Part 3
Hän ei saa mitään vankkaa pohjaa, josta ponnistaisi ja siitä uskoa saisi. Hän ei ole ymmärtänyt Ailia, taikka Aili ei häntä rakastanut... ei häntä eikä hänen yksinäistä kiveliökotiaan...
Olihan Aililla ollut joskus kummallisia mietteitä, joista Laurikin joskus osan kuuli... Ne olivat haaveita, järjettömiä mielikuvia, joita sairas mieli synnytti. Miksei ollut hän Ailia varoittanut semmoisia miettimästä!
Hän ei ollut tuntenut eikä tiennyt, mitä hänen vaimonsa vieressä haaveili, kun yökaudet silmät auki mietiskeli...
Äkkiä hän tuntee velttoa voimattomuutta ruumiissaan ja sielussaan. Tuntuu kaikki menetetyltä, kaikki toivo kadonneelta. Mahdottomalta unelta tuntuu nyt se, joka silloin näytti selvältä ja käytännölliseltä toteuttaa. Hän muka tekisi Paloniemestä verrattoman talon, ottaisi kaikki uudenaikaiset viljelystavat käytäntöön. Kiveliön keskelle muodostuisi ihana keidas, jota jälkeentuleva polvi ihmettelisi... Siinä olisi elämäntehtävää yhden miehen osalle, olisi esimerkkinä koko suurelle, laajalle Perä-Pohjolalle... Noin versoi vilja, noin heinä, noin vaurastui mies, joka rakasti työtä...
»Ole uskollinen leiviskällesi, niin saat nähdä, että maa, jota rakastat ja hoidat, on kiitollinen emosi ja hymyää sinulle, kun harmaapäisenä katselet elämäsi työtä...» niin oli opistonjohtaja hyvästellessä sanonut.
Niin oli hän päättänytkin, suuria tuumia mielessään hautoen...
Eikä hän ole vielä mitään saanut aikaan. Ja kolme vuotta jo on kulunut!
Eikö hänessä olekaan miestä, vai missä on syy? Autio Susijänkkä odottaa kuokkijaansa, halla huokuu sieltä niinkuin ennenkin. Talontakainen rova, jota isä-vainaja oli ajatellut ohrapelloksi, on semmoisenaan, koivunvesaa kiviensä välistä työntäen.
Hän ei ole mitään saanut toimeen.
* * * * *
Tuuli on kiihtymistään kiihtynyt, kuta kauemmas selälle hän soutaa. Laineet heittelevät pientä, kesäkuivaa kaksilaitaa kuin höyhentä toinen toisensa niskaan. Lauri soutaa eteenpäin, välistä taakseen Mukkajupukkaan päin silmäten.
Hän erottaa jo jyrkän kallion, joka puskee kuin valtainen paise vaaran kupeesta korkeana ja kiiltävänharmaana, äkkijyrkkänä työntyen järveen, johon on kuin katkennut ja siitä pohjaan painunut. Hänen viimeinen toivonsa kohdistuu nyt Mukkajupukan kallion juurelle, jossa on palojärveläisten valkama rantamaille mennessä ja sieltä palatessa. Hän toivoo siinä näkevänsä oman veneensä, jolla Aili on järvelle lähtenyt, tänne rantamaille vievän tien suuhun soutanut, siihen veneen jättänyt ja jatkanut matkaansa polkua pitkin toisen, Särkijärven rannalle, josta vasta alkoi varsinainen vesireitti kirkonkylään. Siinä toivossa hän kiskoo airoja vastatuuleen, mutta hitaasti näyttää Mukkajupukan kallio lähenevän...
Hän silmää sinne. Jyrkkä kallio kiiltää sieltä, ja vanha kuusikko sen takana huojuu, mutta lahden pohjukka, jossa venevalkama on, ei vielä sovi näkymään, ollen kallion lomassa.
Hän ei ole sitten kun läksi Hietaniemen rannasta hetkeäkään epäillyt, ettei kohtaisi siinä omaa venettään, ei sitäkään, ettei erottaisi Ailin kengän jälkiä siinä, missä tämä on maalle noussut ja veneen kuivalle vetänyt. Hän tiesi, että siinä jäljet näkyvät. Siinä oli, venevalkamassa, taempana juoksevan jänkän suoni, joka pehmeänä munana laskihe järven rantaan asti. Siinä muhassa hän toivoo jäljet näkevänsä.
Rantaa lähestyessään hän kiskoo minkä jaksaa ja silmää vähänväliä taakseen...
Ei sovi vieläkään venevalkama kallion takaa näkymään. Silloin juolahtaa hänen mieleensä pelko, ettei vene olekaan valkamassa ja ettei jälkiä jänkän muhassa näykään...
Mihin hän sitten? Ja mitä hän sitten?
Hän tuntee, että se pelko lamauttaa häntä. Tulee semmoinen voimattomuus koko ruumiiseen, että tuskin jaksaa airoja liikuttaa... Vene kääntyy poikkipäin, ja laine loiskahtaa sisälle...
Silloin hän ponnistaa viimeiset voimansa, silmää taas taakseen venevalkamaan nähdäkseen. Mutta jyrkkä, harmaakylkinen kallio on vieläkin edessä, ja sen takana huojuu kuusikko. Kalliota vasten loiskivat laineet, ja Lauri on kuulevinaan, kuinka suuri, asumaton kiveliö huokailee niinkuin vaikeroisi ääretöntä yksinäisyyttään.
Hän ponnistaa vielä, hankavitsa katkeaa, mutta silloin kolahtaa jo veneen keula kallion katkenneeseen, jyrkkään kylkeen, venevalkaman viereen.
III
Kun Lauri kaikkien kiellosta huolimatta läksi vaimoansa hakemaan, yksin kylmään yöhön eväittä ja väsyneenä, tuli Paloniemessä hätä käteen. Täti, joka aina oli ollut kylmän järkevä kaikissa asioissa, alkoi hänkin hätäillä.
Inkeri itki, ja Selma ja Antti seisoivat sanattomina.
He seisoivat kaikin Paloniemen venevalkamassa katsellen pientä, tervoissaan kiiltelevää venettä, joka nopeasti loittoni ulapalle päin pitkin tyventä, kuun valaisemaa järven pintaa.
»Se teki hulluksi miehensäkin», sanoi täti. »Enpä minä olisi uskonut Lauria noin lapselliseksi...»
»Karkaamallako se lähti?» kysyi Selma.
»Yöllä oli kadonnut», selitti täti. »Luulin, että nukkuu, joka öillä aina valvoi. Mutta kun menin katsomaan, oli sänky tyhjä. Jo minä jotain odotinkin. Ei siitä tämän talon eläjäksi olisi ollutkaan... Parhaan Lauri löysi, kun semmoisen toimettoman itkijän niin kaukaa kuljetti... Ei työhön ole tottunut, ei osaa mitään eikä mitään tahdo oppiakaan... Jo minä olen odottanutkin, että joku tässä vielä... Aivanhan se joutui Laurikin suunniltaan... Arvaa sen — —»
»Lieneekö ollut täydessä järjessään?» kysyi Selma.
»Mikä tiennee! Kumma tuo on ollut koko täälläolonsa ajan... Kiusannut miestään ikävällään ja toimettomuudellaan... Jo minä Laurina aikaa olisin laskenut menemään takaisin sinne, mistä tänne toikin... Kuolemanjärveksi sanoi Palojärveäkin... kammosi metsiä ja soita pelkäsi... kuuli huutoja ja valituksia talon takaa keskellä kirkasta päivää... Näit, kuulit itse?»
»Näin minä ja kuulin...»
»Mihin lie mennyt, mutta sille tielle uskon jäävän... On sisu sentään, kun hyvästittä yksin lähtee järvelle, jota pelkäsi...»
»Järki sillä liikahti... Kuinka käynee isännän?»
He nousivat kaikki neljä rannasta taloon.
»Semmoisen rauhan ja rakkauden se taloon toi», puhui täti taas. »Minä sen vehkeet olen ensi päivästä nähnyt...»
»Se kuihtui ikäväänsä», sanoi säälien Selma.
Antti, ikämies, entisen isännän työtoveri ja talon vanha palvelija, istui allapäin. Inkeri yhä puristeli kyyneliä, mutta hänen kauniissa, tummissa silmissään oli päättävä ilme.
»Taisi rauha loppua tästä talosta», sanoi Antti, ja hänen rinnastaan nousi raskaana pitkä huokaus. »Kun pelastuisi Lauri!» sanoi täti. »Liika hyvä mies siinä menee semmoisen saamattoman jäljille... Eväittä vielä lähti... syömätön, väsynyt mies... Voi hyvä Jumala kuitenkin!»
Siinä tuumailivat Paloniemeen jääneet asukkaat neuvottomina, miettien isännän pelastusta ja koettaen hakea emännän salaperäisen karkaamisen syitä. Antti poistui kesken keskustelun, mennessään mainiten hallaa, käveli suoraan vainiolle ja rupesi sytyttelemään turveläjiä.
Hetken päästä saapui sinne Selma ja tätikin, kirkkaan kuutamon valossa, sauhuja laitellen, turvekasoihin tulia sytytellen.
* * * * *
Poissa on nyt rauha yksinäisestä talosta, jossa ennen rakkaudessa työtä tehtiin ja sovinnossa taisteltiin erämaan oikkuja vastaan. Susijänkkä työntää hyisiä huurujaan talon vainiolle, järvi kiiltelee kylmänä, ja kiveliö on hiljaisena.
Mutta sillä aikaa kun turvekeot syttyvät ja savu alkaa levitä ympäri vainiota, käy talon väki saunaan, joka on jo liiat katkunsa haihduttanut.
Sillä välin on Inkeri tehnyt päätöksensä, ja kun muut palaavat saunasta, seisoo hän lähtövalmiina keskellä pirtin lattiaa. Hän on täyttänyt laukun leivillä, rasian voilla, toisen kalalla. Hän on pannut saappaat jalkaan varret pohkeitten päältä köyttäen kiinni, vetänyt ylleen lyhyen metsähameensa, jonka helmat ulottuvat vain polviin, ja sitonut päähänsä paksun huivin.
»Mihin aiot?» Täti, Antti ja Selma katsovat häneen hämmästyneinä.
»Ruokaa lähden isännälle viemään!»
Inkerin äänessä on päättäväisyyttä.
»Ei ole venettä...»
»Järveä rantaan... Mukkajupukassa saavutan...»
»Ei, lapsi kulta! Järveä eivät rantaa miehetkään... ja sinä yksin ja yöllä...»
»Vaikka... Osaan minä, ja nyt on kuudan...»
Täti katsoo Anttiin, niinkuin häneltä neuvoa kysyen.
»Päisevä se on metsiä osaamaan ja kiveliöitä kulkemaan, Inkeri», sanoo Antti. »Ja nuori on jalka. Mutta pitkä on matka, ja ylen pounikkoiset maat järven rannoilla, kaasikoita ja pohjattomia leviä...»
»Minä kierrän... osaan minä Mukkajupukkaan asti!»
Täti on sitä kyllä miettinyt, mutta tiennyt, ettei jaksa Antti, vanha mies, ei ole Selmasta, huonojalkaisesta, ja Inkeriä hän ei ole ajatellutkaan.
»Mene ja ota Jumala kumppaniksesi!» sanoo täti.
»Niin neuvoi äiti-vainajakin!»
Inkerin kasvot loistavat, ja silmät palavat innosta. Tädinkin katse viipyy nyt enemmän aikaa Inkerissä, ja hän miettii itsekseen, että Inkeristä on yhtäkkiä tullut täysi nainen.
Inkeri oikaisee suoraan pihalta pellonpiennarta järven rantaan, tietäen tapaavansa kuivaa hiekkapohjaa aina siihen asti, jossa Sammaljoki laskee järveen. Laukku selässä ja paksu sauva kädessä astuu nuori tyttö pitkin kuutamoista järven reunaa, mieli liekeissä palaen. Astuu rivakasti, varsi notkuen, jalka keveästi nousten.
Sammaljoen yli on kaadettu suuri kuusi, jonka oksaista runkoa pitkin Inkeri varovasti pääsee toiselle rannalle. Kuusen alitse kohisee musta vesi vihaisena putouksena järveen.
Siitä alkaa tietöntä taivalta ja pounikkomaata. Inkeri oikaisee niemen poikki, synkkään metsään kadoten. Päätyessään niemen toiseen laitaan, johon Palojärven laajin ulappa sopii näkymään, kuuntelee hän, näinkö järveltä päin kuuluisi soutua. Mutta järvi on suuri, silmänkantamalla kuun valaisemana kenttänä leviten. Ei sen selällä nyt mitään erota, eikä kuulu airojen kitkettä. Lauri onkin ehkä loitonnut paremmin toiselle rannalle, Hietaniemen puolelle...
Inkeri jatkaa kulkuansa järven rantaa noudattaen, pienemmät niemet juuritse oikaisten. Lämmin on se ajatus, joka antaa hänelle voimia ja häntä kannustaa. Hänen elämänsä on näinä vuosina ollut ikävämpää kuin ennen. Kun Lauri toi taloon nuoren emännän, muuttui entinen elämä. Tuli kuin ikävä kaikille. Hän jäi kaikista syrjimmäiseksi. Ennen Lauri usein puheli hänen kanssaan, laski leikkiä ja aina terveiset lähetti kansanopistomatkaltakin. Eikä sitä kertaa kirkolla käynyt, ettei tuliaisia tuonut. Äiti ja isäkin sairastuivat... Se oli kaikkein ikävintä aikaa... Äiti usein itki ja Inkerille puhui...
Lauri näytti unhottaneen vanhatkin, ja kun molemmat kuolivat ensi talvena emännän tulon jälkeen, niin kumma oli, ettei Lauri enempää surrut. Ei joutanut. Taikka taisi surra ja murehtia, vaikka ei kenellekään mitään virkkanut. Emäntänsä hyväksi ja hauskuudeksi kaikkensa yritti...
Nyt se karkasi!
Inkerin sydän, ikäänkuin puristuu kokoon, eikä hän voi sille mitään, että hänen mielessään syttymistään syttyy lämmin tunne. Ehkä hän saapi Laurille taas aamukahvit tarjota, ehkä palvella ja olla niinkuin ennenkin, jolloin sai istua sylissäkin ja Lauri puhalteli niskaan...
— Se ei rakastanut Lauria... näin sen, tunsin... Ja minun teki niin pahaa... Kyllä Lauri sen nyt itsekin tietää...
Inkerille johtuu mieleen heidän keskustelunsa Hukkajänkältä palatessa. — Voi, rakas Jumala... saanko minä rakastaa Lauria!... Lauri on niin hyvä ja uljas...
Ei muista Inkeri koskaan nähneensä semmoista miestä kuin Lauri on. Rippikouluaikana oli hän kirkonkylällä nähnyt paljonkin nuoria miehiä, mutta ei yksikään ollut Laurin mittainen ja veroinen... Laurin silmät olivat lempeät ja kauniit...
Mihin on Aili emäntä joutunut?
Olisi hukkunut järveen!
Inkeri olisi niin suonut, vaikka hän tiesi, että se oli pahoin, ilkeästi, syntisesti ajateltu. Mutta minkä hän sille voi? Se oli niin kylmä ja tyly Laurille.
Jospa saisi Lauria lohduttaa ja hoitaa!
Hän on mietteissään rämpinyt märän kaasikon poikki ja joutuu taas järven niemeen, jossa on kuivempaa maata.
Siihen on suuri honka kaatunut. Inkeri istahtaa rungolle, laukun kantimia hellittäen. Siitä näkee järvelle, ja Inkeri koettaa arvata, joko on neljänneskään matkaa kuljettu. Tätä puolta järveä on Mukkajupukalle paljon lyhempi matka kuin toista puolta, jossa Hietaniemikin on. Kunpa ehtisi perille siksi kuin Laurikin! Mutta Laurilla oli järveä lyhempi matka kuin Inkerillä, joka sitä rantasi pahoja maita myöten, vaarojen ja metsäjokien yli.
Kuutamo on kirkas ja Inkerin mieli rohkea. Viimeiseen asti hän yrittää. Ja kun hän siinä istuu, myöntää hän itselleen, että hän rakastaa Lauria, on rakastanut siitä asti kun Aili taloon tuli. Se tunne on kasvanut vähitellen, ja hän on hirveästi kärsinyt. Lauri ei tiennyt aavistaakaan, ei saanutkaan aavistaa. Mutta hän rakastaa kuitenkin, kenenkään tietämättä...
Miksi oli Laurin katseessa lepokivillä istuessa semmoinen...?
Inkeri tuntee lämpimän täyttävän mielensä, hänessä herää ääretön halu sulkea Laurin pää syliinsä, ja hän lähtee taas nopein askelin jatkamaan matkaansa hongan rungolta.
Kuu katoaa, päivä ei ole vielä noussut, ja Inkeri kahlaa laukkuineen kuuraista pounikkoa, jossa kylmä henkii joka mättään alta ja joka kiven juurelta...
Mutta aamu alkaa valjeta, aurinko paistaa jo järven toiselle puolelle suurten vaarojen huipuille ja haihduttaa usvan järveltä, nostaen sen suoraan taivaalle. Kun usva katoaa ja järven ulappa aukeaa, näkee Inkeri toiselta puolelta järveä savua ja arvaa siitä olevansa Hietaniemen kohdalla.
Mutta tästä alkoivat vasta Mukkajupukkaan päin kaikkein pahimmat maat, raskain taival. Niin oli vanha Antti tiennyt Inkerille lähtiessä sanoa.
Inkeri lähtee ponnistamaan taas eteenpäin. Hänen täytyy kiertää laaja suo ja nousta sitten vaaran laelle. Metsät ovat täällä lyömättömät, ei ole hakkaajan kirves vielä ehtinyt näitä kruununmetsiä harventamaan. Kaasikko on niin sakeaa, maa pounikkokorpea, että kävely on raskasta, ja usein tupsahtaa Inkerin jalka lähteensilmään tai sammalpeitteiseen kaltioon.
Mutta Inkeri on kiveliössä kasvanut ja tottunut metsiä kulkemaan. Hän ei erehdy suunnasta, vaikka hänen täytyykin mutkia tehdä, kierrellen kulkea. Kun pimeä, kaasikkoinen rotko vihdoin loppuu, alkaa maa koveta, ja Inkeri lähtee puolijuoksua nousemaan edessä olevan vaaran harjalle. Hän toivoo sieltä näkevänsä järvelle, Mukkajupukan venevalkamaan ja Hietaniemeen asti. Häntä alkaa ahdistaa pelko, ettei hän Lauria kohtaakaan. Hän ponnistaa kaikin voimin, nousee jyrkännettä etukumarassa, käsinkin koettaen auttaa menoaan.
Vaaran laelta hän näkee lännen puolen Palojärvestä, korkeat vaarat sen toiselta rannalta ja terävän, keltahiekkaisen Hietaniemen, jonka juurelta siintää harmaana pilkkuna pieni talo navettoineen...
Mutta ei kohtaa Inkerin silmä yhtään soutavaa järvellä, ei erota Hietaniemen rannasta kuin kellertävän, hiekan, joka nientä reunustaa, ei vaikka usva on haihtunut ja taivas selkeä...
Mukkajupukan venevalkamaan hän ei näe, kun suuri vaara on edessä, mutta Jupukan laen hän näkee ja luo ikävöivän katseen sinne päin.
Hän lähtee taas matkaan, vaaran alle kiireistä vauhtia mennen, mielen palaessa levottomissa mietteissä.
IV
Kun vene kolahtaa Mukkajupukan kallion kylkeen, nousee Lauri veneessä seisomaan ja meloo kallion vieritse valkamaan päin...
Nähdessään tyhjän venevalkaman, jossa on ainoastaan kolme, neljä rankaa veneitä varten teloiksi pantuna, vavahtaa hän, ja kylmänä hikenä nousee pelko ja epätoivo hänen otsalleen...
Ei venettä! Ei jälkeäkään Ailin kengistä rannan hiekassa!
Ehkä ei ole juuri tähän paikkaan osannut! Kenties on joutunut toiselle puolelle kalliota, ehkä loitommaksi rantaantunut!
Lauri nousee rannalle, kiertää maan puolelta kallion, joka loivenee vaaraan päin ja järven taholta kohoaa, pääsee kalliolle ja käy sen ulommaiseen laitaan, mistä näkee järven molemmille rannoille ja suurelle ulapalle. Siinä on mustuneita kekäleitä ja laaja tulensija, josta merkkiä antoivat Hietaniemeen ne Särkijärveltä kulkijat, jotka järven poikki tahtoivat. Kahden puolen kallioisia rantoja hakee hänen levoton katseensa venettä rantahiekalta tai järveen päin kallistuneiden kuusien juurilta. Mutta ei missään näy.
Kumma, että hän nyt kuitenkin on näennäisesti levollinen. On kuin olisi tunne turtunut, pelko sydämen ja mielen jäykistänyt.
Mukkajupukan louhikkoinen kylki näkyy siinä taempana. Sen kuvetta kulkee se polku, joka vie — suureen maailmaan asti. Sieltä he tulivat silloisena valoisana kesäyönä, hän edellä, Aili jälessä...
Onnen ja lemmen luuli tuovansa... Mutta suru ja pettymys olikin matkassa, ja se kesäyö oli mustempi kuin kaikkein pimein syysyö...
Silloin hän kuulee risujen ritinää etempää sieltä päin, mistä itsekin on kalliolle noussut. Tuntuu kuin joku sieltä tulisi...
Lauri kuuntelee henkeään pidätellen. Tuuli huojuttaa pitkiä kuusia, laineet loiskivat kallion kylkeen. Taas rasahtaa kuin jalan astuessa risu...
Yhtäkkiä vilahtaa kuusten runkojen välistä uusi, tervanruskea laukku, ja Lauri näkee samassa Inkerin solakan varren pujahtavan metsän peitosta...
Hänen kasvoilleen leviää iloisempi ilme, ja sydämeltä tuntuu raskas paino putoavan.
»Sinäkö täällä!»
Hänen äänessään helähtää entinen, poikavuosien aikuinen sointu, jonka Inkeri tuntee niin hyvin.
»Ruokaa lähetti täti... Väsyneenä ja syömättä lähditte...»
Inkeri on saapunut hänen viereensä, korkean kallion reunaan. Hänen poskensa hohtavat, silmät loistavat, eikä hän sano tietävänsä väsymyksestä mitään. Hän irroittaa laukun kannikkeet ja iloissaan virkkaa:
»Sanoin lähtiessä tädille, että Mukkajupukassa saavutan...»
»Ja rannannut olet järven!... Voi sinua!»
Laurin katseessa on lämmin ilme, kun hän katselee nuoren tytön kukoistavia kasvoja, notkeaa, siroa vartta ja tuuheita hiuksia, jotka kiharaisina ja epäjärjestyksessä peittävät melkein koko otsan. Pitkä palmikko on piilossa nutun alla.
»Lapsi-raukka!... Istu tähän levähtämään. Minäkin istun. Olen väsynyt ja uupunut melkein. — Mitä siellä kotona?»
Laurin ääni on pehmeä, koko hänen olennostaan säteilee surua, joka tekee Inkerin mielen apeaksi.
»Ikävä on kaikilla...»
»Ja sinä uskalsit lähteä... Niin pitkä matka ja kaasikkoinen järvenranta...»
»En minä muusta huoli... Nyt on hyvä, kun saavuin... on oikein hyvä... En nähnyt vaaralta venettä järvellä... Hietaniemen erotin ja keltaisen hiekkarannan. Ajattelin: en saavutakaan... en kohtaakaan...»
He istuvat vierekkäin korkean kallion reunalla, joka pystysuorana painuu järveen. Lauha tuuli puhaltelee, metsä kohisee ja huokailee, laineet loiskahdellen lyövät kallion kuvetta. Inkeri kertoo, mitä kotona jäätiin tekemään, puhuu tädin sanomat, sitten yhtäkkiä kysyy:
»Oliko emäntä käynyt Hietaniemessä?»
»Ei ollut käynyt, eikä ole kukaan nähnyt... Ei näy venettä täällä Mukkajupukan puolella, eikä ole jälkiä venevalkamassa...»
He ovat hetken ääneti. Inkerin sydän lyö niin, että hän kuulee sen jyskeen. Hänen tekee mieli tarttua Laurin käteen, joka on siinä hänen vieressään, melkein polveen koskemassa. Mutta hän ei uskalla.
»Uskotko sinä, että Aili karkasi?»
Lauri haki Inkerin katsetta.
»Niin täti arveli... Voi, voi kuitenkin... Miksi se niin...»
»En tiedä... Jos sinä tietäisit, Inkeri, ja ymmärtäisit...»
»Kyllä minä tiedän ja ymmärrän... Olen niin paljon sitä ajatellut näinä vuosina ja tänä kesänä... Ei se rakastanut...»
»Niinkö sinäkin uskot?»
»Miksi muuten olisi niin mennyt? Ei rakastanut...»
Inkeri tarttui kuin tietämättään Laurin käteen. Lauri käänsi kasvonsa häneen päin, ja heidän katseensa sattuivat yhteen...
»Ei rakastanut», sanoi Inkeri melkein kuiskaamalla.
Lauri säpsähti. Hän nousi ja katsoi järvelle päin. Inkeri jäi istumaan paikalleen, katse maahan luotuna.
Mitä Lauri näki ja tunsi?
Hän oli nähnyt Inkerin silmässä saman ilmeen kuin edellisenä iltana, kun he Hukkajänkältä palatessaan lepokivillä istuivat. Silloin hän jo säpsähti, mutta se oli tuntunut hyvältä ja lämmittänyt hänen mieltään. Nyt se lämmitti niin, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Hän ymmärsi, että se oli heräävän lemmen lämmin laine... oliko se Inkerissä silloin juuri herännyt? Yksi ainoa katseko voi näin ihmisen muuttaa?
Hän on niin kauan ollut tuntematta semmoista lämpöä mielessään, että hänestä nyt näyttää kuin maailma äkkiä olisi valjennut ja hänen hartioiltaan pudonnut hirmuinen, raudanraskas taakka...
Silloin hän taas muistaa kadonnutta vaimoaan ja saa kiinni entisestä ajatuksestaan. Mutta sen hän nyt tuntee, tietää selvästi, että hänen rakkautensa Ailiin nyt on sammunut. Onko se koskaan häntä sielusta asti lämmittänytkään! Hänestä tuntuu, ettei koskaan...
Hän pelästyy nyt ajatuksiaan. Hänelle tulee semmoinen hätä, ettei hän tiedä mitä tehdä.
»Voi Inkeri... Inkeri, kuinka onneton minä olen...»
Silloin samalla hän kohtaa taas Inkerin katseen. Nyt ei hän voi salata omaansakaan, ja kumpikin he tuntevat, että heidän elämässään on käänne tapahtunut.
Inkeri näkee Laurin poistuvan laukku selässä rantamaille vievää polkua pitkin. Hän istuu vielä Laurin lähdettyä paikallaan kallion reunalla. On kuin hän ei uskaltaisi vielä liikahtaa, peläten onnentunteensa katoavan. Hänen povensa kohoilee riemussa, silmät puoliummessa hän uneksii... Hänen sydämessään tuntuu niin ihanalta, hänen mielensä pulppuaa kuin keväinen puro...
Hän näkee Laurin siinä vieressään, tuntee Laurin hengityksen ja näkee... näkee sen saman ilmeen Laurin silmissä kuin lepokivilläkin...
Sanoiko rakastavansa?
Ei sanonut, mutta Inkeri oli nähnyt sen, tuntenut sen.
— Lauri, Lauri! Ystäväni... ainoani... — Et vielä; tiedä, kuinka Inkeri sinua rakastaa! Ja Inkeri ei päästä mitään itsensä ja Laurin väliin. Hän nauttii yksin. Ei aavista kukaan, kuinka hyvä hänen on. Ei Laurikaan. Hän saapi nyt rakastaa. Hän tietää sen todeksi. On nähnyt sen Laurin silmistä.
Vieläkään hän ei liikahda. Suloinen raukeus herpaisee hänen jäsenensä, ja hänen pehmeä mielensä on kuin vaahtopallo. Tuntuu kuin paisuisi sydän liiaksi, pakahtuakseen. Hän ojentautuu selälleen ja laskee molemmat kätensä tuuhean tukkansa alle...
Nyt hänkin tietää, mikä on rakkaus, pyhä ja ihana, joka kaksi ihmistä yhteen liittää. Ja hänen mielensä tuopi kuvia ja viepi kuvia. Näin hän rakastaisi... näin kietoisi kätensä Laurin kaulaan... näin tuohon käsivarren mutkaan asettaisi... puristaisi povelleen... Lauri... Lauri... rakas, rakas...
Se on niin elävästi se kuva hänen mielessään, että hän koukistaa käsivartensa ja suutelee omaa kättänsä...
Vasta kun illan vinkka lännen taivaalla alkaa pienetä, lähtee Inkeri Laurin tuomalla pikku veneellä soutamaan Hietaniemeä kohden. Tuuli on tyyntynyt, mutta pehmeässä pilvessä on taivas. Ei tule enää halla...
Inkeri silmää soutaessaan taivaalle. Nyt hänkin muistaa hallan, josta Laurikaan ei ole mitään maininnut. Kuinka paljon lienee vahinkoa tehnyt? Ehkä turvesavut auttoivat?
Ja nyt vasta hän muistaa Ailinkin, ja hänen rinnassaan vavahtaa kummasti. Lauri voi saavuttaa, tavata jo Särkijärvellä... rukoilee palaamaan kotia... se palaa... alkaa emännöidä, ja Lauri taas unhottaa hänet...
Mutta jos olisikin eksynyt! Tai jos olisi hukkunut tähän järveen, tuonne Mukkajupukan alle, kallion luo, jonka kohdan Antti sanoi olevan Inarinjärven syvyisen... semmoinen hauta siinä!
Hän vetää vihaisesti airoista. Se äskeinen ihana ja eheä unelma alkaa särkyä sitä mukaa kuin hän uskoo mahdolliseksi Ailin takaisintulon.
Mutta hän rakastaa sittenkin! Ei Aili saata niin rakastaa Lauria kuin hän... Laurin lämmin katse on hänen palkkansa, ja hän palvelee Lauria... Aina lämmittää saunan ja saa verkoilla käydä Laurin kanssa... kaukana ulkoniemien lahdissa...
Lännen taivaalta katoaa kirkas vinkka, ja hämy alkaa tuntua järvelläkin.
Mustana pohottaa Hietaniemen ranta, johon Inkeri soutaa. Taaksensa katsoessaan hän huomaa, että rannalla joku liikkuu.
Kun vene rantaantuu, näkee Inkeri siinä Hietaniemen vanhan Iisakin vaimoineen seisomassa.
»Soutavan näimme tänne päin pyrkimässä... Emme sinuksi arvanneet», puhelee Iisakki. »Ka, näkyikö venettä, erottiko jälkiä?»
»Ei näkynyt venettä, ei erottanut jälkiä...»