). Pentti! Sinäkö Pentti?

PENTTI (tulee Ainan luo). Hyvää iltaa, Aina!

AINA. Luulin äidin olevan sisällä. (Ojentaa kätensä). Terve tuloa! Istu tähän tuolille! (Pitää yhä Penttiä kädestä ja katselee häntä). Kuinka hyvin teit, että tulit. Kiitos, rakas Pentti!

PENTTI. Mitenkä — nyt voit?

AINA. Oikein hyvin! — Olen aivan terve. Enhän näytäkään enään sairaalta? — Ehkä sentään. En ole nähnyt itseäni. Mutta kyllä siltä olen terve. Nyt tunnen itseni ihan terveeksi. Sinä et tiedä Pentti, kuinka sinun läsnäolosi vaikuttaa hyvästi. Jos olisit aina täällä — no, ei juuri ainakaan — mutta useimmin jos kävisit, niin muutamassa päivässä olisin ihan kuin ennenkin. Etkö usko — ihan kuin ennen?

PENTTI. Uskon.

AINA (huomaa Pentin tuskan). Pentti! Sinä olet —! Pahastuitko — kun sanoin —? Ei! Älä pahastu! En minä moiti. Olethan käynyt niin usein kuin suinkin voit. Siihen minä kyllä olen tyytyväinen. Minä olen niin tyytyväinen. Mutta mitä minä sille voin, jos heti sinun mentyäsi kaipaan taas sinua. Ymmärräthän, etten minä sille mitään voi.

PENTTI. Hm!

AINA. Niin. Äiti sanoi, että kävit täällä usein silloinkin, kun olin aivan tiedotonna. (Hymyilee). Sinä kävit sentään, vaikka minä en tuntenutkaan sinua. Eikös se ole omituista, että minä en ole tuntenut sinua?

PENTTI. Mitenkä olisit voinutkaan sellaisessa kuumeessa!

AINA. Niin, niin! Mutta sittenkin. Jos sinä olisit joskus niin sairas, ettet tuntisi minua, niin kyllä minä silloin kuolisin.

PENTTI. Älä nyt Aina hyvä —! (Irroittaa kätensä). Nähtävästi ei Eevi ole käynyt täällä?

AINA. Kyllä hän kai pian tulee. Siksi on hyvä, että sinä tulit ennen. Saamme edes vähän aikaa olla rauhassa.

PENTTI (nousee ja menee muutaman askeleen Ainasta). Eikö täti ole kotona?

AINA. Kyllä on. Ja hänkin tulee kohta. — Miksi menit pois? En minä voi sinua sinne seurata. Pentti! Tule takaisin!

PENTTI (tulee takaisin).

AINA. Istuhan nyt uudelleen! Kas niin! Nyt on taas hyvä. Heti tuli rauha sinun mukanasi.

PENTTI. Aina hyvä! Sinun pitää yrittää olla vähän levollisempi.

AINA. Olenhan minä. Etkös näe, että olen. Ja miksi en olisi levollinen, kun saan olla sinun läheisyydessäsi.

PENTTI. Mutta jos erilläkin olo tulisi kysymykseen. — Pitää ajatella, että voisi niinkin sattua.

AINA. Pentti! (Katselee Penttiä terävästi). Sinulla on jotakin — Mitä se on? Sinä olet niin synkkä — Anna tänne kätesi! — Sinun kätesi vapisee. Nyt vasta näen. Et sinä ole ollenkaan niinkuin ennen. Olit jo tullessasi tuollainen. Pentti! Mikä sinua vaivaa?

PENTTI. Ole nyt levollinen! — Minulla on vain ikävä. Jos — näet — minun pitäisi matkustaa huomenna.

AINA. Matkustaa? Minne?

PENTTI. Pois. Pitemmäksi aikaa. — Ja kuka tietää voisinko enään — taikka — voinko aivan pian — palata sieltä.

AINA (liikkumattomana). Sinun silmissäsi on jotakin — se ei ole mikään tavallinen matka, jota sinä ajattelet. Pentti! Minä kauhistun. Sinä aivan täriset. Ja silmissäsi on kyynel. Kuule, Pentti!

PENTTI (vaipuu itkien polvilleen Ainan viereen). Aina — Aina!

AINA (kuumeisesti). Kas niin! Enkö arvannut oikein! — Jumalan nimessä, Pentti! Sano minulle kaikki! Sano heti kaikki!

PENTTI. Aina rakas! Minä en voi.

AINA. Sinun täytyy! Kuuletko! — Oh! Minä en jaksa vaatia niin voimakkaasti. Tiedäthän, etten jaksa. Armahda minua ja älä kiusaa! Jos minua rakastat, niin ole suora! Sinun pitää olla suora minulle!

PENTTI (nostaa päänsä). Täti tai Eevi kyllä sitten —

AINA. Ei, ei! Sinulta! Heti sinulta! Heti!

PENTTI. Sinun pitää olla aivan levollinen. Sinun pitää ensin rauhoittua.

AINA (pakottaa itsensä aivan liikkumattomaksi). Kyllä! Kyllä! — Näethän. — No?

PENTTI (pitkään ja matalasti). Minä voisin kertoa sinulle koko joukon kaikista niistä tuskista, kärsimyksistä ja pakotuksista —

AINA (ottaa päästään). Ei, ei! — Pääasia!

PENTTI. Kun minut oli pantu niin ahtaalle, etten enään kääntymään päässyt, niin pelastuakseni ensi pulasta näennäisellä myöntymisellä, suostuin isän vaatimuksiin sen Liinaharjun —

AINA (ottaa toisellakin kädellä päästään). Nopeasti!

PENTTI. Sitten tuli väliin kuolemantapaus, joka —

AINA (nousee puoliksi). Nopeammin! Heti! Muuten en jaksa. Heti!

PENTTI. Isä on antanut kuuluttaa minut — Emma Liinaharjun kanssa.

AINA. Pentti — sinä —! (Ottaa kiinni Pentistä ja tuijottaa häneen kauhun valtaamana. Ottaa sitten äkkiä päästään kiinni ja huudahtaa). Apua!

PENTTI (nousee). Aina!

AINA (nousee ylös uunin puolelta). Apua! Apua! — Murhaaja! Sinä julmuri olet murhannut Pentin!

PENTTI. Jumalan tähden, Aina!

AINA. Pois! Älä tule! (Pakenee ovelle päin). Sinä julma mies! Miksi tapoit Pentin?

PENTTI (vetäytyy kirjoituspöydän luo). Kauheata!

Rouva Airola, Erkki Koljas ja Eevi syöksyvät sisään.

ROUVA AIROLA. Herra varjelkoon! Aina ylhäällä!

ERKKI KOLJAS. Mitä on tapahtunut?

EEVI. Voi jumala! Pentti täällä!

AINA. Katsokaa! Tuo mies — Pentti istui tuossa — tuo mies tuli — murhasi Pentin —

ROUVA AIROLA. Jumala meitä armahtakoon! Aina!

AINA (menee sohvan luo, polvistuu ja syleilee tuolia). Minun rakas Penttini! Miksikä sinut sillä tavalla murhattiin!

Hyväilee tuolia.

ROUVA AIROLA (tulee Ainan viereen). Rakas Aina! Oma Ainani! Etkö tunne minua? Nouse ylös! Tule huoneeseesi!

AINA. Tässä hän on — mutta kuollut.

PENTTI. Minä onneton!

ROUVA AIROLA. Lapsi kulta — lapsi kulta!

AINA (nopeasti Erkki Koljaan luo). Te olette kerran antanut minulle siunauksenne. Iskekää piiskalla rautakuula tuon murhaajan päähän. Te voitte. Iskekää!

ROUVA AIROLA. Aina! Aina!

EEVI. Aina! Tule huoneeseesi! — Täti! Viekäämme hänet pois! Ehkä lepo on hänelle paras!

ROUVA AIROLA. Niin! Tule, Aina!

AINA. Pakoon! — Niin — mennään vaan pakoon!

Rouva Airola ja Eevi vievät Ainan pois.

PENTTI. Isä! Oletteko tyytyväinen?

ERKKI KOLJAS. Olen — jos tämä oli sinun viimeinen tyhmyytesi.

PENTTI (syöksähtää isänsä luo). Jumal'auta! — Voit varmasti uskoa, että tämä oli — viimeinen ja — ratkaiseva.

ERKKI KOLJAS. Näytä myöskin, että mies seisoo sanojen takana!

PENTTI (nauraa katkerasti). Juuri sitä aijonkin! (Raivostuneena). Ettekö usko, että minä tämän jälkeen pystyn johonkin — pystyn vaikka mihin!

ERKKI KOLJAS. Mitä tarkotat?

EEVI (tulee nopeasti). Pentti! Hevonen valjaisiin! Joutuin! Apua hakemaan!

PENTTI. Kyllä. (Mennessään isälleen). Tarkotin vaan että — huomenna lähdetään Ylimaahan — häitä viettämään!

Menee.

Esirippu.

Neljäs näytös.

Sama huone kuin ensimäisessä ja toisessa näytöksessä. Ilta. Kattolampussa ja uunissa tuli.

ERKKI KOLJAS (istuu keinutuolissa, nojaten leukaansa paksuun keppiin, jota aina käyttää tukenaan liikkuessaan, Kohoaa hitaasti. Katselee ympärilleen kärsimättömänä. Nousee raskaasti ja menee katsomaan kelloa). Hm!

Aikoo vasemmalle.

PALVELUSTYTTÖ (tuo lampun peräpöydälle).

ERKKI KOLJAS. Eikö Eevi ole vielä tullut?

PALVELUSTYTTÖ. Tuli juuri. — Tuossa hän on.

Eevi tulee vasemmalta. Palvelustyttö menee.

ERKKI KOLJAS. No?

EEVI. Täti tulee heti.

ERKKI KOLJAS (menee keinutuoliin). Sanoit kai, etten vielä voi liikkua ulkona. Muuten kyllä olisin mennyt hänen luokseen.

EEVI. Sanoin.

ERKKI KOLJAS (istuu). Ääh! — Hän oli kai tyytyväinen, että juuri Pentin häämatkalla minulle sattui tämä vaurio?

EEVI. Isä! — Kuinka voit tädistä sellaista ajatella?

Istuu oikealle.

ERKKI KOLJAS. No, no! Eipä ilmankaan! — Sitä kirottua tyhmyyttä, että silloin annoin ohjakset Pentin käteen, saan nyt katua lopun ikäni.

EEVI. Sitä minäkin pahoin pelkään.

ERKKI KOLJAS (katsoo Eeviä). Ettäkö —?

EEVI. Että hän kyllä ajaa kumoon kaikki tyynni.

ERKKI KOLJAS. Hm!

Äänettömyys.

EEVI. Minä sain äsken vastauksen Liinaharjusta.

ERKKI KOLJAS. No, lupaako Emma tulla kotia?

EEVI. Ei. — Hänen veljensä kirjoittaa, että niinä viikkoina, kun Emma oli täällä, tapasi hän miehensä vain pari kertaa. Toisen kerran kilpa-ajoissa ja toisen kerran eräänä sunnuntaina päivällispöydässä, jolloin Pentti oli päihtyneenä. Ja ettei Emma tule Koljaalle ennen kun Pentti itse menee noutamaan häntä.

ERKKI KOLJAS. Vai niin! No, olkoon Emma Liinaharjussa, siksi kun täällä saadaan rauha maahan. — Oliko pastorska taipuvainen?

EEVI. Täti kyllä mielellään muuttaa pois — nyt kun Aina on parantunut. Sanoi muuten, että Aina saa päättää.

ERKKI KOLJAS. Ja hän?

EEVI. Aina ei ollut kotona. Hän on tuolla opettajattaren luona. Sittenpä saadaan kuulla, kun täti tulee.

ERKKI KOLJAS. Juuri heidän tähtensä Pentti ei viihdy koko tässä kylässä.

EEVI. Niinkö luulette?

ERKKI KOLJAS. Minä uskon, että kaikki olisi nyt hyvin, jos vaan kauppa silloin olisi saatu valmiiksi. Siksipä pitääkin sen tapahtua nyt! Vielä tänä iltana. —

EEVI (nousee). Voihan sitäkin koettaa.

Menee peräpöydän luo. Ottaa lampun ja vie sen työpöydälleen. Alkaa ommella.

ERKKI KOLJAS. Pentin hurjasta ja tuhlaavasta elämästä kerrotaan kamalia juttuja. Jos ne ovat kaikki tosia, niin —

EEVI. Minä pahoin pelkään, että niin on laita.

ERKKI KOLJAS. Sinäkin? — Hm! — Jos ne ovat tosia, niin — sitten se ei olekaan enään pelkkää kevytmielisyyttä. — Hevi! Mitä sinä uskot?

EEVI. Minä uskon, että se on tahallista hurjuutta.

ERKKI KOLJAS. Mietittyäkö — arvelet? Tyhmyyttä se on! Sokeutta! Ainoastaan sokea voi laskea sellaisella huimuudella kohti turmiotansa.

EEVI. On kai siinä sitäkin jo. — Vauhti sokaisee.

ERKKI KOLJAS. Jo? — Etkö usko, että aluksi —?

EEVI. En.

ERKKI KOLJAS (katselee Eeviä pitkään. Nousee). Minä sanon sinulle jotakin. — Silloin — siellä pastorskan luona — kun se kohtaus sattui — sanoi Pentti minulle: "ettekö usko, että minä tämän jälkeen pystyn johonkin — pystyn vaikka mihin!" — Silloin luulin hänen tarkottavan aivan toista. Minä unohdin koko jutun. Mutta nyt, viime päivinä on se uudestaan tullut mieleeni, yhä useammin ja useammin. Se on alkanut vaivata minua. — Mitä sinä ajattelet siitä?

EEVI. Minä olen jo kauvan ollut varma, että hän on päättänyt —

ERKKI KOLJAS. Hävittää —?

EEVI. Kaiken tämän.

ERKKI KOLJAS. Varallisuutensa? Sukutalonsa? Perintötalonsa?

EEVI. Kaikki.

ERKKI KOLJAS (ankarasti). Sekö olisi muka kostoa minulle?

EEVI. Olisi kai sitäkin. — Ehkä enemmän itselleen.

ERKKI KOLJAS (tiukasti). Kuules, Eevi! (Ärtyisesti). Lopeta tuo ijankaikkinen nypelöiminen! Ylös siitä! Minä en kärsi sinun puolinaisia viittailujasi sinne ja tänne. Sinun pitää vastata suoraan! Kuuletko? Mitä hän kostaisi itselleen?

EEVI (nousee). Sen saamattoman raukkamaisuuden, joka on saattanut hänet kulkemaan teidän talutusnuorassanne niin pitkälle, että hän sillä on vienyt muita turmioon.

ERKKI KOLJAS. No! Ei niin tulisesti! — Sehän tuntui puolustukselta. Mutta jääköön se! — Onko Pentti puhunut sinulle ajatuksiaan.

EEVI. Ei!

ERKKI KOLJAS. Hm! Siis arveluita. — Miksi et ole minulle puhunut ennen näistä?

EEVI. Pyysin minä teitä jättämään Pentin rauhaan edes siksi, kun Aina olisi parantunut. Mutta se ei auttanut mitään.

ERKKI KOLJAS. Eikä mikään auta nytkään mitään. — Vai hävittää tämä talo maineen mantuineen! Ei vähemmän, eikä enemmän! No, koetetaanpas! Vielä on haka veräjässä. — Ensin on Airolalaisten poistuttava täältä. Siitä on alotettava. Ja sitten —

ROUVA AIROLA (koputtaa ovelle).

EEVI. Täti!

Menee avaamaan oven.

ROUVA AIROLA (tulee). Hyvää iltaa!

EEVI. Terve tultuasi, täti!

ERKKI KOLJAS (levottomana). Käykää istumaan, rouva pastorska!

EEVI (hiljaa). Etkö heitä päältäsi?

ROUVA AIROLA. Kiitos, kiitos!

Menee istumaan Eevin pöydän luo.

ERKKI KOLJAS. Asian tiedätte. Kysymys on siis —

ROUVA AIROLA. Minä sanon heti edeltäpäin, että Aina saa päättää. Ellei hän suostu, niin pakottamaan en häntä rupea.

ERKKI KOLJAS. Niinpä kyllä. Mutta asian voi ymmärtää niin monella eri tavalla, ja nyt kun tyttärenne on terve, niin voi hänelle selittämällä —

ROUVA AIROLA. Terve! — Hm! No niin! (Huokaa). Onhan hän. — Mutta siksi terve hän ei ole, että minä pienimmässäkään vastustaisin hänen tahtoaan.

ERKKI KOLJAS (tyytymättömänä). Hm! (menee perälle päin).

EEVI. Menenkö kutsumaan Ainan tänne?

ROUVA AIROLA. Mene vaan! Mutta jos huomaat, että hän ei kernaasti tule, niin sano, että minä tulen sinne, koulun loputtua.

EEVI. Kyllä.

Menee oikealle.

ERKKI KOLJAS (tulee alas).

ROUVA AIROLA. No, mitäpä nyt kuuluu Koljaalle?

ERKKI KOLJAS (äkkiä). Kuinka niin? — Hm! (Tekeytyy välinpitämättömäksi). Mitäs tässä —. (Menee keinutuoliin). Tämä jalka vaan vielä tekee vähän kiusaa.

ROUVA AIROLA. Niinpä näyttää. Sinusta on tullut ontuva mies.

ERKKI KOLJAS (murisee). Hm! Sattui pieni tapaturma häämatkalla.

ROUVA AIROLA. Niin! Siellähän se sattui. — Etkö aavistanut, että siitä se turma tulisi?

ERKKI KOLJAS. Mikä?

ROUVA AIROLA. Se, joka sinua nyt vaivaa.

ERKKI KOLJAS. Teidän vahingonilonne on —

ROUVA AIROLA. Vahingosta minä en iloitse! Mutta minä iloitsen siitä, että sinä jo alat peljätä seurauksia.

ERKKI KOLJAS (arasti). Seurauksia? Mitä ne olisivat?

ROUVA AIROLA. Kysy itseltäsi, mitä pelkäät! Ja kysy itseltäsi, miksi olet kadottanut entisen tasapainosi!

ERKKI KOLJAS. Saavuttanut minä sen olen.

ROUVA AIROLA. Mistä?

ERKKI KOLJAS (kiivaasti). Kaikesta! — Etupäässä siitä, että Pentin harha-askelta ei seurannut mikään onnettomuus.

ROUVA AIROLA. Eikö onnettomuus?!

ERKKI KOLJAS. Joka tyhmyydessään asettuu toisen tielle ja siitä jotakin kärsii — syyttäköön itseään!

ROUVA AIROLA. Toisen tielle?

ERKKI KOLJAS. Kuten tyttärenne.

ROUVA AIROLA. Kuka on asettunut tielle nyt ja ennen? Mekö, vai sinä ja sinun poikasi? — Minä luulin sinun Erkki Koljas jo saaneen sen verran silmäsi auki, että voisit nähdä, miten paljon syytä sinulla on kaikkeen tähän kurjuuteen.

ERKKI KOLJAS. Rouva Airola!

ROUVA AIROLA. Niin juuri! Sekä tähän että siihen vanhaan — meidän välillämme.

ERKKI KOLJAS (naurahtaa).

ROUVA AIROLA. Siihen myöskin! — Ja minä iloitsin sinun puolestasi. Mutta minä huomaan iloinneeni turhaan. Elämän ovi ei näy aukeavan enään uudelleen sille, joka sen itse on sulkenut. Sinä suljit sen silloin, kun elämä sinulle välähti kirkkaimpana. Ja sen jälkeen olet sinä ollut ja tulet aina pysymään vain — elävänä ruumiskirstuna.

ERKKI KOLJAS (ivalla). Teidän puheenne on —

ROUVA AIROLA. Totta! — Sinä taistelet kuolleitten kaavojen ja verettömien varjojen puolesta. — Juuri sellaisten puolesta sinä taistelet. Ja niille sinä uhraat. Mutta se, jota vastaan sinä olet taistellut, tulee vielä kerran sinun eteesi ja vaatii sinut tilille. Se tulee Erkki Koljas!

ERKKI KOLJAS. Mikä tulee? Mitä te tarkotatte?

ROUVA AIROLA. Minä tarkotan sitä, jota sinä et koskaan ole tuntenut. Minä tarkotan — oikeata elämää.

ERKKI KOLJAS. Minä en ymmärrä, mitä —

ROUVA AIROLA. Et. Sinä et sitä ymmärrä.

Ääniä kuuluu ulkoa.

ERKKI KOLJAS (nousee, Kuuntelee). Mitä se on? — Minä luulen, että —

EEVI (tulee nopeasti). Pentti on tullut. — Hänellä on mukanaan suuri joukko herroja — monella hevosella.

ROUVA AIROLA (nousee).

ERKKI KOLJAS. Ota toisen rakennuksen avain! Nopeasti! Ei tänne —!

EEVI (ottaa avaimen kaapista ja aikoo ovelle).

PENTTI (tulee, palttoo auki, hattu takaraivolla ja piiska kädessä. On synkän näköinen ja vähän päihtynyt). Eevi! Annapas avain vieraspuolelle!

EEVI. Tässä!

PENTTI (ottaa avaimen). Kiitos! — Sinä olet hyvä sisko. — Jos sinä jo olisit kotoa poissa — en minäkään enään tulisi tänne. (Huomaa Erkki Koljaan). Päivää — vaari!

EEVI. Mitä teet tuolla? Anna minä heitän sen pois!