Part 3
PENTTI. Oh! — Sinä et tiedä —! Minä olen pakotettu syöksemään sekä itseni, että hänet vaikka minkälaiseen kurjuuteen. Olen pakotettu!
EEVI (äkkiä). Pakotettu?
PENTTI. Ainan kunnian tähden — (Nyyhkii).
EEVI (istuu silmänräpäyksen liikahtamatta. Hypähtää ylös). Pentti! (Syöksyy Pentin luo). Sinä —!! — (Hillitsee ääntänsä). Sinä kelvoton raukka! — Ja tuossa istut sinä nyt kyyristyneenä omaan saamattomuuteesi ja tyrskit kuin lapsi. — Hyi! (Kävelee kiivaasti ylöspäin. Katselee Penttiä ja tulee sitten alas). Lopeta edes tuo! — Teet itsesi yhä miehuuttomammaksi.
PENTTI (pakottaa itsensä tyyntymään). Anna anteeksi sisko! Mutta tätä minä en voinut estää. — Sinä et tiedä kuinka rakas Aina on minulle — tämä kaikki koski niin kipeästi.
EEVI. Kuule Pentti! Isän pitää saada tietää heti paikalla kaikki.
PENTTI. Luuletko, että siitä olisi apua?
EEVI. Sitä en tiedä. Mutta ei se ainakaan voi millään tavalla vahingoittaa.
PENTTI. Enpä välitä puhua mitään. (Nousee). Parasta, että rupean vaan valmistamaan lähtöäni.
EEVI. Ensin Aina! — Sitten vasta sinä! (Istuu ajatuksissaan). Odotahan —!
PENTTI. Onko täti Ainan luona?
EEVI. On.
PENTTI. Pitäisi mennä hänen luokseen. Mutta — mitä minä hänelle sanon? En voi valhetella — ja hän voisi heti aavistaa —
EEVI. Minä luulen, että sinä voit vaatia isältä osuutesi äitivainajan perinnöstä ja —
PENTTI. Äitivainajan?! Sanoitpa sanan! — Kiitos Eevi! Sen voinkin tehdä. — Hätäkös meidän sitten!
EEVI. Mutta isälle on sanottava kaikki.
PENTTI (raskaasti). Se ehkä on parasta.
EEVI. (nousee). Jos tahdot, niin minä puhun hänen kanssaan.
PENTTI. Tee se! Tee se, hyvä Eevi! Tee se heti!
EEVI. Ei heti. Sitten vasta, kun Aina on lähtenyt.
PENTTI. Ei, ei! Tämä pitää saada heti selväksi. Tahdon heti varmuutta kaikesta. Ei mitään tyhjänpäiväistä arkuutta enään! Se on juuri se, joka pilaa kaikki.
EEVI. Kun siitä vaan ei tulisi enemmän ikävyyksiä.
PENTTI. Joutavia! Mene nyt vaan!
EEVI. Mutta perintöasiasta saat itse puhua.
PENTTI. Tietysti!
EEVI. Jos jotakin toivot voittavasi, niin olekin sitten mies, kun isä tulee sisään.
PENTTI. Kyllä, kyllä! — Kovakin voi taipua, kun vaan pannaan tarpeeksi ahtaalle.
ROUVA AIROLA (tulee oikealta).
EEVI (mennessään). Täti hyvä! Mene kyökkiin valmistamaan se marjamehu Ainalle. Lähetin jo hakemaan sitä kellarista.
Menee.
ROUVA AIROLA. Kyllä, kyllä. — Lähetitkö sanan lääkärille?
PENTTI. Lähetin. — Miten Aina nyt voi?
ROUVA AIROLA (menee Eevin pöydän luo). Kuume yhä lisääntyy. — Miksi et mene Ainan luo? Luulen, että hän odottaa sinua.
PENTTI. Täti! Mikä sinua vaivaa? Kasvosi ovat niin jäykät ja silmäsi tuijottavat!
ROUVA AIROLA (katsoo vain Penttiä, mutta ei vastaa).
PENTTI (ottaa häntä kädestä). Täti! Mikä sinun on?
ROUVA AIROLA. Minä tiedän — kaikki.
PENTTI (putoaa polvilleen hänen eteensä ja peittää kasvonsa). Täti! Täti!
ROUVA AIROLA (vaipuu istumaan). Lapsi raukat! Lapsi raukat! — En sinua soimaa. Enkä häntä. Säälin teitä — ja soimaan itseäni. Itseäni vain soimaan. Minun olisi pitänyt kaikin voimin karttaa tätä taloa. Karttaa Koljaan sukua! Olisihan minulla ollut siihen kyllin syytä.
PENTTI. Ei minun tähteni, täti! Ei minun tähteni syytä! Ei ainakaan ennen. Nyt vasta — nyt voit soimata — nyt sinulla on syytä — minun tähteni —
ROUVA AIROLA. Olisi ollut syytä sen tähden, joka teki synkäksi minun nuoruuteni. Hänen tähtensä minun olisi pitänyt varoa teitä kaikkia.
PENTTI. Täti!
ROUVA AIROLA. Mutta enhän sitä ole voinut. En ole osannut vihata. En edes karttaa. Siksi kai näin on käynytkin. Ja siksi vain itseäni tästä syytänkin.
PENTTI. Sinä olet aina ollut herttainen ja hyvä meille kaikille. Älä siitä syytä itseäsi. Useimmista lapsuutemme hauskoista muistoista me saamme kiittää sinua. Sinä olet ollut meille parempi kuin oma äitimme. Pitäisikö sinun sentähden soimata itseäsi.
ROUVA AIROLA. Juuri siksi on turmio tullutkin, että olen ollut teille niin läheinen.
PENTTI. Mitään onnettomuutta ei ole vielä tapahtunut. Ja se mitä on — on minun syyni. Ja minun se on korjattava! Soimaa siitä minua yksin! Soimaa! Mutta älä sure!
ROUVA AIROLA. Sokeuteni syy tämä on. — Minä en ole totellut varotusta.
PENTTI. Mitä varotusta?
ROUVA AIROLA. Varottaja kävi minun luonani. Mutta minä en sitä ymmärtänyt. Siksi kohtasikin turmio minun pikku Ainaani. Minä en ymmärtänyt varotusta.
PENTTI. Mikä varottaja?
ROUVA AIROPA. Isäsi — silloin.
PENTTI (nousee). Oletko sinä — tyttö Vesikansan puolelta —?
ROUVA AIROLA (nousee). Olen.
PENTTI. Isäni — ja sinä! — Täti! Tässä on kaksi rikosta sovitettavana. Sekä isän että pojan. — Ja minun on sovitettava molemmat. — Usko minua! Kaikki tulee hyväksi vielä —
ROUVA AIROLA (hymyilee jäykästi). Kaikkiko — hyväksi! Hm! Sinähän teet velvollisuutesi? Eikö niin?
PENTTI Teen — teen! Ethän sitä epäilekään?
ROUVA AIROLA. En. Epäilen vain onnistumista, sillä — minä melkein uskon varottajaani enemmän kuin — mitään muuta.
Menee vasemmalle.
PENTTI (jää paikalleen, tuijottaen eteensä).
EEVI (tulee oikealta). Pentti! — Isä raivostui kauheasti. Oli sittenkin tyhmästi ryhtyä asiaan, kun Aina on vielä meillä.
PENTTI (mutisee). Varottaja —
EEVI. Mitä sanot?
PENTTI (erää ajatuksistaan). Eevi! Tunnetko sinä isän ja täti Airolan entisyyttä?
EEVI. Tunnen.
PENTTI (vähän hurjasti). Hm! — Sen rikoksensa saa isä nyt sovittaa! (Kävelee ylöspäin). Ahaa! (Menee ottamaan piiskan nurkasta). Näetkös tätä!
EEVI. Onko tuo juuri se sama, jolla isä —
PENTTI. Luultavasti. — Pitää kysyä isältä — varmuuden vuoksi.
EEVI. Älä, Pentti! Älä herran tähden! Isä on jo muutenkin niin suuttunut.
PENTTI. Jos hän on suuttunut, niin iskeköön tällä rautanuijalla —
EEVI. Vaiti, vaiti! — Isä tulee.
PENTTI (menee istumaan keinutuoliin ja heiluttaa piiskaa kädessään).
ERKKI KOLJAS (tulee). Eevi! Jätä meidät!
EEVI (menee vasemmalle).
ERKKI KOLJAS (kävelee kiihkeästi edestakaisin. Pysähtyy Pentin luo). Hm! Vai niin! Vai sillä tavalla sinä olet asettanut asiasi! Pilannut maineesi! Pilannut koko suvun maineen!
PENTTI. Jospa tässä ei olisi muuta, kun se!
ERKKI KOLJAS. Siinä onkin aivan tarpeeksi. Ja enemmän kuin sinä näyt ymmärtävän. — Sitten olet vienyt nuorelta tytöltä kunnian —
PENTTI. Se onkin paljon pahempi, se.
ERKKI KOLJAS. Mutta siitä en puhu mitään. Hän on luultavasti siten tahtonut tehdä itsensä oikeutetuksi pääsemään —
PENTTI (nousee). Ei sanaakaan enään sinnepäin!
ERKKI KOLJAS. Se onkin tarpeetonta. Pitäisi sinun ymmärtää se muutenkin.
PENTTI. Kyllä minä ymmärränkin. Mutta toisella tavalla kuin te.
ERKKI KOLJAS (keskeyttämättä ajatustaan). Ja sentähden syyttäköönkin itseään ja kärsiköön seuraukset.
PENTTI. Aina ei tule mistään seurauksista kärsimään.
ERKKI KOLJAS. Eikö?
PENTTI. Ei!
ERKKI KOLJAS. Mitä sillä tarkotat?
PENTTI (tarkotuksella). Minä en aijo ensin kosia tyttöä ja sitten jättää — sentähden, että hän ei ole tarpeeksi rikas.
ERKKI KOLJAS. Vai et aijo? — Onko se päätöksesi?
PENTTI. On.
ERKKI KOLJAS. Olet kuullut myöskin minun. Tuossa on ovi. Itse mahtanet parhaiten tietää aukeneeko sinulle sen takana kärsimys tai onni. Mutta vielä tänäpäivänä sulkeutuu se sinun jälkeesi ainaiseksi.
Menee avainkaapille ja ottaa sieltä ison avaimen.
PENTTI. Niin onkin parasta.
ERKKI KOLJAS (aikoo ulos oikealle).
PENTTI. Mutta ennen kun se sulkeutuu ainaiseksi, on teidän luovutettava minulle äitivainajan perintö.
ERKKI KOLJAS (pysähtyy). Perintö? Sinulle?
PENTTI. Sitten lähden kernaasti. Ja ilman kaipausta. Sen saatte uskoa.
ERKKI KOLJAS. Sitten — niin! — Tämäpä mainiota!
Tulee alas.
PENTTI. Siihen on minulla täysi oikeus. Ja sen minä vaadin. — Teiltä minä en pyydä penniäkään.
ERKKI KOLJAS. Vai et? Sepä on kauniisti tehty! — Äitivainajasi perintö! Tiedätkö sinä missä se on? Ainakin sinun pitäisi se tietää. Sillä juuri sinä olet sen ympäri mailman hajoitellut näinä monina vuosina. Ja vielä paljon enemmän! Vai äitisi perintö! Oli sekin keksintö! — Lähde kulkemaan kylästä kylään ja kerjäämään sitä takaisin! Olisi hauska nähdä, paljonko saat kokoon. (Tarkastaa Penttiä). — Sinussa mahtaa olla synnynnäinen taipumus aina tähtäämään tyhjään ilmaan.
PENTTI. Se taipumus ei ainakaan ole perintö teiltä — jumalan kiitos! — Te kyllä näytte pitävän huolen maalitauluista.
ERKKI KOLJAS. Ei maksa vaivaa tästä kiistellä! — Näin on asia. Nyt tiedät menetellä sen mukaan. Koeta se sovelluttaa omaan rauhaasi! — Mutta älä hetkeksikään unhota sitä, että minulta et saa penniäkään.
PENTTI (katselee piiskaa). Suottakos teillä olisikaan tällainen oikeuden jakaja. Tällainen mittapuu! Kaikki tämän mukaan!
ERKKI KOLJAS. Mitä? Mitä teet sillä?
PENTTI. Minä vain huvikseni olen katsellut viimeisen kerran tätä Koljaan perintövaltikkaa. — Minua huvittaisi tietää — Sanokaapas yksi seikka! Te, kun tunnette tämän kapineen hyvät ominaisuudet — sanokaas minulle — voisiko tällä iskeä puhki härän kallon yhtä helposti kuin sillä voi halkaista tammisen pöydän, tai murtaa pienen nais-sydämen?
ERKKI KOLJAS (julmistuneena). Mitä sinä ilveilet, mies!
PENTTI. Onko tämä se sama ase, jolla iskettiin se kuuluisa isku, tuolla Vesikansan puolella?
ERKKI KOLJAS (vapisee itsensä hillitsemisestä). Lopeta nyt, poika, aikanaan!
PENTTI. Se on sen jälkeen mahtanut tulla koko lailla raskaammaksi. Siihen on aikojen kuluessa takertunut niin paljon suruja ja kyyneleitä. Nyt on sopiva tilaisuus taas koettaa sitä. Tuossa! Iskekääpäs taas yksi kuuluisa isku!
Ojentaa piiskaa Erkki Koljaalle.
ROUVA AIROLA (tulee vasemmalta kantaen tarjotinta, jolla on kannu ja lasi).
PENTTI. Aina on olemassa joku pöytä ja pikkuinen naissydän myöskin.
ERKKI KOLJAS (kähisee). Sinä uhmailet liiaksi! — Tai uhkaatko minun henkeäni?
PENTTI. Sittenhän minä olisin samallainen kuin tekin. Ottakaa! Ettekö uskalla? (Kääntää piiskan toisapäin käteensä). No! Ottakaa! Minä en tahdo kauvemmin pitää näin saastaista valtikkaa.
Heittää piiskan Koljaan jalkoihin.
ERKKI KOLJAS (kohottaa avaimen ja aikoo iskeä Penttiä). Sinä hylkiö!
ROUVA AIROLA (on pannut tarjottimen peräpöydälle, Syöksyy nopeasti väliin. Seisahtuu uljaana Erkki Koljaan eteen). Kavahda — Erkki Koljas!
ERKKI KOLJAS (hämmästyneenä). Katarina!
ROUVA AIROLA. Vieläpä Erkki Koljas näkyy muistavan sen nimen! Viimeksi kuulin sen sinun suustasi kolmekymmentä vuotta sitten, jotenkin samallaisessa kohtauksessa. Nyt ei minulla ole antaa sinulle kihlasormusta. Mutta — poikasi minä sinulle annan. Kiitä jumalaa, ettet murhannut omaa poikaasi!
ERKKI KOLJAS (on päässyt entiselleen). Mitä teillä, pastorska, on tekemistä tässä?
ROUVA AIROLA. Onneksi oli, että ehdin tähän, estämään Erkki Koljasta hirmuisesta teosta.
ERKKI KOLJAS. Parempi jos olisitte ehtinyt aikoinaan estämään tytärtänne kietomasta pauloihinsa — tuota tuossa.
Ottaa piiskan lattialta ja panee sen sekä avaimen pöydälle.
ROUVA AIROLA. En tahdo puolustaa, enkä syyttää ketään. Mutta sen voin vakuuttaa, että yhtä vähän on Aina kietonut Penttiä kuin minä kiedoin sinua, Erkki Koljas!
ERKKI KOLJAS (katsomatta rouva Airolaa). Ellei se ole tyttärenne työtä, niin on se kai sitten teidän, hyvä rouva!
ROUVA AIROLA (tulistuneena). Erkki Koljasko tässä esiintyy syyttäjänä minua vastaan?
PENTTI. Älkää syyttäkö isä, vaan sovittakaa rikoksenne! Nyt sen voitte tehdä.
EEVI (tulee vasemmalta).
ROUVA AIROLA. Erkki Koljasko heittää sellaisen solvauksen minulle, että minä olisin vehkeillyt sinua, tai lapsiasi vastaan? Kostostako minä sen tekisin? Kostaisinko sinulle sentähden, että sinä kerran olet saattanut minun sydämeni ja silmäni vuotamaan? Jos kostaa olisin tahtonut, niin olisi minulla siihen ollut jo monta tilaisuutta. Ja nytkö vasta minä sen tekisin! Näin monen vuosikymmenen kuluttua! Ei, Erkki! Ne haavat, jotka sinä silloin löit nuoren tytön sydämeen, ovat jo siksi arvettuneet, ettei niissä enään ole kuumetta. Ja vihan kuumetta niissä ei koskaan ole ollutkaan. — Molemmat lapsesi voivat sen sinulle todistaa — ellei sinulla itselläni ole ollut silmiä sitä näkemään.
EEVI. Niin, täti! Äidin sijassa sinä olet meille ollut.
PENTTI. Sekä äidin että isän — mitä olisimme me ilman sinua.
ROUVA AIROLA. Sentähden minä en myöskään salli, että sinä Erkki Koljas, syydät minulle raakoja syytöksiäsi.
ERKKI KOLJAS. Ulos täältä te molemmat! — Eevi ja Pentti ulos!
PENTTI. Me emme lähde!
EEVI. Minä lähden heti tädin kanssa.
ROUVA AIROLA (jatkaa). Enkä salli sitä sentähden, että minun pikku Aina raukkani on nyt tullut sinun poikasi tähden onnettomaksi. Vielä tuhat kertaa onnettomammaksi kuin mitä hänen äitinsä on ollut sinun tähtesi, Erkki Koljas!
AINA (tulee oikealta, Valkosessa yöpuvussa, tukka hajalla ja kuumeen heikontamana). Äiti! Pentti!
EEVI. Herra siunatkoon! Aina!
Menee ottamaan Ainaa kädestä.
ROUVA AIROLA. Aina kulta — tännekö sinä!
Menee Ainan luo.
PENTTI. Aina!
AINA (irrottaa itsensä ja astuu lähemmäs Erkki Koljasta). Setä! — Setä hyvä! Minä olen kuullut kaikki. Miksikä me emme saa — mitä pahaa olen teille tehnyt — ajatelkaa — minä tulen onnettomaksi —
ERKKI KOLJAS. Vaikene! Minä en tahdo kuulla enään mitään! Enkä muuta päätöstäni!
Väistyy vihasta vapisevana Eevin pöydän etupuolelle, selkä Ainaan päin.
AINA (menee lähemmäksi). Armahtakaa — tappakaa minut ennen — minä rukoilen — kuulkaa minua — polvillani rukoilen — lapseni rukoilee — me kaikki rukoilemme —
ERKKI KOLJAS (kääntyy kauheassa raivossa). Ulos ovesta! Ulos kaikki! (Ottaa piiskan. Kohottaa sen ja polkee jalkaansa). Ulos koko talosta! Heti paikalla!
AINA (parkasee). Apua — lapseni —!
Vaipuu lattialle.
ROUVA AIROLA, EEVI JA PENTTI (huudahtavat ja rientävät Ainan luo).
ROUVA AIROLA. Laupias jumala! — Sinä julmuri! Oletko vielä tappanut lapseni! Aina! Aina!
PALVELUSTYTTÖ (tulee vasemmalta). Lääkäri ajoi pihaan.
EEVI. Lääkäri —!
Rientää ulos oikealle.
Esirippu.
Kolmas näytös
Rouva Airolan asunto. Tuli palaa uunissa.
ROUVA AIROLA (sytyttää lamppua kirjoituspöydän luona. Menee sitten hiljaa Ainan ovelle, kuuntelee ja sulkee sen hiljaa. Kääntyy keskilattialle päin, pysähtyy. Menee hiljaisilla askelilla nopeasti ovelle). Sisään!
EEVI (on hyvin levoton, mutta koettaa peittää sitä). Hyvää iltaa, täti!
ROUVA AIROLA (viittaa olemaan hiljaa). Hyvää iltaa!
EEVI. Hukkuuko Aina?
ROUVA AIROLA. Hukkuu — jumalan kiitos! — Riisu!
EEVI (panee turkkinsa naulaan). Onko ovi kiinni?
ROUVA AIROLA. On. Tule istumaan!
EEVI (istuu leposohvaan). Onko lääkäri käynyt tänään?
ROUVA AIROLA. Kyllä kävi. Ja sanoi, että parantuminen näkyy käyvän yhä nopeammaksi. — On oikeen jumalan siunaus, että hän on niin paljon ruvennut nukkumaan.
EEVI. Kylläpä hän näinä viikkoina onkin valvonut.
ROUVA AIROLA (istuu tuolille). Kyllä on. — Toista kuukautta — yhtämittaisissa kuumehoureissa. Eevi! Miksi näytä! niin levottomalta?
EEVI. Minäkö? En — Kuljin ehkä liian nopeasti. (Katsahtaa levottomasti Ainan oveen päin). Onko Pentti puhunut sinulle mitään — sen kauhean kohtauksen jälkipäivästä?
ROUVA AIROLA. Koulun päättäjäispäivästäkö — tarkotat?
EEVI. Niin — siitä, jolloin rovastikin kävi meillä.
ROUVA AIROLA. Onhan siitä ollut puhetta. — Rovastihan silloin erotti Ainan toimestaan. Sitäkö tarkotat?
EEVI. Eikö Pentti ole puhunut siitä, että isä silloin aikoi ihan toden teolla ajaa hänet kotoa pois?
ROUVA AIROLA (ajattelee). Muistelen aivan kuin unennäköä, puhutuksi jotain sellaista. — Kyllä, kyllä! — Mutta hehän sopivat siitä.
EEVI. Niinpä kyllä. — Muistatko miten?
ROUVA AIROLA (välinpitämättömästi). En ole ehkä ottanut kuullaksenikaan, onhan tässä ollut niin paljon muutakin ajattelemista.
EEVI. Siinä tilassa missä me silloin olimme — koko yön valvoneita — ja sellaisessa tuskassa Ainasta — ja isän järkähtämätön pakotus Penttiä kohtaan —
ROUVA AIROLA. Niin, Mitä siitä?
EEVI. Saadakseen kotirauhan ja voittaakseen aikaa — kunnes Ainakin paranisi — teki Pentti isän mieliksi ja ilmotti rovastille haluavansa tulla kuulutetuksi toisiin seurakuntiin naimaan.
ROUVA AIROLA. Niin, niin! Nyt kyllä muistan. — Sehän se paransi teidän rikkoutuneen rauhan.
EEVI. Näennäisesti kyllä. Mutta alituisessa tulessa pidettiin Penttiä joka päivä. Isä, koko suku ja vieläpä Niinisalokin piirittivät hänet yhä ahtaammalle ja ahtaammalle. Ja — tunnethan sinä Pentin miehuuttomuuden —
ROUVA AIROLA. Eevi! — Minä alan aavistaa —
EEVI. Kun sitten Pentti sai tietää, että Ainan äkillinen sairaus oli ollut onnellinen ainakin yhdessä suhteessa, niin — pelastaakseen itsensä kiusaajistaan — kirjoitti Pentti valtakirjan —
ROUVA AIROLA (nousee). No, niin?
EEVI. Mutta heti myöskin sen jälkeen matkusti hän Ylimaahan puhuttelemaan serkkuansa —
ROUVA AIROLA. Pastori Koljasta — niin —?
EEVI. — peruuttaakseen antamansa valtakirjan. Isä aavisti Pentin matkan tarkotuksen, eikä lähettänyt papereita heti. Tällä kannalla olisi kai asia vieläkin, ellei olisi sattunut muuan tapaus, joka —
ROUVA AIROLA. Mikä — mikä?
EEVI. Pastori Koljas on kuollut.
ROUVA AIROLA. Kuollut?
EEVI. Siitähän oli niin kauhea riita äsken isän ja Pentin välillä. Isä on nähtävästi salannut kuoleman ilmotuksen jo parin viikon ajan. Ja heti sen saatuaan lähettänyt Pentin paperit Ylimaahan.
ROUVA AIROPA (henkeään pidättäen). Ja?
EEVI. Nyt on Pentti Emma Liinaharjun kanssa kuulutettu kaikki kolme kertaa.
ROUVA AIROLA. Herra siunatkoon!
Menee tuskallisena yli näyttämön.
EEVI. Äsken isä ilmotti Pentille, sekä sen, että serkkumme kuoleman.
ROUVA AIROPA (vaipuu istumaan kirjoituspöydän viereiselle tuolille). Pentti kuulutettu!
Itkee hiljaa. Äänettömyys.
EEVI (nousee, huomattuaan rouva Airolan itkevän, menee hiljaa hänen luokseen ja silittää hellästi hänen päätään). Täti! Uskoitko sinä, että Pentistä ja Ainasta olisi koskaan tullut sen valmiimpaa? — Sinä et tunne Penttiä tarpeeksi. Ennemmin tai myöhemmin olisivat he kuitenkin hänet pakottaneet. Ja kukapa tietää — kun Aina nyt paranee ja tulee entiselleen taas —?
ROUVA AIROLA (katkerasti). Entiselleen? (Nousee). Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Aina raukka koskaan pääse entiselleen enään. (Menee leposohvan luo). Mikä kauhistuttava totuus! (Vaipuu istumaan).
EEVI (menee hiljaisena vähän lähemmäksi). Täti kulta! Olihan sentään onni onnettomuudessa hänen äkillinen sairastumisensa. Sillä tavalla päästiin kuitenkin monista ikävyyksistä. Ymmärräthän sen? Ja kun koko asiasta ei tiedä muut kun lääkäri ja me omaiset —
ROUVA AIROLA. Vähät meistä muista! Mutta Aina itse! — Jos hän edes olisi saanut pitää lapsen.
EEVI. Mitä sanotkaan?
ROUVA AIROLA. Minä uskon, että se olisi ollut hänelle sekä onneksi että iloksi. — Olisitpa vaan kuullut, miten hän kuumehoureissaan siitä alituiseen puheli. Hänen mielikuvituksessaan se oli ikäänkuin olemassa. Ja sittenkin, kun kuume jo oli häneltä poissa ja totuus hänelle ilmotettiin, oli varsin vaikea saada hänet sitä uskomaan. Selvästi näki, että hän olisi toivonut toisin. — Minä uskon, että se olisi kiinnittänyt hänet elämään. Mutta niinkuin asiat ovat nyt, niin voi jonkinlainen aavistamaton loppu tulla millä hetkellä tahansa.
EEVI (avonaisesti). Siksi olenkin niin levoton.
Menee istumaan uunin kolkalle.
ROUVA AIROLA. Yksi ainoa asia on tuonut hänelle terveyttä ja pitänyt hänet kiinni elämässä. Yksi ainoa! (Raskaasti). Ja sekin on nyt — vain harhaluulo — saippuakupla, joka voi särkyä häneltä millä hetkellä tahansa. — Mitä seuraa sitten? Juuri tänään viimeksi kielsi lääkäri, kuoleman uhalla, puhumasta Ainalle mitään, joka jotenkin voisi liikuttaa häntä. — Ja nyt odottaa häntä tällainen tieto. Voi Aina raukka!
Painaa pään käsiinsä,
EEVI. Ei, ei! Se pitää estää. Hän ei saa tietää mitään, ennenkun enemmän voimistuu.
ROUVA AIROLA. Kyllä me saamme odottaa hänen voimistumistaan, kestääkseen tätä. Ajattele miten herkkä ja arka hän on!
EEVI. Niinpä kyllä, täti hyvä! Mutta meidän pitää kuitenkin yrittää. Tämä pitää Ainalta salata!
ROUVA AIROLA (nousee). Se on mahdotonta! Heti kun tieto leviää ympäristöön, voi se vaikka seinän läpi tunkeutua Ainan korviin.
EEVI (nousee. Tiukasti). Mutta se -pitää estää. — Muutaman päivän kuluttua on Aina jo siksi voimissaan, että hän voi matkustaa. Hänet on toimitettava kauvas tältä seudulta.
ROUVA AIROLA. Tosiaankin. Jos se kävisi päinsä! — Mutta — ei, ei! Sukulaisiin ei voi — se olisi sama juttu.
Menee keskemmälle.
EEVI. Ei, ei! Ei sukulaisiin. — Aivan vieraisiin pitää hänet saada. Se on muutenkin hänen parantumiselleen edullisempi.
ROUVA AIROLA. Sepä juuri, se! Sellainen tulisi maksamaan paljon. Yksin hän ei voisi tulla toimeen. Minun pitäisi mennä mukana. Ja siihen ei ole minulla varoja.
EEVI (menee hänen luokseen). Täti hyvä! Minäkin ehkä voisin vähän auttaa jos —
ERKKI KOLJAS (koputtaa ulko-ovelle).
ROUVA AIROLA. Hiljaa! Joku tulee.
ERKKI KOLJAS (tulee). Jumal'antakoon hyvää iltaa!
ROUVA AIROLA (hämmästyneenä). Koljas!
EEVI. Isä!
ROUVA AIROLA (hiljaisesti). Jumala antakoon!
Äänettömyys.
ROUVA AIROLA. Myönnän suoraan, että olen hyvin hämmästynyt tästä vieraasta. — Sen jälkeen mitä on tapahtunut — en luullut Erkki Koljaalla olevan mitään asiaa minulle.
ERKKI KOLJAS (levollisena). Kyllä minulla on vähän asiaa rouva pastorskaJle.
ROUVA AIROLA. No?
Äänettömyys.
ERKKI KOLJAS (odottaa istumaan käskemistä).
ROUVA AIROLA. Vai niin! Minä en tosiaankaan käskisi Erkki Koljasta tässä huoneessa istumaan, ellemme niin useasti ennen olisi toisillemme tuolia tarjonneet — ja ellei tyttärenne läsnäolo — sentähden — tuossa on tuoli!
Viittaa tuolia kirjoituspöydän luona.
ERKKI KOLJAS (huomaa Eevin). Vai niin — Eevi! — Olipa hyvä, että satuit olemaan täällä. Sinulta voi rouva pastorska saada järkevän neuvon — jos tarvitaan. — Istutaan sitten! (Istuu). Ettekö tahdo istua? En tullut täältä tulta lainaamaan.
ROUVA AIROLA JA EEVI (istuvat).
ERKKI KOLJAS. Olette kai jo Eevin kautta saanut kuulla, että Pentti on kuulutettu Emma Liinaharjun kanssa?
ROUVA AIROLA. Kyllä — tiedän koko jutun. Myöskin sen, että pastori Koljas on kuollut.
ERKKI KOLJAS. Niin. Tehän tunsitte hänet. Oleskelihan hän usein meillä, sekä koulu- että ylioppilasaikoinaan.
ROUVA AIROLA. Hän kuoli tietysti aivan äskettäin, koska tieto vasta tänään saapui tänne?
ERKKI KOLJAS. Jo pari viikkoa sitten sattui tapaus.
ROUVA AIROLA. Jostakin syystä kai on viivytetty ilmotusta näin kauvan?
ERKKI KOLJAS. Suuria hautajaisia ei ole voitu nopeammin järjestää.
ROUVA AIROLA. Vai niin?
ERKKI KOLJAS. Niin. — Hm! — Veljeni poika kuoli halvaukseen, muutaman ajan sairauden jälkeen. Meidän suvussamme on usein halvaustapauksia.
ROUVA AIROLA. Hm!
ERKKI KOLJAS. Niin. — Koljaalle tuodaan piakkoin emäntä Liinaharjusta. Vihkiminen tulee tapahtumaan jo tällä maahanpanijaismatkalla. Kun sukuun nyt tuli murhetta, niin jätetään kaikki suuret häävalmistukset. — Nuori emäntä tuodaan jo ainakin parin viikon kuluttua.
ROUVA AIROLA. Vai niin —.
ERKKI KOLJAS. Nyt, kun nämä ikävyydet ovat täällä tapahtuneet, niin — eihän niitä saa tekemättömiksi ja —
ROUVA AIROLA. Eipä taida.
ERKKI KOLJAS. Senpä tähden onkin otettava asiat sellaisina kuin ovat. On vain ajateltava miten ne parhaiten voitaisiin järjestää.
ROUVA AIROLA. Järjestää?
ERKKI KOLJAS. Ei luonnollisesti olisi meille kenellekään siellä Koljaalla varsin mieluista — mutta erittäinkin epämieluista olisi tietysti nuorelle emännälle, jos näin läheisinä naapureina yhä edelleenkin asuisi henkilöitä, joiden kanssa on ollut sellaisia ikäviä suhteita.
ROUVA AIROLA. Niinkö?
ERKKI KOLJAS. Niin. Luonnollisesti se olisi siten — siltä puolelta.
ROUVA AIROLA (nousee kiivaasti, mutta puhuu hillityllä äänellä). Ja sinä uskallat —! Uskallat vielä minun oman kattoni alle tulla solvaamaan sekä minua että tytärtäni.
EEVI (nopeasti rouva Airolan luo). Täti! Herran tähden — Aina voi herätä!
ERKKI KOLJAS (yhä levollisena). Miltä taas meidän naapuruutemme tuntuisi teistä — en sano mitään. Sen mahdatte parhaiten itse ymmärtää.
ROUVA AIROLA (kävelee). Kyllä minä sen jo kauvan aikaa olen sekä ymmärtänyt, että tuntenut.
Kävelee edestakaisin. Äänettömyys,
ERKKI KOLJAS. Ehkä istutte vielä hetkeksi.
ROUVA AIROLA. Minä en istu silmänräpäystäkään niin kauvan, kun Erkki Koljas on minun huoneessani.