Part 4

"Siinä tapauksessa olisi merimiespukuinen ollut naamioitu. Voidaan otaksua, että hän sen kymmenen minuutin ajalla, kun oli lähetystössä, olisi ollut tilaisuudessa heittämään pois naamionsa ja tultuaan jälleen ulos, oli oma itsensä. Ja siinä tapauksessa on kuollut tuolla ja merimies sama henkilö. Mutta yksi asia on ainakin varmaa, se nimittäin, että henkilö, jota te, herra Eversen, lähetystöstä seurasitte ja joka katosi teiltä Parkvejen 32 portista -- on sama, jonka hengettömän olemuksen näette tuolla sohvassa, joka murhattiin kello kolme iltapäivällä Drammensvejen 230, eräässä hississä."

Asbjörn Krag jätti Eversenin surumielisiin mietteisiin epäonnistumisensa johdosta ja kiiruhti takaisin venakon luo. Vielä ei ollut monia tunteja kulunut murhasta ja Krag tiesi kokemuksesta, että useimmat rikokset saadaan selville heti, tai sitte vasta pitkän ajan kuluttua. Nyt oli kiiruhdettava.

Venakko oli hyvin väsynyt, sen näki Krag heti, mutta oli kuitenkin halukas selvittämään asiansa. Tuntui, kuin olisi hän Asbjörn Kragin seurassa tuntenut itsensä turvallisemmaksi.

"Hän pelkää jotakin", ajatteli Krag, "hän luulee olevansa jossain vaarassa ja tahtoo, että minä suojelisin häntä."

"Tuo nyt iltapäivällä kauhealla tavalla kuollut Müller, kiristi teidän toimittamaan hänen asioitaan, uhaten muussa tapauksessa ilmiantaa teidät venäläiselle poliisille. Sillä tavoin tulitte pakotetuksi tottelemaan hänen määräyksiään. Hän piti varansa, kun tulitte Pietarista ja suojellakseen kunniaanne amerikalaisten silmissä järjestettiin varkauskomedia. Paljonko saitte Mülleriltä?"

"Kymmenentuhatta kruunua", vastasi hän ja teki liikkeen kädellään kohti käsilaukkuaan. "Haluatteko saada ne?" kysyi hän. "Olen niin hirvittävän väsynyt, että mieluimmin haluaisin päästä kaikesta."

"Meillä ei ole rahojen kanssa mitään tekemistä", sanoi Krag, "me haluamme ainoastaan saada selville, kuka on miehen murhaaja. Amerikalaiset herrat eivät voi olla, kuka se sitte on?"

Venakko pudisti päätään.

"Müller oli selvästi tulossa teidän luoksenne", sanoi Krag, "olitteko sopinut tapaamisesta?"

"Ei, olimme sopineet että vasta Tukholmassa tapaisimme kymmenen päivän kuluttua."

"On selvää, että jotakin odottamatonta on tapahtunut ja että Müller oli matkalla teille siitä ilmoittamaan. Mitä se on saattanut olla?"

"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", sanoi hän.

"Mutta te tunsitte tikarin."

Kun venakko kuuli murha-aseesta mainittavan, vaipui hän hetkiseksi kokoon.

"Minä en tuntenut tikaria", vastasi hän, "olin vain hämmennyksissä tapauksen johdosta."

"Siinä tapauksessa ei meillä toistaiseksi ole mitään kysyttävää teiltä", sanoi Krag, "sen lisäksi olette kipeästi levon tarpeessa. Saatanko teidät hotelliin?"

"Hotelliin?" kysyi venakko ja värisi.

"Te pelkäätte jotakin", sanoi Krag, "näen silmissänne kauhean pelon."

"Olen väsynyt", kuiskasi hän.

"Haluatteko, että autan teitä?" kysyi etsivä.

Hän nyökkäsi myöntäen päätään.

Krag soitti ja kun Holmsen tuli sisälle, antoi hän tälle seuraavan määräyksen:

"Ottaen huomioon asiain tilan, on välttämätöntä, että tämä rouva pidätetään toistaiseksi. Hänet on vietävä tutkintovankilaan, mutta kohdeltava kaikella ajateltavissa olevalla huolellisuudella. On itsestään selvää, että kukaan vieras ei saa tulla mihinkään tekemisiin hänen kanssaan."

Kääntyen venakkoon lisäsi hän:

"Olette vangittu, rouvani."

Hän nousi ylös.

"Kiitos", kuiskasi hän.

* * * * *

Samana iltana kello kahdeksan kävi Krag Venäjän lähetystössä. Paljon hän ei odottanut käynnistään ja hänen toiveensa laskeutuivat vieläkin kuin hän, sen sijaan että olisi päässyt lähetystön päällikön puheille, joutui vastakkain erään attachean kanssa.

Ei löydy mitään niin rakastettavaa kuin venäläinen virkamies, kun tämä tahtoo olla rakastettava. Eikä myös mitään niin vaiteliasta. Ja se herra, joka puhui Kragin kanssa, oli sekä ylitsevuotavan rakastettava että erinomaisen vaitelias. Sellaisia ovat venäläiset.

Attachea sanoi suunnilleen näin:

"Onko tosiaankin tehty sen luonteinen rikos Kristianiassa, sepä hirveätä. No, niin, saamme kai lukea siitä lehdissä huomenna. Mitä lajia, jos me voimme... Tja, auttaisimme kernaasti poliisia jos meillä vain olisi aavistustakaan miten se tapahtuisi. Eikö sentään olisi selvempi, että poliisi yksin koettaisi päästä rikoksen perille, joka on tapahtunut täällä kaupungissa... Eräs venäläinen rouva... vai niin-in... onko hän murhaaja? Vai niin, vai ei ole, mitäs sitte? Drammensvejen 230 olevaa taloa emme lainkaan tunne. Drammensvejen, eikö se ole se pitkä katu, joka johtaa ohi ulkoasiainministeriön? Aivan niin, hyvin kaunis katu. Punatukkainen mies turkeissa? Mitä lajia? Ei, täällä ravaa niin monia ihmisiä, venäläisiä, juutalaisia ja puolalaisia, niin että on aivan mahdotonta pitää heistä selvää. Müller? Ei, sellaista nimeä ei ole pöytäkirjoissamme. Emme tunne ketään sen nimistä. Muuten, eikö se ole saksalainen nimi? Kenties Saksan lähetystö... Mutta me autamme aina mielellämme, hyvin, hyvin mielellämme."

Kragin käynti lähetystössä ei ollut sentään aivan turhaa, sillä jättäessään talon _kohtasi hän merimiespukuisen_.

X.

MURHAAJA.

Asbjörn Krag tapasi merimiespukuisen isossa käytävässä lähetystöhuoneuston edustalla. Käytävä oli kuin jonkinlainen eteinen. Uninen palvelija istui pöydän ääressä ja piirusteli joitakin harakanvarpaita paperipalaselle. Krag tuli ulos lähetystöstä ja samassa astui merimiespukuinen sisälle käytävän ovesta. Palvelija nousi heti seisoalleen ja tervehti kunnioittavasti sisääntulijaa. "Mies tuntuu olevan tunnettu", ajatteli Krag, "päättäen kunnioittavasta tervehdyksestä." Sisääntullut pysähtyi ovella ja katseli uteliaana etsivää. Krag oli huomaavinaan pilkahduksen ivaa, tai liekö ollut vahingoniloa toisen katseessa.

Krag ei miettinyt kauvan. Hän meni nopeasti toisen luo ja sanoi:

"Se on teitä kun minä etsin."

"Mitä minusta tahdotte?" kysyi toinen kylmästi.

"Haluan puhua kanssanne eräästä sangen tärkeästä asiasta, joka koskee meitä molempia."

"Miksi etsitte minua täältä?"

"Siksi, että teidän on nähty liikuskelevan näillä paikoin. Jos tämä ei oikea osotteenne olekaan, en minä ainakaan tiedä muuta."

"Tiedättekö nimeni?" kysyi puhuteltu.

"En."

"Mutta kuitenkin pidätte selvää, mitä teen tai jätän tekemättä, se merkitsee, että olette antanut urkkia minua."

"Kyllä", vastasi Krag.

"No, avomielinen olette joka tapauksessa. Mitä nyt tahdotte?"

"Mitä minulla on sanottavaa, voin sanoa ainoastaan kahdenkesken."

"Mutta minulla ei ole mitään huonetta täällä joka sopisi sellaiseen konferenssiin."

"Voimme aivan hyvin mennä johonkin toiseen paikkaan", sanoi Krag, "tähän aikaan ovat kahvilat melkein tyhjät ihmisistä, voimme mennä johonkin sellaiseen."

Toinen seisoi ja mietti ehdotusta hetkisen. Krag ajatteli: Kysyisinkö häneltä, jos hän pelkää. Mutta hän hillitsi itsensä.

Toinen meni palvelijan luo, joka jäi seisomaan kunniantekoasentoon.

"Menen tämän herran mukana", sanoi hän, "jos joku kysyy minua, niin voitte sanoa, että tulen tunnin kuluttua takaisin. Sanotte, että ehdottomasti olen tunnin kuluttua takaisin."

Kragin puoleen kääntyen sanoi hän:

"Kuulutte poliisilaitokseen, eikö totta?"

"Tavallaan" vastasi etsivä.

"Hyvä", sanoi toinen täydellisesti välinpitämättömänä, "mitä kahvilaa ehdotatte?"

"Sanoisimmeko Grandin Palmusalin, siellä saamme istua täydellisesti rauhassa."

"Sanotaan niin ja menkäämme."

Krag ymmärsi, että tämä keskustelu oli tarkoitettu palvelijan tiedoksi. Se merkitsi, että mies tunsi itsensä varmaksi ja että häntä suojeltiin. Etsivän aavistus, että murhenäytelmä johti juurensa laajemmalle kuin hän alussa luuli, toteentui.

Kun he tulivat ulos porttikäytävästä, kysyi Krag.

"Oletteko venäläinen?"

"Luuletteko niin?"

"Luulen."

"Siinä tapauksessa saatte pysyä luulossanne. Minusta on samantekevää, mitä luulette."

Kun he tulivat portille, laski Krag kätensä toisen olkapäälle, pysäytti hänet ja sanoi:

"Odottakaa hetkinen, herraseni."

Etsivä teki liikkeen kädellään porttia kohti ja jatkoi:

"Olemme vielä Venäjällä, mutta niin pian kuin astutte ulos tuosta portista olette ulkopuolella."

"Tiedän aivan hyvin exterritoriaalioikeuden merkityksen", vastasi merimiespukuinen, "nyt menemme rajan yli."

Tämän sanottuaan meni hän nopeasti ulos portista, Kragin seuratessa.

Kragilla oli oikein. Palmusalissa ei ollut monia vieraita. Parissa pöydässä istui ulkomaalaisia kauppiaita tuota tunnettua lajia, eloisia, viittilöiviä, yhtä mittaa puhuvia, haisten juutalaiselle ja "afäärille."

Toisessa pöydässä istui kotimaisia jobbareita, jotka huusivat ja viittoilivat kurssilla ja tonnistolla. Ihmiset tulivat sisään turkeissa ja kalosseissa, tuoden tullessaan marmorimosaikille lumisohjua. Mutta kuitenkin oli täällä nyt päivän hiljaisimmat tunnit. Muuten oli tuo mauton sali, jonka loisto näytti olevan jonkun tuoreen gulassimiljonäärin aivojen tuotetta, jonkinlainen pörssi enemmän tai vähemmän epäilyttäville olioille, jotka keinottelivat ostolla ja myynnillä maailmansodan varjossa. Krag seuralaisineen istuutui erääseen nurkkapöytään, jossa he kenenkään kuulematta saattoivat vapaasti keskustella.

Krag oli heti päättänyt miten menettelisi. Hän ei leikkinyt sokkosilla kenenkään kanssa. Hän kertoi toiselle murhasta, salaperäisestä Mülleristä, molemmista amerikalaisista ja kreivinna Orloffista.

"Hän on vangittuna nyt", sanoi Krag.

Koko yksityiskohtainen kertomus ei ollut huomattavammin kiinnittänyt toisen mieltä. Hän oli kuunnellut aivan tyynenä. Silloin tällöin katseli hän kelloaan, ikäänkuin huomauttaakseen, että hänen aikansa on täpärällä ja että hän ei ymmärrä mitä varten tuota kaikkea hänelle kerrotaan. Mutta kun Krag mainitsi kreivinnan vangitsemisesta, vilahti hänen kasvoilleen tarkkaavaisuuden ilme.

"Onko hän epäilty murhaan osallisuudesta?" kysyi hän.

"Minun on mahdoton kantaa mitään sellaista epäluuloa", sanoi Krag, "mutta olemme joka tapauksessa ottaneet hänet haltuumme kunnes pääsemme paremmille jäljille. Hän pääsee huomenna vapaaksi."

"Huomenna", mutisi toinen miettiväisenä, "luuletteko olevanne jäljillä huomenna?"

"Olemme nyt jo", sanoi Krag, "kaikki viittaa, että on kyseessä poliittinen murha."

Toinen hymyili pilkallisesti.

"Ja sitte etsitte jälkiä venäläisistä piireistä. Heittäkää se."

"Miksikä?"

"Otaksukaamme, että -- kuten sanotte -- kyseessä on poliittinen murha, luuletteko tosiaankin, että on menetelty niin tuhmasti, että on vaaraa ilmitulemisesta?"

"Kuka olisi menetellyt tuhmasti?" kysyi Krag.

Toinen kohautti olkapäitään.

"Minä esitän asian vain edellytyksenä", sanoi toinen, "ja saatan, edellyttäen edelleenkin, sanoa: otaksukaamme, että poliisin on onnistunut löytää hyvin painava aihetodistus, ettekö luule, että tuo aihe ennen häviää kuin tulee käytetyksi todisteena?"

"Kuka hävittäisi", kysyi Krag edelleen.

Toinen hymyili.

"Miksi ette etsi toisista piireistä päästäksenne selvyyteen?" kysyi hän "Müller on selvästi saksalainen."

"Miksi niin luulette? Nimestäkö? Sangen vähän sen varaan voi rakentaa."

"Ei ainoastaan nimestä", vastasi merimiespukuinen. "Mutta sikäli kuin minä voin kertomuksestanne päättää, on tuo nainen, joka kutsuu itseään kreivinna Orloffiksi, myynyt eräitä tärkeitä venäläisiä salaisuuksia Müllerille. Hänen siis täytyy olla saksalainen urkkija."

"Silloinhan näyttää aivan luonnolliselta, että Müller on saanut surmansa venäläiseltä taholta."

Merimiespukuinen nauroi ääneen, omituista kovaa ja pilkallista naurua.

"Kostoa", huudahti hän, "ei, ei, tunteet ovat lakanneet olemasta. Ei ole aikaa eikä varoja pitää tunteita. Kaiken määräävät järkisyyt, ankarat, melkeinpä koneelliset etulaskelmat."

Krag vastasi:

"Mutta minä saatan esittää teille syyn, miksi poliisi hakee murhaan selvitystä noista piireistä. Olemme nimittäin saaneet selville, että murhatulla Müllerillä oli noiden piirien kanssa tekemistä. Hänet on nähty käyvän talossa, jonka me äsken jätimme."

"Se todistaa joka tapauksessa, että työskentelette hyvin", vastasi toinen. "Mutta jos otaksumanne on oikea, mitä siitä voi päätellä? Siitä voi..."

Merimiespukuinen innostui äkkiä. Hänen äänensä kävi matalammaksi, mutta sanat saivat kuitenkin läpitunkevamman painon.

"Siitä voi tehdä ainoastaan yhden pelottavan ja varman päätelmän, sen, että Müller on ollut provokaattori. Tiedättekö mikä se on? Se on Venäjällä usein poliisi, joka johtaa ihmisiä tekemään poliittisia rikoksia jotka hän sitte 'saa ilmi'. Provokaattori työskentelee vain itsekkäistä syistä, saadakseen itselleen etua ja ylennystä. Hän on tunnoton roisto, joka saattaa toimittaa ihmisiä hirteen, harhaanjohdettuja ihmisiä, saadakseen kehuvan sanan päälliköiltään. Isommilla paikkakunnilla, suuremmissa olosuhteissa, saattaa koko poliisilaitos olla provokaattoreita. On nähty poliisin järjestävän yksinpä pommiräjähdyksiäkin, jotka ovat vaatineet useita ihmishenkiä. Jos Müller on ollut provokaattori, on hän vain saanut töittensä palkan."

"Mutta murha on murha", väitti Krag.

"Hän on vain saanut töistään palkan", väitti toinen itsepäisesti. "Voitteko ajatella suurempaa roistoa kuin provokaattori? Voitteko ajatella lempeämpää rangaistusta sellaiselle kuin kuolemaa? Voitte puhua laillisesta oikeudesta niin paljon kuin haluatte, mutta kosto on ainoa tosi-oikeus."

"Tiedättekö mitä", sanoi Krag äkkiä, "nyt olen löytänyt Müllerin murhaajan."

"Kuka se on?"

"Te olette murhaaja", sanoi hän.

Krag kuuli ihmetyksellä oman äänensä lausuvan nuo omituiset sanat. Ne tuntuivat niin vierailta tässä kahvilahuoneessa, jossa jokapäiväiset ihmiset menivät ja tulivat ihmisten puheensorinassa.

"Minä en työskentele, lopettaakseni provokaattoreita", vastasi toinen. "Yksi enemmän tai vähemmän ei liikuta minua."

"Te ette ainoastaan sen takia murhannutkaan Mülleriä."

"Onko teillä kenties jokin muu syy tiedossanne?" kysyi merimiespukuinen.

"On", vastasi Krag, "minulla on toinenkin syy ja sen keksin juuri nyt. Kautta Jumalan", lisäsi hän päättävästi, tirkistäen toista kasvoihin "kautta Jumalan, nyt näen sen."

Toinen katsoi kelloaan.

"Aika on kohta lopussa, minua odotetaan."

"Jos ette nyt saisikaan tilaisuutta palata takaisin?"

"Silloin, pelkään minä", vastasi toinen kylmäverisesti, "alkaisivat eräät määrätyt henkilöt kysellä minua."

XI.

KREIVINNAN AUTOMATKA.

"Jos tahdotte minusta jotakin", sanoi merimiespukuinen noustessaan seisomaan, "niin tiedätte, missä voitte minua tavata, mutta älkää tehkö mitään harkitsematonta. Ette kuitenkaan missään tapauksessa saa mitään aikaan."

Krag seurasi häntä ulos.

"Puhutte omituisesti", sanoi Krag, "puhutte kuin mies, joka on tunnustanut kaikki."

"Ei lainkaan", vastasi toinen, "puhun kuin mies, joka ei voi itseään mistään moittia."

Jalkakäytävällä Grandin edustalla pysähtyi hän, tarttui Kragin käsivarteen ja sanoi hänelle ominaisella, puoliksi läpitunkevalla, puoliksi asianajajamaisella äänellä:

"Annan teille luvan epäillä minua. Kuulette, että minä en kiellä enkä myönnä mitään. Eräässä talossa Kristianiassa on tehty murha, se ei liikuta teitä, että murhattu eläessään oli suurimpia roistoja mitä Jumalan vihreä maa päällään kantoi; minä en väitä, että hän oli, mutta otaksun vain, mutta kuten sanottu, se ei liikuta teitä, teidän on vain tehtävä velvollisuutenne, saatava murhaaja kiinni. Sanotte itse, että epäilette minua..."

"Olen varma", keskeytti Krag.

"Varma, hyvä, olkoonpa niinkin", vastasi toinen, "ja me voimme kehittää sitä edelleen. Edellyttäkäämme puhtaasti kokeellisesti, että olette oikeassa ja että minä niinollen olen murhaaja. Hyvä. Tahdon siis ensikseenkin iloita, että minun onnistui raivata vahinkoeläin pois tieltä. Sen jälkeen annan palttua teidän ja poliisin ponnistuksille saada valoa asiaan ja saada murhaaja, siis itseni, kiinni ja rangaistuksi. Ei ainoastaan siksi, että olisi vain oma turvallisuuteni kysymyksessä, vaan vielä enemmän sen takia, että varman vakaumukseni mukaan on oikeus tapahtunut, kun lurjus on tapettu. Pitäisin aivan kuin pyhänä asiana valehdella, vannoa väärin, panna maat ja taivaat liikkeelle, estääkseni asiaankuulumattoman poliisin saamasta mitään tilaisuutta käyttää lakejaan ja pykäliään. Myöntäkää, paras herra etsivä, että minulla on syytä varoittaa tekemästä mitään tyhmyyksiä. Ja tyhmyyden teette, jos pidätätte minut. Sellaisena kuin nyt tässä seison, en ole mikään julkinen henkilö, mutta voitte olla vakuutettu, että siitä hetkestä alkaen, kun minä olen sellin oven sisäpuolella, tulen julkiseksi henkilöksi. Poliisi saa koko koneiston muutamassa tunnissa vyörymään ylitseen. Ja minkälaiseen tilanteeseen joutuu poliisi? Niin, se on uskaltanut vangita vierasmaalaisen, julkisen henkilön ilman parempaa perustetta kuin suurimmassa määrin häilyvien turhuuksien, että muka murhattu mies on nähty lähetystössä jossa joka päivä kihisee sadottain merkityksettömiä henkilöitä. Mitä siitä sanotte, rakas ystävä?"

"Aika on kulunut", sanoi Krag iloisesti hymyillen. "Alan tosiaankin pelätä, että teitä aletaan kysellä."

Merimiespukuinen sytytti savukkeen, antaen savun hyväntuulisena kieriä kylmään iltailmaan.

"Kas niin", sanoi hän, "kiitän teitä mielenkiintoisesta keskustelusta. Siinä on ollut jotain romaanimaista kylläkin, mutta tehän ymmärrätte, että keskustelu on ollut vain abstraktinen, kuten ajatuskehitelmä, koe. Voi, kuinka hyvin tunnenkaan itseni nyt ylioppilasaikojeni väittelyistä. Niin keskustelevat venäläiset. Te pidätte sellaisesta?"

"Te siis olette venäläinen", vahvisti Krag.

"Olen" vastasi toinen, "ja sen tiesitte aivan hyvin. Olen muuten, sattumalta, joutunut hyvälle tuulelle. Ja siitä ei ole kiittäminen ainoastaan keskustelua. Mutta teidän omituinen murhahistorianne on tosiaankin antanut minulle uskon, että yksi roisto on saanut palkan töistään. Se on hyvä tietää. Mutta minä tiedän myöskin, että provokaattorin uhrilla, sen pahempi, on odotettavana palkkansa."

"Ette ole ritarillinen sanoessanne noin", vastasi Krag vakavasti, "nyt ette muistuta niitä inhimillisiä, suvaitsevia, omituisia venäläisiä jotka tunnemme niin monista kuvauksista. Jos ymmärrän teitä oikein, on provokaattorin uhri tässä tapauksessa eräs harhaanjohdettu naisraukka. Hän ei ole kreivinna. Hänen nimensä on yksinkertaisesti Vera Lapudin, ja..."

"Mikä hänen nimensä on?" sanoi toinen kysyvästi, mutta ilman suurempaa mielenkiintoa.

"Vera Lapudin", vastasi Krag.

"Vera Lapudin", toisti venäläinen, "Vera Lapudin. Vera Lapudin..."

Hän ei toistanut tuota nimeä, lyödäkseen sen muistiinsa, hän sanoi sen ajatuksessaan melkein uneksien, katsellen ylös Ylioppilaspuiston poppeleihin. Krag pani merkille äänen soinnun. Hän ei oikein tiennyt miksi.

"Hän on aivan tavallisen porvarillisen everstin leski. Mies kaatui sodan alussa, luonnollisesti olisi hänen pitänyt saada eläke, mutta tiedättehän mihin eläkkeet ja avustukset menevät laajassa Venäjän maassa. Hän on kertonut minulle kaikki. Lopuksi alkoi hän kärsiä hätää. Silloin otti hän ensimäisen varomattoman askeleen pelastaakseen itsensä kärsimyksistä. Silloin joutui hän ensin noiden arkipäiväisten, inhoittavien urkkijoiden -- amerikalaisten -- käsiin ja sen jälkeen provokaattorin joka oli saanut tietää hänen toimistaan. Voitte ymmärtää, miltä tuntuu olla sellaisen henkilön käsissä, sen on pahempi kuin koronkiskurin, vampyyrin... Sitä paitsi hän ei liioin ole viekas, raukka, päinvastoin suora ja ymmärtämätön. Esimerkiksi tuo kaulakoristejuttu esitettiin perin kömpelösti."

"Teillä on hyvä sydän", sanoi venäläinen ja puristi hyvästiksi Kragin kättä.

Tämän jälkeen meni hän. Krag seisoi ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi pimeään ja ihmisvilinään.

"Luonnollisesti", ajatteli Krag itsekseen, kääntyessään ja hitaasti kävellessään toiselle taholle, "luonnollisesti täytyy sen olla niin. On vain ihmeellistä, ettei tuo ratkaisu ennen ole mieleeni tullut."

Kragilla oli seuraavana päivänä keskustelu etsivänosaston päällikön kanssa, jolle hän esitti asian kaikkine yksityiskohtineen. Päällikkö hermostui jonkun verran kun kuuli venakon pidätyksen, joka tavallaan oli laitonta ja saattoi johtaa ikäviin seurauksiin. Mutta Krag lohdutti häntä, että venakko kiihtyneessä ja hermostuneessa mielentilassaan tunsi itsensä vain turvalliseksi poliisin sulettujen ovien takana. Päätettiin kuitenkin, että hän samana päivänä lasketaan ulos. Päällikkö oli muuten selvillä, että täydellisen selvyyden saaminen asiasta kohtaisi monia ja erilaisia vaikeuksia.

Aamupäivän hämmästys Kragille oli, että molemmat amerikalaiset rohkenivat jälleen sukeltautua esiin.

He tulivat tassutellen pehmeästi kummikoroillaan, kumarsivat turkeissaan, liehakoivat. --

Niin, nyt he olivat huomanneet, ettei ainoastaan kaulakoristetta ollut varastettu. Oli myöskin otettu papereita, hyvin tärkeitä papereita. Olikohan niitä löydetty kuolleelta?

"Ei", sanoi Krag.

Mutta kenties he sentään saisivat katsoa tavaroita, jotka poliisi oli löytänyt kuolleen taskuista?

"Ei", sanoi Krag.

"Ja miksi ei? Missä oli kreivinna? He olivat, kautta Jumalan, onnettomia varkaudesta kärsimään joutuneita ihmisiä, jotka ainoastaan vaativat oikeutta. Ja mikä merkillinen poliisilaitos tämä oikeastaan oli? He tulivat enemmän ja enemmän nenäkkäiksi ja viittailivat, että aikomuksena on valittaa kaikissa mahdollisissa paikoissa."

"Huomenna kello kahdeltatoista", sanoi Krag, "lähtee laiva Amerikaan. Ovatko herrat jo tilanneet liput?"

"Ei" ärjyivät herrat. He eivät aikoneet mihinkään, ennen kuin saavat heille oikeudenmukaisesti kuuluvan omaisuutensa.

"Neuvoisin teitä joka tapauksessa hankkimaan liput", sanoi Krag, "se nimittäin on ainoa mahdollisuus teille päästä kunniallisella tavalla pois. Tuossa on karkoituskaavakkeita. Ei niitä ole vaikeata täyttää. Ja sitä paitsi voi sattua pahempia asioita, hyvät herrat, se on vaarallista tällaisina aikoina vehkeillä vieraita kansallisuuksia vastaan."

Herrat kävivät suurisuisiksi.

He olivat vapaita kansalaisia, vapaassa Amerikassa. Heidän kanssaan ei ollut leikkimistä, U.S.A., lyhyesti sanoen, tähdillä ja viiruilla, ministeri ja koko ihanuus läksi liikkeelle. Mr Inderdale antoi ymmärtää, että hän paljastaa lehdessään "Enkeliensiipien suhina" koko jutun, he olivat huomattavia miehiä rapakon tuolla puolen, se pitäisi ottaa huomioon. He löivät nyrkkiä kaiteisiin ja pysyivät oikeuksissaan. Silloin sanoi Krag, kääntyen erään konstaapelin puoleen: "Vangitkaa nuo molemmat herrat." Silloin kesyyntyivät herrat. Ei missään tapauksessa saanut ymmärtää heitä väärin... Heidät heitettiin ulos.

Ennen kuin venakko laskettiin ulos tutkintovankeudesta, ryhtyi Krag erikoisiin toimenpiteisiin, jotka hämmästyttivät tovereita.

Hän sanoi apulaiselleen Holmsenille: "Rouva asuu Hotel Raadhus Hospitsissa. Tehän osaatte ohjata autoa, Holmsen, te ajatte itse hänet sinne. Eversen istun hänen kanssaan autossa. Matkalla ette saa pysähtyä."

Krag katsoi kelloaan.

"Minä ajan edellä sinne", sanoi hän, "ja odotan hotellissa. Ilmoitan puhelimella tänne milloin saatte lähteä. Otan itse teidät vastaan hotellin sisäänkäytävässä."

"Mutta eikö häntä lasketa irti", sanoi Holmsen hämmästyneenä, "tämähän tuntuu vanginkuljetukselta."

"Kyllä", sanoi Krag, "hänet vapautetaan."

"Mutta mikä tarkoitus on kaikilla näillä varovaisuustoimenpiteillä?"

"Niin", sanoi Krag, "minä en kernaasti ota ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. On kysymys hänen hengestään."

XII.

KUKA OLI MURHAAJA.

Puolituntia jälkeenpäin ajoi apulainen Holmsen autolla Hotel Raadhus Hospitsiin. Virkapukuinen portieri, mustatukkainen, harmahtavalla mustalla parralla, aukasi auton oven. Vaikka naamioiminen oli tehty hyvin, tunsi Holmsen kuitenkin virkatoverinsa Asbjörn Kragin. Venakko oli kuin huumauksissa. Ensin oli hän pelästynyt, kun hänelle ilmoitettiin, että hänet lasketaan ulos. Sen jälkeen oli hän pyytänyt tavata Kragia. Hänelle ilmoitettiin, että se ei käynyt päinsä, mutta Krag lähetti terveiset, että hänen ei tarvitse olla peloissaan. Tämä oli tyynnyttänyt häntä jonkun verran.