Part 6

MATTI. Senkin olen jo monta monituista kertaa sanonut. Pidättäväthän tukkitoimet minua silloin kaupungissa, eikä ollut siellä mitään säilytyspaikkaa paperille.

OLLI. Ja onko sekin varma, ettei Pietiläinen tullut tietämään paperia testamentiksi, vaan luuli sitä vanhaksi kuoletetuksi velkakirjaksi?

MATTI. Niinhän minä sitä pöllöä uskottelin, kun toivoin saavani sinulta suuret hyväntekijäiset.

OLLI. Kiskuri! Kaksikymmentä markkaa sinulle annoin niin pienestä vaivasta etkä sentään ole tyytyväinen.

MATTI. Se tuotti sinulle kaksikymmentä tuhatta.

OLLI. Hss, hiljaa! Joku tulee. Riennä pois, etteivät huomaa meitä puheissa! (Menee vasempaan.)

MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli. (Menee perälle päin.) Kas, Eero, pianpa sinä palasit.

EERO. Eihän minua haluttanut sinne jäädä.

MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli. (Menee oikeaan.)

EERO. Niin, mene tiehesi sinäkin, minä jään tänne odottamaan Elliä. Olisihan synti antaa tytön olla täällä yksinään ikävöimässä, kun kaikki muut nuoret ovat iloitsemassa. Ahaa, tuollapa hän jo tuleekin lehmineen. Jestapoo, kuinka sievä ja soma hän on. Ventta! menen tuonne puun taakse piiloon ja teen hänelle pienet kepposet.

ELLI (laulaa kulissien takana). [Kirj. ja sävelt Kust. Killinen.]

Metsän puita tuuli tuudittaa, Joka lehti liikkuu, Oksat keinuu, kiikkuu, Karjan kellot kilvan kalkattaa Ja linnut livertävät la, la, la, la, lallaa! Niinpä neidon mieli nuorell' iällä Lentää kuni lehti ilman tiellä. Näin iloiten Vain ma laulelen: La la la la, la la la la, la la la la. Karjan kellot kilvan kalkattaa Ja linnut livertävät la, la, la, la, lallaa!

(Tulee iloisesti esiin oikealta, kädessä koivun vitsoja.)

Sunnuntaina taasen kiikuttaa Poiat iloissansa Kukin neitoansa, Korkealle keinu heilahtaa Ja tytöt laulelevat la, la, la, la, lallaa! Niinpä neidon mieli nuorell' iällä Heiluu kuni keinu ilman tiellä Näin iloiten Vain ma laulelen La la la la, la la la la, la la la la. Korkealle keinu heilahtaa Ja tytöt laulelevat la, la, la, la, lallaa!

(Istuu kivelle, kasvot karjapihaan päin; puhuu:)

Siellä ne muut nyt kisailevat sillalla ja minä--. Enköhän jätä lehmiä vähäksi aikaa ja juokse joukkoon. Mikä sitten, jos lypsän vähän myöhempään, enemmän heruvat. (Lehmä mörisee.) Niin, Omena piikani, niin! Sanotko minua hupakoksi? Sano vaan. Täysi hupakko olenkin. Mutta enhän sinua jätä kumminkaan, enhän toki! Ilman vaan narrasin. (Lehmä mörisee taaskin.) Niin, niin, vartoo hetkinen vielä, tuossa paikassa tulen sinua lypsämään. No, Mustikki siellä, hyss, siivolla! Vai, jo sinä taaskin pusket Kultaruusua. Varo, ettet saa maistaa vitsaani. Semmoinen pahanilkinen! Sinut lypsän ihan vihon viimeiseksi, koska olet noin kelvoton. Hyi, sinua!

(Eero hiipii Ellin taakse ja laskee kätensä hänen silmilleen.)

ELLI. No,--kuka se on?

EERO. Arvaapas!

ELLI. Päästä irti!

EERO. Arvaa ensin.

ELLI. Etkö luule minun tietävän? Noin tuhma ei ole kukaan muu kuin Mökin-Liisa.

EERO. Erehdys, ja (suutelee Elliä poskelle) rangaistus.

ELLI (nauraen). Ahaa, lämpöisistä huulistasi sinun jo tunsin, Kuuselan Katri.

EERO. Erehdys taas, ja (suutelee kahdesti) kaksinkertainen rangaistus.

ELLI (koettelee hänen käsiään). Tuommoiset kädet--maltahan--ne ovat jotenkin suuret ja kovat--(äkkiä) Suuren-Lotan kädet ne ovat.

EERO. Erehdys, suuri erehdys, ja--

ELLI (riistäytyy irti ja hyppää ylös). Hyi, Eero, sinäkö se olitkin, sinä häijy, ilkeä poika! (Kääntyy nyreänä selin Eeroon.)

EERO. Ethän suutu sentään, Elli kulta?

ELLI. Suutun kyllä, ja suutun ijäksi päivää.--Aika mies suutelee täysikasvuista tyttöä. Onko tuo enää laitaa! (Pureskelee vitsoja kädessään ja on yhä selin Eeroon.)

EERO. Elli, armas Elli, leikkiähän se vaan oli.

ELLI (pyyhkii silmiään). Vaivaista leikkiä. Pilkan tekoa.

EERO. No, Elli, kuka nyt tyhjänpäiväistä asiaa noin pahakseen panee. Näytä jo kasvojasi vähäisen.

(Lähenee Elliä takaa.)

ELLI (yhä selin). Elä tule minua likelle, taikka lyön sinua näillä vitsoilla.

EERO (ottaa Elliä olkapäistä ja koettaa katsoa häntä silmiin vasemmalta). Katso minuun edes toisella silmällä.

ELLI (tavoittaa häntä vitsalla). Menetkös siitä!

EERO (väistyy äkkiä ja koettaa katsoa häneen toisen olkapään yli). Tui-tui!

ELLI (samoin kuin ennen). Etkö mene,--etkö--etkö?

EERO (vuoron vasemmalta, vuoron oikealta puolen). Tui-tui! Tui-tui! Tui-tui!

ELLI. Etkö sinä jo pakene? (Osuu lyömään häntä poskelle.)

EERO (hieroo poskeaan). Ai, ai, ai, ai!

ELLI (kääntyy päin, nauraen). Siinä sen sait. Vieläkö mielesi tekee toisen kerran minua kiusottelemaan?

EERO. Jokos nyt lepyt, Elli kulta?

ELLI. Lupaatkos, ettet minua koskaan enää suutele?

EERO. Sitä on vähän vaikea luvata.

ELLI. Sittenpä en lepy. (Kääntää jälleen selkänsä.)

EERO. No noh, Elli, elähän nyt taas. Minä lupaan.

ELLI (kääntyy päin).

EERO--etten ilman luvattasi sinua suutele.

ELLI. Luuletko minun koskaan lupaa antavan semmoiseen tyhmyyteen?

EERO. Sitä vähän arvelen.

ELLI. Saat odottaa. (Lehmän mörinää kuuluu.) Voi, Omena parka, tuon vallattoman Eeron tähden olin sinun tykkänään unhottaa. (Ottaa penkiltä rainnan ja sangon) No, Eero! Pois tieltä, ulos jaloista, tie auki, herrasväkeä tulee!

EERO. Oho, sanoi outo olutta. (Kädet puuskassa) Minä herra, sinä herra, kumpi meistä syrjään poikkee?

ELLI. Sinäkö herra? Silloin tietäisit naiselle tietä antaa. (Aikoo juosten sivuuttaa häntä.)

EERO (ottaa häntä kiinni). Seisahdu, armollinen herrasväki, ja kuule mitä halvalla talonpojalla on sinulle sanottavaa! (Laulaa.)

[Kirj. ja sävelt. Kust. Killinen.]

Armas Elli, sinut nähden Maan ja taivaan unhotan ma, Ja sun suloutes tähden Tulta tuonen rinnassain.

ELLI.

Hah, hah, haa! Hah, hah, haa! Kalavettäkö muistat vaan Kun taivaan, maan sa unhotat Ja hattusikin pudotat.

(Heittää lakin Eeron päästä.)

EERO.

Armas Elli, sydämmeni Luokses aina ikävöipi, Iloton on elämäni Jos et sille sijaa suo.

ELLI.

Niinkös vain? Niinkös vain? No anna tänne sydämmes, Ma taskuhuni pistän sen Ja kaunihisti kantelen.

EERO.

Kuules, armas Elli kulta, Pilkallasi pistävällä Rinta raukan murrat multa, Tuonen tielle työnnät mun.

ELLI.

Vuotas vain! Vuotas vain! Maitotilkan sulle tuon, Se rinnan rohto oiva on Ja pelastaa sun elohon.

(Hyppää aidan yli oikeaan.)

EERO (nojautuu molemmilla käsillään aitaan). Sinä panet kaikki leikiksi, vaikka näet, että minulla on täysi tosi. Minä rakastan sinua, Elli, rakastan oikein silmittömästi ja sydämmeni kohta halkeaa tuskasta, saat uskoa sen.

ELLI (karjapihasta). Herran tähden, meneekö se ihan kahdeksi kappaleeksi? Semmoista ihmettä tuskin vielä on tapahtunutkaan tässä matoisessa maailmassa. Näes, lehmäkin sinua pelkää, kun näytät niin surkealta.

EERO. Ehkä tulen sitä kylvettämään, että saat rauhassa lypsää?

ELLI. Mitä vielä. Ei se tarpeellista ole.

EERO. Mutta se potkii. Saattaa vielä lyödä sinulta silmät päästä taikka kaataa maitonsa.

ELLI. Elä pelkää. Sitä ei Omena koskaan tee.

EERO. Ei ole takeita. Hyvinpä se nostelee jalkaansa, kun kärpäset sitä purevat. Kas noin! Tulen kuin tulenkin minä sitä kylvettämään.

ELLI. No, koska niin mielesi tekee--

EERO (hyppää aidan yli oikeaan).

ANNA (tulee vasemmalta, kimppu ruiskukkia kädessä). Laulelkoot he siellä ja telmikööt, minua se ei huvita. (Istuu kivelle ja alkaa sitoa kiehkuraa kukista) Ja parempi onkin kun pysyn erilläni ihmisten seurasta, koska kerran olen tänlainen--polttoviholainen! Olipa se sentään liikaa! Mauno on tosiaankin käynyt ylpeäksi. Mutta tästä lähtein tahdon opettaa häntä pitämään minua paremmassa arvossa. Näytän, onko hän naisten mielitietto--sen teen--ja sitten saa hän myöskin pysyä minusta loitompana.--Kuinka innokkaasti hän tänään puolusti Elliä! Ehkä hän on rakastunut tyttöön ja toivoo häntä omakseen. Niin (tempoo kukkia ja viskelee niitä maahan), mitäpä se minua liikuttaa. Ottakoon vaan Ellin, hyvin sopivatkin yhteen. Oih, miten rumia nuo kukatkin ovat, ei niistä ole mihinkään. (Viskaa viimeisetkin pois, nousee, pudistaa esiliinansa ja menee kiikkuun.)

ELLI (laulaa karjapihassa). [Kansanlaulu.]

Minä olen pikkuinen flikka, Pikkuinen kuin lyyra, Ja herrastaa sen pojan pitää, Joka minun tyyrää;

ANNA. Mitä tuosta alituisesta huutamisesta hyötyä on. Sinä saat jättää sen tavan, Elli, korvat tässä muuten ihmisiltä halkeavat.

ELLI (karjapihasta). Vai on se Annalle niin vastenmielistä. No, voinhan sitä välttääkin.

EERO (tulee aidan luokse leheviä varpuja kädessä). Minkätähden ei Elli laulaa saa, jos mielensä tekee?

ANNA. Kun on toisen palveluksessa, niin ei sovi kaikkia mielitekojaan noudattaa.

EERO. Sisar kulta on mahtanut tänä päivänä nousta väärällä jalalla vuoteeltaan. (Poistuu aidan luota.)

ANNA. Kas ihmettä, kun velimieskin on ruvennut karjapiiaksi.

EERO. Pistele sinä vaan, ei hyttysen noukka aikamiehen ihoon pysty.

ANNA (hetken kiikuttuaan). Tuopa minulle vähän maitoa juodakseni, Elli!

ELLI. Minä tuon heti, kun olen vaan Mustikin loppuun asti lypsänyt.

EERO. Saattaisit sinä tulla tännekin juomaan.

ANNA. Ei ole tarvis vaivata itseään, ellei tahdo, koska on vara piikaa pitää.

ELLI (tuo korttelilla maitoa ja antaa Annalle).

ANNA. Odota, saat viedä astian pois samalla. (Juotuaan.) Minä sanon sinulle sanan aikanaan, Elli. Elä anna Eeron herättää itsessäsi mitään turhia toiveita. Eero, näes, on vielä nuori, hänen mielensä voi monta kertaa muuttua,--ja--niitä saattaa sitä paitse olla muitakin, jotka sinua ajattelevat,--Mauno esimerkiksi--.

ELLI (vähän hämillään, juoksee nauraen pois). Mitä joutavia! Sinä teet minusta pilkkaa, Anna.

ANNA (laskeutuu kiikusta, seisoo hetken ajatuksissa). Niin, nyt panin Maunon asian hyvälle alulle, luulemma, vaikka olenkin vaan-- polttoviholainen.

MAUNO (tulee reippaasti vasemmalta). No, arvasinpas. Tänne sinä karkasit.

ANNA (poimii kukkia maasta; on vaiti).

MAUNO. Minkätähden meistä erosit, Anna?

ANNA. Ilman vaan.

MAUNO. Tule takaisin; sinne kerääntyy yhä enemmän nuorta väkeä.

ANNA. Ei minua haluta.

MAUNO. Arvelimme lähteä Sorsakosken aholle leikkimään. Siellä iloa ja riemua syntyy tänä iltana. Voi, Helsinki! Tule pois joukkoon, Anna.

ANNA (kääntyy pois välinpitämättömänä, hyräilee ja poimii kukkia).

MAUNO (lähenee ja katsoo häntä silmiin). Mitä? Ollaanko me vielä hiukan nurpeissamme tuosta äskeisestä kiistasta?

ANNA. Kiistasta?

MAUNO. Niin,--sanoinhan sinua polttoviholaiseksi.

ANNA (keikahuttaen päätään). Hyh! Siitäkö minä välittäisin. Sanoitpa sinä minua miksi hyvänsä, se on juuri yhdentekevä.

MAUNO (heittäytyy kivelle). No, sitähän minäkin. Ethän sinä niin lapsellinen ole, että siitä itseesi otat, varsinkin kun tiedät, ettei se niin täyttä totta minulta ollut!

ANNA (istuu kiikkuun, hyräilee ja järjestelee kukkia).

MAUNO. Eikös niin, Anna? Tiesithän sinä että kieleni silloin toista puhui, mieleni toista ajatteli.

ANNA. Liikuttaako minua sinun kielesi ja mielesi? Luulet varmaan minun hyvinkin suurta arvoa panevan sinun ajatuksillesi, koska niistä niin suurta lukua pidät. Kaiken näköisiä! Juuri kuin ei tuommoisia miehiä olisi maailmassa sadottain ja tuhansittain, vieläpä hiukan parempiakin.

MAUNO. Hei, hei, sitä kopeutta! Puheistasi päättäen luulisi tytöistä olevan täällä suuren puutteen. Ja kumminkin kuuluu maailmassa olevan paljon enemmän naisia kuin miehiä.

ANNA. Muuten saattaisit juuri mennäkin tuonne Ellin luokse. Se sopisi paljon paremmin.

MAUNO (hyppää ylös). Vai niin? Saako luvan kysyä, minkätähden se paremmin sopisi?

ANNA (kiikkuu, hyräilee).

MAUNO (lähemmäksi). Minä kysyin, minkätähden se paremmin sopisi?

ANNA (hyräilee, eikä ole kuulevinaan).

MAUNO. Senkötähden, että sinä olet talontytär, Elli palvelija, niinkuin minäkin?

ANNA. Oikein arvattu. Sentähden juuri.

MAUNO. Olen siis kovin halpa ja huono mielestäsi, niinkö?

ANNA (kiikkuu).

MAUNO. Eikö sinulta enää saa vastaustakaan? Kun kehtaat olla noin tuhman ylpeä.

ANNA (hyppää alas kiikusta). Mitä sinä uskallat sanoa? Tuhman ylpeä? Silläkö, että pidän itseni parempana mokomata pahanpäiväistä palkkarenkiä. Sinä olet niin ylpeä, ettet anna mitään arvoa enää muille ihmisille. Solvaiset vaan minuakin tavan takaa. Mutta minä en sitä kärsi enää kauvemmin, en. Laittakoon isä tuommoisen palvelijan tiehensä ja ottakoon nöyremmän sijaan.

MAUNO. Siihenkö virtesi jo päättyi? Anna tulla vaan enemmän, enemmän samaa lajia! Ahaa,--nyt vuodatetaan kyyneliä--kiukun kyyneliä! Totta totisesti! Ja tuota tuommoista kapinettako minä niin uskollisesti olen rakastanut ja milt'ei taivaan enkelin kalttaisena pitänyt. Täytyy nauraa! Sokea todella olin, kun luulin minulle äärettömän onnen koittavan, jos joskus se ihme tapahtuisi, että sinun omakseni saisin. Hyvä, että silmäni viimein kumminkin aukenivat näkemään sinua oikeassa luonnossasi. Se kerrassa päästi minun hulluudestani. Pois nyt Sorsakosken aholle! Parempi, jos olisinkin pysynyt siellä ja ollut tänne tulematta. Onpa siellä tyttöjä, joiden kelpaa renkiäkin puhutella. Pahuus häntä suri, jos yksi meni, kun sadottain toisia jäljellä on. (Menee laulaen vasempaan.)

ANNA (ottaa muutaman askeleen Maunon jälkeen). Mauno--! (Malttaa mielensä ja kääntyy takaisin.) Ei--! Menköön hän vaan, minä en jäljessään juokse. Oho! Mitä varten sen tekisin? Mitä huolin minä siitä, ettei hän minusta enää välitä? Nythän pääsen hänestä rauhaan, niinkuin olen toivonutkin. Se minua vaan harmittaa, (itkee) että hän sen sanoi niin solvaisevalla tavalla--juuri kuin olisi hän tehnyt minulle suuren kiusan sillä, ettei minua rakasta. Se se sydäntäni kaivelee. (Hetken ääneti, pyyhkii silmiään; hiljempaa ja tyyneemmin.) Pääsi hulluudestaan, kun näki minun oikeassa luonnossani, sanoi hän. Luulee minua pahaksi ja ilkeäksi. Mutta se ei ole totta. Hän saa pian nähdä erehdyksensä, sen lupaan.

ELLI (kiipee aidan yli oikealta, täysinäinen maitosanko kädessä). Kas niin, Eero, tule nyt tänne, niin saat lämmintä maitoa juodaksesi, ehkä se päästää sinun sydämmen vaivasta.

EERO (kiipee jäljessä, puukko ja pajun oksa kädessä). Hui, hai, ei siitä taudista niin vähällä päästä. (Seisahtuu likelle aitaa ja alkaa veistellä pajupilliä.)

ELLI (menee näyttämön poikki vasemmalle puolen ja laskee sangon kädestään penkille).

ANNA. Kai sinäkin, Elli, mielelläsi menisit Sorsakosken aholle, jossa muitakin nuoria on?

ELLI. Tietysti. Mutta eihän sitä auta ajatella.

ANNA. Miksikäs ei?

ELLI. Kukas työt silloin tekisi?

ANNA. Kyllä minä niistä huolen pidän, jos mennä tahdot.

ELLI (katselee epäillen Annaa).

ANNA. Niin oikein totta, etkös tahdo mennä?

ELLI. Pääsenkö minä? Voi, herra, kuinka hauskaa. Mutta--

ANNA. Mitä nyt?

ELLI. Sinä itse, Anna? Etkö sinäkin olisi ennemmin--?

ANNA (siiviloitsee jo maitoa). Ei minun tee mieleni; eikä siellä kukaan minua kaipaa.

ELLI. No, mitä siihen tulee, vähemmin kai siellä minua kaivataan kuin Annaa.

ANNA. Elä sano. Sinä olet aina iloinen ja ystävällinen, minä tänlainen pahaluontoinen, ylpeä--

ELLI. Ei, Anna, et sinä ylpeä ole, suotta ne sinua siitä moittivat.

EERO (puhaltaa pajupilliin). Toisin täällä tuulee, toisin ämmät luulee. (Veistää vielä.)

ANNA. Mene nyt, Elli, ettet vallan myöhästy.

ELLI. Ja kuinka kauvan saan olla?

ANNA. Ole niin kauvan kuin tahdot vaan.

ELLI. Niin kauvan kuin tahdon vaan! Kiitoksia, tuhansia kiitoksia! Ensi viikon teen työtä kahden edestä, sen saatte nähdä. (Rientää perälle.)

EERO. No, no, Elli, väntas nu, elä minua jätä.

ELLI. Ota kiinni, jos saat! (Juoksee vasempaan.)

EERO (pistää puukon tuppeen). Sittenpä mahdan Matti olla, ellen sinua kiinni saa. Hei! (Karkaisee Ellin jäljessä.)

ANNA (siiviloitsee). Pahaluontoinen en ole, sanokoon Mauno mitä hyvänsä. (Säpsähtää ja kuuntelee) Siellä risahti metsässä--varmaan Mauno on katunut ja tulee takaisin. (Siiviloitsee.) En ole häntä näkevinänikään, pyytäköön vaan ensin nöyrästi anteeksi. (Hyräilee ja siiviloitsee; vilkaisee tuon tuostakin salavihkaa olkapäänsä yli) Missä hän viivyttelee? Vai eikö se olisikaan ollut--? (Menee varpaillaan aidan luokse ja kurottaa katsomaan metsään) Ei siellä näy eikä kuulu koko miestä. (Tulee takaisin siivilöimään) Niin, mitä hän malttaisikaan tulla sieltä ilosta ja riemusta. Ja hyvä onkin niin. Olenhan saanut välimme selväksi, nyt tulee vaan pysyä lujana, ja sen teenkin. (Vie maitopytyn asuinhuoneuksen ovesta.)

MAUNO (tulee vasemmalta). Jopa se kiukkupussi on mennyt täältä. Hyvä, ettei tarvitse minun häntä nähdä. (Menee aittaan.)

ANNA (tulee tuvasta). Pysyköön vaan poissa, en välitä vaikkei hän ikinä palajaisi. (Ottaa toisen pytyn, jota aikoo viedä pois.)

MAUNO (tulee aitasta, airopari kädessä; laulaa). Mitä minä huolin, veitikka nuori--

ANNA (hätääntyy; pudottaa maitopytyn kädestään).

MAUNO. Minuako noin peljästyit?

ANNA. Yhtenään sinä olet kiusaksi ja vastukseksi. Etkö malta pysyä siunaaman hetkeä täältä poissa. Ja mitä teet noilla airoilla? Eihän niitä, tiedämmä, Sorsakosken aholla tarvita.

MAUNO. Ellei siellä, niin totta muualla.

ANNA. Ongelleko menet, vai?

MAUNO. Ei, tänä iltana saavat ahvenet olla minulta rauhassa.

ANNA. Mutta itseltäsi mahtaa rauha puuttua, koska et nuortenkaan seurassa viihtynyt, vaikka niin halusta sinne menit.

MAUNO. Kuka sen on sanonut, etten minä siellä viihtynyt?

ANNA. Arvaanhan sen siitä, kun näin pian takaisin tulit.

MAUNO. Niinkö, että sinua siellä kaipasin?

ANNA. Minua? Mitä olisi sinulla minun kanssani tekemistä? Ethän vaan uskaltanekaan--

MAUNO. Sinuako toivoa? Ha, ha, ha! Olisinpa silloin mieltä vailla.

ANNA. Sitähän minäkin. Välimme on siis selvä.

MAUNO. Selvä kuin päivä ja musta kuin yö. Ei muuta kuin lippu liinaa ja lappu lautaa ja alloo! niiden kanssa hautaan. (Aikoo lähteä.)

ANNA. Herra varjele, Mauno, kuinka sinä noin puhut?

MAUNO. No, eikö ole totta? Mitä ihminen täällä muuta tekee kuin syöttää suuta elääksensä, elää kerran kuollaksensa. Eikä sure kukaan köyhän kuolemata. Parempi vaan, kuta pikemmin hän tästä kurjuudesta pääsee.

ANNA. Mitä aiot tehdä, Mauno? Minkätähden lähdet järvelle nyt,--yksinäsi ja tuommoisessa mielentilassa? Vie airot pois, sinä et saa tänä iltana enää mihinkään mennä. Kuuletko, anna tänne airot.

MAUNO. Enkö saa mennä? Sittenpähän kumma lienee. On työjuhdallakin sunnuntaina vapautensa, tiedämmä. Ja minä haluan nyt laskea koskea alas, että hurisee.

ANNA. Koskea alas! Mauno, sinä varsin menet henkeäsi kaupalle.

MAUNO. Mikä sitten!

ANNA (ottaa Maunoa käsivarresta). Hyvä Mauno, elä mene; elä mene tänä iltana enää mihinkään! Jää tänne, illallinenkin on jo kohta valmis. Jää nyt!

ROINILA ja OLLI (tulevat vasemmalta ja pysähtyvät perälle. Olli puhuu hiljaa Roinilalle, osoittaen sormellaan Annaa ja Maunoa.)

MAUNO. Sinunko kanssasi kiistelemään? Ei kannata! Vaan tuolla tulee isäsi ja Olli,--niin, vedä vaan pois kätesi, etteivät näe sinun tätä köyhää rottaa silittelevän. Ha, ha. (Menee oikeaan.)

ANNA. Semmoinen visapää! Ja minä hullu vielä menin häntä rukoilemaan. Eikö lienekin vaan suotta aikojaan minua säikytellyt. Nauraa ehkä siellä nyt pelvolleni. Ja saattaa luulla minun kumminkin--! Mutta antaahan olla. Minä näytän hänelle, että häntä oikein vihaan! (Ottaa maitopytyn ja vie sen huoneesen.)

ROINILA ja OLLI (tulevat esiin).

OLLI. No, mitäs nyt sanotte, Roinila?

ROINILA (sytyttää piippuansa). Hm--saatat olla oikeassa.

OLLI. Hän riippui kahden käden Maunossa kiinni.

ROINILA. Niin teki.

OLLI. Ja peljästyi, kun huomasi meidät.

ROINILA (puhaltaa savua). Siltä se näytti.

OLLI. Paha merkki. Teidän sijassanne en päivääkään enää kärsisi Maunoa talossani, en hiisi vie kärsisikään.

ROINILA (puhaltaa taas savua). Jokohan tuo nyt tosiaankin luulee minulle vävyksi pääsevänsä?

OLLI. Siitä voitte olla varma. Ne tuumat hänellä jo kauvan ovat olleet.

ROINILA. Eipä uskoisi. Montako vuotta siitä on, kun hän mieron kulkijana Pohjanmaalta tänne tuli. Tuskin kymmentäkään.

OLLI. Kun konna pääsee korrelle, niin hän pyrkii orrelle, ettekö sitä tiedä.

ROINILA. Varokoon vaan, ettei keikahda korreltakin alas ylemmäksi kurotellessaan.

OLLI. Entä jos hän onnistuisi? Rohkea rokan särpii, sanotaan. Mutta olisipa se yhtäkaikki vähän somaa, jos renkinne sieppaisi teiltä tyttären.

ROINILA. Olisi tuo vähän.

OLLI. Ja mitä ihmiset enää sanoisivatkaan! Kyllä siitä melua syntyisi ja puhuttaisiinpa asiasta muuallakin, ei vaan omassa kylässä.

ROINILA. No, kuinkas muuten. Kaiketi siitä hirmuinen hälinä nousisi, se on tietty. Ja akkaväki juoruaisi ja nauraisi kitkattaisi,--ei-- semmoista häpeätä täytyy ajoissa välttää.

OLLI. Ellei ole jo liian myöhäistä?

ROINILA. Myöhäistä? Kuinka niin?

OLLI. Jos Mauno, niinkuin näyttää, on saanut Annan puolelleen, niin--

ROINILA. Niin, mikäs sitten tulee eteen? Mutta en minä usko kuitenkaan.

OLLI. Ei tiedä. Rakkaus on kuuro ja sokea. Olkaa vaan varoillanne ja tehkää niinkuin äsken jo sanoin.

ROINILA. Ettäkö laitan Maunon meiltä pois?

OLLI. Niin; ja naitatte sitten tyttärenne toiselle.

ROINILA. Hm. (Puhaltaa savua.) Ei taitaisi olla hullumpaa. Mutta kenelle?

OLLI. Vaikka minulle.

ROINILA. Sinulle? Ole nyt.

OLLI. Ei maar',--oikein totta. En ole aivan tyhjä mies minäkään. Sainhan sedältäni periä hyvän talon, niinkuin tiedätte. Kelpaisi siinä emäntänä heilua, vai mitä arvelette?

ROINILA. Niin; kai, kai!

OLLI. Tavaraa on yltäkyllin, kiinteätä, irtainta, joka lajia. Kyllä takaan, ettei se tyttö päiviään moiti, joka sinne joutuu.

ROINILA. Ei suinkaan.

OLLI. Eikä nälkää liioin näe. Lihoo vaan niinkuin ainakin hyvän leivän ääressä ja käy muhkeaksi kuin ruustinna.

ROINILA. Onhan sinulla vahva talo, kyllä se tosi on. Eikä mahda löytyä mitään testamenttia Ellin hyväksi, vaikka sanottiin Ojala vainajan semmoisen tehneen.

OLLI. Ja mitä vielä. Juttuja kaikki tyyni.

ROINILA. Niin saattoi olla.

OLLI. No, Roinila, mitäs sanotte tuumaani?

ROINILA. Jaah! En minä vastaan ole.

OLLI. Sovimmeko asiasta siis?

ROINILA. Kyllä minun puolestani. Tuossa on käteni.

OLLI. Sanasta miestä, sarvesta härkää.

ROINILA. Aivan niin. Sanasta miestä, sarvesta härkää.

OLLI. Mutta kuinkas käy, jos Anna panee vastaan?

ROINILA. Tuskin hän sen tekee. Anna on järkevä tyttö.

OLLI. Vaan jos hän kuitenkin panisi?

ROINILA. Niin näytän minä, kuka on isäntä talossa. Koetanpa, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.

OLLI. Kun vaan pysyisitte sanassanne. Pelkään Annan panevan teitä koetukselle.

MAUNO (tulee hyräillen oikealta ja vie airot aittaan).

OLLI. Hän tulee juuri kuin käsketty. Pankaa asia alkuun heti, että pääsemme selville!

ROINILA. Taitaa olla parasta. (Rykäsee.) Tulepas tänne, Mauno, minulla olisi vähän puhuttavaa.

MAUNO (aitasta). Tullaan! (Esille.) Mitä teillä on sanottavaa, isäntä?

ROINILA. Oletko kuullut, kuinka sille käy, joka kuuseen kurottaa?

MAUNO. Se katajaan kapsahtaa. Mutta mitä sillä tarkoitatte? (Erikseen.) Peijakas! Eiköhän Anna jo ole ennättänyt--

ROINILA. Ja mitä on tehtävä sille palvelijalle, jonka halu on talon parhaimpaan omaisuuteen?

MAUNO (erikseen). Arvasinhan sen. Hän on kuin onkin kannellut. Kirkas tuli ja salaman leimaus!

ROINILA. Kysyn, mitä on tehtävä sille palvelijalle.

MAUNO. Koukkupuheisin en mitään vastaa.

ROINILA. Vai et vastaa koukkupuheisin! Oletko itse käynyt suoria teitä, junkkari, sanopas?

MAUNO. Aiotteko väittää, että olen vääriä teitä kulkenut? Jumal'avita, joka sen sanoo, hän valehtelee.

ROINILA. Selkäni takana olet tytärtäni mielistellyt, vaikka hyvin tiedät, etten häntä koskaan rengille antaisi.

MAUNO. Silmäinne edessä olen tehnyt sitä yhtä paljon kuin selkänne takanakin. Ja jos päähäni pistää, teen sitä vastedes kahta enemmän. Vai ei häntä muka rengille annettaisi! Eikö renki ole yhtä hyvä kuin joku muukin?

OLLI. Renki ei ole ihminen, vuohi ei ole eläin, tamma ei ole hevonen, kiiski ei ole kala, rovet ei ole astia, pata ei ole kattila.

MAUNO. Tuki aikanaan suusi, sinä pulloposkilaiskuri, sinä puolikuollut etana, sinä pässinpää, sinä--

ROINILA. Hiljaa, Mauno, oletkos järjeltäsi.