Part 5

PENTTULA. Tutkikaa hänen pussinsa; pohjalla löydätte pienen puulaatikon, jossa on viisi sadan markan seteliä. Joutukaa, ennenkuin hän karkaa käsistämme!

HOPPULAINEN (sieppaa pussin selkäänsä). Mitä se syrjäiseen kuuluu, mitä itsellisen pussissa on.

PELTOLA. Mielestäni voisitte sen itse tehdä, Penttula.

PENTTULA. Minä sen teen, ja minä sen vastaan. (Ottaa pussin Hoppuluiselta ja purkaa sieltä esiin lusikoita, kauhoja y.m.)

HOPPULAINEN (katselee kyyrysillään toisen turhaa työtä, hyppelee ja hyräilee mielissään). Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat kaivaa. Mistä kukko kullat saapi, kana hopeat--

PELTOLA. Ei ole luulo tiedon väärtti. Kuinkas nyt Penttula näyttää toteen syytöksensä?

PENTTULA. Kirottu konna! Sano, uskallatko kieltää ottaneesi rahat tuon kiven alta--?

HOPPULAINEN. Johon näin sinun ne kätkevän. En,--en ole sitä aikonutkaan kieltää. Mutta sano nyt sinä maanmainio noita, tietäjä suurin Suomen niemen, ilmaise, mihin panin rahat, joita Peltolan omaksi sanot, ja jotka otin kätköstäsi tuon kiven alta.

PENTTULA. Onneton! Tämän sinulle vielä kauheasti kostan.

HOPPULAINEN. Mun kostosi kärsiä täytyy. (Peltolalle.) Isäntä--nostakaa vähän tuota kiveä tuossa ja katsokaa, ettekö kenties sen alta rahoja löytäisi.

(Peltola nostaa kiveä ja löytää rahat. Penttula syöksee hänen luokseen.)

HOPPULAINEN (pyörähyttää Penttulan pois). Pappilan muori käski paistia kääntää, vaan ei maistaa.

PELTOLA. Aivan oikein! Tässäpä ovat rahani. (Ottaa taskukirjan esille.) Katsokaa, hyvät ystävät, samat numerot seteleissä, kuin minullakin täällä taskukirjassani.

KIRKKOVÄKI. Ihan samat.

(Penttula aikoo mennä tiehensä, mutta Niilo pidättää häntä.)

NIILO. Seis mies! Mihinkä semmoinen kiire? Ennenkuin tästä menet, tulee sinun meille selvittää, kuinka nuo rahat ovat sinun huostaasi tulleet.

PELTOLA. Varmaankin! Se hänen tulee tehdä.

KIRKKOVÄKI. Se on oikeus ja kohtuus.

PENTTULA. Ha, ha, ha. Te osaatte tosiaankin leikkiä laskea.

NIILO. Se on täyttä totta. Leikki on tästä kaukana.

PENTTULA. Olisiko se täyttä totta? Minä varoitan sinua, Niilo, älä saata minua vimmaan.

KIRKKOVÄKI. Emme laske häntä, ennenkuin hän on asian selittänyt.

PENTTULA. Olenko teille ennenkään töistäni tiliä tehnyt? Olenko koskaan teille edestuonut niitä salaisia voimia, joiden avulla ihmetöitä olen matkaansaanut?

NIILO. Nyt me sitä vaadimme.

PENTTULA. Pois tieltäni, te typerät hölmöt, pois ennenkuin vihani syttyy! Vielä minä teitä säälin, mutta varokaa itseänne, jos koston himo minussa liekkiin leimahtaa.

NIILO. Askeltakaan et tästä astu, ennenkuin vaatimuksemme täytät.

PENTTULA. Koettakaahan estää minua menemästä, te käärmeen sikiöt, koettakaa tehdä minulle väkivaltaa, mutta tietäkää myös, että sen perästä teitä kova onni vainoo, laihonne lakastuu, tuli raunioiksi teidän huoneenne polttaa ja liha ruumiissanne mätänee aina luita myöten.

NIILO. Hakekaa nuoria, miehet, me panemme hänet kiinni.

PENTTULA. Senkö rohkenisitte tehdä, te nokkaviisaat hölmöt, te ylpeät hokarit! Panna minut kiinni,--minut, joka loihtutaidossa voin Lapin mainioimpain noitain rinnalle astua! Tehkää se,--tehkää! Mutta minä sanon teille, minä, jonka sanasta haudat aukenevat ja kirkon ovet seljalleen lentävät,--minä valalla vannon, että sinä hetkenä teihin kuolema kyntensä iskee ja kadotus aukaisee eteenne ammottavan kitansa, johon pienet pirut teidät kiljuen potkaisevat. Te kurjat pöllöpäät! Rohkenetteko vielä tehdä vastarintaa sille, joka on liitossa itse pimeyden pääruhtinaan kanssa?

HOPPULAINEN. Hyi, oikein jo selkääni karmii. (Tytöt väistyvät kammoksuen, miehet näyttävät epäilevän.)

NIILO. Pöllöpäitä tosin olisimme, jos tuon puheen jälkeen sinut rankaisematta päästäisimme. Puolusta itseäsi, mies, nyt aion koetella voimia kanssasi. (Hän karkaa Penttulan päälle, jonka hän tuota pikaa heittää maahan.) Tuokaa nuoria tänne, miehet!

PENTTULA. Päästä minut irti,--Jumalan tähden--päästä minut!

NIILO. En! En päästä, ennenkuin tunnustat, mistä rahat sait.

PENTTULA. Sinä kuristat minun,--auttakaa, hän tappaa!

HOPPULAINEN. Tunnusta syntisi, Penttula, saat puolet anteeksi.

NIILO. Tunnusta, niin hellitän kohta.

PENTTULA. Säästä henkeäni, ole armollinen!

NIILO. Tahdotko tunnustaa?

PENTTULA. Kaikki, jos vaan säästät henkeäni.

NIILO. Mistä sait rahat?

PENTTULA. Oi, voi! Päästä ensin. Ooh, sinä kuristat minun--Minä--minä ne otin--isäsi kaapista.

KIRKKOVÄKI. Hänkö ne onkin varastanut?

LOVIISA (kääntyy pois ja hieroo tuskissaan nenäliinaansa).

NIILO. Ja sinäkö myöskin jätit huoneesen Aholan Helenan huivin, saattaaksesi häntä epäluulon alaiseksi?

PENTTULA. Hellitä jo Herran nimessä!

NIILO. Vastaa, sinäkö sen teit?

PENTTULA. Minä--minä sen tein.

HOPPULAINEN. Voi yhtähyvin! Mutta eikö sinulle, Penttula, jo tule tunnon kannetta?

NIILO. Joko teillä on nuoria, miehet? (Alkavat sitoa Penttulaa.)

PELTOLA. Tuo hävytön konna! Viattomasti on tyttöraukka saanut kärsiä.

PENTTULA. Armahtakaa minua, minä rukoilen teitä,--älkää sitoko minua,-- Jumalan tähden--ettehän vaan aikone viedä minua kruununmiesten käsiin?

NIILO. Se on tietty. Vieläkö sitä epäilet?

PENTTULA (polvillaan hammasta lyöden). Armahtakaa, armahtakaa! Loviisa, rukoile puolestani, rukoile, tyttö, sinunhan tähtesi olen tähän tilaan joutunut, sinähän sait tuon onnettoman varkauden mieleeni juontumaan, kun pyysit minua noitumisella luovuttamaan Helenaa Niilon mielestä. Sinä olet syypää kaikkeen,--pelasta minut,--kuuletko, rukoile puolestani! Alas polvillesi, tyttö, ja rukoile! (Tytöt väistyvät Loviisasta, joka häveten ja tuskallisena katsoo maahan ja vääntelee nenäliinaansa.)

PENTTULA. Kurja, katala nainen! Äänettömänä hän seisoo, vaikka tietää olevansa onnettomuuteni alku ja juuri. Voi, että tästä vielä pääsisin ja voisin sinulle kostaa--kauheasti kostaa.

NIILO. Ylös, mies! Miksi viivyttelemme vielä tässä, kun joka hetki on katkeruuden lisäystä hänelle, joka syyttömästi vankeudessa istuu.

PENTTULA. Ooh--minä olen hukassa.

HOPPULAINEN. Miesparka! Annetaan hänen mennä karkuun.

NIILO. Sinä unohdat, että Helena istuu vankeudessa, josta hän ei pääse, ennenkun asian oikea laita ilmi tulee.

HOPPULAINEN. Onhan tässä kyllä niitä, jotka voivat asiassa todistaa.

PENTTULA. Niin, onhan tässä. Päästäkää minut, tehkää niinkuin Hoppulainen sanoo,--minä menen Lapinmaahan enkä ikinä enää takaisin tule.

PELTOLA. Ei käy se laatuun, että me syyllisen vapaaksi päästäisimme, sitten kuin viattoman ensin olemme vankeuteen toimittaneet.

KAIKKI. Ei,--se olisi konnamaista. Vankeuteen hän on toimitettava,-- vankeuteen! (Tarttuvat kiinni Penttulaan ja vievät hänet pois.)

(Näyttämö hetken aikaa tyhjänä. Antti ja Maria tulevat vasemmalta.)

MARIA. Jos istuisimme tänne vähäksi aikaa, koska kirkon ovet vielä ovat suljetut.

ANTTI (istuu väsyneenä ja alakuloisena kivelle). Sanoinhan sen. Me läksimme liian aikaiseen liikkeelle. Iltakirkko alkaa vasta neljältä.

MARIA. Voimmehan lukea sillävälin. (Istuu toiselle kivelle.) Tahdotko kuunnella, niin luen ääneen?

ANTTI. Tee tuo.

MARIA (lukee). Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. Sela! (Puhuu.) Kuule, Antti! Syntiä teemme Jumalaa kohtaan, kun näin toivottomuuteen vaivumme, vaikka Herra itse sanassaan lupaa meitä auttaa.

ANTTI. Eihän tässä apu ole mahdollinen, kun tyttö itse sanoo rahat ottaneensa.

MARIA. Herralle ei mikään ole mahdotonta. Pankaamme vaan toivomme häneen.

ANTTI. Toivomme? Vieläkö puhut toivosta tässä häpeän kurjuudessa? (Tuskallisesti, painaen päänsä käsiin.) Pääni menee vallan sekaisin, kun ajattelen, että Helena, meidän ainoa lapsemme, vankeudessa istuu,-- kahleissa murtovarkauden tähden!

MARIA (lähestyy häntä ja laskee kätensä hänen olkapäälleen). Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä. Sela!

HELENA (tulee vasemmalta, huomaa vanhempansa ja tulee alas heidän luoksensa. Niilo ja Peltola tulevat hänen jäljessään).

HELENA. Herra panee kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa meitä.

MARIA. Helena!

HELENA (juoksee äitinsä syliin). Pelastettu! vapaa! Isä, äiti! Sulkekaa minua syliinne,--tehkää se ilman epäilystä, sillä puhdas olen ja viaton Jumalan ja ihmisten edessä rikokseen, josta minua syytettiin.

MARIA. Herra taivaassa kiitetty olkoon!

ANTTI. Kuinka tämä on mahdollista?

HELENA. Totuus on tullut ilmi, isä.

ANTTI. Mutta, lapsikulta,--minä en ymmärrä.--Minkätähden otit syyksesi rikoksen, johon olit viaton?

HELENA. Niin--näethän isä--tuo huivi--

ANTTI. Huivi? Mikä huivi?

HELENA. Joka löytyi Peltolan suojasta--

ANTTI. No niin?

HELENA. Olinhan sen sitonut sinun käteesi.

MARIA. Ah, minä jo aavistan.

ANTTI. Ja sinä luulit--?

HELENA. Suo anteeksi, isä,--sinä et silloin ollut aivan selvällä päällä, ja sentähden luulin sinun tehneesi tuon rikoksen.

MARIA. Rakas lapsi!

ANTTI. Tyttö, tyttö!

NIILO (lyö otsaansa). Enkö epäillyt jotakin tuonlaista!

HELENA. Älä minua nyt toru, isä kulta!

ANTTI. Otinhan huivin kädestäni irti ennenkuin läksin ja heitin sen penkille--

PELTOLA. Josta Penttula sen sieppasi ja jätti huoneeseni, kääntääkseen epäluuloa Helenaan.

HELENA. Näes, sitä en tiennyt, isä,--muistin vaan: »viina vie miehen mieltä vaille, naurun naiselta lopettaa».

ANTTI. Kirottu viina! Tästä lähtien et mun enää näe viinaa nauttivan, lapseni!

HELENA. Isä, onko se totta?--Siunattu olkoon sitten hetki, jolloin minua vankeuteen raastettiin.

PELTOLA. Ah--nyt vasta asia on minulle täydellisesti selvä. Antti hyvä, anna minulle selkään, anna oikein miehen kädestä, ja lyödään sitten kättä sovinnoksi. Minä pyydän sinua--

ANTTI. Minäkö antaisin teitä selkään? Ei--eihän toki! Kaukana olkoon minusta vihan vimma ja koston himo tänä onnen ja ilon hetkenä. Tuossa, isäntä, käteni! Valmis olen sovintoon ja sitten on kaikki hyvin.

PELTOLA. Ei vielä kaikki.

NIILO (erikseen). Ei vielä kaikki!

ANTTI. Mikä meiltä vielä puuttuisi. Olemmehan saaneet takaisin kadonneen karitsamme--

MARIA ja ANTTI (yhtaikaa). Karitsamme, joka sitä paitse on ainoamme.

PELTOLA. Vielä painaa eräs asia mun sydäntäni.

ANTTI. Purkakaa se sieltä, keventäkää mielenne ja sitten--ilo ja riemu vaan seassamme vallitkoon. Tämä on siunattu päivä, tämä on onnen hetki!

PELTOLA. Helena,--mieltäni karvastelee, kun tässä tuonoin kielsin Niiloa kosimasta sinua. Voitko unhottaa ukon tyhmyyden?

HELENA. Isäntä hyvä!

PELTOLA. Silmäni ovat auenneet. Näes, nyt pitäisin sen suurena onnena, jos sinun saisimme emännäksi taloomme. Mitä sanot?

NIILO. Helena, anna minulle anteeksi!

HELENA (heittäytyy Niilon syliin). Oi, Niilo, tämä on liian paljon yhtähaavaa!

NIILO. Sinä olet minun--minun omani!

HELENA. Iäti! Ainiaan!

HOPPULAINEN (tulee iloisesti juosten vasemmalta, pysähtyy äkkiä nähdessään Niilon syleilevän Helenaa; käy totiseksi). Taivahan talikynttilät!

ANTTI. Iloisia uutisia, Hoppulainen. Helena on vapaa ja kihloissa Niilon kanssa.

HOPPULAINEN. Kihloissa Niilon kanssa! Hyvä juttu, sanoi Sumeili, kun selkäänsä sai.

PELTOLA. No, mies, mikä sinua vaivaa? Olethan totinen kuin vanha lapanen.

HOPPULAINEN. Ensimmäinen yö pahin hirsipuussa.

ANTTI. Niin,--älä pane pahaksesi, veli kulta. Kyllähän minä tytön sinulle lupasin, mutta itse hän on toisen valinnut.

HOPPULAINEN. Ei katti kaikkea saa, mitä pyytää.

HELENA (tarttuu molemmin käsin Hoppulaisen käteen). Kuinka voin teitä kiittää, niinkuin tahtoisin, Hoppulainen! En koskaan, koskaan unhota sitä hyvää, jonka minulle olette tehnyt.

HOPPULAINEN. Mutta hylkäätpä minun kuitenkin, Helena,--jätät mun yksin kuin poltetun petäjän, tahi kuin kuivan kuusenoksan, tahi karsitun katajan.

HELENA. Ei yksin, Hoppulainen, teillä on tästä päivästä lähtien uskollisia ystäviä.

NIILO. Sinun pitää muuttaman meille, Hoppulainen, ja niin kauvan kuin talossamme leipää on, ei sitä sinultakaan pidä puuttuman.

PELTOLA. Oikein, Niilo! Helena tulee sinulle kumppaniksi, Hoppulainen minulle.

ANTTI. Nauru hyvälle, nauru pahalle, suomalainen sananlasku;--eikös niin, Hoppulainen?

HOPPULAINEN. Juuri niin! No--ei muuta kuin kättä myllyssä ja lykka till! (Kättelee Niiloa ja Helenaa; laulaa:) »En mä huoli surrakaan, en kanna suurta huolta. Ei se taia tyttöin tähden tämä poika kuolla.»

MUUT. Vielä vain! No, johan nyt!

HOPPULAINEN. Mutta yksi asia vaan on varma, siitä ei pääse mihinkään.

MUUT. Mikä se on, Hoppulainen?

HOPPULAINEN. Tahdotteko sen tietää!

MUUT. Sano, sano!

HOPPULAINEN. Varma on, että tää mailma on kiperä ja kapera kuin pukin sarvi.

[1883.]

ROINILAN TALOSSA

Näytelmä kolmessa näytöksessä

JÄSENET:

ROINILA, talon isäntä. ANNA (20-vuotias), hänen tyttärensä. EERO (22-vuotias), hänen poikansa. LEENA (keski ikäinen), | ELLI (18-vuotias), | palvelijoita Roinilassa. MAUNO. | SILLANKORVAN SANNA, noin 45 vuoden ijässä oleva vaimo. OLLI, talonpoika. MATTI, tukkimies. KYLÄLÄISIÄ.

(Tapaus: Itä-Suomessa.)

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Avara piha Roinilassa. Vasemmalla asuinhuone ja penkki, jolla on sanko, rainta ja muutamia maitopyttyjä kumossa. Siitä vähän matkaa perällepäin kiikku. Oikeaan pisteaita, johon porraslauta on asetettu. Sen toisella puolen karjapiha. Etempänä aitta, jonka edessä hirrenpää on portaana; aittaa likellä suurenlainen, tasainen kivi. Perällä pisteaita porttineen. Aidan toisella puolen aukeata järven rantaan saakka.)

(Anna istuu kiikussa, Mauno seisoo vieressä, hiljaa häntä kiikuttaen. Leena istuu penkillä vasempaan, lukien kirjaa. Oikeaan istuvat Eero, Olli, Matti ja muutamia kyläläisiä, lyöden korttia aitan edessä olevalla kivellä.)

MAUNO: [Kirj. ja sävelt. Kust. Killinen.]

"Pium, paum! kehto heilahtaa, Kun lapsi viattomana nukahtaa, Pium, paum! äiti laulahtaa. Ja sydänkäpyänsä tuudittaa.

Pium, paum! sävel kajahtaa Ja nuoret karkelohon kiiruhtaa: Pium, paum! viulu vingahtaa Ja joukko tanssissa jo tanhuaa.

Pium, paum! Nauti elämää Sä silloin, kun se sulle hymyää! Pium, paum! onni häilyää, Se luopi valoa ja pimiää.

Pium, paum! kerran kajahtaa Tuo kylmä kirkon kello, ilmoittaa: Pois, pois henki vaeltaa Ja ruumis mullan alla majan saa."

OLLI (viskaa vihaisesti kortit kädestään ja nousee kävelemään).

EERO. Kas niin, eikös jäänyt Olli kolmannen kerran myllymatiksi. (Nousee, on kantavinaan pussia seljassaan ja astuu Ollin jäljessä laulaen:) Voi, mun rakas myllärin', jauhapas mun pussini. Voi mun rakas--

OLLI. Vaiti siinä. Minä en kärsi tällä hetkellä leikkiä, tiedä se.

EERO. Hei, hei! Ethän puske kumminkaan. Voi, mun rakas myllärin', jauhapas mun pussini--

OLLI. Sakramenskattu poikanulikka! Osaatko lopettaa hyvällä, taikka minä sun--(Uhkaa nyrkillä.)

EERO. Elä heikkarissa. Vähänpä ne herrat sietävätkin: pikkuisen vaan tikulla nenään pistää, niin jo suuttuvat.

LEENA. Johan teille nyt tuli riita. Enkös sitä sanonut. Ei hyvää seuraa, kun pyhäiltana ruvetaan kortinlyöntiin.

EERO. Minkäpä sille, Leena hyvä, tekee, kun arkena ei aika myönnä.

LEENA. Niin antaa olla koko toimen. Ei siitä vahinkoa.

OLLI. Mitä mutisee Leena siellä? Jos tahdon korttia lyödä taikka olla lyömättä, on se, tiedämmä, oma asiani eikä liikuta ketään.

EERO. Sillä minä olen mies, jonka sikakin ties', eikös niin, Olli. No, Leena, mitäs sanot siihen?

LEENA. En mitään.

OLLI. Parasta onkin, kun olet vaiti. (Katselee hetken Maunoa ja Annaa.) Tuo mahtaa olla sinulle mieluista työtä, Mauno?

MAUNO. Siltä tuntuu. Käykö kateeksesi?

ANNA. Anna kiikun olla, Mauno. Tulen tässä yksinkin toimeen. (Panee kiikun kovempaan liikkeesen.)

MAUNO. Kyllä minä heitän korkeammalle, jos tahdot.

ANNA. Pois tieltä! Itse pääsen niin ylös, kuin ikänä haluan. En tarvitse kenenkään apua.

LEENA. Herkeä jo, Anna, muutoin pyörryt kohta.

ANNA. Minäkö kiikkumisesta pyörtyisin.

MAUNO. Mutta tuo ei ole terveellistä. Lähdetään ennemmin aholle kävelemään, Anna. Nyt on niin ihana ilta.

OLLI. Kuuletteko, hyvät ihmiset, sitä rohkeutta. Köyhä palkkarenki pyytää rikkaan talon tytärtä kanssaan kävelemään. Elä luule, lukkari kulta, ettäs papiksi pääset.

MAUNO. Mitä tarkoittaa Olli?

OLLI. Ei muuta kuin sitä, jota sanoo. Elä luule, lukkari kulta, ettäs papiksi pääset.

MAUNO. Jos Anna ja minä tahdomme mennä kävelemään, niin kukapa voi meitä siitä estää.

ANNA (seisahduttaa äkkiä kiikun). Mutta minäpä en tahdo. En ole ennenkään miesten kanssa ahoja kierrellyt, se sinun pitäisi tietää, Mauno. Ja ajattele vähän, ennenkuin tuonlaisia ehdotuksia teet. (Kiikkuu jälleen.)

OLLI. Se oli oikein. Anna vaan tuota pohjalaista aika tavalla nenälle, kyllä hän sen sietää.

MAUNO. Koetelkoonpas! Minun nenälleni ei vielä tähän hetkeen saakka kukaan ole uskaltanut hyppiä.

ANNA. Pelko ei ole esteenä ollut.

OLLI. Heikkarin suureksi herraksi se Mauno on paisunutkin. Jo häntä luulisi miksi hyvänsä, vaan ei toisen käskyläiseksi, palkkarengiksi pahaksi, niinkuin hän on.

MAUNO. On, mitä on, se ei kuulu tähän.

EERO. Eipä ole Maunoa tässä talossa juuri tavallisen palkkarengin arvossa pidetty, vaan on hän paremmin ollut niinkuin talon väkeen kuuluvana.

OLLI. Ja siitä syystä hän nyt rehentelee ja keikailee talon tyttären ympärillä. Luulee kai Annan olevan kuin hyllyllä hänen otettavanaan. Mutta niin se on: kuta enemmän kissaa silittelee, sitä korkeammalle häntä nousee. Olisin vaan minä Roinilan sijassa, niin kerrassa tulisi Maunolle tie eteen, keppi käteen.

MAUNO. Tahdotko sillä sanoa, että minä tässä talossa armoleipää syön? Näetkös, Olli, näitä käsivarsia? Niiden avulla elän vaikka kuivalla kalliolla, jos siksi tulee. Ei tarvitse tämän miehen almuja rukoilla.

OLLI. Ei suuret sanat suuta halkaise

EERO (koettaa katsoa Ollia suuhun).

OLLI. Mitä sinä taas siinä vehkeilet, Eero?

EERO. Aukaisepa hiukan suutasi vielä, että saan nähdä.

OLLI. Suutani? Mitäs siitä tahdot?

EERO. Katsoisinpahan vaan, onko sinulla kuinka terävä hammas tuolla kielen kantimessa, koska sanasi tulevat niin pistäviksi.

OLLI. Parempi kuin katsoisit, ettei tuonlaiset köyhät rotat saisi sisartasi liiaksi likennellä.

ANNA. Se lienee oma asiani. Olkaa te vaan rauhassa!

EERO. Mutta minkätähden se Ollia niin harmittaa. Etköhän itse tuumaile päästä langokseni.

OLLI. Ja mikä sitten, jos tuumailisinkin? Ettenkö kelpaisi?

EERO. Kysy Annalta!

ANNA. Parasta on olla kysymättä. Minulta saattaisi löytyä pian valmiit rukkaset.

OLLI. Ohoh,--etköhän nyt puhu ulkopuolelta hampaiden.

ANNA. Jos kosimaan tulet, niin rukkaset saat, sen lupaan. Eikä ole minua vielä sanani syöjänä tavattu.

OLLI. Ehkä menet sitten ennemmin tuon kopean renkisi retelihin? Sanotaan hänen olevan tän kylän naisien mielitietto.

ANNA. Kuka on uskaltanut semmoisia huhuja levitellä? Ethän vaan itsekin, Mauno, liene siinä luulossa?

MAUNO. No, kuinkas muuten.

ANNA. Sinun pitäisi kumminkin muistaman--

MAUNO. Mitä niin?

ANNA. Että köyhän on sahti sammakolta, oravalta ohrajuomat, ei niitä mahtane kovin mieli tehdä.

MAUNO. Tuommoisille poltto viholaisille niitä ei hyvin tarjotakaan.

ELLI (huutaa kulissien takana lehmiä). Ptrui piikani, ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptruptruuuuui!

EERO. Elli siellä jo huutaa lehmiä kotiin.

OLLI. Elli?

EERO. Niin, setävainajasi kasvatti, joka nyt on meillä palveluksessa.

OLLI. Vai on hän otettu tänne. Mitähän hyötyä tuostakin lienee?

ELLI (niinkuin ennen). Ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptrui piikani, ptruptruuuuui!

(Kellon kalsketta kuuluu tuon tuostakin eiäämpää.)

EERO. Mitäkö hyötyä, sanoit? Hän tekee työnsä niin hyvin kuin joku muukin.

ERÄS KYLÄLÄINEN. En minä vaan Ollin sijassa olisi hennonnut olla niin kova tuommoista nättiä tyttöä kohtaan kuin Elli on.

MAUNO. En minä liioin. Ojala vainaja oli pienestä asti pitänyt Elliä kuin omaa lastaan ikään ja heti hänen kuoltuaan ajoi Olli tytön tiehensä.

EERO. Ja otti perinnön.

OLLI. Niin teki, eikä kysynyt siihen lupaa keltään. Mikä pakko minun oli ruveta häntä elättämään.

MAUNO. Ei mikään, varsinkaan kun ei löytynyt testamenttia, jonka kumminkin joka ihminen näillä seuduilla tietää olevan olemassa.

MATTI (lyö korttia ja laulaa). Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli--

OLLI. Tuokoot sen sitten esille myöskin!

EERO. Kävisi sinun vähän nolosti, Olli, jos vielä se ihme tapahtuisi, että testamentti löydettäisiin.

MATTI (yhä korttia lyöden). Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli--

ERÄS KYLÄLÄINEN. Niin, kuuluvathan Mäki-Matti ja Alatalon Kustaa, jotka olivat testamentin allekirjoittaneet, vakuuttavan, että siinä oli kaikki sekä kiinteä että irtaimisto määrätty Ellille.

OLLI. Olkoon; mutta testamentti oli kirjoitettu kaksi vuotta sitten ja varmaankin oli ukko sen jälkeen tullut toiselle päälle ja hävittänyt koko kirjan.

MAUNO. Tuota et itsekään usko. Juuri vähää ennen kuolemaansa Ojala vielä oli kertonut testamentanneensa Ellille koko omaisuutensa.

EERO. Mihin hiivattiin se ukko lienee paperin kätkenyt?

MATTI. Hynttäntyy ja purjetuuli, hynttäntyy ja purjetuuli--

EERO. Jos hän olisikin vienyt sen johonkin muuanne--

OLLI. Mitä siinä suotta pääluutasi soitat, ei sinulla kumminkaan ole sen asian kanssa mitään tekemistä.

ELLI (niinkuin ennen). Ptrui piikani, ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptruuuuui!

EERO. Kuinka heleä ja kaunis ääni hänellä on.

ERÄS KYLÄLÄINEN. Eikä näytä tyttö surevan menetettyä perintöään. Iloinen hän on vaan ja huoleton kuin taivaan lintu.

OLLI. Ja terve myöskin. Kyllä jaksaa työtä tehdä, jos vaan muuten siihen pystyy.

LEENA (laskee kirjan kädestään penkille). Ei maar! Täytyy mennä kotaan katsomaan onko lehmänpata jo tulella. (Sivumennen kortinlyöjille.) Ette te vaan malta lopettaa tuota syntistä työtänne. (Menee pisteaidan yli oikeaan.)

MATTI. Synti pannaan pyttyyn ja pytty painetaan myttyyn. (Paiskaa kortin kivelle.) Tuossa, nosta valttirouva, tuossa kuningas ja tuossa ässä. Kas niin, minä pelin voitin.

KÖÖRILAULU (kuuluu etäämpää). [Kansanlaulu]

Meri oli tyyni, kun rannalta läksin, Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin, Vaan selällä nousi tuuli. Ja selällä nousi tuuli.

Oman kullan silmistä vedet tippui, Ja huh, hah, hei ja vedet tippui, Hukkuvan mun luuli. Ja hukkuvan mun luuli.

EERO. Nyt on Kurkelan nuori väki maantien risteyksessä.

MAUNO. Ne ne vissiinkin ovat.

KÖÖRILAULUA (kuuluu jo vähän likempää).

Eikä tällä pojalla suruja ollut, Ja hub, hah, hei, ja suruja ollut Tähän päivään asti. Ja tähän päivään asti.

Mutt' nyt niitä tuntuvi tulevan, Että huh, hah, hei ja tulevan, Jo monta laivan lastii, Jo monta laivan lastii.

EERO. Sillalle ne menevät, koska tulevat tänne päin.

MAUNO. Mitä sanotte? Emmekö mene joukkoon?

ERÄS KYLÄLÄINEN. Mikäs estää? Kortit kasaan vaan ja tielle joka sorkka!

(Muut nousevat paitsi Matti.)

MATTI. Jos panisimme yhden mylly matin vielä.

MUUT. Emme viitsi enään.

MAUNO. Uskaltaako vaatia talon tytärtä mukaan?

ANNA. Joka ei uskalla, hän olkoon vaatimatta.

MAUNO. Tule jos tahdot, ellet tahdo, niin pysy poissa.

(Muut paitsi Anna, Olli ja Matti yhtyvät lauluun, joka kuuluu jo aivan läheltä, ja astuvat vasempaan.)

KÖÖRILAULU.

Laivat ne seilasi kolmelta kantilta, Huh, hah, hei, ja kolmelta kantilta, Kultani rantaan uupui, Ja kultani rantaan uupui.

Tän kylän ämmät ne sanovat, Että huh, hah, hei ja sanovat, Että kutti sun kultasi jätti, Ja kutti sun kultasi jätti.

OLLI. Ethän sinä mene, Anna?

ANNA. Kuinka niin?

OLLI. Minulla olisi sinulle vähän puhuttavaa näin kahden kesken.

ANNA. Puhua saat, mutta kuuntelemaan en jää minä. (Hyppää alas kiikusta ja menee toisten jälkeen.)

OLLI. Ylpeä kuin pakana. Mutta vielä sinä minua kerran kuunteletkin.

KÖÖRILAULU (etenee).

Minä sitä olen se laulajapoika, Ja huh, hah, hei ja laulajapoika. Ja laulaahan minun pitää, Ja laulaahan minun pitää.

MATTI (pistää kortit taskuunsa ja aikoo lähteä).

OLLI. Malta, Matti,--pari sanaa, ennenkuin menet. Onko se nyt ihan varma, että tuo testamentti on hävitetty?

MATTI. Kuinka usein sinä kyselet samaa asiaa?

OLLI. Kuulehan, elä mene vielä. Pietiläkö antoi sen sinulle, toden totta, ja sinä poltit sen?

MATTI. No, niin.

OLLI. Mutta minkätähden et sitä tuonut omaan käteeni, niinkuin puhe oli.