Part 14

»Sitähän minäkin! Onko sulla rahoja mukanasi, että antaisit minulle kymmenkunta markkaa, olis vähän tarpeita.»

»Lainaksiko?»

»Kuinka itseäsi paraiten huvittaa ... sopiihan panna Jumalan maksun päälle.»

Mikko empi.

»Anna pois vaan! Sulla oli lurjun keinot mielessä, kun tänne tulit, eikä satakaan markkaa olisi sinulle liian paljon siitä, etten laita sinulle raippavitsoja.»

Ennenkuin Mikko lähti antoi hän kymmenen markkaa. Ovessa mennessään hän vielä, ainakin jo kymmenennen kerran nöyrällä, sovittavalla tavalla muistutti Kaleniukselle:

»No ollaan nyt sitten taas niinkuin ennenkin.»

Kalenius katsoi ikkunasta hänen jälkeensä, hykerteli käsiään ja nauroi mielihyvissään.

* * * * *

Päivällä haetti Kalenius eräällä ämmällä viinaa jostain salakapakasta ja saatuaan pullon poveensa lähti nimismiehelle.

Stenfors siellä oli pahalla tuulella. Hän oli päivän kuluessa joutunut tarkastelemaan papereitansa ja löytänyt sieltä useita laiminlyötyjä, unhotettuja asiapapereita. Niiden lisäksi muistui mieleen yhtä ja toista, joka kiireellisten huvittelemisten vuoksi oli lykkäytynyt päivästä toiseen. Sinä päivänä ei kukaan päässyt hänen puheillensa.

Mutta kun Kalenius tuli jälkeen puolisen, otti Stenfors hänet vastaan kuin enkelin. Kaleniushan oli asianymmärtäjä, jolle saattoi purkaa virkatehtäväinsä yliluonnollisen paljouden ja raskaat vaivat. Ystävä tiesi hyvän, helpottavan keinon:

»Pannaan plöröksi -- ja huolet hevosille.»

Stenfors ensin vastusteli ja nauroi, kun toinen pullonkin povestaan pisti jonnekin nurkkaan. Mutta miten siinä vaikeroitiin virkamiehen tuskia ja Kalenius laski yhä hullunkurisempaa ilvettä, niin jo höyrysivät plörökupit ja elämä alkoi Stenforsistakin tuntua »vähän ihmistenmoiselta.»

Kun pullo oli juotuna, sai kylän ämmä noutaa uutta. Niin sitä ryypättiin ja juotiin, kunnes Kalenius nukkui Grönbergin hienonpuoleiselle salonkisohvalle, Stenforsin vielä jaksaessa istua ja rallattaa pöydän päällä kuojullaan.

Silloin koputettiin ovelle.

Stenfors ähkyi ja karjui jotain siihen tapaan, ettei saa tulla sisään.

Sieltä tuli suuri mies paksussa turkissa.

Stenfors ei hyvin kyennyt enää tuoliltaan nousemaan. Mutta kun vastatullut heitti pois turkin päältänsä, lakkasi Stenfors mörisemästä ja karjumasta. Juopumuksesta veltostuneille kasvoille nousi pelon ja hämmingin tapainen ilme ja suu sopersi hyväksi-tekevän näköisenä:

»Anteeksi.»

Tulija oli Grönberg. Lävistäen tulisin katsein virkaveljeänsä, joka pöydästä pidellen pysytteli seisomassa, otti hän kynttilän ja kävi katsomassa, kuka se siellä sohvalla makaa. Kalenius rötkötti siinä, luultavasti autuaallisissa unelmissa. Sanaakaan sanomatta herroille kävi Grönberg kutsumassa rengit. Näiden tultua sanoi hän:

»Viekää nuo sinne renkituvan oviloukkoon makaamaan ja pankaa hevosloimi alle, etteivät lattiata tahri.»

Esa tarttui Kaleniuksen kaulukseen kuin jyväsäkin suuhun. Ja kun ei poika jaksanut oikein hyvästi kantaa sääristä, veti Esa herra Kaleniusta nahkanaan yli pihan, ylös renkituvan rappusia ja laski koreasti makaamaan oviloukkoon, mihin Kalenius jäi möristen kuorsaamaan. Sitten palasivat he sisään, ottivat kainaloista Stenforsia, joka potki, raivosi ja vastusteli, mutta seurasi kuitenkin renkien vetäessä ja kantaessa, kaupungin mestarin tekemillä, siihen aikaan muodissa olevilla lihavilla saappaan kärjillään kyntäen lumiseen pihaan syviä, mutkaisia vakoja. »Siat!» äänsi Grönberg, kun oli saanut herrat pois huoneestaan, ja silmäili nenä kurtussa ympärilleen. Kutsui piian sisään, pani siivoamaan huonetta ja meni itse siksi aikaa keittiöön.

XXI.

Oli päästy huhtikuuhun. Aurinko valoi ihanaa lämpöä tuiman talven jäykkään selkään, joka alkoi nöyrästi notkistua ja sulaa. Kinokset ohenivat ja rappeutuivat päivä päivältä. Ilma huokui keväistä suloutta ihmisten mielestä auliimmin kuin koskaan ennen. Uusi elämäntoivo heräsi. Kuolemaa ei enää pilkattu. Luonnon hymy oli kuin leipää.

Kotiin tultuansa oli Grönberg kyllä kuullut, että Hautalan Janne sairasti, mutta monet virkavelvollisuudet ja puuhat olivat häntä estäneet käymästä tervehtimässä ystäväänsä. Eräänä päivänä hän sen kuitenkin otti vasiten tehdäkseen. Nähtyään, kuinka laiha ja kuihtunut tuo äsken vielä voimakas mies nyt oli, hämmästyi hän. Oikeinhan Jannen kasvoilla olikin jo kalman väri, ja nimismies tuli sanoneeksi sen huomionsa.

»Ette ole itsekään vahvistunut tänä vuonna», hymyili Janne. Ja tosiaankin oli myöskin Grönberg heikko entiseen verraten.

Janne jaksoi tänään tavallista paremmin. Hänestä oli iloista, että Grönberg *alentui* tullakseen häntä katsomaan. Juteltiin yhtä ja toista. Grönberg kertoi, miten kelvottomasti Stenfors oli hoitanut hänen virkaansa; paperit olivat epäjärjestyksessä, useita pieniä varkauksia oli viime aikoina tehty eikä Stenfors ollut pannut niiden vuoksi kortta ristiin. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei kassassa ollut vaillinkia ainakaan muuta, kuin ehkä joku kymmenmarkkanen. Janne puolestaan kertoi, miten ne Kaleniuksen kanssa olivat juopotelleet, niin että ei suinkaan siitä aikaa muuhun riittänytkään.

»Se on sillä tavalla, herra nimismies», jatkoi Janne, »että se, joka aikoo kansan saada tottelemaan lakia ja noudattamaan järjestystä, sen pitää olla siivo mies. Kun nimismiehet juovat ja repalehtavat ja tekevät itse lainrikoksia, niin miten ne sitten uskaltaisivat muita sellaisista syyttää?

Täällä on ollut oikein miespolvien ajat kelvottomia nimismiehiä, jotka ovat näyttäneet huonoa esimerkkiä kansalle. Mikä kumma sitten on, jos tavat ovat niin rappiolle menneet. Te olette minun aikani ensimmäinen nimismies, joka käsitätte asianne oikein. Enkä minä sano sitä kehuakseni, vaan siksi, että se on totta.»

Grönberg kyllä oli mies, joka ei kehumisista välittänyt. Mutta kun hän sai ne juuri *tuolta* mieheltä, jonka herrainviha oli koko läänissä tunnettu, hiveli sentään hyväilevä tunne hänen sydäntänsä.

»Minulle taitaa tässä tulla kuolemakin», jatkoi Janne ääni vapisten, »ja olen ajatellut, että pitäisi järjestää asiansa ennen lähtöä ... ne ovat vähän sekaisin joutuneet näinä vuosina.» Sairas pyyhki paidanhihalla hikeä otsastansa. »Minulla on ollut aikomus antaa tämä talo pojalleni Matille... Ajattelin kyllä pitää sitä itse vielä jonkun vuoden, kun olen näinä viime aikoina velkaantunutkin, että olisin saanut niitä vähän lyhenemään, mutta kaikkivaltiaan neuvoissa näyttää olevan toisin päätetty... Ei tässä paljon perittävää ole, ne ovat nämä vuodet olleet sellaisia, että...»

Tässä ääni sortui ja kätensä takapuolella poisti vanhus nopeasti kyynelet silmistänsä. Grönberg oli kunnioittavasti vaiti.

»Toissapäivänä kuoli täällä meidän kopukassa Rantaniemen Juho», jatkoi sairas vähän ajan kuluttua.

»Rantaniemen Juho?» ihmetteli Grönberg.

»Niin. Kolme, neljä vuotta takaperin oli sekin velaton mies. Takausten tähden on nyt mennyt kaikki, samoin kuin monen muunkin. Me olimme yhdenikäiset hänen kanssansa. Kun Juho tuli tänne ruokaa pyytämään, niin ... me itkimme molemmat... Enkä minä ole nähnyt kenenkään haukkaavan pettua sellaisella halulla kuin Juhon. Miesparka oli varmaankin ollut ilman ruokaa monta päivää ja taistellut kunniantuntonsa kanssa...»

Grönbergin silmään sattui musta pettuleivän kappale, joka oli pöydällä. Ihmetellen kysyi hän:

»Tätäkö tekin syötte?»

»Sitä. Siihen asti kun se Juho tänne tuli, syötiin meillä vähän parempaa leipää, mutta sitten ruvettiin itsellekin leipomaan samanlaista kuin vaivaisillekin. Mun omatuntoni ei enää antanut myöten syödä parempaa, ja totta puhuen ei olisi varojakaan. Ei sitä haluta syömisen päälle juuri tehdä velkaa kovin paljoa, kun ei tiedä, kuka ne lopultakin saa maksaa.»

Liikutettuna oli Grönberg vähällä kysyä, eikö hän saisi toimittaa tulemaan yhtä mattoa jauhoja, mutta hillitsi innostustaan, koska pelkäsi tarjouksella loukkaavansa Jannea. Viimeksimainittu jatkoi kertomustaan:

»Minä elän nyt aivan armopalasta, sillä velkojani ovat minua hätyyttämättä osaksi ystävyydestä, osaksi taas sen vuoksi kun tietävät, että poikani Matti ottaa talon ja kykenee maksamaan velat, kun saa rikkaan vaimon.» Hän hymähti katkerasti. »Ja nyt minä pyytäisin, että nimismies tekisi niin hyvin ja tulisi tänne jonakuna päivänä kirjoittamaan meidän välille kauppakirjat.»

Sen Grönberg lupasi. Kun tämä vihdoin lähti pois, tuntui Jannesta olonsa ihmeellisen keveältä, sillä nyt hän oli saanut päätetyksi talonsa jättämisen pojalle. Luopuminen isännyydestä oli hänen luontoiselleen miehelle uhri.

Porstuassa tapasi emäntä vielä nimismiehen ja sanoi itkien, ettei isäntä suostu sairaanakaan syömään puhdasta leipää. Hän toissapäivänä leipoi aivan sitä varten viisi rukiista kyrsää, mutta ukko ei niihin käsin koske. Nyt hän pyytäisi, että nimismies puhuisi isännälle, kun ei se muiden puheesta mitään huoli.

Grönberg palasi selittämään, että Hautalaisen puolelta on liian yksipuolista kovapäisyyttä kieltäytyä sairaanakin syömästä puhdasta leipää yksistään sen vuoksi, ettei kopukoissakaan muuta ole. Mutta Janne oli jyrkkä. Puolileikissä hän sen lisäksi selitti, että Siikalahden Mikko on jo kauan pitänyt tulessa sitä huhua, että heillä syödään pitäjän jauhoista leivottua leipää ... »vaikka tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis.» Nyt kun syödään samanlaista leipää kuin kopukassakin, ei sillä Mikollakaan liene aivan paljoa muistuttamisen syytä.

Nimismies lähti talosta sydän ja pää raskaita tunteita täynnä. Hän näki pihassa muutamia vaivaisia varjon tapaisina horjuvan ja kotimatkalla tienvarsilla tapasi puutteen ja kärsimysten leiman jos jossain muodossa painuneena jokaiseen, kenen vaan kohtasi.

Kun hän tuli kotiin ja istui tavallisen hyvin valmistettuun päivällispöytään, ei ruoka ensinkään maittanut; jokainen maukas pala tuntui olevan aivan kuin varastettu taikka saatu jollain epälaillisella tavalla.

Hän alkoi ymmärtää Hautalan Jannea. Mutta tuo ymmärtäminen tuotti kipeää tuskaa. Ainakin vielä tunsi Grönberg itsensä kykenemättömäksi Jannen tavalla hankkimaan itsellensä tunnonrauhaa, sillä pettuleipä tuottaisi hänelle varmaan kuoleman eikä hän tahtoisi kuolla vielä...

Melkein koskemattomina sai piika korjata ruoat, kun hän sairaan näköisenä ja sortuneena siirtyi huoneeseensa.

»Tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis», se pani Hautalan emännän sydämen rajusti sykkimään. Hän pakeni tuvan yliselle, missä suuren tuskan vallassa vaipui polvilleen. Rukous alkoi hänen suustaan vuotaa katkonaisin sanoin. Särkyneestä sydämestä purkausi Jumalan eteen äänekäs tunnustus, että noihin viiteen kyrsään hän oli ottanut jauhot pitäjän jauhotynnyristä, kun itsellä oli niin vähän... Hän oli aikonut maksaa heti kun saadaan jauhoja... Mutta nyt hän pelkäsi, ettei niitä enää koskaan saadakaan hänen eläessään, sillä hän tunsi itsensä niin kummallisesti väsyneeksi, sydänalaa ja päätä viilteli ikään kuin kuoleman kuristava koura. Pitäisikö hänen vielä varkaana astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen... Ei hän ollut koskaan ennen tullut asiaa siltä kannalta ajatelleeksi, sillä takaisinmaksamisen mahdollisuus näytti aina niin varmalta. Miksi se nyt niin mahdottomalta näytti, hän ei käsittänyt itsekään, eikä sitä edes ajatella voinut, sillä tuska vyöryi ylitse kuin aalto ja peitti näkymättömiin.

»Varas», äänsi hän, kun katkonainen rukous oli loppunut, tuijotellen elottomilla, tylsistyneillä silmillään pimeään nurkkaan. Silloin tällöin paineli hän sydänalaansa käsillään ikään kuin poistaakseen sieltä jotain tuskaa tuottavaa kipua. Mutta sekin tapahtui ikäänkuin vaistomaisesti, ohimennen; *sielussaan* ei hän näyttänyt enää näitä kärsimyksiä tuntevan.

Moneen päivään ei hän ollut enää hetkeksikään saanut käännetyksi pois ajatuksiaan jauhotynnyristä, jonka niukat varat hupenivat ja tekivät loppua, vaikka hän joka päivä niitä yhä säästäväisemmin käytti. Hän arvasi, ettei hänen miehensä tiedä niiden olevan niin lopussa, eikä hän tahtonut voida mitenkään mennä kuolevaa vaivaamaan sellaisilla maallisilla asioilla, se kun tuottaisi sille tuskaa ja ajattelemisen vaivaa. Poikain ja piian huomasi hän päivä päivältä käyvän synkkämielisemmiksi ja hän ymmärsi, että ne äänettöminä valittamatta kärsivät nälkää...

Uuteen suurukseen oli vielä monta kuukautta.

Hän ei enää rukoillut, huulet olivat lakanneet liikkumasta. Ristitetyt kädet helmassa istui hän vaatekasassa, ajatukset nähtävästi pysähtyneinä tuijotellen yhä tuonne pimeään nurkkaan. Miten syvillä kuopilla posket olivat ja miten keltainen niiden väri!

Joku kuului tulevan rappusissa. Kuulihan emäntä sen, mutta tajuntaan ei se pystynyt. Ja vaikka silmät olivat auki, ei hän näyttänyt ensinkään huomaavan sitä, kun Matti tuli, seisahti hänen eteensä ja alkoi puistella olkapäistä...

Aurinko pilkisteli sisään pienistä räystäsikkunoista sen verran, että vintissä oli valoisa. Katsellessaan hetkisen äitinsä tuijottaviin silmiin, joista älyn ilmeet näyttivät hetkiseksi poistuneen, rupesi poika vapisemaan. Vapisevin käsin nosti hän äidin kainaloista ylös, sulki syliinsä ja kamalan tuskan värittämällä äänellä kuiskasi:

»Äiti ... mikä äidin on? Onko äidillä nälkä?» -- --

Äiti toipui vihdoin ja alkoi selittää pojalle, joka yhä piteli häntä sylissään, ettei hänellä ole enää jauhoja, mistä keittää huomenna, kun tänään panee viimeiset velliin ... eikä hän tiedä ollenkaan, mistä hänelle uskottaisiin velaksi, kun on ennestään niin paljon velkoja...

»Isälle leivottuihin kyrsiin minä varastin jauhot... Minua nyt Jumala rankaisee, etten saa enää mistään jauhoja.»

Matti ymmärsi, että äidin hermot pitkällisen rasituksen ja jännityksen tähden olivat siksi riutuneet, että hän ensisijassa tarvitsi lepoa. Mutta että myöskin äidin olisi *nälkä*, se hänelle nyt vasta ensikerran oli juolahtanut mieleen ja samalla uneksivasta tilastaan herättänyt eloon lämpimän rakkauden henkäyksen tuota kalpeata, kärsivää hyväähenkeä kohtaan. Hän suuteli äidin ohuita huulia ja kalvenneita poskia -- mitä hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kun äidin sylissä paitaressuna uinaili.

Matti vei äidin alas ja pakotti hänet puoliväkisin sänkyyn lepäämään. Itse lähti hän oitis kirkonkylän kauppiaaseen ja toi sieltä kotiin jauhomaton. Sillä aikaa oli äiti jo noussut ylös. Kun Matti meni häneltä kysymään jauhopuodin avainta, säpsähti hän, kuka tietää miksi. Mutta kun Matti selitti, että hän on tuonut jauhomaton, pääsi äidiltä huudahdus:

»Jauhomaton!»

Nopeasti etsi hän avaimen ja riensi avaamaan ovea. Kun Matti selästään laski maton lattialle, kiersi äiti kätensä hänen kaulansa ympäri, mutta ei saanut mitään sanotuksi.

Matin poistuttua puodista maksoi emäntä ensimmäisenä pitäjän jauhotynnyriin sieltä ottamansa lainan. Otti sitten isää varten leivotut leivät, vei ne tupaan, paloitteli, jakeli omalle väelleen ja kaikille vaivaisille palan kullekin. Itse meni hän viemään palaset pihatupaan.

Se oli iloinen ilta Hautalan kopukassa. Mutta hetken kuluttua joutui emäntä uudestaan äkillisen kuumepuuskan käsiin. Koko talo näytti kohta olevan mullin mallin.

Vanha isäntä, jota nyt ei ehditty käydä monestikaan illan kuluessa katsomassa, ei siitä kuitenkaan nurkunut. Tuontuostakin pyyhki hän kyyneleen silmästään, koputti tuvasta jonkun luoksensa ja kyseli:

»Kuinka äiti voi?»

Äiti alkoi heti odottaa kuolemaa. Hänestä oli nyt niin hyvä olla, kun tunsi olevansa kaikesta sovinnossa Jumalan kanssa. Pari viikkoa kesti riutunut ruumis, sitten jäi Janne leskeksi.

XXII.

Tällä kertaa putosi kevät kuin suoraan taivaasta. Kaksivuotisen talven hyinen selkä köyristyi, pehmisi, suli ja hävisi. Kevätär avasi ihanat silmänsä ja niiden ihmeteltävä loiste sai toivottomuuteen vaipuneet sydämet uudelleen sykkimään rakkaudesta elämään. Se henki hurmaavaa tuoksuansa ja täytti sillä ilman. Suomen *maankin* sydän alkoi sykkiä. Aivan kuin kevätär olisikin odottanut tuota elonmerkkiä se heti avasi hempeän ruusuilla täytetyn sylinsä ja pehmeillä, näkymättömillä kätösillään kylveli jokaiseen maamme kolkkaan väririkkauden, joka näytti meistä verrattomalta. Hengellänsä hehkutti se suloisen hien pelloillansa hyöriväin miesten ja naisten laihtuneille, kalpeille poskille ja vetäisi samalla niihin elontoivosta hehkuvan, rusottavan värin.

Vedet aukenivat. Merien helmasta sukeutuivat liputetut laivat jauho- ja siemenlastineen rannoillemme ja etelätuuli kantoi pehmoisessa selässään viestit niistä syvälle sydänmaihin. Siellä kyllä ei osattu käsiä taputtaa eikä ilolippuja vetää tankoihin, mutta kyllä ilosta itkeä osattiin. Kuormastoina siirtyivät jauhoja siemensäkit rannikolta sydänmaille kulkien monipoimuisilla maanteillä vakavina, monimutkaisina jonoina kuin onnesta taistelevan miehen varma tulevaisuus. Sydänmailla jauhokulit samaapäätä muutettiin leiviksi. Kiusatut ihmiset saivat syödä ja kehuivat kasvot ilosta loistaen, etteivät olleet koskaan ennen elämässään saaneet niin hyvää leipää. Uudelleen alkoi kuulua kateissa ollut lasten iloinen remakka; paimentorven salojen kaikuja muistuttava sävel rupesi saamaan tavallisen, oikean luonteensa. Silloin hento kevätär äkkinäisestä paljosta puuhasta uupuneena vetäysi lepoon ja jätti sijansa kesälle, joka kevättären puuhatessa oli itsensä monipuolisesti valmistanut suureen kutsumukseensa ja astui nyt esiin hyvin valmistuneena iloisin kasvoin.

Kohta keväimen tultua nälkä ja taudit hellittivät ja ihmiset valtasi kuumeentapainen toimeliaisuus. Jos olivatkin voimat työntekoon heikot, niin sitä suurempi oli into. Ikäänkuin kestetyitä kärsimyksiä korvatakseen ja koettelemusten kiirastulessa karaistua, yhä uudelleen heräävää luottamusta, tuota Saarijärven Paavon horjumatonta isänmaanrakkautta palkitakseen työnsi isänmaa povestaan sellaisen kasvullisuuden, jota ei ollut nähty miesmuistiin.

Siikalahden Mikolle oli säästynyt viljaa. Mutta kaikista merkeistä hän nyt ymmärsi ja päätti, että hinta tulisi ensi syksynä halpenemaan. Harvat omapitäjäläiset hänen puoleensa edes siementen tarpeessa kääntyivät.

Mutta eräänä päivänä sai hän mieluisat kaupat. Viisi vierasta miestä, varustettuina takausvelkakirjoilla, joiden kelvollisuuden nimismies oli todistanut, lainasi häneltä 20 tynnyriä rukiita eikä tinkinyt hintaa. Ne olivat niin siivoja miehiä, että Mikko vielä kahden viikon kuluttua otti erikoisesti puheeksi, kuinka ne olivat tarkkoja, etteivät edes viimeistä mittaa tahtoneet kukkurassa, -- »vaikka kyllä minä sen kukkurassa mittasin», selitti hän. Mutta sitten joku alkoi peloitella Mikkoa, että häntä oli petkutettu. Mikko tuli epäluuloiseksi siihen määrään, että lähti kuulustelemaan miesten kotipaikoille. Siellä ei ollut ikänä kuultukaan sennimisistä miehistä.

Kun hän viikon päivät kuulusteli, saamatta vähintäkään vihiä jyväin lainaajain kotiperästä, ymmärsi hän, että kauppa oli ollutkin epäedullinen, eikä sen erän perästä siitä mieluisasti puhunut.

Sitä innokkaammin hän nyt oluttehdasta rakensi jokirannalle, omalle sarallensa, oli umpimielinen, mutta ei murheellinen. Ihmiset ymmärsivät, että hän toivoi uudesta puuhastaan paljon.

Hautalan Jannen haudan päällä alkoi jo ruoho viheriöidä tuon halavan alla, josta viimekeväinen myrsky repäisi toisen haaran. Siellä lepäsi Janne, siellä myöskin hänen lempeä, kärsivällinen »hyvä-henkensä». Kun viimeksimainitun kirstun kansi laskettiin kiinni ja sinne kätkettiin kuolleen hymyilevä suu, tuntui monesta kuin muutamia herttaisia auringonsäteitä olisi samalla kertaa kätketty haudan synkkään pimeyteen.

Halavan lehdet kuiskailivat hiljaa ja tuuliviiri multaushuoneen katolla oli vaiti. Päivän toisensa jälkeen sai luonto rauhassa uinailla hautuumaan hiljaisella kentällä ja pehmoisella varmuudella syliinsä kätkeä viime kuukausien aikana avatut lukemattomat haudat. Se oli melutonta, kunnioittavaa surujuhlaa. Ohikulkijan sielun valtasi syvä, surumielinen tunnelma, jonka vaikutuksesta moni pää paljastui ja rinnasta nousi kumiseva huokaus, mikä sanoja selvemmin ilmaisi, että kärsimyksen koulussa oli opittu jotakin. Jälelle jääneet, ne jotka huokailivat, vaistomaisesti tunsivat ihmeen kautta pelastuneensa taistelutantereelta, missä Suomen kansa lapsesta vanhukseen asti oli taistellut *kansan olemassaolon puolesta* ankaran taistelun.

Kuka tuttava seisahtuikin Hautalan Jannen haudalle, kyllä hän siinä rintaansa sai selittämättömän, vakavan tunteen. Tuossa miehessä oli ollut jotain erikoista. Hänen luonteensa ja käytöksensä ei suinkaan liene monelle ollut rakastettu. Mutta sittenkin häntä kaivattiin, rakastavalla kunnioituksella muistettiin. »_Jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin Suomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä olisikin nälkä_.» Tuon kuvernöörin lähettämän tervehdyksen oli Varpulan Valee uskollisesti saattanut kuntalaistensa tietoon. Viimeiseksi kertoi hän sen Jannen hautajaisissa. Siihen nuoret ja vanhat yhteen suuhun hymisivät, että se oli ihan niinkuin maaherra oli sanonut. Sellaisia lauseita usein pannaan suurten miesten hautapatsaisiin. Jannen haudalla seisoi valkoinen puuristi, mihin mustilla, kömpelöillä kirjaimilla oli maalattu hänen ja hänen vaimonsa nimet, syntymä- ja kuolinpäiväin määrät sekä yksi pitkä virrenvärssy. Silloin kyllä haudallakävijät muistivat ja kertasivat noita kuvernöörin sanoja. Nyt ne ovat jo unohtuneet. Puuristi Jannen haudalta on hävinnyt, muisto hänestä on hälvennyt, sekaantunut katovuoden uhrien lukemattomaan epämääräiseen joukkoon.

Kesä hallitsi voimallisesti aikansa. Ja kun sen tuli jättää sijansa syksylle, notkuivat tähkäpäät raskaan viljan painamina maahan asti.

Silloin laskettiin sirpit. Riemuitsevin sydämin ja iloisin katsein riensi ken kynnelle kykeni leikkaamaan lyhteisiin luonnon runsaita antimia. Kateissa ollut hymyily palasi takaisin leikkimään harmaa-päävanhuksen samoin kuin nuoruutensa keväimessä elelevän nuorukaisenkin huulille. Suloisen syysillan ihanassa hämärässä kajahteli taasen nuorison raikas laulu. Mutta se oli entisestään hiukan muuttunut. Siitä oli poissa tuo puukon ja malmarin herättämän innostuksen uhma. Neitonen liverteli ilmoille kaihon rakkaudenkaipuunsa ja nuorukainen vastasi siihen joskus vakavin, joskus leikillisin sanoin, mutta aina kiertelemättä tunnustaen tahtovansa rakastaa. Kolkko kärsimyksen aika oli hetkiseksi kuolettanut inhimilliset tunteet; ne heräsivät taas eloon kyntämään vanhoja ja kuitenkin aina yhä uudistuvia uriaan.

Eräänä paahteisena elokuun päivänä astelivat Varpulan Valee ja Hautalan Matti -- joka jo oli tuonut emännäksi taloonsa Märkäsen Annikan -- rinnakkain, sirpit olalla vainiolle päin. Iloinen oli miesten katse ja keskustellessa helähtelivät äänet niinkuin helähtelee eheän, varman talonpojan ääni silloin kun hän tuntee ettei tarvitse kumartaa muita kuin Jumalaa.

»Katsos», huomautti Valee, »Siikalahden Mikko se häärii nytkin tuolla oluttehtaan kentällä.»

»Usein näkyy kapteenikin siellä käyvän. Minä vaan ihmettelen sitä, ettei niille jo ole tullut suurempaa riitaa.»

»Miksi niin?» nauroi Valee.

»Noo ... kumpikin haluaa, mikäli mahdollista, toistansa petkuttaa.»

»Hm. Minä pahoin pelkään, että siitä Stoltista tehdään kunnan esimies.»

»Stoltistako?»

»Niin, ne ovat niin kummallisia ja monihyväisiä ne pitäjän miehet.»

»Jos isä eläis, niin kyllä se varmaankin jyryn nostaisi siitä puuhasta. Mutta eiväthän ne nyt niin hulluja ole pitäjäläiset; eihän tuo osaa edes kunnolla suomea puhua.»

»Niitä on paljon, jotka häntä siihen pitävät ainoana kykenevänä, kun ei kirkkoherra suostu rupeamaan.»

»Eikös siinä pidä olla kirjurikin?» muisteli Matti, joka ainoastaan hämärästi tunsi uuden kunnallisasetuksen pääpiirteitä. Valee selitti, että kyllä kirjurikin tarvitaan ja että tämä samalla tulisi olemaan n. s. kunnallislautakunnan esimies. Valee kuului komiteaan, joka oli asetettu tekemään ehdotusta uuden kunnallishallinnon järjestämiseksi. Kuultuaan, mitä kaikkea kunnallislautakunnan esimieheltä vaaditaan, sanoi Matti tavallisella avomielisyydellään:

»Mutta tehän siihen virkaan olisitte kaikista sopivin.»

Valee selitti, ettei hän luule siihen kykenevänsä, vaikka olivathan ne siellä komiteassakin jo muutamat sitä hänelle suottailleet.