Part 3

"Pelastaaksenne arvonne noiden kahden amerikalaisen silmissä, sovitte keskenänne, että hän varastaisi paperit teiltä."

Venakko nyökkäsi.

"Nyt ymmärrätte kaiken", sanoi hän. "Se oli Müller, joka tunkeutui huoneustoon eilen illalla, sillä aikaa, kun minä samppanjalasin ääressä tein amerikalaisten kanssa kaupan. Olimme juuri tulleet sopimukseen ja minä olin tyyneesti mennyt sisimpään huoneeseen noutamaan 'kauppatavaraa', papereita nimittäin; Müller, joka sillä aikaa oli hiipinyt eteisen läpi huoneeseen 'yllätti' minut; hän repäsi paperit käsistäni ja niin pian kun näin, että hän oli ehtinyt akkunalaudalle, aloin huutaa apua. Molemmat amerikalaiset hyökkäsivät esiin. Mutta Müller oli tutkinut kaikki edeltäpäin ja tiesi, että hän helposti saattoi päästä alas pitkin rautaparvekkeita. Niin kaikki tapahtuikin. Amerikalaiset joutuivat raivoihinsa. Jos herrat eivät olisi olleet Amerikasta, jossa tuollaista sattuu useinkin, olen varma, että he olisivat alkaneet epäillä minua. Sitä he eivät kuitenkaan tehneet. Sen sijaan päättivät he saada varkaan kiinni ja kääntyivät teidän puoleenne, herra etsivä. Mutta he eivät tahtoneet sanoa mitä oli varastettu, siksi mainittiin vain kaulakoristeesta, jonka minä annoin Müllerin käteen ja jonka tämä oli pannut parvekkeelle. He kai luulivat, että jos he teidän avullanne pääsevät varkaan jäljille, ei ole mikään vaikeus saada häneltä papereita pois. Nyt olen kertonut teille kaiken ja teidän kai täytynee myöntää, että poliisi tuskin voi tähän sekaantua. Mitä aiotte nyt tehdä?"

Krag katsoi kelloaan.

"Kymmenen minuutin kuluttua", sanoi hän, "tapaan minä molemmat amerikalaiset eräässä hotellissa, alhaalla kaupungissa."

Venakko nousi ylös.

"Menen takaisin hotelliini", sanoi hän, "jos teillä ei ole mitään sitä vastaan, seuraan teidän mukananne alas kaupunkiin. Olen väsynyt ja haluan vähän levätä ennenkuin..."

"Ennenkuin?" kysyi Krag.

"Ennenkuin matkustan", sanoi hän ja katsoi tutkivasti etsivää. "Ajattelen matkustaa tieheni illalla. Onko teillä mitään sitä vastaan?"

"Ei missään tapauksessa", sanoi Krag, "varsinkin jos otatte molemmat amerikalaiset ja herra Müllerin mukaanne. Me emme ole lainkaan iloissamme, saadessamme sen tapaista väkeä joukkoomme."

Venakko napitti vaitiollen hansikkaansa. Hän ymmärsi, että Krag ajatteli karkotusta.

"Eikö täällä huoneustossa ole mitään teille kuuluvaa?" kysyi Krag, kun he olivat astumassa eteiseen.

"Ei mitään" sanoi hän ja löi oven lukkoon.

Krag painoi hissinappulaa ja tämä tuli hitaasti ylös, samalla kun huriseva ääni ilmoitti sen olevan kulussa.

Huokaus kuului koneistosta ja hissi pysähtyi heidän eteensä.

Krag aukasi oven.

Sisällä istui, veltosti hissikorin seinään nojaten, kuollut mies. Hänellä oli verta paidanrintamuksessa, takinkauluksessa ja hansikkaissa.

Venakko päästi kirkunan.

Krag katsoi kuollutta ja ymmärsi, että se oli urkkija Müller.

VII.

MÜLLER.

Kreivinna Orloff oli käynyt kuolonkalpeaksi. Hän ei näyttänyt merkkiäkään, että olisi tahtonut syöksyä hissiin ja heittäytyä tapetun yli. Hän seisoi vain kuin kivettyneenä ja tirkisti kuollutta. Hänen kalpeat kasvonsa kutistuivat kauhusta ja hämmästyksestä.

Krag ajatteli: "Mitä hän lienee tehnytkin, tätä hän ei ainakaan ole odottanut."

Kragin täytyi tukea häntä, sillä hän oli kaatumaisillaan.

"Se on hän", mumisi hän kauhistuneena ja poissa suunniltaan, "se on hän. Oi, suuri Jumala, hän on kuollut."

"Hän on murhattu", sanoi Krag, "hänellä on verta takinkauluksessa. Näyttää siltä kuin olisi hän saanut piston rintaansa. Koettakaa hillitä itseänne, niin minä tutkin häntä likemmin. Tahdotteko, että saatan teidät takaisin huoneustoon?"

Häntä vapisutti.

"Ei, ei, Jumalan tähden", sanoi hän, "älkää jättäkää minua yksin."

Hän nojasi itseään rapun kaidepuihin. Krag kuuli miten hän vapisi ja värisi. Hän tirkisti hissiin omituinen, kauvaskatsova ilme silmissään. Hänestä sai sen vaikutuksen, kuin unissakävijästä.

Asbjörn Krag astui hissikoriin, joka natisi hiljaa hänen jalkainsa alla. Tuon liikkeen vaikutuksesta putosi kuolleen kävelykeppi alas ja kuollut vaipui vielä enemmän kasaan hissin nurkkaan.

Kragin jalka tapasi johonkin helähtävään esineeseen. Hän otti sen ylös. Se oli pitkä, terävä ja verinen tikari.

Etsivä pani merkille, että se ei ollut mikään tavallinen tikari, vaan erikoismallinen, hienoilla koristeilla; mutta nyt hänellä ei ollut tilaisuutta sitä tutkia. Hän pisti tikarin hissikorin teräsverkkoon ja kumartui kuolleen yli.

Kuollut oli vielä lämmin. Urkkija oli tapettu muutama minuutti sitten.

Krag mietti hetkisen.

Hän palautti mieleensä mitenkä hän, kun ensin oli painanut nappulaa, oli seissyt ja kuunnellut hissin kulkua läpi kerrosten. Sikäli kun hän saattoi muistaa, kului tähän matkaan niin pitkä aika, että hissin täytyi tulla aina alakerrasta asti.

Mitään taistelun jälkiä ei hississä näkynyt.

Nopeaan antoi Krag silmiensä ohi käydä mitä hän arveli hississä tapahtuneen.

Urkkija Müller oli tullut tapaamaan venakkoa.

Murhaaja oli seissyt ja odottanut häntä.

Heti kun Müller oli istuutunut hissiin, oli murhaaja tullut perässä, työntänyt tikarin hänen rintaansa, mennyt jälleen ulos ja sulkenut rautaoven jälkeensä, niin että hissi saattoi toimia.

Siitä silmänräpäyksestä siihen asti kunnes Krag pani hissin käyntiin, ei kukaan ollut käyttänyt hissiä.

Urkkija Müllerillä ei ollut aikaa taistella murhaajan kanssa, niin äkkiä oli hyökkäys tapahtunut. Sitä paitsi ei Müller varmaankaan ole tuntenut häntä, sillä tuskinpa hän muuten olisi tyyneesti istunut sohvassa ja laskenut kuolinvihollistaan kimppuunsa.

Krag käänsi kuolleen kankean paidanrinnuksen ja tarkasti haavaa. Iskun on täytynyt olla voimakas ja varmalla kädellä tehty, kuolema on varmasti seurannut silmänräpäyksessä.

Nyt tapahtui jotakin, joka katkasi omituisen ja hirvittävän tilanteen.

Krag kuuli askeleiden tömisevän alhaalla, porttikäytävän marmorilaatoilla ja heti sen jälkeen kuului napsahdus hississä.

Joku seisoi alhaalla ja tahtoi saada hissin alas voidakseen ajaa sillä ylös. Kuului useita kärsimättömiä napsahduksia. Krag katsoi alas läpi hissirummun ja huomasi pienen pojan paketti kainalossa.

Etsivä huusi, että hissi oli epäkunnossa ja mutisten alkoi poika nousta rappuja ylös.

"Oli joka tapauksessa onni", ajatteli Krag, "ettei poika tullut ensin. Hän olisi varmastikin säikähtyneenä alkanut reistailemaan ja hävittänyt kaikki jäljet."

Hän huusi venakolle, että tämä estäisi asiaankuulumattomien ja uteliaitten ihmisten lähenemisen. Sen jälkeen asettui hän nelinkontin ja tutki lattian. Sulanut lumi esti kuitenkin selittämästä erikoisia jalanjälkiä. Tutkittuaan myöskin hissin seinämät ja koneiston astui hän ulos.

"Kuollut?" kysyi venakko.

Krag nyökkäsi.

"Hän on saanut iskun läpi sydämensä", sanoi hän, "mies on kuollut silmänräpäyksessä. Paras rouvaseni", lisäsi hän, "puhuitte matkustamisesta, mutta tämän jälkeen on teidän toistaiseksi mahdoton saada matkustaa. Menkää sisälle huoneustoon ja antakaa oven olla auki. Minä tulen heti. Minun täytyy hankkia apua, saadakseni kuolleen pois."

Vastenmielisesti ja vielä kauhusta vapisten kääntyi venakko takaisin huoneustoon, mutta jäi seisomaan ensimäiseen huoneeseen. Ensin oli hänellä tarkoituksena mennä huoneeseen, joka oli häntä varten varattu, mutta hän pysähtyi kynnyksellä, aivan kuin olisi pelännyt näkevänsä jotakin tuolla sisällä ja kääntyi vapisten takaisin.

Krag tuli heti perässä. Hänellä oli verinen tikari kädessä.

"Oli mainiota, että poika tuli", sanoi hän, "nyt olen lähettänyt hänen hakemaan apua. Ja jos en väärin kuule, tulevat konstaapelit jo; noista kopisevista askeleista ei juuri erehdy."

Krag meni akkunan luo ja antoi päivänvalon langeta tikarille. Se oli ranskalaista tekoa. Krag löysi erään Lyonfirman leiman terässä. Hän tutki tarkkaan kaiverrukset ja koristukset kahvassa. Puolittain itsekseen mutisi hän:

"P. L. ja kiemura ympärillä ja yläpuolella kruunu. Hm, luultavastikin ulkomaalainen."

Hän heräsi ajatuksistaan, kuullessaan liikettä nurkasta, jossa venakko seisoi.

Krag katsahti sinne.

"Mikä on, rouvaseni?"

"Ei mitään", vastasi hän matalalla äänellä. "Onko se tuo tikari, jolla murha tehtiin?" kysyi hän.

"On", vastasi Krag.

Siirtyen eteenpäin, tuli hän hiljaa lähemmäksi, silmät suurina ja kauhistuneina.

"Haluatteko nähdä sen?" kysyi Krag, katse koko ajan kiintyneenä hänen kasvoihinsa ja tullen liikutetuksi yliluonnollisesta kiillosta venakon silmissä.

Krag kuuli hänen puhuvan itsekseen, aivan kuin olisi käännellyt unissaan:

"Se ei ole mahdollista", kuiskasi hän, "se ei ole mahdollista. Se ei _voi_ olla mahdollista."

Krag hymyili ystävällisesti, tyynnyttääkseen häntä ja ojensi aseen häntä kohti.

"Katsokaa", sanoi hän, "katsokaa vain. Noin kaunis tikari. Eikö teidänkin mielestänne, rouva?"

Hän pani verellä tahraantuneen tikarin hänen hansikoituun käteensä.

Venakko tirkisti siihen. Ja nykäsi äkkiä kätensä pois, niin että tikari helähtäen putosi lattialle. Hän hätkähti kiivaasti, kuin olisi koskenut myrkyllistä käärmettä.

Yht'äkkiä huusi hän kovasti:

"Mahdotonta! Mahdotonta! Mahdotonta!"

Hän uudisti huutonsa kolme kertaa ja joka kerralla kimakammin. Hän oli vähällä jälleen kaatua, mutta Krag otti kiinni hänen hartioistaan.

"Mikä on mahdotonta?" kysyi hän lempeästi.

"Se on mahdotonta", uudisti hän vain ja sulki silmänsä, näytti siltä, kuin olisi joitakin kauhistuttavia muistoja vaeltanut läpi hänen aivojensa.

Hän oli muutamia silmänräpäyksiä aivan suunniltaan, kuiskaten ja mutisten jonkinlaisessa kauhuntilassa. Krag kuuli hänen useita kertoja sanovan:

"Kuolleet eivät voi murhata. _Kuolleet eivät voi tappaa_."

Oven ulkopuolella kuului ääniä ja askeleita. Konstaapelit tulivat.

Se palautti hänet järkiinsä. Kiivaassa pelossa heittäytyi hän etsivää kohti ja huudahti:

"Suojelkaa minua, jumalan tähden, suojelkaa minua!"

* * * * *

Täsmälleen kello kuusi otti Krag vastaan molemmat amerikalaiset konttorissaan etsivässä-osastossa. He tulivat yhdessä Holmsenin kanssa ja olivat vähäsen liikutettuja hyvän päivällisen johdosta.

Krag otti heidät vastaan tahallaan salaperäisen näköisenä.

"Hyviä uutisia?" kysyi mr Anderson.

"Minulla on varattuna yllätys teille, hyvät herrat", vastasi Krag.

Hän aukaisi oven viereiseen huoneeseen.

"Tuolla sisällä istuu eräs herra, jota luulen teidän olevan mielenkiintoista tervehtiä. Tehkää hyvin, herraseni."

Molemmat amerikalaiset astuivat odottavan näköisinä sisään.

Samassa asennossa ja puettuna samaan veriseen turkkiin kuin hän oli löydetty hissikorista, istui kuollut Müller sohvankulmassa.

"Mies rautatievaunusta", mumisi mr Inderdale säikähtäneenä.

"Kuka se on?" kysyi mr Anderson neuvottomana. "Mikä hänen on? Onko hän kuollut?"

"Se on Müller" vastasi Krag kevyesti. "Hän on murhattu pari tuntia sitte."

Amerikalaiset katsoivat toisiinsa.

"Müller", sanoivat molemmat ymmärtämättöminä. "Müller?..."

He eivät tunteneet häntä.

VIII.

EVERSENIN HÄMMÄSTYS.

Kummankin amerikalaisen hämmästys oli niin väärentämätöntä, että Kragin ei hetkeäkään tarvinnut epäillä. Noilla kummallakaan ei varmasti ollut mitään tekemistä murhan kanssa. Kuolleen näkeminen teki molempiin selvästi järkyttävän vaikutuksen. Asbjörn Krag antoi heidän tyyneesti seistä, tarkastellen jokaista elettä heidän kasvoillaan.

Niin pian kuin he olivat jonkun verran tyyntyneet, mutisi mr Inderdale hartaalla äänellä muutamia sanoja, jotka hän katsoi tilaisuuteen sopiviksi. Mutta Krag vaiensi hänet.

"Ei ole lainkaan tarpeellista, että jatkatte teeskentelyänne täällä", sanoi hän, "kuten näette, on edessämme jotakin paljon vakavampaa, joka ei lainkaan kehoita lörpöttelyyn. Siis: olkaa vaiti."

Mr Inderdale loukkaantui ja katseli taivaaseen. Hän katsoi ystäväänsä, kuten olisi tahtonut sanoa: Tuollaista pilkkaamista vastaan en minä voi muuta kuin taukoamatta pestä käsiäni.

Mr Anderson kysyi:

"Olen muistavinani, että lausuitte kuolleen nimen, Müller, eikö niin?"

"Kyllä", vastasi Krag, "ja sitä te ette tiennyt, saatan minä ymmärtää."

"Ei."

"Oletteko mahdollisesti tuntenut hänet jollain toisella nimellä?"

"Ei", vastasivat molemmat varmasti.

"Tunnette hänet samaksi punatukkaiseksi herraksi jonka näitte junassa, eikö totta?"

"Hän se on", vastasi mr Anderson. "Sen voi kreivinna Orloff vielä paremmin todistaa. Missä on kreivinna?"

Vastaamatta tuohon suoraan kysymykseen, jatkoi Asbjörn Krag kuulusteluaan.

"Ja kenties herrat myöskin hänessä tuntevat saman miehen, joka varasti kaulakoristeen venäläiseltä rouvalta?"

"Hänen se täytyy olla", vastasi mr Anderson, "näin hänet ainoastaan silmänräpäyksen ajan ennen kuin hän hävisi akkunan läpi. Mutta minä olen aivan varma, että se on hän."

"Vai niin", sanoi Krag ja antoi merkin pöytäkirjurille, "nyt olemme siis selvillä siitä. Ja sitte tulee kaulanauha; siitä olemme myöskin saaneet selvän."

Kuten sattumalta, meni Krag suuren kirjoituspöydän luo ja kaiveli paperien joukossa, mutta vastapäätä olevan suuren peilin avulla saattoi hän koko ajan pitää amerikalaisia silmällä. Hän näki miten miehet vaihtoivat sekavia katseita.

Pöydällä olevasta mahonkilaatikosta otti etsivä jotakin, jonka antoi välkkyä ilmassa. Se oli kaunis ja kuten näytti, arvokas helmikaulanauha.

"Tässä se on", sanoi hän.

Mr Anderson hyökkäsi esiin, mutta hänen liikkeensä olivat aivan liian tehdyn innokkaat.

Kun amerikalaiset olivat hetkisen katselleet koristetta, pudisti hän valittavasti päätään ja sanoi:

"Tämä on myöskin kaunis koriste, mutta se ei ole oikea."

"Me emme halua saada mitään joka ei meille kuulu", lisäsi mr Inderdale vakavasti. "Charles, anna heti poliisimiehelle koriste takaisin, se ei ole meidän. Mutta jos sallitte, herrani, että tutkin kuollutta..."

Hän otti pari hiipivää askelta sohvaan päin, mutta Krag esti hänet.

"Mitä uskallatte?" kysyi etsivä, "teidän ei pidä sekaantuman poliisin asioihin."

"Minä ajattelin vain", änkytti mr Inderdale, "että olisin voinut auttaa..."

Mr Anderson tahtoi avustaa toveriaan:

"Rankaiseva oikeus", sanoi hän, "on selvästi pidättänyt suurvarkaan. Tuon kaulakoristeen on hänen täytynyt varastaa jostain muualta. Mutta minulla on kokemusta tuollaisista varaslurjuksista ennestään, herra etsivä, minä tiedän, kuinka sukkelia ne ovat kätkemään varastamiaan tavaroita, olen kerran ollut tekemisissä varkaan kanssa, jolla oli timantti kätkettynä keinotekoiseen silmäänsä. Jos saan auttaa teitä tarkastamaan, niin minä..."

"Niin, tosiaankin Charles, auta sinä reipasta poliisimiestä", sanoi mr Inderdale puuhissaan.

Krag asettui äkkiä kuolleen ja amerikalaisten väliin.

"Riittää nyt, hyvät herrat", sanoi hän päättävästi, "olen näytellyt tämän pienen komedian siksi, että halusin todentaa, missä määrin toiset tiedot joita olen saanut, ovat oikeita. Tiedän nyt varmuudella, että se on kokonaan muuta kuin te etsitte, eikä mitään kaulakoristetta. Siispä voin teille ilmoittaa, että tätä koristetta emme lainkaan ole löytäneet kuolleelta, eikä mitään muutakaan koristetta. Eikä myöskään paperia", lisäsi hän painolla.

"Eikä myöskään paperia", mutisi mr Inderdale kauhistuneena.

"En ymmärrä, mistä paperista puhutte", sanoi mr Anderson, "se on muuten kreivinna Orloff, joka on menettänyt koristeensa. Te ette ole vastuunalainen käytöksestänne ylhäistä ulkomaalaista naista kohtaan. Menen valittamaan kreivinnalle. Tule, Abraham, niin menemme."

"Niin, tule Charles", vastasi mr Inderdale sukkelaan ja otti hattunsa. Korkea savupiippu päässä muistutti hän saarnaajaa, joka on matkalla tarkastamassa seurakuntaa. He kiiruhtivat ovelle äänettömillä kummikoroillaan.

"Sehän nyt tavaton kiire oli", huusi Krag heidän jälkeensä. "Näyttää ihan, kuin olisitte peloissanne meidän läheisyydessämme. Älkää vain menkö liian kauvaksi."

Anderson kääntyi takaisin.

"Liian kauvaksi?" kysyi hän, "mitä sillä tarkoitatte?"

"Teidän ei tule unohtaa", sanoi Krag, "että olette tavalla tai toisella sekaantuneet murhajuttuun. Jos koetatte hävitä, estetään teidät siitä. Se oli vain se kuin tahdoin sanoa. Hyvästi."

Hän antoi merkin, että keskustelu oli lopussa ja amerikalaiset puolittain ajettiin ulos.

Krag antoi määräyksen, että kuollut annettaisiin istua sohvassa, mutta jokin peitto päällä. Niin tehtiin.

"Ettekö ole vielä kuullut mitään Eversenistä?" kysyi Krag kääntyen apulaiseen Holmseniin.

"Ei, hän ei vielä ole tullut takaisin. Hän seuraa luonnollisestikin merimiespukuista."

Krag näytti miettivältä.

"Niillä jäljillä olisi pitänyt olla parempi mies", sanoi hän. "Eversen on liian nuori ja kokematon. Mutta kello kahden aikaan en minä vielä tiennyt, että siitä tulisi niin tärkeätä."

"Tarkoitatteko, että merimiespukuisella on jotakin tekemistä murhan kanssa?" kysyi Holmsen.

"Olen todentanut, että hänellä on yhteyttä sen talon kanssa missä murha tapahtui", vastasi Krag. "Tämä on kansainvälinen murha ja merimiespukuinen on ulkomaalainen. Toivoisinpa, että Eversen heti olisi täällä."

Kun etsivä oli kerännyt muutamia papereita, joihin hän oli tehnyt muistiinpanoja, meni hän nämä kädessä etsivänpoliisin päällikön yksityiseen konttoriin. Päällikkö ei ollut siellä. Eräs nainen odotti häntä. Se oli kreivinna Orloff. Hän oli jo ehtinyt tyyntyä jonkun verran, mutta oli vielä hyvin kalpea. Kun Krag astui sisään, hypähti hän säikähtyneenä paikaltaan, kuten olisi odottanut jotakin toista.

Etsivä huomasi tämän.

"Voitte olla aivan rauhallinen", sanoi hän, "tänne ei tule kukaan ketä teidän tarvitsee pelätä."

Hän katsoi papereihinsa.

"Haluaisin kernaasti", sanoi hän, "nyt kun ette enää ole niin hermostunut, varmuuden vuoksi todentaa muutamia teiltä saamiani tietoja. Väitätte, että ensimäisen kerran tapasitte murhatun Müllerin kaksi ja puoli kuukautta takaperin Tukholmassa. Olitte silloin matkalla Pietariin keräämään niitä tietoja, jotka nyt toitte mukananne Venäjän pääkaupungista. Väitätte edelleen, että Müller haki teidät käsiinsä hotellistanne Tukholmassa ja että hän jo silloin tiesi urkintatoimestanne. Eikö se tuntunut teistä omituiselta?"

"Niissä piireissä", vastasi kreivinna, "on mahdotonta hämmästyä. On olemassa kansainvälinen verkko, jonka langat juoksevat toisiinsa ja joista on mahdoton pitää selvää."

Krag nyökkäsi myöntäen. Hän tunsi tuon hyvin. Hänellä oli monta kertaa ollut sormensa verkon silmissä.

"No, niin", jatkoi hän, katsellen papereihinsa, "tuo Müller tuli esiin ehdotuksella, joka teki teidät hyvin levottomaksi. Hän ehdotti, että petkuttaisitte noita amerikalaisia, joiden laskuun silloin työskentelitte, ja sen sijaan luovuttaisitte hänelle mitä saisitte Pietarista. Aluksi kieltäydyitte, mutta silloin esitti hän uhkauksen, joka ei jättänyt teille mitään valitsemisen varaa. Tuo uhkaus..."

Krag keskeytettiin teorioissaan sillä, että Holmsen näyttäytyi ovella.

"Eversen on tullut", sanoi hän.

Krag jätti venakon heti. Ulkona käytävässä tapasi hän Eversenin, joka ei näyttänyt onnelliselta.

"Kadottanut jäljet?" kysyi Krag.

"Valitettavasti" vastasi Eversen, "mutta seurasin häntä kauvan. Mutta hän oli, sen pahempi, minua viekkaampi. Minä en voinut aavistaa, että hän tiesi olevansa seurattu. Ja sitä paitsi, kun hän tuli lähetystöstä..."

Krag keskeytti hänet ja ohjasi huoneeseen, missä kuollut Müller istui sohvassa.

"Teidän täytyy kertoa minulle kaikki niin yksityiskohtaisesti ja tarkkaan kuin mahdollista", sanoi Krag, "on erinomaisen tärkeätä yksityiskohtiinsa tietää, mitä merimiespukuinen on puuhaillut. Mutta mitä ihmettä?"

Peitto oli luisunut alas, niin että kuolleen kasvot olivat näkyvissä. Eversen tirkisteli sohvan nurkkaan ja mitä suurin hämmästys näkyi hänen kasvoillaan.

"Mutta tuollahan hän istuu", sanoi Eversen.

IX.

KUOLLUT SOHVAN KULMASSA.

Asbjörn Krag viittasi kuolleeseen.

"Tunnetteko tosiaankin hänet?" kysyi hän hämmästyneenä, "missä olette hänet ennen nähnyt?"

"Häntähän minä olen seurannut", sanoi Eversen, "sehän on merimiespukuinen."

"Silloin olette tullut alusta asti narratuksi", sanoi Krag harmissaan ja meni peittämään kuolleen kasvoja.

"Nykäiskää häntä tukasta", huudahti Eversen.

"Mitä tarkotatte?" kysyi Krag silmiään siristellen.

"Luulen, että hänellä on valetukka", sanoi Eversen yhä enemmän ja enemmän hämmennyksissä. Hän oli uusi osastolla. Krag peitti uudelleen kuolleen kasvot ja meni Eversenin luo.

"Tässä täytyy tavalla tai toisella olla kyseessä omituinen väärinkäsitys", sanoi hän, "teidän täytyy selvittää lähemmin. Tuota miestä, jonka näette tuolla kuolleena, en ole teitä pyytänyt seuraamaan. Olen pyytänyt teidän seuraamaan kokonaan toista, nimittäin sitä merimiespukuista herraa lyhyessä takissa, joka seisoi kirjakaupan ikkunan edessä. Mihin hän on mennyt?"

"Sen täytyy olla sama", sanoi Eversen hämmennyksissä, "se ei voi olla kukaan muu, katsokaa hattua ja keppiä."

Kuolleen hattu ja keppi olivat sohvalla. Se oli keltainen bambukeppi, taivutetulla hopeapäällä. Hattu oli niin kutsuttu Graz-hattu, teräksenharmaasta sametista. Asbjörn Krag muisti äkkiä jotakin.

"On siinä jotakin asiaa, mitä sanotte, Eversen", sanoi hän, "tahdon muistaa, että merimiespukuisella oli tuollainen hattu. Joka tapauksessa oli hänellä tuollainen keppi."

"Minä en ole erehtynyt", sanoi Eversen, joka tuli rohkeammaksi Kragin epävarmuudesta. "Holmsen osoitti miestä kirjakaupan ikkunan edessä ja sanoi: 'Seuraa häntä!' Minä seurasin myöskin hänen jälkeensä, enkä luule hänen sitä huomanneen. Silloin oli hän puettu lyhyeen takkiin, josta puhutte, näyttäen siviilipukuiselta meriupseerilta. Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista toimitettavaa kaupungissa, sillä hän käveli välinpitämättömästi ja katseli kaikki akkunat Karl Johankadulla. Mutta täsmälleen kello kaksi otti hän auton."

"Täsmälleen kello kaksi?" sanoi Krag kysyvästi.

"Niin, hän katsoi kelloa ja silloin katsoin minäkin ja saatoin todeta ajan. Luonnollisesti otin minä myöskin auton ja seurasin häntä."

"Oliko autossa akkunat takana, tarkoitan hänen autossaan?" kysyi Krag.

"Oli" sanoi Eversen miettiväisenä, "ja kenties näki hän minun autoni seuraavan omaansa ja siitä arvasi olevansa seurattu."

"Se on varmaa", sanoi Krag, "mihin hän ajoi?"

"Venäjän lähetystöön."

"Sitäpä en sentään olisi uskonut. Antoiko hän auton odottaa?"

"Antoi. Kymmenen minuutin kuluttua tuli hän ulos hirvittävällä kiireellä. Silloin oli hän puettu turkkeihin. Olin niin kaukana, etten voinut nähdä hänen kasvojaan, jotka osittain olivat peitossa hatunreunan alla. Mutta hetkeäkään en epäillyt, etteikö se ollut hän. Sitäpaitsi tunsin hatun ja kepin. Hän meni auton luo ja kulettaja ajoi ilman vastaväitteitä edelleen. Seurasin perässä. Tällä kerralla ajoimme noin neljännestunnin aikaa. Ymmärsin, että hän uudelleen ja uudelleen antoi kulettajalleen uusia määräyksiä. Lopulta pysähdyimme Parkvejen 32."

"Kulmatalo", sanoi Krag.

"Niin", vastasi onneton Eversen harmissaan, "ja se oli juuri se joka minut petti. Olin autossa ja odotin ja sillä aikaa oli mies mennyt yli pihan ja ulos toiselle kadulle. Luonnollisesti tein kaikki, päästäkseni hänen jäljilleen jälleen. Ajattelin, että koska hän tunsi talon, mahdollisesti oli tunnettu siellä ja siksi kysyin kaikista kerroksista, mutta saamatta mitään tietää. Hain lähetystön ympäriltä vielä kerran. Olen ollut kaikkialla, missä saatoin ajatella tapaavani hänet. Ja lopuksi löydän hänet täältä."

Eversen katseli kauhistuttavaa olentoa sohvannurkassa.

Krag miettii muutaman sekunnin ja sanoo puolittain itsekseen:

"Se voi olla mahdollista, mutta se on tosiaankin sangen epätodenmukaista."

"Tarkoitatteko, että tuo ei olisi sama henkilö?" kysyi Eversen.

"Olette nähnyt, että kuolleella on punainen tukka. Se on niin väärentämätön kuin mahdollista, siitä ei ole epäilystä. Mutta, mikäli muistan, oli merimiespukuisella melkein musta tukka."

"Niin oli."