Part 2

Kuu oli kohonnut jo korkealle ja loisti yli kaikkien vaarojen, ääretöntä, hiljaista erämaata elokuun pehmeässä hämyssä valaisten. Edestäpäin näkyi kotijärvi ja kaukaa sen niemen nenästä yksinäinen talo pienenä pilkkuna. Oli jotakin hirveän painostavaa tuossa juhlallisessa äänettömyydessä, jotakin, mikä tosin ilahuttikin Laurin mieltä, mutta samalla ikäänkuin uhkasi... Suuren järven pinta välkkyi, mutta siinä oli semmoista kummallista kuoleman hiljaisuutta, joka kammotti mieltä. Puuttomat vaarojen laet, joita näkyi joka haaralle niin kauas kuin kiveliötä siinsi, tuntuivat nyt Laurin mielestä kauheilta jättiläispeikoilta...

Siellä päin, missä vaarojen laet näyttivät kaikkein kammottavimmilta, oli rantamaailma ja kirkonkylä, järvien, jokien ja vaarojen takana.

Lauri seisoi sinne käsin katsellen, kun samalla tunsi Inkerin läähätyksen vieressään.

»Taisit hengästyä», sanoi hän.

»En minä! Voi, jopa näkyy järvi ja koti!» sanoi Inkeri ihastuksissaan. »Miksi te nousitte tänne vaaran lakeen, polulta pois?» kysyi hän sitten.

Lauri oli ajatuksissaan noussut vaaralle, vaikka kotia vievä polku meni paljoa alempaa.

»Jo näkyy koti», puheli Inkeri iloissaan. »Minä erotan kesänavetankin ja saunan... Mutta jopa nyt onkin kirkas kuudan!»

»Kun olisi sauna lämminnyt, ehtiessämme kotia!» sanoi hän sitten kuin itselleen. Mutta Lauri kuuli sen Hän ajatteli itse aivan samaa.

»Kyllä on... ne tietävät, että pian tulemme!» sanoi hän ja alkoi taas uskoa todeksi äskeistä haavettaan. Sitä uskoa ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin hän taas oli epäilyksensä vallassa.

Ja melkein kuin tietämättään hän laski kätensä Inkerin hiuksille, joilta huivi oli valahtanut niskaan, ja sanoi:

»Kun Jumala varjelisi sinut suurista suruista... lapsiraukka!»

Hänen äänensä oli niin pehmeä ja hyväilevä, ettei Inkeri muistanut sitä koskaan semmoisena kuulleensa. Hän melkein vapisi.

»Onko teillä suuria suruja? Äiti-vainaja neuvoi rukoilemaan Jumalalta apua ja voimia...»

»Niin... niin... äiti-vainaja oli Jumalan lapsi.»

Laurin ääni värähteli, mutta sitten hän taas voitti tunteensa.

»Nyt lähdemme!»

He laskeusivat alas polulle ja lähtivät nopein askelin sitä seuraamaan. Inkerin sydän jyskytti niin, että tuntui vaikealta kävellä. Hänestä tuntui niin kummalta olla. Hän oli varma, että Laurilla oli suuri suru. Eikä hän saattanut kylmyyttä tuntematta muistaa emäntää, joka voi Laurille suruja tuottaa. Hänen ajatuksensa risteilivät sinne tänne, ja salaisena toivona nousi huokaus, että hän joskus saisi Lauria lohduttaa...

Monta kertaa tänäkin kesänä hän oli nähnyt emännän silmissä kummallisen kiillon, joka häntä oli pelottanut. Oli nähnyt emännän Laurin poissa ollessa istuvan järven törmällä, suoraan toiseen päähän järveä tuijottamassa. Mitä mietti? Mitä ikävöi? Ja Lauri, joka oli niin hyvä...

Inkeri muisti nyt yhtäkkiä sen juhannusillan, jolloin Lauri ja Aili saapuivat kotia. Laurin vanhemmat elivät vielä. He istuivat koko talon väki venevalkamassa, odotellen lähestyvää venettä. Vanhaan emäntään oli Aili tehnyt huonon vaikutuksen, sen oli Inkeri ymmärtänyt. Isän muisti sanoneen Laurille:

»Taisitpa mennä merta etemmä kalaan, kun sieltä vaimon otit? Tietääkö se, että tämä on talo, jossa ei työttä elä...»

Inkeri muisti aivan selvään Ailin silmien ilmeen, kun hän katseli pihalla ympärilleen. Senkin hän ymmärsi, että Lauri hätäili ja koetti kaikin tavoin lieventää vanhusten suoria arvosteluja...

Ja siitä illasta asti hän ei ollut Lauria entiseksi Lauriksi tuntenut...

— Se suree sitä, että emännän on ikävä, — päätti hän ja kiiruhti Laurin perään.

Kuta likemmäksi kotia he tulivat, sitä nopeampaan Lauri käveli. He olivat jo laskeuneet järven puolelle Palovaaraa ja kulkivat ohi Sammaljoen, missä oli talon lähin niitty. Siihen sopi metsän läpi näkymään järven lahtia, mutta talo oli vielä näkymättömissä, sankan metsän takana.

Sammaljoelta taloon asti leveni polku kapeaksi tieksi, jota pitkin hevosella noudettiin syysheinää Sammaljoelta. Lauri oli viime syksynä sitä levittänyt ja pahimmat pounikot tasoittanut. Emäntäkin oli kerran käynyt heinää tehtäessä Sammaljoella...

Tielle tultua läksi Lauri mennä vihmomaan niin, että Inkeri pakostakin jäi jälkeen.

Yhtä nopea kuin oli Laurin kävely, yhtä levoton oli hänen mielensä. Väliin uskoi hyvää, väliin pelkäsi pahinta. Hän oli tänä kesänä nähnyt Ailin makaavan silmät auki kattoon tuijottaen, vaikka oli sydänyö. Mutta hän ei ollut koskaan syytä kysynyt.

Pelkäsikö hän, että Ailin vastaus tekisi hänet vielä onnettomammaksi?

Mutta nyt hän kysyy — nyt täytyy kaiken muuttua, muutoin he menevät häviötänsä kohden. Nyt hän uskaltaa, hänen täytyy uskaltaa...

Hän oli jo ehtinyt vainion laitaan, jossa metsä loppui ja aukeni kaarevan kupevana järven niemi ja sen juurella talo. Pellot olivat etelään päin viettävällä rantatörmällä, ulottuen rantaan asti. Ojat juoksivat suorina järveen asti ikäänkuin tuoreutta imien saivovetisestä järvestä ylempänä törmällä oleville pelloille.

Kuun hopeavalossa näki Lauri siinä vainionsa, silmäsi kerran järvelle päin, mutta kiiruhti sitten piennarpolkua oikaisten taloa kohden. Häntä vastaan tuoksahti lämminneen saunan haju, ja kun saunan ovi oli auki, näkyi kiukaasta kiiluvan hehkuvaa hiillosta. Hänen sydämessään hytkähti hyvältä. Samalla hän näki, että talon paras pelto oli osaksi jo kuhilailla.

Piennarpolku vei saunan sivu. Kun Lauri joutui saunalle, näki hän avoimesta ovesta Selman kohentelevan hiillosta. Kesänavetasta kilahti kello pari kertaa lehmän märehtiessä, mutta ketään ei näkynyt liikkeellä. Laurin ajatukset paloivat kuin tulessa, ja koko viikon väsymys tuntui katoavan.

Jo pilkahti pirtin takasta tuli. Lauri oli kujalla näkevinään jotakin valkoista liikkuvan. Taas sykähti hänen sydämensä toivovasti, mutta päästyään likemmäksi hän huomasi, että se olikin kepin nokkaan kuivumaan asetettu valkoinen hame.

Piha oli tyhjä, suuri kolmikulmainen kivi keskellä.

Hän asetti haravat tikapuihin, jotka olivat asuinrakennuksen räystästä vastaan pystyssä. Vielä siinäkin hän toivoi, että pirtin ovi aukenisi ja hän näkisi Ailin tulevan iloisena portaille... Hänen sydämensä sykki, ja melkein mitään ajattelematta hän irroitti kontin nauhat ja laski kontin portaille... Hänen polvensa vapisivat, kun hän lähti nousemaan portaita porstuaan...

Avatessaan pirtin oven hän näki tädin seisovan tulen ääressä suurta mustaa pataa hämmennellen...

Samassa syöksyi Inkeri kontti selässä sisälle, temmaten suuren raskaan pirtinovea selälleen ja jättäen sen auki. Hän oli vaalea kuin palttina ja loi kauhistuneen katseensa Lauriin, joka seisoi kuin patsas keskellä lattiaa.

»Hyvä Jumala! Mihin emäntä on mennyt?» huusi hän niin, että Lauri säikähti melkein tainnoksiin.

»Ailiko?»

He tuijottivat toisiinsa, niinkuin eivät kumpikaan olisi mitään ymmärtäneet.

»Selma sanoi saunassa...»

Inkeri vapisi kuin haavanlehti.

Silloin kääntyi täti loisteen äärestä ja sanoi melkein kylmällä äänellä:

»Toissa yönä on vene rannasta kadonnut...»

Laurin polvet notkahtivat, hän peräytyi ja lyykähti penkille, pää kämmenien varaan.

II

Kirkkaan kuutamon valossa välkkyy suuren järven pinta kuin jättiläiskuvastin. Laajat, asumattomat erämaat sen ympärillä ovat haudanhiljaisina, ja korkeiden tunturien paljaat laet kimaltelevat kylmää kirkkauttaan tummansinervää taivasta vasten. Erämaa näyttää nukkuvan, mutta sen unessa, sen kuolonhiljaisuudessa on jotakin kammottavaa. Kylmyys henkii vaarojen välisistä jänkistä, ja halla huokuu hyhmäistä henkeään järven selälle asti.

Turvattoman näköinen on yksinäinen talo järven niemessä. Halla huokuu, erämaa puolustaisi asukastaan, mutta ei nouse pilveä taivaalle, ei laske järvi lämmintään povestaan, — ei mistään tule pelastusta yksinäisen talon pienille viljelyksille. Kylmin kourin nousee halla tuhatvuotisista kaltioistaan ja esteittä ryntää siihen ainoaan elämän paikkaan, joka on alkanut virota täällä erämaassa.

Lauri soutaa voimainsa takaa pitkin järveä, keskellä suurinta selkää. Kotirannasta, josta on matkaan lähtenyt, ei enää näy kuin varjoinen viiru, korkea Palovaara sen takaa ja autio Susijänkkä niemen sivusta.

Mutta edestäpäin, jonne hän soutaa, näkyy silmänkantama aukeata, kuun valaisemaa ulappaa, sormina järveen pistäviä männikköniemiä ja kaukana Palojärven toisessa päässä kukkulainen seutu, johon maailma näyttää loppuvan ja siitä jatkuvan kylmänä taivaanrantana.

Palojärvi on saareton, mutta pitkiä niemiä pistäytyy molemmilta rannoilta leveitä, kalaisia lahtia muodostellen. On toinenkin asumus Palojärven niemen nenässä. Se on kruunun uudistalo, Hietaniemen juurelle perustettu paria vuotta myöhemmin kuin Paloniemi. Mutta kun Paloniemi ensimmäisen asukkaansa, vanhan Topiaksen eläessä jo sai perintökirjan ja alkoi kaikin puolin olla elettävä talo, oli Hietaniemi yhä kruununtorppa, pienen pienine peltotilkkuineen ja parine kolmine lehmineen. Naapurien väliä oli hyvinkin neljä neljännestä, mutta tyvenillä ja kirkkailla ilmoilla he näkivät toistensa savut niemien yli ja arvasivat siitä, että naapurissa elettiin terveinä...

Laurin saatua kuulla vaimonsa lähteneen veneellä on hänet vallannut mieletön pelko ja kauhu. Ei ole hän monta sanaa kotiväelleen virkkanut. Ei syönyt eikä saunonut, kun niityltä palasi, rantaan riensi ja näki veneen teloiltaan olevan poissa. Silloin hän muisti pikku veneen, jonka teki emäntäänsä varten kalaveneeksi ensimmäisenä talvena naimisissa ollessaan. Ei ollut Aili sillä kuin kerran kaksi järvellä käynyt, ja tervoissaan se oli venehuoneessa tämänkin kesän ollut. Sieltä kiskoi Lauri sen ulos, veti rantaan ja pani airot paikoilleen...

»Olisiko mennyt Hietaniemeen... ehkä tulee takaisin», niin on täti lohduttanut.

Mutta Lauri tunsi tunnossaan, että ei palaa, ei polje koskaan Ailin jalka enää hänen kotinsa pihamaata. Vaikka hän niinkin tuntee, on hänellä tuskallisessa hädässään jonkunlainen aavistus, että hän vielä ehtii, vielä saapi kaikki entiselleen. Ei huolinut hän tädin kiellosta eikä Inkerin itkusta. Kuumeisella kiireellä hän työnsi veneen vesille. Antti tarjoutui kumppaniksi, mutta yksin sanoi hän lähtevänsä. »Syö edes vähän... väsyt järvelle.» Täti oli koettanut kaikkensa, mutta syömättä ja eväittä hän istuutui teljolle ja alkoi soutaa, jotta pieni, kesäkuiva, vene kuin lentäen loittoni ulapalle.

Vasta järven selällä, jonne kotiranta näkyy varjoisena viiruna, hän herää oikein tajuntaansa ja käsittää, minkävuoksi on järvellä ja mihin menossa. Kylmä kuutamo virkistää hänen kuumia ohimoitaan, ja hyinen henki jäähdyttää hänen palavat ajatuksensa. Hän alkaa asiata ajatella, ja kun hän näkee alastoman, viluisen järven ja tuntee käsissään, että airojen ponnet ovat jäässä, selkenee hänelle selkenemistään, mitä on tapahtunut. On siis tapahtunut se, josta äiti-vainaja kerran puhui, mutta jota hän ei koskaan itse ollut uskonut.

Kuta pitemmälle hän soutaa ja kuta ulommaksi järveä joutuu, sitä selvemmin hän tuntee ja ajattelee...

Koko entinen elämä, mutta varsinkin nämä kolme vuotta johtuvat hänen mieleensä. Oliko ollut suuri erehdys hänen naimisensa, jota oli uskonut korkeimmaksi onnekseen? Eikö Aili häntä ollutkaan rakastanut kuin lyhyen kihlausajan?

Hänen järkensä tuntui nyt tulevan avuksi enemmän kuin ennen. Kun hän alkoi tuntea, että sormenpäitä kylmä kihelmöitti ja hiestä kastuneen paidan läpi vilunväre hartioita kosketti, tuntui ajatus kirkkaalta ja melkein yhtä kylmältä kuin kuutamoinen järven pinta.

Hän muisti lyhyen, hauskan kansanopistoaikansa, muisti ensi tutustumisensa Ailiin, heräävän lempensä ja suuren onnensa. Ei osannut silloin aavistaakaan, että se ihannemaailma kerran tämmöiseksi tuskan ja murheen yöksi muuttuisi.

Oliko ollut koko hänen käyntinsä kansanopistossa suuren suuri erehdys? Miksi sinne oli mieli vuosikausia palanut? Eikä halu ollut loppunut, vaikka isä pani vastaan ja vakuutti, että erämaa kyllä poikansa opettaa. Muut kirkonkylän nuoret palasivat sieltä iloisina ja reippaina, tietoja ja oppia matkassaan tuoden. Hänkin oli saanut maistaa tiedon puusta, kun kävi kirkonkylässä ja hankki kirjoja. Alkoi nähdä elämää eri valossa ja yhä uusia tietoja janosi.

Viimein isäkin myöntyi. Ja niin hän toivorikkaana ja opinhaluisena pääsi matkaan.

Hän oli ollut tervetullut. Se, että hän oli kaukaisen kiveliön lapsi, oli johtajaa erityisesti ihastuttanut, ja pian olikin heistä tullut hyvät toverit. Hänen palava harrastuksensa, tavaton muistinsa ja suuret lahjansa tekivät pian hänestä opiston etevimmän oppilaan.

Silloin alkoi heidän rakkautensa.

Nyt, kun Lauri muistaa sitä aikaa, johtuu hänen mieleensä kummallisia seikkoja, joita hän ei tähän asti ollut tullut ajatelleeksi...

Eihän se ollut hän, vaan Aili. Hän kirjoitteli runoja, piti puheita ja eli kuin ihmemaailmassa. Hän näki kyllä Ailinkin toisten joukossa, mutta hän ei koskaan joutanut ajattelemaan muuta kuin opittavaansa. Usein kertoi hän yksinkertaisesta kodistaan, jonka isä oli omin käsin korpeen tehnyt, kauas erämaanjärven rannalle. Hän kertoi Pohjolan valoisista öistä, joita rakasti...

Laurin ajatus pyrkii siinä seisahtumaan, mutta taas luistaa hangassaan jäähän käynyt airon ponsi, ja taas vilun väre koskettaa hartioita. Silloin selvenee ajatus uudelleen, ja hän näkee nyt, mitä ei ennen ollut nähnyt...

Ailin rakkaus oli vain ohimenevää lämpöä. Kuinka olisikaan Aili voinut rakastaa? Hän ei ollut kaunis mies, ja sitäpaitsi hän oli köyhän kiveliön köyhä asukas. Aili oli varaton hänkin, isättömäksi joutunut papintytär...

Kuinka he joutuivatkaan naimisiin? Hän kyllä nyt muistaa kaikki, mutta ei tahdo mieleensä johdattaa. Mutta nyt hän sen luulee käsittävänsä ja päättelee kaikki omaksi syykseen.

»Ei täällä viihdy... sen näen silmän ilmeestä, katseen kulusta», oli äiti sanonut.

»Liian on pehmeä käsi», oli isä arvellut.

Mutta nämä kolme pitkää vuotta! Kolmeko vuotta?

Taas alkavat kummat kuvat mellastaa Laurin mielessä.

Mihin hän on mennyt? Ja minkävuoksi? Miksi oli muuttunut niin? Ei ystävällistä sanaa enää antanut! Mihin hän joutuu, turvaton, voimaton nainen suuren järven selällä? Toissa yönä? Silloin oli kuitenkin tyven.

Lauri on jo soutanut monen niemen ohitse. On väliin mennyt poikki järveä, kun piti pitkin kulkea.

Kuu on alkanut kalveta, taivas vaaleta. Yhtäkkiä Lauri tuntee sieraimissaan palavan turpeen savun hajua. Hän kääntää päätään ja näkee olevansa Hietaniemen venevalkamaan tulossa. Savu näyttää nousevan torpan vainiolta, leviten metsiin ja järvellekin. Lauri arvaa, mitä varten täällä savuaa yön aikana, ja muistaa samalla omaa vainiotansa, jonka peltojen pientareilta ei savu nouse.

Hänen rinnassaan vavahtaa, ja tuska pistää sydämeen. Mutta kun vene kolahtaa alkaman telalle, herää hänessä taas toivo.

»Ehkä on mennyt Hietaniemeen», oli täti sanonut.

Niin ehkä onkin. Tuli ikävä, kun hänkin koko, viikon viipyi Hukkajänkällä ja Ailin täytyi olla tädin kanssa kotona kahden. Läksi tänne puhekumppania hakemaan! Tänään ehkä olisi palannut...

Aamu oli valjennut. Kuu on kadonnut korkean Riuttavaaran taakse, ja aurinko nousee suoraan idästä Mukkajupukan kaljun laen takaa.

Kun Lauri nousee maihin ja tempaa toisella kädellä veneensä teloille, kohtaavat häntä nousevan päivän ensimmäiset säteet. Yhtäkkiä on koko ympäristö valkoisen kuuran peitossa, järven ranta riittyy, ja ilmassa henkii hyinen halla. Vilu vihlaisee Lauria, kylmä käy hartioihin, ja hänen kastuneet vaatteensa tuntuvat kangistuvan. Suurten vaarojen laet kimmeltävät, kirkkaina helminä hohtavat rantojen lehtimetsät, ja järveltä alkaa nousta sakeaa usvaa, peittäen toisella puolen järveä olevat vaarat kuin savumereen...

Hallayö... hallayö!

Lauri lähtee nousemaan polkua torppaan, joka on kaltevalla kummulla niemen juurella. Savua on niin sakeassa, ettei Lauri näe enää muuta kuin hiekkaisen polun, joka vie venevalkamasta taloon. Hän kävelee sivu verkkokeppirivin; se lähtee venevalkamasta ja jatkuu molemmin puolin polkua verkkoaitalle asti, joka on rannempana saunaa. Siitä alkavat talon pellot, joita ei ole kuin pieniä tilkkuja kiviraunioiden välissä...

Yhä sankempi savu täyttää ilman, mutta Lauri näkee nyt monta turveläjää, joissa kytee hiillos mustaa savua työntäen...

Ei näy ketään liikkeellä. Nouseva päivä paistaa jo pirtin pärekatolle, joka on valkoisessa kuurassa...

Nytkin vielä Lauri toivoo, että Aili on tullut tänne... Mutta juuri astuessaan portaille hän muistaa, ettei venevalkamassa ollut kuin talon oma vene...

Hietaniemen torpassa on nykyään vain kolme asukasta, Iisakki — torpan isäntä, vanha mies jo —, Tiina, hänen vaimonsa, ja kolmantena pojanpoika, vaivainen Akseli, joka on monta vuotta ollut vanhusten hoidossa.

Hereillä on koko torpan väki, ja Laurin tulo hämmästyttää heitä. Ei ole Lauri, vaikka on lähin naapuri, pitkään vuoteen Hietaniemessä käynyt, eivätkä naapurit olleet juuri usein toisiaan tavanneet moneen vuoteen. Laurin ilmestyminen aamuvarhaisella, hallaisena sunnuntaiaamuna, herättää talossa vilkkaan uteliaisuuden. Vieraan tulo erämaan torppaan, jossa ei koko kesänä ollut käynyt yhtään ihmistä, on muutenkin merkkitapaus.

Lauri sanoo hyvän huomenen, terveiset tuopi ja istahtaa penkille.

»Taisivat olla rannat riitteessä... Kuinka lienee pakkanen?» sanoo Iisakki, pieni, kuiva kalaukko.

»Hyinen halla... jäässä airot... kummat tekee... Vaan tuskin täällä, kun on savut...»

Lauri istuu levottomana, ja kun kodin kuulumisia kysellään, vastaa hän epävarmasti.

Ovat ne kuulleet Hietaniemen asukkaatkin Paloniemen nuoresta emännästä puhuttavan, ovat kuulleet, että ikävöi, ikävöi eikä koskaan näytä kotiutuvan. Arvaavat nyt, että erinomaiset ovat Laurilla asiat, kun yötä järveä soutaa ja pois kotoa lähtee, vaikka vilja vainiolla hallan kynsissä värjöttää.

Parasta torpassa vieraalle tarjotaan, mutta harvasanainen on Lauri. Ei kysy mitään, miettii, posket kalvakkaina. Mutta jo vihdoin, kun on puhuttu kaikki, mitä oli kuultu rantamailta, ja kesän kulusta juteltu, kysyy Tiina:

»Kuinka siellä nuori emäntäsi...? Ei olla kuultu... Vai joko on perillinen...?»

»Ei ole perillistä...»

»Eipä taida sitten tullakaan...»

Lauri on viimeiseen saakka toivonut, että saapi kuulla Ailin käyneen torpassa, ehkä yötäkin olleen. Mutta keskustelun aikana hänelle selviää, etteivät tiedä Ailista mitään. Eivätkö ole nähneet venettäkään järvellä?

Päivä on jo noussut, paistaen nyt korkealla Mukkajupukan laen yli ja sulattaen kuuran pihalta ja katoilta. Järvenselältäkin on usva häipynyt.

Silloin kysyy vanha Iisakki:

»Lienevät asiasi hyvinkin tärkeät, kun tähän aikaan liikkeelle läksit.»

Siihen ei Lauri vastaa, mutta kysyy nyt vuorostaan:

»Ei ole näkynyt soutajaa järvellä kolmanna yönä?»

»Ei olla kuultu, ei nähty... Kuka soutava ja mistä päin?»

Mutta Tiina, viisassilmäinen vanha muori, arvelee:

»Arvaan minä... Vaimoasi olet hakemassa... Arvasin heti... silmistä näin surusi, tuskasikin ymmärrän... Miesparka...»

»Niin on...»

Laurin pää vaipuu kämmenien väliin, ja hänen ruumiinsa on niinkuin vapisisi.

»Luulin tänne tulleen...»

»Ei olla kuultu... ei nähty...»

Lauri istuu kämmenet poskilla, eteensä tuijottaen.

»Etkö pane levähtämään? Väsyneeltä näytät...»

»Minä levähtämään!»

Laurin ääni väräjää.

»Mihin sitten aiot?»

»Etsimään... hakemaan vaikka maailman ääriin...»

»Mies-parka... Et tainnut oikeaan osata, kun sieltä etelästä vaimon toit... Ei täällä viihtynyt, ei kotiintunut Paloniemeen... ikäväänsä lähti pakoon...»

Vanha Iisakki niin puhuu, koettaa omalla tavallaan Lauria lohduttaa.

»Mihinkä luulet hänen menneen?»

»En tiedä... ehkä on järven pohjassa... ehkä eksynyt erämaahan...»

»Et osannut oikeaan, sanon minäkin», lohduttaa nyt Tiina. »Näin minä sen silloin jo, kun tässä kotiin mennessäsi sitä käytit. Liian oli rantamaailmalta kiveliössä viihtyäkseen. Liian oli maailmallinen silmien ilme, vaivaan tottumaton oli jalka, käsi hieno kuin silkki... Mitä Paloniemessä semmoisella...? Turhaan tänne kuljetit... työhön tottumattoman otit ikävöimään... Karkasiko se?»

Ei vastaa Lauri Tiinan puheeseen, mutta Iisakki arvelee:

»Karkuun se ikävöivä lähtee... Anna mennä... Et hänestä hyödy... Ikäväänsä ruikuttaa eikä rikkaa ristiin pane... Kumma että uskalsi järvelle... on miehellekin soutamista...»

Ei virka Lauri mitään. Hänen rintaansa pakottaa ja sydäntä viiltää vanhusten puhe niinkuin vasta terotetulla veitsellä.

»Olipa sydämetön vaimoihmiseksi... Järvi ja asumattomat kiveliöt edessään, ja lähtee, sydämetön, yksin taipaleelle... Rakastiko sinua?» puhuu Tiina, Lauria säälien.

»Rakasti...»

»Ei rakastanut... Erehtynyt olet... Ei kulkemaan lähde rakastava vaimo...»

Iisakki vuorostaan arvelee:

»Taisit sitä hemmotella liiaksi... taisit huonekoreana pitää... Ei lastakaan saanut...»

»Ei rakastanut», päättää Tiina.

Lauri nousee väsyneesti penkiltä, näyttäen lähtevän.

»Et kai nyt vielä matkaan! Yön soutanut mies! Syöt ja levähdät. Et tältä puolen kirkon enää saavuta, jos lie hengissäkään», pyytävät Lauria.

Palan kaksi haukkaa Lauri Tiinan asettamaa ruokaa — leipää, voita ja hiilloksella paistettua järvisiikaa.

Piippuaan sytyttäen puhuu Iisakki:

»Muistan kuin tämän aamun, kun tietosi tänne kotiasi tuli, että tullessasi tuot vaimon etelästä. 'Jo meni poika pilalle', sanoi Topiasvainaja. 'Ei rantamaan ihminen täällä toimeen tule... herraslähtöä lisäksi.' — Ka, syö, hyvä mies, lujemmasti. Lieneekö evästäkään?»

»Ei ole evästä...»

»Murheessasi kulutat itsesi... Elä ikävöi! Anna mennä!»

Tiinakin taas joutuu sanomaan:

»Kuulut murehtivan siellä kotonasikin, ettei työkään käy niinkuin ennen... Taisi olla onnettomuudeksesi koko etelässä käyntisi... Tuommoisen ristin sieltä soit... Olisi ollut Paloniemeen tulijoita kotoisten järvienkin ympäriltä... Hyvän olit tuovinasi, pehmeäkätisen, lämminkaulaisen... Nyt sen näit! Niin oli jäinen sisu, että kiveliöön karkasi... hedelmätön nukkuja... Erosi hänestä ota ja hae muualta...»

Pala pyörii Laurin suussa, hän saa sen vaivoin niellyksi, nousee, kiittää ja lähtee...

Pihalla pidättävät häntä vielä Hietaniemen vanhukset, mutta ei sano Lauri rauhaa saavansa, ennenkuin kaikkensa yrittää.

Hän lähtee rantaan päin, Iisakin seuratessa perässä.

Aurinko paistaa jo korkealta taivaan laelta, kuura on sulanut, etelästä huokuu lauha tuuli ja kuljettaa pilviä pitkin taivaan kantta. Järven ranta on vielä riitteessä, airot kiiltävät jäähilseessä, ja veneen pohjalla on kuuraa.

Kun Lauri ja Iisakki saapuvat venevalkamaan, sanoo Iisakki nyt paljon lempeämmällä äänellä puhuen:

»Antaisin neuvon, vanhan ystäväni pojalle... Huolinetkohan vanhan neuvosta?»

Iisakin harmaat, totiset silmät katsovat säälien Lauriin.

»Isä-vainajasi oli paras ystäväni, yhdessä on surtu, eletty ja oltu tämän järven rannalla... On opittukin minkä mitäkin... On ollut kovia päiviä meilläkin, isälläsikin...»

»Tiennettekö murheesta mitään?»

Laurin ääni on melkein kova.

»On eletty mustia päiviä ja mustia öitä... Murheen hetkenä työtä tee!»

»Sekö oli neuvonne?»

»Se. Ja jos sitä tottelet, niin miehenä palaat, löytänet karkulaisesi tai et... Muista sanani! Se oli isä-vainajasikin sana.»

Lauri ei enää vastaa. Hän istuutuu teljolle ja lähtee soutamaan vastatuuleen Mukkajupukkaa kohden, jonka kaukainen, kalju laki näkyy järven toisessa päässä; sen juurelta lähtee polku, jota Palojärvestä rantamaille päin kuljetaan.

Nopeasti loittonee vene nytkin, Laurin soutaessa kuumissa ajatuksissaan.

Hän ei oikeastaan saa mitään asiaa perille ajatelluksi nyt. Niin mellastavat tunteet ja kuvat hänen mielessään. Miksi karkasi, ja mihin on joutunut?

Laurin väsynyt mieli tuopi jos minkälaisia mietteitä. Aili oli ollut niin heikko ja kummallinen tänä kesänä, ja viime viikoilla varsinkin. »Lähde marjaan, ystäväni.» — »En minä jaksa...» — »Tule järvelle.» — »En minä...» Silmissä aina levoton ilme... Jos se raukka ikävöi niin, että järki sekaantui... Ei se täydellä järjellä olisi lähtenyt... Joka pelkäsi erämaata, pelkäsi järveä, eikä yksin kujasta ulos uskaltanut. Ja nyt yksin järvelle, yksin kiveliöön! Lauri muistaa nyt, että Ailin isä oli nuorena tullut mielenvikaan ja hulluinhuoneessa kuollut...

»Ei menesty rantamaan lapsi kiveliössä.»