Part 1

MURTOVIIVOJA

Novelleja

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava 1909.

SISÄLLYS:

Onni Marketta Salminen Meiri Kuvittelija Itsenäinen nainen Äänet Luonnonlaki Elämä kuoleman jälkeen Manja Pavlovna Kati Viha Lankeemus

ONNI

Heikki Vaulo odotti joka hetki vaimoaan palaavaksi. Tai oikeastaan hän ei odottanut, pikemmin toivoi hän, että tämä viipyisi vielä...

Hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos. Kaikki oli hiljaista, kaikki ennallaan. Pienen pihamaan tukevarunkoiset palmut katsoivat häneen hievahtamattomin viuhkoin ja nurmikon keskellä kihelmöivän suihkulähteen vesi pisaroi laiskasti maahan pitkin sammaltuneen kivialustan kuvetta. Kummallista! Hän näki tuon saman joka päivä ja aina oli se hänestä yhtä ihmeellistä. Hän ei voinut koskaan tottua tähän etelämaan ainaiseen kesään.

Väsyneesti istahti hän ikkunanlaidalle. Tästä saattoi hän kuulla Elisan askeleet. Kauan hän viipyikin kaupungilla... Tummasti punertavaa taivasta vastaan lenteli jo kömpelöitä yölepakoita ja pitkin pimentyvää maata alkoivat lyhdyt syttyä toinen toisensa jälkeen kuin lukemattomat heleän-viheriät kiiltomadot. Kaukana jollakin sillalla kulki pitkä sotilasjono soittaen yksitoikkoista säveltä.

Satuahan tämä kaikki vain oli ja unta, niin hänestä tuntui. Joksikin tällaiseksi oli hän kuvitellut sitä aurinko-kajastusta, joka kerran kirkastaisi hänen pitkien ponnistustensa kaukaisen lopun; joksikin tällaiseksi oli hän kuvitellut onnea. Ja nyt se oli tullut, ja hän ei ollutkaan onnellinen. Mutta miksi, mistä syystä? Sitä kyseli hän nykyään itseltään lakkaamatta ja siksi oli hänellä tarve olla yksin. Mutta miksi oli tämä yksinäisyyden ikäväkin tullut nyt vasta, nyt juuri, kun hän oli lopettanut yksinolonsa ja mennyt naimisiin? Ennen hän ei suinkaan välittänyt mistään kahdenkeskeisistä puheluista itsensä kanssa eikä hänellä silloin edes ollutkaan mitään sisällisiä arvoituksia. Hänellä ei ollut, suoraan sanoen, tilaisuutta, ei aikaa eikä varaa sellaiseen. Ulkonainen taistelu oli vaatinut kaiken. Aina oli hän saanut olla varuillaan ja haarniskassa, aina valmiina kynsin hampain ryöstämään itselleen pienimmänkin osuuden elämästä. Mutta sitten oli taistelu äkkiä lakannut, onnettomuus loppunut ja hänen salaisimmat siunauksen pyyteensä kuin ihmeen kautta toteutuneet. Hän oli nyt itsenäinen mies, vapaa omaan työhön, siinä suuressa aurinkoisessa maailmassa, jota hän entisen ahdinkotilansa aikana oli katein mielin ajatellut, ja omisti sen naisen, jota aina oli omakseen toivotellut. Ja nyt tuntuikin tämä autuus niin joutavalle, tämä avara maailma niin tyhjälle ja hän itse sen sylissä niin tuiki mitättömälle, sekä hän että hänen työnsä. Hän ei nähtävästi osannut elää onnellisen miehen elämää, jota ei ollut koskaan opetellut. Oli kuin olisi elämän ponnistin jollakin lailla vikaantunut ja löyhtynyt. Hän tunsi olevansa kuin vetämätön kello ja turhaan koetti hän tyrkyttää itselleen levon nautintoa tai työn iloa. Kumpikin oli yhtä mahdotonta ja joka kerta yksin jäätyään vaipui hän synkkiin mietteisiin. Sillä hän tahtoi tulla selville siitä missä oli vika, ajatella niidenkin vuosien puolesta, joina hän ei ollut ehtinyt mitään ajatella. Mutta mitä enemmän hän tuijotti omaan sieluunsa, sitä oudommaksi vain kävi se hänelle, ja hän huomasi nyt vasta, että hän kaikki nämä vuodet oli kantanut itsessään maailmaa, josta hän ei tiennyt mitään. Hän oli luullut olevansa jo niin varma ja voimakas, niin täyteen mittaansa kasvanut, ja nyt, esiin kutsuttuna, nousikin hänen sielunsa hänelle aivan toisena: värjöttävänä ja keskenkasvuisena ja avuttomana kuin laiminlyöty lapsi. Se pyyhkäisi kerrassaan pois hänen iloisen itseluottonsa ja rohkeutensa. Hän kävi alakuloiseksi ja araksi ja tuli lopulta siihen päätökseen, että hänen entinen työvoimansakin oli ollut pelkkää petosta. Se ei ollut johtunut hänen vapaasta tahdostaan. Se oli ollut vain luonnonlapsen sokeaa itsesäilytysviettiä, jonka kiihottimena oli ollut ja täytyi olla se alkeellisin ja alhaisin sysäys: vastavoima ja viha. Mikään muu ei pannut häntä liikkeelle. Hän oli vapauteen vallan kypsymätön. Hän ei kyennyt tekemään enää mitään. Hän tunsi vain vajoavansa kuin jonnekin syvään kuiluun, josta ei ollut enää poispääsyä. Ja hän saattoi salaa toivoa takaisin pakkoa ja piiskaa ja halveksia itseään...

Heikki oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei ollut muistanutkaan kuunnella Elisan tuloa. Hän heräsi vasta siihen, kun ovi narahti. Ja samassa laskeutui kaksi pehmeää käsivartta hänen kaulalleen.

-- Mitä sinä mietit, Heikki? kysyi Elisa.

-- Minä! En mitään. Katselen vain tätä helmikuun kesää...

-- Mutta sinähän et pidä siitä, minä tiedän sen, naurahti Elisa. Sinä tahtoisit oikeaa talvea, lunta, hankia ja kaikkea sitä...

Heikki ei vastannut.

Elisa kävi surulliseksi. Hän ei nauranut enää.

-- Heikki, kuiskasi Elisa, miksi sinä olet minulle vihainen?

-- Vihainen! Enhän toki, en suinkaan. Mistä olet tuollaista saanut päähäsi!

-- Minä olen kyllä huomannut jo kauan, jatkoi Elisa, että olet ollut niin kummallinen ja alakuloinen. Sano minulle, millä olen sinua pahoittanut?

Heikki oli yllätetty ja hämmästynyt. Elisan ääni tuli niin oudon syvältä.

-- Älä sinä huoli siitä, Elisa, sanoi hän pakotetun keveästi. Ei se ole mitään vaarallista. Eikä se ole sinun syysi ollenkaan. Minulla on vain sellainen raskas luonne. En minä osaa sitä selittää...

-- Niin, sinä et rakasta minua enää.

-- Mutta Elisa, sinähän tiedät...

Heikki ei voinut jatkaa. Hänestä tuntui kiusalliselta kiistellä tästä asiasta.

-- Sinä olet kokonaan muuttunut, jatkoi Elisa itsepäisesti.

-- Olosuhteet ovat muuttuneet, siitä se riippuu. Tiedäthän, pikku Elisa, minä tulen niin raskaasta päivätyöstä. Salli minun siksi nyt huoahtaa!

-- Voi, Heikki, enhän minä muuta toivoisi kuin että nyt kerrankin oikein levähtäisit kaikesta ja olisit oikein onnellinen. Mutta kun minä näen, että sinä et ole onnellinen. Jokin on hullusti. Sano, mikä se on! Mikä sinua vaivaa?

Elisa pelkäsi loukkaavansa. Ja tämä pelko teki hänen äänensä niin hyväilevän araksi ja ohueksi, että se tuskin kosketti ilmaa. Mutta juuri sentähden vaikutti se Heikkiin tuskallisesti. Hän ei tiennyt mitä vastata.

-- Minua ei vaivaa oikeastaan mikään, ei mikään ulkonainen ainakaan. Syy on aivan minussa itsessäni. Mikä se on, en tiedä vielä. Minä en ole nähtävästi luotu lepäämään. Mutta työkään ei suju. Tämä on niin outoa. Tai olen kenties ennen tehnyt työtä liiaksi, elänyt liian pohjoisessa elääkseni nyt näin etelässä, ollut liian onneton, liian kauan, kuuletko, osatakseni tottua onneen. Älä suutu, Elisa! Et ole varmaankaan koskaan ennen nähnyt ihmistä, jolle onni käy taakaksi.

Heikki katsoi Elisaa avoimesti silmiin, mutta Elisa siirsi katseensa sivulle.

-- Minä käyn sinulle taakaksi, sanoi hän matalasti. Miksi et sano sitä suoraan? Sinun on ikävä olla minun kanssani, minä näen sen.

Heikki säpsähti. Jompikumpi heistä oli sanonut jotakin sellaista, jota ei olisi saanut sanoa. Joko se nyt alkoi heissäkin tuo rakkauden kuolinkamppailu, tuo kohtaus kohtaukselta etenevä sielujen-tauti, tuo kautta kotien kulkeva rutto, joka hävitti maailmasta kaiken perhe-onnen? Sitä oli hän aina kauhulla katsellut muissa, sitä aina itse pelännyt. Ja siksi oli tämä saavuttamisen siunauskin ollut hänestä koko ajan niin luonnoton: se oli varmasti salainen kirouksen enne, hänen vahingokseen viritetty ansa, kukkulalle pääsy vain laskeutumisen vuoksi. Muuta tietä ei ollut. Huipulta alaspäin nyt vain, onnesta poispäin niin että hurisi! Miksi hän ei ollutkin vielä kukkulan tuolla puolen!

Kaikki tämä välähti salaman-nopeudella läpi hänen aivojensa. Hän kuuli Elisan jatkavan:

-- Minä en riitä sinulle. Sinä kaipaat muuta seuraa...

Ja hän tunsi sillä hetkellä rajua vihaa tuota säälimätöntä ääntä kohtaan, joka välittämättä mistään teki hävitystyötään nauliten hänen salaisimmat epäilynsä lyönti lyönniltä auttamattomaksi todellisuudeksi. Turmion alku oli nyt valmis. Tästä se nyt lähti se huima alamäki. Mutta hermo-ärsytys käski hänen vielä lisäämään vauhtia.

-- En minä seuraa kaipaa, vaan yksinäisyyttä, murahti hän.

-- Minä olen siis liikaa, näethän nyt. Sinä tahdot jo päästä minusta erilleen, sanoi Elisa koettaen yhä vielä pysytellä tyynenä, mutta ääni värähteli jo petollisesti.

Nyt vasta katsahti Heikki Elisaan. Hän oli painautunut nurkkaan ja seisoi siinä kalpeana ja jäykkänä taistellen kyyneleitään vastaan. Heikin tuli paha olla. Hänen kävi sääliksi heitä kumpaakin, mutta etenkin lasta tuossa, joka ei vielä tiennyt mistään, ei aavistanut mitään elämänkulusta, ei ymmärtänyt olla edes varovainen. Hän tunsi, että hänen oli sanottava jotakin kaunista ja lohdullista, vaikkapa sitten kuinka valheellista. Hän ei voinut sanoa totuutta, jos totuus oli se, minkä hän äsken oli sielussaan läpikäynyt.

Hän meni Elisan luo.

-- Älä ymmärrä minua väärin, rakas Elisa, sanoi hän lempeästi. Sinun pitää aina olla minun luonani. Ja sinä oletkin aina, yksinäisyydessäkin. Silloin minä ikävöin Elisaa, uneksin Elisasta...

-- Niin, niin, keskeytti Elisa nopeasti. Sinä tahdot vain uneksia minusta, et elää minun kanssani. Siinä se on. Voi miten kauheasti olen erehtynyt! Sinä tarvitsit vain unelman ja minä annoin itseni...

Ja Elisa rupesi itkemään.

Heikin valtasi kummallinen raukeus. Mitä auttaisi tässä selittelyt? Julma kohtalo yksin puhui Elisan suun kautta, eihän hän itse olisi noin osannutkaan. Jokainen uusi sana oli uusi pyövelin isku. Tämä oli ensimäinen kohtaus heidän välillään. Näin tulisi nyt jatkumaan, yhä useampia ja useampia, siksi kunnes kaikki oli lyöty rikki...

-- Minkätähden sinä nyt oikeastaan itket, kun ei ole mitään syytä? kysyi hän väsyneesti.

-- Kun sinä et ole onnellinen minun kanssani, nyyhkytti Elisa.

-- Onko ihminen sitten koskaan niin täydellisesti onnellinen! Oletko itse?

-- Minä olin, en ole enää...

Heikki aikoi vastata, mutta hän hillitsi itsensä. Elisa oli oikeassa. Hänkin tiesi sen jo. Poispäin onnesta nyt vain, auringon-silmästä kohti pimeyttä! Kukkula, kultapilvi, päivännousu se oli vain sinä yhtenä ainoana saavuttamisen silmänräpäyksenä. Ah, sitä huminaa silloin, sitä jumalallista juhlariemua, sitä yläpuolella kaiken maailman lentämistä! Niin, niin, hän muisti sen kyllä, mutta kuinka lapsellinen hän oli, että hän sitä koetti pidättää. Nyt vain alaspäin. Ja laskeutuminen oli varmasti oleva vielä vaikeampaa kuin nousu. Nyt vasta tuntui tulevankin se oikea taistelu. Ja kummallista, että se alkoi nyt juuri, jolloin kaikki näennäisesti oli hymyilevintä. Siinä se olikin, se vaikein. Taistelu oli siirtynyt ulkoa sisälle, vihollinen vieraista omaan kotiin, vihan piiristä rakkauden turviin. Se oli muutoksen ydin. Sitähän se ennustikin tämä outo rauha...

Ja Heikki tunsi itsensä äkkiä niin tyyneksi ja vanhaksi. Miten tyhmä hän oli ollut vielä äsken, miten väärältä tasolta alkanut tämän uuden taistelun! Ikäänkuin toinen ihminen koskaan voisi ymmärtää toista ja lisäksi vielä nainen! Oli vain annettava illusioni ymmärtämyksestä, vain se, minkä toinen saattoi ottaa vastaan, niin pitkällinen harhaluulo kuin suinkin. Sitä tarkoitti tämä uusi taistelu...

Hän laski kätensä isällisesti Elisan olalle.

-- Lapsi, lapsi, alkoi hän puhua niinkuin vanha isä. Sellaista on rakkaus. Se tahtoo tietää kaikki ja sanoa kaikki ja sitten se siitä särkyy. Nuo salaiset hämärä-kuvitelmat olivat arinta mitä minussa oli, suurinta millä saatoin todistaa rakkauteni ja uskoni sinuun. Ja sinä käsitit sen päinvastoin. Näet itse, että minun olisi ollut parempi piiloutua yksinäisyyteen. Toiste teenkin sen, sillä en tahdo nähdä sinun itkevän.

Elisa nosti Heikkiin itkettyneet silmänsä hämmästyneenä. Hän tunsi, että syyllisyyden paino oli muuttunut hänen puolelleen.

-- Ei, ei, rakas Heikki, huudahti hän avuttomassa tuskassa, älä mene pois minun luotani! Älä sulkeudu minulta! Anna minulle anteeksi! Tästälähin en väärin ymmärrä sinua koskaan. Sinun pitää kertoa minulle kaikki, kaikki!

-- Ja sitten olet siitä onneton...

-- Ei, ei, päinvastoin olen siitä niin onnellinen, et voi aavistaakaan! Minä kuolisin, jos tietäisin sinun salaavan minulta jotakin tai arkailevan minua. Sinun pitää olla aivan sellainen kuin olet, Heikki, ja kertoa minulle kaikki, kaikki...

Ja Elisa kiersi kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä nyyhkien hänen rinnalleen.

-- Et tiedä, mitä pyydät, puhui Heikki kuin itsekseen, sanaan "kaikki" mahtuu niin paljon, niinkuin ihmisen sieluunkin: hetkellisiä tunnelmia, haihtuvia mielialoja, huhtikuun-petosta keskellä varminta kevättä. Minä olen juuri sellainen huhtikuu, tunnelma-ihminen, melkein kuin nainen, ainakin nykyään. Silloin kun olen virkeä, on kaikki valoista, kun olen väsynyt, on kaikki ikävän-sinistä siimestä. Ja minä olen hyvin väsynyt entisestä. Tämä on aivan luonnollinen lamautuminen liikaponnistuksen jälkeen. Minä olen kuin potilas. Kohtele minua siksi armiaasti, Elisa! Se menee kyllä ohitse. Itse suuri luonto pakottaa minut hetkeksi lepoon. Mutta se on niin outoa, siksi ajatus kapinoitsee ja mielikuvitus harhailee kummallisissa kuvituksissa...

Elisa oli kirkastunut kuin kesäinen päivä pilvisestä aamusta. Ei koskaan ollut Heikki vielä hänen mielestään puhunut noin hyvästi ja välittömästi. Hänen siniset lapsen-silmänsä välkkyivät kaikissa sateenkaaren väreissä ja sanomattoman kiitollisena hän kuiskasi:

-- Sinä olet niin viisas ja hyvä, minä vain olen tuhma. Ethän ole minulle suuttunut! Olen sinulle tästä lähin oikein, oikein hyvä, parempi kuin koskaan ennen, enkä milloinkaan enää väärin ymmärrä sinua.

-- No sittenhän on kaikki hyvin. Älä itke enää, Elisa. Unohdetaan tämä, sanoi Heikki. Mutta sisimmässään tunsi hän, ettei hän koskaan voisi unohtaa tätä ja että tuo nainen, tuo hänen rakastettunsa, oli hänestä tänä iltana etääntynyt jonnekin äärettömän kauas. He tulisivat tästä lähin kohtaamaan toisensa jollakin aivan vieraalla, aivan keinotekoisella tasolla. Siitä oli hän kyllä pitävä huolen. Nyt oli hän selvillä asemastaaa.

-- Mutta olemmehan aivan unohtaneet sinun herkkusi, pikku Elisa, jatkoi hän tekeytyen iloiseksi. Mitä mahdoit tuoda kaupungilta? Olisimme mielestäni ansainneet jo pienen ruumiillisen virkistyksen, lisäsi hän leikillisesti.

Tämä nopea anteeksi-anto valkaisi kerrassaan Elisan mielen ja hän ei parempaa pyytänyt kuin saada jollakin palveluksella hyvittää Heikkiä. Näppärästi alkoi hän asetella pöydälle kahvikuppeja ja leivoksia.

Välttääkseen uuden vaitiolon vaaroja heittäytyi Heikki puhelemaan kaikenlaisista asioista. Ja hän koetti pitää ne niin pinnalla kuin suinkin, kertoili vaan keveitä tarinoita ja tahallisesti tarkoitettuja hyväntuulen-juttuja.

Ukkosen painostus ilmasta haihtui.

Elisa paistoi jälleen kuin aurinko pelkästä kiitollisuudesta. Ja pian häipyi hänen mielestään kokonaan äskeisen jännityksen muisto ja hän purskahti helisevään nauruun.

Heikki huoahti helpotuksesta.

Tuntui kuin olisi kivi vierähtänyt pois hänen omaltatunnoltaan. Tällä kertaa oli hän siis päässyt onnelliseen loppuun. Ja toiste hän kyllä varoisi...

MARKETTA SALMINEN

Marketta oli väsynyt ja hänen päähänsä koski. Hän toivoi vain, että kello pian tulisi seitsemän ja koneen jytkytys viereisestä huoneesta vihdoinkin lakkaisi. Odotellessaan veti hän esiin pöytälaatikosta muistikirjansa tehdäkseen vielä jonkinlaisen yhteenvedon sen päivän tilauksista.

Hän ei ollut oikeastaan mikään vanha nainen, kolmekymmentäkahdeksan vuotta ainoastaan, mutta näytti paljon vanhemmalle, sillä hänen kasvonsa olivat kuivat ja elottomat. Niistä ei uhonnut enää mitään selittämätöntä suloa, ei mitään tuollaista hämärä-tunnelmien kajoa tai salaperäisten unelmien hymyä, joka naisille yleensä on niin ominaista ja joka voi tehdä rumimmatkin piirteet vielä ijäkkäinä niin sanomattoman viehättäviksi. Marketan kasvot olivat säännöllisistä piirteistään huolimatta ainoastaan arkipäiväiset ja asialliset. Ja hän tiesi sen itse vallan hyvin eikä voinut antaa sitä asiaa anteeksi kohtalolleen. Se oli ollut liian kova, siksi oli Marketankin täytynyt tulla liian kovaksi. Sillä hän oli voimakas luonne, joka ei tahtonut murtua ja jolle ulkonaiset vastukset olivat leikintekoa, mutta ei niin voimakas, että hän samalla olisi jaksanut voittaa viholliset voimat omassa rinnassaan. Katkeruus jäi häneen. Ja tämä katkeruus se oli, joka lopultakin syövytti hänen elämänsä, se kutisti hänen sielunsa ja löi merkin hänen ruumiiseensa, se muutti hänen luonteenlujuutensa kovuudeksi ja hänen oikeudentuntonsa karsaudeksi ja suvaitsemattomuudeksi.

Ja tietoisuus tästä sisällisestä kuihtumisesta, salainen tunne siitä, että hän sittenkin, kaikesta huolimatta, oli joutunut alakynteen, lisäsi vain hänen kalvavaa kaunaansa. Miksi juuri hänen hartioilleen oli laskettu tämä taakka? Miksi juuri hänen piti tehdä rumentavaa pakkotyötä, sillä aikaa kuin muut naiset saivat lekotella miestensä ylellisissä haaremeissa ja paistaa kuin kukkaset suloista tyhjyyttään ja edesvastuuttoman elämänsä hurmaavaa heikkoutta? Miksi juuri hänen, joka alkuaan oli ollut herkkä ja heikko kuten muutkin, piti karistaa maahan tämä avuton naisellisuutensa ja ottaa osalleen olemassa-olon karu leipäkamppailu? Miksi? Vain siksi, että hän oli ollut parempi kuin toiset, rehellisempi ja ylpeämpi kuin toiset, vain siksi, että hän oli tuntenut velvollisuudekseen kestää tämän yhden elämän omilla voimillaan. Juuri siitä oli hän saanut raa'an ja rahanhimoisen nimen, juuri siitä olivat ihmiset tulleet hänelle niin vihamielisiksi ja sulkeneet häneltä ovensa. Mutta jos hän olisi sortunut, murtunut, heittäytynyt heidän jalkoihinsa ja näytellyt heille itkussa silmin särkynyttä sydäntään, pettyneitä toiveitaan, kuolemansairaita hermojaan, kaikkia noita vikaantuneita ihanuuksia, jotka eivät enää sallineet hänen panna tikkua ristiin, kas silloin olisi hän kyllä kelvannut! Silloin olisivat he ihailleet hänen hienoa sieluaan ja hänen jaloja vaikuttimiaan, kunnioittaneet hänen harvinaista kärsimyskykyään ja kaunista personallisuuttaan. Silloin olisivat he silitelleet hänen päätään ja koonneet hänelle kolehtia ja pitäneet häntä pystyssä yhteisvoimin. Ja tällä hetkellä olisi hän nyt varakas pelkistä lähimmäistensä hyvistä-töistä ja vahingonkorvauksista ja muuten mitä mieltäkiinnittävin ja suosituin ilmiö. Kuten hänen miehensäkin.

Nämä ajatukset olivat Marketan päässä valmiissa muodossa kuin väitöskirja. Tuskin kului päivääkään, ettei hän niitä joltakin kohdalta kerrannut. Mutta synkimmäksi kohosi hänen vanha kaunansa ja yksinäinen katkeruutensa aina silloin, kun hän muisti entisen miehensä. Ei koskaan voisi hän antaa anteeksi hänelle, ei haudassakaan! Mies oli ollut Marketalle kuin opetusväline, miehen kautta oli elämän ankaruus tullut hänen luokseen ja miestä käytti Marketta yhä vielä ainoana mittanaan tunnustellessaan ihmisiä. Kaikki, mikä vähänkin muistutti hänestä, merkitsi Marketalle alhaista ja hyljättävää. Naisen tavallisella sokealla yleistämisellä oli hän siten häikäilemättä pyyhkinyt pois suuret alat elämänarvoja. Jokaisessa iloisessa ilmeessä näki hän huonon ja huikentelevaisen luonteen, jokaisessa hienossa puvussa katalan varkauden, jokaisessa rikkaassa ja mukavassa kodissa edesvastuuttoman ja epäoikeutetun aseman. Ainoastaan kaikista karuimmat elämänmuodot ja kaikista alkeellisimmat velvollisuuden käsitteet saivat armon hänen paatuneessa mielessään. Ihminen merkitsi vain työtä, työ rahaa ja raha itsenäisyyttä, siinä oli Marketan koko yksinkertainen yhteiskunta-siveys. Työ, josta ei tullut rahaa, oli huvittelua, ja ihminen, joka ei elättänyt itseään, oli rikollinen. Tällaisia olivat kaikki säveltäjät, maalarit, runoilijat, laulajat ja yleensä kaikki ne, jotka kutsuivat itseään taiteilijoiksi ja tämän nimen perusteella katsoivat oikeudekseen olla ansaitsematta, elää velalla, huvitella ja mellastaa niinkuin viimeistä päivää. Se oli mahdollista ainoastaan niin kauan kuin ihmiset olivat tyhmiä ja antoivat vetää itseään nenästä, kuten Markettakin aikoinaan oli antanut. Hänen miehensä oli myös väittänyt olevansa taiteilija ja esittänyt tämän lieventävän asianhaaran aina puolustuksenaan jokaisessa epävarmassa tilaisuudessa. Sitäpaitsi oli hän saanut Marketalle uskotetuksi, että taide todellakin oli jotakin korkeata ja etuoikeuttavaa ja että arki-ihmisen ainoa velvollisuus oli auttaa ja palvella taiteilijaa. Että Marketta tämän uskoi siihen aikaan ei ollut laisinkaan ihmeellistä, sillä hän oli silloin ainoastaan yksinkertainen maalaistyttö ja hänen miehensä kaunopuheinen kaupunkilainen, joka jo pelkällä olennollaan häikäisi. Hän oli yksi noita kalpeita, romantisen kauniita tyhjäntoimittajia, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan nuorten, haaveellisten tyttölasten kuutamoritareja. Hän oli tullut maailmaan aivan kuin vain sitä varten, ollakseen hyväilty ja hemmoiteltu, ainainen apua tarvitseva potilas, suloiset sanat huulilla ja sydämessä synkkä epätoivo. Sillä hän oli syntynyt onnettoman tähden alla, sekin kuului asiaan. Aina hänelle sattui odottamattomia tapaturmia ja hirveitä hairahduksia. Aina oli hän jalo, liikuttava ja syyntakeeton, pahan maailman viaton uhri. Hän oli liian hieno sielu tullakseen toimeen siinä, missä tavalliset ihmiset. Hänen täytyi saada olla vapaana arkihuolista, ilossa, humussa ja huumauksessa, voidakseen elää ja ennen kaikkea voidakseen tehdä taidetta. -- Alussa koetti Marketta parhaansa mukaan tyydyttää näitä tarpeita. Hän hoiti miehensä sekavat asiat, selvitti ja sovitti hänen ainaiset hulluntekonsa ja maksoi hänen elatuksensa. Ja niin oli se pieni omaisuus minkä Marketta oli perinyt isältään, vanhalta maalaiskauppiaalta, pian loppuun kulutettu. Sitten sai hän keksiä toisia rahalähteitä, turvautua kaikenlaisiin pikkutöihin ja keinotteluihin. Muuta neuvoa ei ollut. Sillä taiteilijan ei sopinut tehdä työtä rahapakosta, se olisi voinut vahingoittaa hänen inspiratsioniaan. Arki-ihminen oli luotu riippumaan kurjasta aineesta, ei taiteilija, arki-ihminen saattoi ostaa ja myydä, tinkiä ja punnita, taiteilija ainoastaan antaa ja ottaa. Ja mitä enemmän toinen upposi näkymättömien kauneuksiensa huolettomaan maailmaan, sitä porvarillisemmaksi ja laskevammaksi vain täytyi Marketan käydä, voidakseen suoriutua käytännöllisistä vaikeuksista. Mies palkitsi hänet puolestaan kauniilla puheilla ja liikuttavilla tunnustuksilla. Alinomaa vakuutti hän, että Marketta oli hänelle kaikki kaikessa, hänen suuri rakkautensa, ainoa, joka ymmärsi hänet ja jonka luokse hän saattoi tulla hädän hetkellä. Mutta paljosta rasituksesta ja ainaisista ikävyyksistä alkoi Marketan vankka maalaisrealismi vähitellen herätä. Hänestä tuli epäileväinen. Suuret sanat alkoivat kadottaa merkityksensä ja taiteen käsittämättömällä olemuksella ei ollut enää entistä taikavoimaa hänen ylitseen. Hän huomasi vain karkeat tosiseikat: sen, että hän yksin sai raataa ja väsyä, sill'aikaa kuin toinen eli laiskuudessa ja elämän mukavuudessa. Oliko hän hullu? Mikä velvollisuus oli vaimolla elättää suurta, tervettä miestä? Hän tuli kapinalliseksi ja katkeraksi ja rupesi näkemään kaikki asiat uudessa valossa. Hän huomasi, että häntä oli petetty, ja tämän huomion jälkeen tuli hän aivan kuuroksi kaikille rukouksille ja kiitoksille. Ennen olisi saanut kiven heltymään kuin hänen loukatun sydämensä. Hän näki mielessään, miten hänen viatonta tuhmuuttaan oli väärinkäytetty koko ajan, miten toiset naiset kenties olivat puettaneet itsensä silkkiin hänen säälittävillä säästöillään ja tuhlanneet hänen armeliaan rakkautensa humussa ja nautinnoissa. Ja hän itse oli mielettömällä työllään vielä lisännyt tätä sosialista vääryyttä! -- Huomattuaan, että Marketta oli tullut vastaanottamattomaksi imarruksille, koetti mies vastakkaista keinoa: järkyttää hänen mieltään todistamalla hänet raa'aksi ja sivistymättömäksi ja sellaisena kaikkeen itsenäiseen arvosteluun kypsymättömäksi. Mutta silloin otti Marketta viisivuotiasta tytärtään käsipuolesta kiinni ja lähti...

Ja sillä tiellä hän oli.