Part 2

Marketta katsahti kelloonsa kiusaantuneesti. Viisi minuuttia vailla seitsemän. Pian lakkaisi siis vihdoinkin, jumalan kiitos, tuo sietämätön jytinä ompelusalissa. Aina siellä vain jytkytti ja takoi, niin että päässä kumahteli. Kutoi hääpaitoja niille todellisille naisille, niille, joilla oli lupa olla hienoja, heikkoja ja avuttomia, hoitaa hellää sieluaan ja kaunista ruumistaan ja maata autuaan alennustilansa untuvilla. Marketalla oli aina tunne siitä, että siinä oli jotakin synnillistä ja julmaa, että juuri hänen luonaan tehtiin sellaista työtä ja että hän näin palvelevaisella hahmolla hoiti oman kostonsa asiaa. Sillä sitä hän ei koskaan unohtanut. Kateellisella ja halveksivalla ivalla tarkasteli hän aina niitä salaperäisesti hymyileviä äitejä ja tyttäriä, jotka tulivat häneltä hääkomua tilaamaan. Piikkipaitoja tahtoi hän heille kutoa, häväistyksen hursteja, joilla oli saanut itsekin maata...

Kello löi viereisessä huoneessa seitsemän. Koneen jyrinä taukosi ja Marketta kuuli, miten ompelutytöt toinen toisensa jälkeen lähtivät...

Hän nousi, sulki suuren ompelusalin ulko-oven sisältäpäin, avasi siellä kaikki ikkunat ja lähti omalle puolelleen.

Marketan äkisti astuessa sisälle ruokasaliin, sävähti nuori tyttö pöydän ääressä tulipunaiseksi. Hämillään ja hajamielisesti alkoi hän nostella ja selailla edessään olevia kirjoja.

Marketta katsoi häneen terävästi.

-- Hellin, sinä et taaskaan lukenut läksyjäsi. Minä näin sen. Mitä sinä kätkit minun sisälle tullessani? Joku romaani varmaankin taas. Anna tänne se!

Tyttö ojensi arasti kätkemänsä kirjan.

-- Rakkautta, rakkautta vaan sitä luetaan. Enkö arvannutkin! Se tekee sinut vielä onnettomaksi. Anna olla viimeinen kerta! Ei elämä ole mitään romaania. Ja jos sinä vielä kerran jäät luokalle, saat siirtyä tuonne toiseen huoneeseen ansaitsemaan, muista se. Olenhan sanonut sen. Ihmisen täytyy oppia jotakin työtä, jolla voi ansaita elatuksensa. Se on se kaikista ensimäinen. Mutta sinä vain laiskottelet ja haaveksit ja uneksit. Voi Hellin parka, mikä sinustakin mahtaa tulla!

Hellin katsoi alas ja hänen raskaiden silmäluomiensa alta alkoi tipahdella kyyneleitä.

-- Ja sitten sinä aina itket! Ikäänkuin sillä mikään olisi sovitettu tai elämä siitä parantuisi!

Marketta kääntyi astiakaapille järjestelläkseen teekuppeja pöydälle.

Hellin nousi äänettömästi ja vetäytyi nurkkaan. Hän tunsi, että hänelle tehtiin vääryyttä, ja unelma ja uhma taistelivat hänen sielussaan. Elämä oli hänestä niin raskasta ja käsittämätöntä. Ja siitä muka piti hänen maksaa! Miksi? Siksikö, että se joka päivä kiusasi häntä, oli kade ja kitsas, köyhä ja pahansuopainen? Siksikö, että se vei hänen silmistään kaiken kauneuden, kielsi pienimmän ilon, viattomimman mielikuvitelman? Mutta eihän elämä ollut sellainen. Ainoastaan äiti oli sellainen ja hän näki elämän itsensä näköisenä. Hänen aatepiirinsä oli ahdas ja vanhan-aikainen, hänen onnensa kurkotti pelkkää aineellista hyvää, hänen viisautensa oli elämäntaitoa ilman elämää. Hellin tunsi sen niin varmasti. Sillä sen äärettömän kärsimyksen ja kaihon takana, jonka ainoastaan viisitoista-vuotiaan mielikuvitus jaksaa kannattaa, kuulsi niin kummallisesti houkutteleva kuva siitä oikeasta elämästä. Se oli täynnä vapauden välkettä ja suuria vastakohtia. Siihen mahtui kaikkea: voimaa ja heikkoutta, autuutta ja kurjuutta, satua ja seikkailua, ja sitten niin rajattoman paljon rakkautta ja anteeksi-antoa...

-- Hellin, tule kattamaan pöytää, käski Marketta.

Hellin totteli vastaamatta.

Marketta istuutui keinutuoliin ottaen sukankutimen käteensä. Hellin kulki lattialla vielä itkusta punottavin poskin ja pitkät silmäripset alasluotuina.

Siinä katsellessaan Helliniä valtasi Marketan kummallinen tunnelma. Tuollainen oli hänkin ollut nuorena, melkein noin sievä ja herkkä. Mutta juuri siksi olikin hän vähällä joutua perikatoon. Ankaraa kuritusta oli hän saanut käyttää itsensä suhteen pelastuakseen. Täytyi tulla kovaksi, jos tahtoi kestää elämän. Sentähden hän vain Helliniäkin opasti, säästääkseen hänet omalta kohtaloltaan. Mutta tämä loukkautui aina hänen neuvoistaan ja ymmärsi ne väärin. Ja se tuntui Marketasta niin raskaalta. Kenties ei hän osannut kasvattaa lasta oikein, siitä syytti hän usein itseään. Viha ja rakkaus tekivät hänen mielensä epätasaiseksi, hän tiesi sen, mutta hän ei voinut sille mitään, sillä koko äidinrakkautensa voimalla vihasi hän Hellinissä kaikkea, mikä suinkin saattoi muistuttaa siitä toisesta... Mutta sehän ei ollut lapsen syy. Itse oli hän vain syypää ja kasvatukseen kykenemätön. Ja kuinka olisikaan hän osannut hoitaa toisen asioita, kun ei ollut osannut hoitaa omiaankaan!

-- Hellin parka, sinun parastasihan minä vain tarkoitan, huokasi Marketta.

Vasta nyt nosti Hellin päänsä ja loi äitiinsä pitkän, kimaltavan silmäyksen, josta leimahti syytös ja uhma, koko se loukattu oikeudentunto ja leppymätön vastavoima, jolla nuori polvi aina astuu vanhan ylitse. Se on parantumaton. Se ei käytä hyväkseen heidän kokemuksiaan, jotka se saisi ilmaiseksi, se ei opi mitään, jota se ei itse ole elänyt, ei tunnusta mitään, jota se ei tunne. Se tempaa itselleen vapaat ohjat ja lankeaa vanhoihin ketunloukkuihin...

Marketta luki Hellinin katseesta tämän mykän vastalauseen ja hänen sisimpänsä sylkähti sekä surusta että suuttumuksesta. Se oli taas se toinen, joka siellä nosti päätään. Hellinkin liittoutui hänen vihollisiinsa. Hän oli sittenkin saanut kasvaa liian suuressa vapaudessa. Kuria täytyi koventaa. Mutta kun Marketta rupesi ajattelemaan sitä asiaa lähemmin, tuntui se hänestä taas niin mahdottomalta. Se ei ollut varmaankaan oikea tapa. Hellin oli niin arka. Hän ottaisi rakkautensa pois tai sitten tulisi hän rumaksi, kuten Marketta itsekin oli tullut. Ja hän oli niin kaunis juuri noin. Mutta, hyvä jumala, miksi piti kaiken kauniin olla niin heikkoa! Mitä oli tehtävä?

Ja Marketta huokasi raskaasti.

MEIRI

Meiri istuu ikkunassa ja katselee hämärtyvää iltaa. Korkealta rinteeltä alas laaksoon, yli puiden ja kirkontapulien, yli sinipunaisessa rusossa kypenöivän kylän ja kaukaisen virran.

Se on kaunista, mutta Meirin mieli on pimeä ja ikävä. Hän ei välitä näköaloista, hän on niihin jo liiaksi tottunut. Sillä lukemattomia kertoja on hän näin saanut istua, eri paikoissa Europaa, aina samalla lailla, katsellen yksinäisestä ikkunastaan vieraita, mallikelpoisia maisemia. Hän ei niitä edes enää erottanut toisistaan. Ne olivat hänestä kaikki samanlaisia. Ja kaikki muukin oli samanlaista. Aina sama yksinäisyys, sama huone, sama ikkuna, sama sivu-ovi oikealle, josta ei koskaan saanut mennä sisälle ja jonka takana tutki ja kirjoitti tohtori Koli, hänen miehensä.

Näin oli ollut jo kauan. Tohtori Koli oli tullut silloin, kun Meiri jäi orvoksi, tullut kuin toinen isä, ja siirtänyt hänet hiljaa sivulleen kuin pienen valkean kyyhkyn, joka ei vielä osaa lentää. Melkein huomaamatta oli Meiri luisunut isän kodista miehen kotiin, ilman että ainoakaan pikkutytön-unelma oli vielä ehtinyt liikahtaa salaperäisessä umpussaan ja ennenkuin ainoakaan hänen tunteistaan oli kypsä aukeamaan elämälle. Ja niin oli hän jäänyt kuoreensa. Hän seurasi miehensä työtä ja matkoja kuin unessa löytämättä hapuileville mielikuvilleen minkäänlaista jalansijaa todellisuuden maailmassa. Tohtorin oli näillä matkoilla määrä tehdä työtä ja Meirin nauttia, nauttia kaikesta, mistä yleensä nautitaan, mutta Meiri ei osannut. Yhä useammin ja useammin vain alkoi häntä vaivata ajatus, että hän oli häkissä. Mutta joka kerralla oli hänellä siitä omantunnon vaivoja ja hän koetti torjua sen pois, mutta se palasi aina takaisin. Ja hän tunsi olevansa kiittämätön ja paha eikä voinut itsekään selittää itselleen, miksi hän kärsi...

Ja kuitenkin olisi hän tahtonut nauttia. Ja kuitenkin oli hänellä vapaus tehdä mitä hyvänsä, mennä minne hyvänsä.

Mutta hän ei ollut koskaan käyttänyt tuota vapautta. Hän tiesi, ettei se sittenkään olisi riittänyt hänelle, että se oli liian pinnalla. Sillä noina lukemattomina iltahämärinä, jolloin hän kuten nyt, oli katsellut ikkunastaan kaukaisten kaupunkien savuja tai etäisten viinitarhojen kuumottavia kukkuloita, oli hän oppinut tuntemaan itsessään pelottavan voiman, jonkin hirveän ja hillittömän, joka iski hänen päähänsä kuin verisyöksy ja kuiski hänen korvaansa hulluja houkutuksia. Hän tiesi kyllä, että hän olisi saanut mennä noihin kaupunkeihin, ostaa sieltä itselleen kaikki, minkä rahalla voi saada, laskea jalkoihinsa niiden huvit ja herkut ja vieläpä lisäksi sen kunnioittavan ritarinkin, joka saattoi hänet kotiin ja jonka hänen miehensä milloin tahansa olisi ollut valmis laajasta tuttavapiiristään hänelle valitsemaan. Mutta hän ei tahtonut. Hän tiesi myös, että hän olisi saanut komentaa lasiinsa sen kultaisena helmeilevän nesteen, joka pusertui ulos noiden kuumottavien viinikukkuloiden rinnoista. Mutta hän ei tahtonut. Sillä se hirveä ja hillitön hänen povessaan nauroi koko tuolle suurelle vapaudelle kuin narripelille ja ääni hänen korvissaan lauloi: ei näköaloja vaan näkymättömiä syvyyksiä, ei ritaruutta vaan rakkautta, ei elämänmuotoja vaan itse elämää, elämää sinä tarvitset!

Hullu ääni! Mutta juuri sentähden ei hän koskaan ollut uskaltanut laskeutua noihin laaksoihin, joiden hämärät alati houkuttivat ja itkivät hänen ikkunallaan.

Meiri istui liikkumatta ja tuijotti. Kauas laaksoon...

Varjot pitenivät. Rusotus kylässä leveni kuin raskas purppura-aalto niellen kaikki, puut, kukkulat ja katot... Ainoastaan kirkontapulien korkeimmat huiput pistivät enää esiin hämärä-merestä.

Meirin mieli oli pimeä ja ikävä. Hän tuijotti, mutta ei muistanut katsella...

Äkkiä jostakin, syvältä, hämäristä, näkymättömistä, alkoi soida tanssin-sävel...

Pieni, kypenöivä kylä se oli, joka tanssi. Raskaan purppuransa alle piiloutuneena se nyt leikitteli, vapaudestaan huimapäisenä ja kevytjalkaisena.

Meiri kimmahti seisaalleen kuin sähköiskun saanut. Jokainen tanssin-korostus tuolla kaukana oli kuin vieterinveto hänen uneksivalle olemukselleen. Oli kuin nyt vasta, ensi kerran, olisi alkanut sydän sykkiä, silmä palaa ja jäsenet väristä elämää. Ah, kuinka monta vuotta olikaan siitä kuin hän viimeksi oli saanut tanssia! Sitähän hän juuri kaipasi ja tarvitsi. Mutta hän ei ollut sitä tiennyt ennenkuin nyt, jolloin tuo yksinkertainen sävel äkkiä oli lähettänyt kaikki nuoruuden aistimusten kuumat laavavirrat hänen ylitseen.

Ja se oli ainoastaan joku vanha böhmiläinen kansantanssi!

Mutta Meiri oli nuori. Hänen mielensä oli kuuma ja pimeä... Hän olisi tahtonut tanssia nyt juuri. Jonkun kanssa, jonka silmästä edes hän olisi saanut arvata ja lukea sen, mitä hänelle ei kukaan vielä ollut sanonut. Jollekin, jonka katseille edes hän olisi voinut antaa ja luovuttaa sen, mitä hän ei vielä ollut kenellekään antanut... Meiri oli niin nuori ja tuli tykytti hänen suonissaan, mutta yksinäisyys ympärillä oli kuin kuolema.

Jokin kamala tunnelma värisytti häntä. Se oli kai illan sumu. Hän sulki ikkunan. Mutta pelko ei hävinnyt. Kaikki oli haudan hiljaista nyt...

Kuin aaveen ajamana syöksyi hän sisään siitä ovesta, josta hänen ei oikeastaan ollut lupa mennä sisälle...

-- Valter! huokasi Meiri hiljaa oven suussa.

Tohtori nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja painoi sen heti taas takaisin papereihinsa.

Meiri lähestyi tohtoria. Hiljaa laski hän kätensä hänen olalleen.

-- Valter! huokasi hän uudestaan.

-- Mitä, lapsukaiseni? kysäsi tohtori jatkaen työtään.

Meiri jäi seisomaan hänen selkänsä taakse eikä vastannut...

Minuutit kuluivat. Kello naksutti uunin reunuksella. Kukaan ei puhunut.

Meiri tuijotti mieheensä.

-- Ystäväni, sanoi vihdoin tohtori äkkiä käännähtäen, minä en oikein jaksa hallita ajatuksiani, jos seisot noin aivan lähellä...

-- Mitä sinä sitten ajattelet?

-- Tässä on minulla juuri esillä sangen tärkeä kohta. Et sinä sitä ymmärrä, Meiri pikkuinen, mutta siitä riippuu kaikki.

-- Oh, tuotako sinä vain ajattelitkin!

-- Mitä sinä sitten luulit minun ajattelevani!

-- Minua...

-- Sinua!

Keskustelun surunvoittoinen hullunkurisuus oli kokonaan herättänyt tohtorin. Hämmästyneenä katsahti hän Meiriin, mutta samalla levisi hänen kasvoilleen jo ymmärtävä ja hyväntahtoinen ilomielisyys.

-- Pikku linnulla on taas ollut ikävä, eikö niin? sanoi hän pehmeästi tarttuen Meirin molempiin käsiin.

Silloin Meirissä laukesi jokin, ja hillittömään itkuun purskahtaen lankesi hän miehensä kaulaan.

-- No, no, Meiri, pikku lintu, älä toki itke, älä itke, lohdutteli tohtori avuttomana, nostaen hänet kömpelösti polvelleen. Ymmärränhän minä sinut. Sinä olet vielä niin nuori. Sinä tarvitset seuraa. Tämä ei mitenkään käy. Ja minullakin on aina tämä työni... Kuule, ilostui hän äkkiä ikäänkuin keksien jotakin, kuule, minä voin todellakin ottaa itselleni lomaa näistä ainaisista papereistani, joksikin viikoksi vaikka... Ja sitten minä vien sinut ihmisten pariin taas, Meiri. Minä tulen sinun kanssasi, minne vain tahdot. Älä itke, Meiri! Jo huomenna voimme lähteä esimerkiksi pienelle ajelulle. Tilaamme isännältä vaunut ja ne suuret harmaat hevoset, joista sinä niin pidät, ja sitten painumme alas pitkin jokirinnettä ja nautimme kauniista näköaloista ja ihanasta ilmasta. Eikö niin? Vai tahdotko mieluummin, että teemme matkan kaupunkiin? Olen kokonaan sinun käytettävissäsi, muista nyt se. Pääset konsertteihin ja teattereihin näkemään iloisia ihmisiä ja vilisevää elämää. Se tulee tekemään sinulle hyvää, eikä se pahaa tehne minullekaan, vuoden päiviin en ole käynyt missään...

Tohtori keinutteli Meiriä polvellaan kuin lasta. Meirin nyyhkytykset lakkasivat vähitellen. Lasittunein silmin jäi hän tuijottamaan pimeään, jonka takana oli se kypenöivä kylä ja vanha böhmiläinen kansantanssi.

KUVITTELIJA

Hänen nimensä oli Tuulos, ja hän oli hyvin yksinäinen ja hyvin rikas. Ilman näitä suojaavia ominaisuuksia olisikin hän jo aikoja sitten istunut joko houruinhuoneessa tai vaivaistalossa, sillä niin mahdottomilla ominaisuuksilla oli taivaallinen isä lähettänyt hänet tänne elämäntaisteluun. Mutta onneksi sai hän elää taipumustensa mukaisesti: elämäntaistelun ulkopuolella.

Ensimäinen vaikutelma, jonka hänestä sain, oli vastenmielinen. En tiedä miksi. Tai kenties oli se jotakin hämärää sukua sille vaistomaiselle vihamielisyydelle, jolla köyhälistön riveissä kasvanut aina katselee rikasta ja työmies elämän mukavuuksilla lepäilevää vapaamatkustajaa. Sillä mitkään eivät ole niin arasti epäluuloisia kuin vasta-vapautetut nousukasaivot. Pienimmässäkin poikkeus-ilmiössä aavistavat ne väärän asenteen tai suoranaisen solvauksen.

Tuulos herätti alussa tavatonta ihmettelyä siinä pikkukylässä, minne hän oli asettunut viettämään kesää. Ja hän oli todellakin "originaali" sekä ulkomuodoltaan että käytökseltään. Pitkä, hintelä mies. Kulki vähän kumarassa ja käytti sangallisia silmälaseja, mutta näytti siltä kuin olisivat ne pikemmin olleet silmien peittona kuin kirkastajina. Sillä hän ei koskaan nähnyt ketään, ei tuntenut edes oman talonsa väkeä eikä tervehtinyt ainoatakaan ihmistä. Vaelteli vain kaiket päivät itsekseen, kädet selän takana ja pää kenossa. Ja hänen kasvonpiirteensä, jotka ikäänkuin kiertyivät renkaiksi silmien elottomien lasisuojusten ympärille, eivät ilmaisseet pienintäkään inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta.

Mutta häneen totuttiin vähitellen. Ja kun hän ei tehnyt kenellekään mitään, ei hyvää eikä pahaa, karisivat epäystävälliset laatusanatkin ennen pitkää pois hänen ympäriltään ja hänelle jäi ainoastaan rauhallisen hullun hiljainen maine. Silloin vasta alkoi tehdä mieleni häntä lähestyä. Ja eräänä iltana, jolloin taas tavallisuuden mukaan kohtasimme toisemme suurella maantiellä, liityin hänen seuraansa. Mutta jo seuraavana sekuntina tunsin, ettei minun olisi pitänyt sitä tehdä. Me kävelimme ja kävelimme tietämättä kumpikaan mitä sanoa. Vihdoin minä, joka katsoin olevani syyllinen tähän vaikeaan tunnelmaan, aloin ohjata keskustelua. Koetin olla kohtelias, johdin puheen taiteeseen, koska otaksuin hänen sielunsa rikkaiden originaalien tavoin palavan joissakin hyper-esteettisissä kilvoituksissa. Mutta hän ei langennut ansaani. Hän vastaili kyllä jotakin, mutta silmin-nähtävästi aivan ulkopuolelta itseään, ja hänen sanoissaan oli joka kerta turvaton, melkein säikähtynyt sointi.

-- Mitä te pidätte tohtori Tainion uudesta huvilasta?

-- Mistä huvilasta?

-- Tarkoitan tuota kuuluisaa huvilaa, jonka arkkitehti Siltala on rakentanut.

-- En tiedä... En tunne...

-- Mutta sehän on aivan tässä vieressä.

-- Missä?

-- Menimme juuri sen ohitse.

-- En tullut sitä huomanneeksi.

-- Mutta tehän asutte aivan vastapäätä, kuljette joka päivä siitä sivuitse. Ettekö todellakaan ole nähnyt sitä?

-- En...

Minusta se oli mahdotonta. Katsoin häneen pitkästi. Mikä syy oli hänellä noin leikitellä? Kuitenkin huomasin heti, että hän puhui totta, sillä hän oli itse vielä enemmän hämmästynyt ja hämillään kuin minä ja hänen pyöreät silmänsä tuijottivat ammottavina ja apua pyytävinä. Minun tuntooni koski. Miksi en ollut heti uskonut hänen hapuilevasta ja pingoitetusta äänestään? Miksi olin tahallani piiskannut hänestä esille hänen heikkoutensa? Tunsin tehneeni hänelle veristä vääryyttä alusta alkaen. Hän ei ollutkaan pöyhkeilijä eikä teeskentelijä. Ja minä häpesin aivan kuin olisin harjoittanut pahuutta tai väkivaltaa.

Mutta sen kerran perästä tuli meistä ystävät. Ja Tuulos tuli vähitellen avomielisemmäksi, vieläpä oikein puheliaaksikin, kun hän huomasi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä olevansa naurettava. En ole koskaan kenelläkään nähnyt niin herkkää vaistoa.

Ja kuitenkin otin sittemmin oikein tavakseni kiusoitella häntä pitämällä tutkintoa kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän ei sentään ollut nähnyt. Kyselin, minkä värinen oli talo, jossa hän asui, montako ikkunaa siitä näkyi maantielle, montako koivua kasvoi hänen pihamaallaan, minkä väriset silmät oli hänen emännällään, minkä näköiset seinäpaperit hänen seinillään, ja näin jatkaen aivan rajattomiin asti mitä lapsellisimpia asioita. Ja säännöllisesti oli hän aivan rehellinen hölmö eikä tiennyt niistä mitään, ei ollut huomannut koskaan. Annoin hänelle välistä oikeita läksyjä, jotta hän oppisi edes sen, minkä tavallinen ihminen oppii tietämättään. -- Näin me leikittelimme. Mutta leikin ohella tunsin olevani koko ajan vakava. Jotakin pelottavaa ja salaperäistä uhosi aina vastaani tuon kummallisen miehen tutkimattomasta sielusta. Jokainen pieni kysymys, jonka kisaillen heitin hänelle, kimmosi takaisin itselleni mykäksi ja hirvittäväksi muuttuneena, omaan rajattomuuteensa raukeavana. Tylsä hän ei ollut. Mutta kuinka outojen kuilujen partailla hän mahtoikaan kulkea! Mitä tuntemattomia maailmoja tuntea, mitä näkymättömiä nähdä? Ja yhä vaikeammaksi kävi leikintekoni.

Ja kerran sitten ikäänkuin aavistaen ajatukseni pysähdytti hän minut keskellä pilaa.

-- Älkää viitsikö enää, sanoi hän. Tehän tiedätte, etten huomaa noita asioita. Mutta onko se niin vaarallista? Ettehän tekään näe niitä, joita minä näen...

Hänen äänensä oli vallan vieras. Minua värisytti.

-- Mitä te sitten näette? kysyin.

Hän hymyili omituisesti.

-- Tänään, vastasi hän, olen nähnyt ainoastaan keltaisen lehden. Sen, joka juuri äsken lensi ohitse. Siksi en voinut enää nauraa...

-- Mikä keltainen lehti...?

-- Katsokaa nyt, ette huomannutkaan! riemuitsi hän aivan oudon äänekkäästi. Sanoinhan minä, arvasinhan minä!

Typerryin ja tulin melkein alakuloiseksi. En ymmärtänyt mitään. Hän oli sittenkin aivan hullu.

Tuulos katsoi minuun pitkästi, aivan silmiin, jota hän ei muuten koskaan tehnyt. Ja ikäänkuin peläten loukanneensa kiirehti hän selittämään:

-- Näittehän te sen pienen tytön?

Nyökkäsin.

-- Niin, ja hän kantoi sormiensa viimeisissä nipukoissa keltaista lehteä. Hänen silmänsäkin välähtivät keltaiseen. Se oli vain sen lehden heijastusta. Ja tiedättekö, mikä se lehti oli? Se oli hänen sielunsa, joka oli lähtenyt irti. Siksi kantoi hän sitä niin sievästi ja varovaisesti. Se oli vasta kaunista!

En uskaltanut vastata. Jokin selittämätön kauhu valtasi minut. Katsahdin salaa hänen silmiinsä ja ne paistoivat mielestäni aivan kuparilta.

Olimme kapealla metsäpolulla. Ja se tuntui minusta nyt äkkiä niin turvattoman yksinäiseltä. Puut olivat vierillä niin luonnottoman korkeat ja erämaa ympärillä niin loppumattoman syvä...

-- Mutta näittehän te sen tytön ja sen keltaisen lehden? kertasi hän itsepäisesti.

-- En minä mitään keltaista lehteä nähnyt. Mistä se olisi tullut? Nythän on vasta kesäkuu, äännähdin vaivaloisesti palvellakseni vielä viimeisillä voimillani viisautta.

-- Älkää sanoko, ettei sitä ollut, vaikk'ette nähnytkään. Enhän minäkään väittänyt, ettei tohtori Tainion huvilaa ollut olemassa, vaikk'en ollutkaan sitä koskaan nähnyt.

Uudestaan hämmästyen katsahdin häneen. Kykenikö hän vielä tuollaiseenkin? Mutta joka tapauksessa tämä ovela ajatusleikki, joka oli lausuttu muuten mitä iloisimmalla äänellä, nosti minut jälleen metafysiikan kuiluista pinnalle. Voitin pelkoni.

Sittemmin totuin tällaiseen. Ja samantapaista sattui useasti. Leikillinen suhteemme sai vähän toiset muodot. Välitimme nyt molemminpuolisesti toisillemme näkemyksiä: hän sisällisiä, minä ulkonaisia. Emme milloinkaan kiistelleet mistään emmekä väittäneet vastaan. Ja tästä luottamuksesta kävi Tuulos päivä päivältä yhä iloisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Silloin vasta olin tilaisuudessa saamaan pienen käsityksen hänen hourailevan intelligensinsä tavattomasta rikkaudesta ja hedelmällisyydestä.

Sitten en nähnyt häntä pariin vuoteen, kunnes muutamana talvi-iltana istuessani eräässä pääkaupungin kahvilassa sanomalehteä lukemassa hän äkkiä ilmestyy eteeni, rengas-silmät vielä kuparinkiiltoisempina kuin ennen. Hän oli hyvin kalpea ja kiihottunut.

-- Vihdoinkin näen teidät, alkoi hän tervehtimättä. Nyt minulla on jotakin kerrottavaa. Nyt se on tapahtunut. Nyt olen löytänyt, nyt olen nähnyt hänet...

-- Kenen?

-- Rakastettuni, vastasi hän merkitsevällä ja ylpeällä hymyllä.

-- Kuka hän on sitten?

-- Hän on tietysti se, joka hänen pitää olla. Hermafroditi! Kauneuden täydellisyys! Ihmisen täydellisyys! Johon ei koskaan väsy, joka antaa riutumuksen uskollisuuden, joka antaa, mutta ei antaudu, ymmärrättekö, joka silmänkaarroksessaan kantaa kaikkeutta! Ja sen silmänkaarroksen olen minä nyt nähnyt. Voitteko uskoa? Se on kuin kypsä, kuihtumaton marja, kuin pisara, joka on putoamaisillaan, mutta ei putoa, kuin ajatus, joka on valmis, mutta jota ei lausuta, kuin tunnelma, joka ei koskaan muutu tunteeksi, kuin tahto, joka ei purkaudu tekoon, mutta joka vaan on, on, ymmärrättekö, kuin itsetietoisuuden unelma, kuin hekkuman hiljaisuus, kuin suuren voiman suloinen liikkumattomuus, kuin iankaikkinen pidättyvä ja kutsuva vastarinta...

Hän huohotti innostuksesta, jommoista en hänessä koskaan ollut nähnyt. Sanat ryöppysivät kuin koski hänen huuliltaan. Kauhuissani ja ihmeissäni kuuntelin tätä hulluuden ja nerouden kamppailua.

-- Ymmärrättekö? Uskotteko, että minä todellakin olen nähnyt tämän kaiken?

Hän katsoi minuun julmasti. Ja minä tunsin että tämä kiihko milloin tahansa saattoi muuttua raivoksi.

-- Uskon, uskon... Mutta kuka on sitten tämä...?

-- Hermafroditi, hermafroditi! Ettekö tiedä kuka se on!

-- Mille näyttää hän noin tavallisen ihmisen silmissä? Käykö hän miehen vai naisen pukimissa? koetin vielä leikitellä entiseen tapaani.

Tuulos jäykistyi. Hän katsoi minuun pitkään.

-- En minä sitä tiedä, sanoi hän äärettömän halveksivasti.

Tämän jälkeen en ole nähnyt häntä enää. Ja mahdollista onkin, että joku jalo ihmisystävä, joka on huomannut hänen näkevän tai puhuvan jotakin sellaista, mihin eivät vielä mitkään lait eivätkä evankeliumit oikeuta, on pistänyt hänet salpojen taakse, ettei hän pääsisi kylvämään epäterveitä mielikuvia tai hämäriä elämän-ongelmoita rauhallisten kansalaisten selkeihin ja hyvin-järjestettyihin aivoihin.

ITSENÄINEN NAINEN

Ilmi ja Aino istuivat tohtorin salissa suuren pystyvalkean ääressä viettämässä hämärää. Tohtori itse oli pitäjällä sairaskäynneillään.