Part 15

Jatkaen innokkaasti keskustelua saapuivat miehet sarkojensa kohdalle ja hyppäsivät juuri pellolle, kun ohitse ajoi Grönberg. Hän pidätti hevostaan ja tervehti. Miehet astuivat takaisin maantielle, ja Valee alkoi kysellä, mitä käräjiltä kuuluu. Grönberg alkoi selittää. Tuo muutamia vuosia sitten tehty murha alkoi tulla Vennun syyksi varmasti, mutta hänen osallisuuttaan jyväin varkauteen näytti olevan hyvin vaikea todistaa. Ella sitä vastoin ja ne toiset olivat jo selvästi syyllisiksi todistetut; tuomiota ei ollut heillekään vielä annettu ennenkuin Vennunkin suhteen päästään johonkin varmuuteen. Muita juttuja oli ollut: muutamia salapoltto-, tappelu- ja varkaus-juttuja.

Grönberg näytti iloiselta. Ja kun hän sitten loi huomionsa vainiolle, mistä leikkuuväen iloinen hälinä kuului, herätti hänessä erityistä huomiota muuan Varpulan saralla oleva mies, joka oli paidankin päältään heittänyt kuhilaalle ja verhona vain housut jaloissa leikkasi hurjalla kiireellä pitäen äänekästä suukopua.

»Kuka se on?» kysyi hän.

»Kastori. Sen teki niin mieli leikkaamaan, sanoi tulevansa puodissa aivan kipeäksi, jollei pääse mukaan. Siellä on Klitsi itsekin.»

»Vai niin. Mikäpä ihme se onkaan, että ruisvainio nyt ihmisiä puoleensa vetää. Mutta tuosta »laitoksesta», sanoi Grönberg viitaten oluttehtaalle, »me saamme vielä monta harmia.»

»Onkohan niin?»

»Varmasti. Mutta jos eletään, niin koetetaan mitä voidaan panna sen vaikutuksia vastaan.»

Grönberg antoi hevosen jo lähteä.

Hän kääntyi taaksepäin ja huudahti viitaten Esaan, joka istui takaistuimella:

»No vielä yksi uutinen! Tästä Esasta tulee uusi jahtivouti.» Esa naurahti, ja miehet molemmin vakuuttivat, ettei siihen virkaan sen sopivampaa miestä olisikaan..

»Katsokaas, -- mitä se Siikalahden Mikko siellä huutaa?» huomautti Matti. Havaittiin, että Mikko karkoitti kiljuen ja kivillä heitellen muutamia kerjäläislapsia, joita oli hänen peltonsa pientareelle istahtanut ja jotka siinä perkasivat tähkäpäistä jyviä suuhunsa ja riipivät kuminoita.

»Mikolla on omat murheensa», naurahdettiin.

»Mutta onko se Kalenius todellakin kadonnut paikkakunnalta», kysyi Valee vielä.

Oli. Nimismies kertoi lyhyesti, että hän oli saanut pyynnön maalaisten paloapuyhtiöltä ottaa hiukan selvää Kaleniuksen asiamiestoimesta. Eikä se turhaa ollutkaan. Mies oli nostanut kahden eri kartanon palorahat, jotka eivät olleet palaneet. Mistä lie vihiä saanut siitä, että perillä ollaan, kun osasi niin paraiksi karata. »Mutta on siinä asiassa sekaantuneina hiukan muitakin, vaan -- suu poikki miehet! Hyvästi.» Hän loi kieron silmäyksen Siikalahden Mikkoon, joka kappaleen matkan päässä juuri nousi maantielle.

Vilkkaasti juoksi Grönbergin hepo pitkin pölyävää, tasaista tietä. Pelloillaan töissä olevat ihmiset tervehtelivät, miehet järjestään nostelivat lakkia. Esallekin päitä nyökytettiin ja »päivää» huudettiin. Grönbergin mieli oli raikas. Hän näki, tunsi noissa tervehdyksissä piiriläistensä ystävällisen, rehellisen tunnustuksen, tiesi, että nuo miehet eivät nöyryyden ja imartelun halusta lakittele häntä, vaan siksi, että ne pitävät hänestä. Tuo tunnustus oli täällä vaikea saavuttaa, siksi oli se myöskin kallisarvoinen. Sitäpaitsi oli hänen mielensä iloinen käräjätapahtumista. Vennulla on ainakin kaksitoistavuotinen vankeus edessä. Käräjäjutun kestäessä oli hän vasta oikein tullut tuntemaan, mikä vaikutus sillä miehellä oli ympäristöönsä. Se vaikutus oli nyt lakkautettu. Katovuoden kärsimykset olivat kansaa nöyryyttäneet muuten, kuumeentapainen tuska oli ikäänkuin sen verta puhdistanut. Sen uusia, hyviä aikomuksia, näki joka askeleella...

Hän piti onnenansa saada olla juuri täällä, näiden ihmisten seurassa, sillä tulevaisuus näytti nyt niin valoisalta: pelto antoi runsaasti ruokaa kansalle, hän tunsi ymmärtävänsä kansaa ja kansa häntä.

He haastelivat vilkkaasti Esan kanssa. Esastakin oli kadonnut entinen omituinen ärtyisyys ja umpimielisyys, hän saattoi jo nauraa, jopa leikkiäkin laskea. Mies luultavasti katseli tulevaisuuteen hänkin.

Kotia lähetessä jäi Esa vainiolle ja poikkesi nimismiehen leikkuuväen luokse. Pientaretta pitkin astuessaan näki hän jo etäältä, että hänen vaimonsakin siellä oli leikkuuväen joukossa. Tuolla, vähän erillään muista, olivat hänen lapsensa, seitsenvuotias tyttö ja kolmivuotias poika. Ne tietysti peräilivät isän tuloa, koska sen huomasivat ja vastaan juoksivat. Esa istui pellon pientareelle, otti pienen pojan syliinsä. Sillä oli isän terävät silmät ja nerokas suu. Tytöllä taas oli äidin hiukan hoilaavat silmät.

Esa ei puhunut mitään. Lapset kumpikin vuorostaan isälle kertoivat ja tarinoivat lapsellisia juttujaan. Aivan kuin salaa pisti hän pojalle suukkosen. Tuuli huojutti hiukan tähkäpäitä, jotka hiljaista, kuiskaavaa ääntä pitäen koskettelivat ja tapailivat isän selkää ja käsivarsia, samalla kuin tämä, nähtävästi kaunisten mielikuvien vallassa, rauhallisen tyynenä katseli lapsiansa ja kuiskaili heille tuontuostakin hellän, hyväilevän sanan.