Part 3

Istuessaan kynnyksellä, varjona varjossa, Annesa heittäytyi muistojen syliin. Ne olivat surullisia, niiden tausta oli epämääräinen ja kolkko kuin tuo öinen taivas, joka painui hänen edessään nukkuvan vuoren taakse. Mutta eräät noista muistoista tuikahtivat tuolla tummalla taustalla kuin tähden lennot, jotka silloin tällöin irtaantuivat taivaanlaesta, kyllästyneinä yksitoikkoiseen ylevyyteensä, kiitääkseen tänne maan päälle, jossa rakastetaan ja kuollaan.

Kerran kun Paulu palasi kotiin lomalle Nuorosta, ei Annesa tuntenut häntä, hän kun oli kasvanut pitkäksi ja tullut niin kauniiksi. Tämän loman aikana, kun kerran kävi raju ukonilma, Paulu selitti hänelle, paremmin kuin kolmannen luokan opettajatar oli kyennyt tekemään, miksi ilma jylisee, kun salama on kiitänyt sen halki.

— Olen luullut, että ukkosen jyrinä on Jumalan ääni, Annesa virkkoi puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

— Sinua houkkaa! Eihän Jumalaa ole olemassakaan, Paulu sanoi katsoen kuitenkin ympärilleen, hän kun pelkäsi, että vanhukset voisivat kuulla.

— Mitä sanot, Paulu? Annesa kuiskasi pelästyneenä. Jos don Simone, jos pastori Virdis tuon kuulee!

— Pastori Virdis on jaarittelija ja syntinen ihminen, niinkuin kaikki muutkin. Jumalaa ei ole olemassa Annesa! Jos Jumala olisi olemassa, Paulu jatkoi, hän ei sallisi kurjuutta olevan maailmassa. Puhumattakaan iänikuisesta kysymyksestä rikkaista ja köyhistä, jotka syntyvät sellaisiksi ilman omaa ansiotaan tai syytään, maailmassa on paljon muuta vääryyttä. Sinä esimerkiksi; miksi ei sinulla ole isää eikä äitiä, miksi et edes tiedä, kuka olet? Jos tahtoisin ottaa sinut vaimokseni, en voisi sitä tehdä...

Annesa kalpeni, vaikk'ei ollut koskaan ajatellut, ei unissaankaan, että joutuisi vaimoksi hyväntekijöitten pojalle. Sitten kerran Decherchien talossa tapahtui jotakin kaameaa. Paulun isä kaatui pihassa maahan, aivan kuin jos olisi kompastunut, eikä siitä enää noussut. Viimeisiksi sanoikseen hän pyysi vaimoaan: — Rachel pidä huoli _siitä pojasta!_

Ja Gantine, poika, jonka yleisesti väitettiin olevan vainajan lehtolapsi, otettiin taloon renkipojaksi. Toiset palvelijat kohtelivat huonosti ja pilkkasivat Gantineea, joka vielä oli lapsi ja joka ei kyennyt edes nylkemään lammasta. Poika valitti tästä donna Rachelelle.

— Poikakulta, hurskas leski sanoi hänelle, koeta olla kärsivällinen. Sano heille, että kasvat ja vartut ja että kerran sinusta tulee parempi ihminen kuin kukaan heistä.

Ja ukko Cosimu Damianu, donna Rachelen isä, lisäsi.

— Sano sinä, Pyhän Antonion poika, heille:

Munkit ne tulevat, menevät ainiaan, Luostari yksin vain on paikoillaan;

toisin sanoen: 'te olette irtolaisia, jotka tulette ja menette, mutta minä pysyn aina täällä paikoillani!'

Donna Rachele soimasi isäänsä, sillä "Pyhän Antoniuksen poika" merkitsee äpärää, hän kun ei sallinut, että palvelijat olisivat saaneet juorun aihetta vastauksesta, jonka vanhus oli neuvonut Gantinen antamaan heille.

Don Simone tuli avuksi sovittelevana ja hymyilevänä niinkuin aina sanoen:

— Älä ole milläsikään! Anna heidän lörpötellä! Ihmiset puhuvat aina pahaa lähimmäisistään.

Ja rauha vallitsi perheen keskuudessa.

Mutta juuri niihin aikoihin palvelijat alkoivat muuttaa talosta; ensin yksi, sitten toinen, lopulta kaikki. Jäljelle jäivät vain Gantine ja paimenrenki, jota mainittiin Castigun nimellä — rangaistus — hän kun oli hiukan yksinkertainen. Tämäkin sai sittemmin eronsa. Perhe oli joutunut ahdinkoon, ja se joutui yhä syvemmälle puutteen kuiluun.

Kolmen sukupolven velat, kolmesataa scudoa, jotka don Simone oli lainannut Maalaispankista, don Plimun vekselit, Paulun velkojen suunnattomat korot nielivät muutamassa vuodessa perheen laidunmaat, viinitarhat, karjan ja hevoset. Donna Rachele itki ja sanoi:

— Meidän velkojemme on käynyt kuin fiikuksen: yhdestä ainoasta lehdestä on kasvanut tuhansia.

Alussa don Simone ja ukko Cosimukin valittivat ja riitelivät keskenään. Mutta ajan mittaan he tottuivat köyhyyteen; ja don Simone kävi taas iloiseksi ja hymyileväksi ja toisteli filosofista lauselmaansa: "Mitäs näistä maallisista!"

Kun Paulu oli erotettu Nuoron seminaarista, ei häntä enää haluttanut jatkaa opintoja. Hän rupesi huvittelemaan, samoin kuin monet muut sardinialaiset pienten maatilojen omistajat tekevät, samoillen kylästä kylään, maalaisjuhlasta toiseen. Kaikki Sardinian kerjäläiset, jotka kulkevat juhlasta juhlaan, tunsivat hänet. Sokeatkin sanoivat: "Tuo on Baruneista kotoisin oleva aatelisherra, don Paulu Decherchi, rikas pösö, joka viettää iloista elämää".

Kylissä hän lainaili koronkiskureilta rahoja, jotka sitten tuhlasi juhlissa. Hän kuohui hillitöntä elämänhalua. Toisinaan hän oli hyväluontoinen ja iloinen, toisinaan häijy ja raju.

Annesa kaiveli muistojensa kätköä. Nyt Paulu oli käynyt hiljaiseksi ja sävyisäksi. Vuodet ja vastoinkäymiset olivat taltuttaneet hänet, kuin ruoska raisun varsan. Mutta silloin! Kuinka monesti hän olikaan lyönyt Annesaa, kun tämä oli suosiollinen Gantinelle.

— Etkö häpeä, senkin letukka! Hän on renki ja äpärä.

— Enkö minä sitten ole piikana talossa? Annesa vastasi itkien. Enkö minäkin ole tuntemattomien vanhempien lapsi?

— Gantine on sinua kymmenen vuotta nuorempi.

— Vuosilla ei ole väliä. Nuori puu kietoo oksansa vanhemman oksiin.

Silloin Paulun silmät kiiluivat kuin villikissan silmät.

— Sinä julkea, rietas lutka, jonka armeliaisuudesta olemme ottaneet kotiimme!

Mutta Annesa, joka piti Gantinesta, tämä kun oli Paulun näköinen, samoin kuin pidetään tulesta, joka muistuttaa aurinkoa, itki, vaikeni ja teki työtä.

Siihen aikaan Paulu otti itselleen vaimon. Tämä oli jalosukuinen ja kaunis, mutta köyhä ja kivulloinen. Vuoden ajan puolisot elivät onnellisina. Donna Kallina oli hyväsydäminen ja tuntui luovan hyvyyttä kaikkiin, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Aviomies näytti muuttuvan aivan toiseksi ihmiseksi. Mutta kun heille oli syntynyt tyttölapsi, jolla oli suunnattoman suuri pää, nuori rouva tuli hyvin sairaaksi.

Don Paulu käytti vaimoaan Cagliarissa, Sassarissa ja mannermaalla lääkärissä. Mutta donna Kallina kuoli pois, ja taas täytyi myödä karjatarha entisten lisäksi.

Decherchien talo kävi kolkoksi, yksinäiseksi. Kerjäläisiä ei enää käynyt yhtä tiheään almua anomassa, vieraatkin harvenivat.

Don Simone vain hymyili, mutta surumielisesti. Ja hän toisteli toistelemasta päästyään, että täytyy alistua kohtaloon, ettei pitänyt välittää "maallisista", mutta mutisi samalla, etteivät ihmiset enää uskoneet Jumalaan, minkävuoksi he tekivät syntiä.

Ukko Cosimu piteli sylissään pikku Rosaa ja myönsi, että jumalanpelko on voimakas pahojen himojen ja halujen hillitsijä, mutta puolusti silti inhimillisiä hairahduksia ja heikkouksia: ihmiset ovat syntyneet tekemään syntiä.

Tällävälin Annesa oli mennyt kihloihin Gantinen kanssa pyydettyään siihen hyväntekijöittensä suostumuksen. Hän oli jo täyttänyt kolmekymmentä; mitä siis hyödytti odottaa kauempaa? Gantine tosin oli köyhä, mutta hyvä työntekijä. Heidän oli määrä mennä naimisiin heti kun Decherchit olisivat saaneet maksetuksi nuorelle miehelle osan palkkarahoista, jotka he olivat hänelle velkaa. Mutta aika kului, eikä rahoja kuulunut.

Nuori sulhasmies oli iloinen, hyväntahtoinen ja sopuisa, aivan kuin don Simonekin. Hänellä oli Annesalle kaksi lisänimeä: _Kultakutri_, kun tämä oli iloinen ja hellä, mitä sattui harvoin, ja _Tuppisuu_, kun tyttö oli harvapuheinen, alakuloinen ja synkkä, mitä mielentilaa saattoi kestää useita päiviä.

— Kuule sinä, Pyhän Antonion poika, ukko Cosimu Damianu sanoi, tunnethan vanhan sananparren: Tyynessä vedessä isot kalat kutevat.

Siihen aikaan Annesa lakkasi uskomasta Jumalaan, kun hänen hyväntekijäinsä perhe vaipui yhä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon. Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa niin pahansuopa Jumala? Decherchit olivat koko elämänsä ajan Häntä pelänneet ja palvoneet noudattaen Hänen käskyjään, ja nyt Hän palkitsi heitä lähettämällä heille kaikkein kovimpia onnettomuuksia.

Mutta äkkiä Herra näytti tuntevan sääliä perhettä kohtaan, joka oli saanut kestää niin pitkäaikaisia ja kovia koettelemuksia. Ukko Zua, vanha, kitsas sukulainen, joka oli ollut mukana Krimin sodassa menettäen siellä toisen jalkansa, ehdotti Decherchin perheelle, että se ottaisi hänet luokseen asumaan. Hän lupautui maksamaan määrätyn korvauksen kuukausittain ja tekemään jälkisäädöksensä Rosan hyväksi. Hän oli vanha mies, poti hengenahdistusta ja pelkäsi, että hänen rahansa varastettaisiin. Paulu ei pitänyt tuosta vanhasta raihnaisesta ukosta, jolta hän useat kerrat oli turhaan pyytänyt rahoja lainaksi. Silti hän ei ollut vastustanut hänen ottamistaan taloon. Ja ukko Zua tuli ja asettui noiden kahden vanhuksen rinnalle, joiden oli tapana istua portin edustalla, maantien varressa, kuin kaksi vanhaa leijonaa, jotka vartioivat rappeutuneen, lumotun linnan porttia. Ihmiset kulkivat ohi ja kuuntelivat ukkojen puheita keksien heille liikanimen: "Kolme Itämaan viisijalkaista viisasta".

Ukko Zua puhkui ja puhui pahaa "meidän aikamme nuorisosta", tarkoittaen tällä Paulua. Don Simone myönteli että veljenpoika oli tuhlannut omaisuutensa, tämä kun ei koskaan ollut pelännyt Jumalaa, mutta ukko Cosimu Damianu, Rosa tyttö polvillaan, rypisti kulmiaan ja puolusti "nykyajan nuorisoa".

— Kaikki olemme olleet nuoria ja tehneet itsemme syypäiksi hairahduksiin. Herra Jumala sanoi: 'Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven!'

— Kenestä sinä puhutkaan? vanha hengenahdistusta poteva ukko huusi ottaen karvaiselta poveltaan urhoollisuusmitalin. Katsohan, näetkö tämän, vai etkö näe? Voit siinä nähdä kuvasi kuin kuvastimesta!

Don Simone oli katselevinaan, kohenteli lakkiaan ja virkkoi:

— Kuvastimesi ei ole erityisen kirkas.

Ja Cosimu Damianu huudahti:

— Kautta Pyhän Antonion, kuka tässä tarkoittaa sinua, Zua Dechè? Näetkös, juuri se, joka on synnitön, heittää ensimmäisen kiven syntiseen. Se, joka itse on synnitön, ei tunne sääliä.

Ukko Zua alkoi sitten kertoa muistelujaan sodasta. Hänen äreä äänensä suli lempeämmäksi, ja usein hän aivan itki muistaessaan, että La Marmora oli puristanut hänen kättään. Mutta hänen muistonsa olivat lopen sekavia. Muunmuassa hän kiven kovaan väitti, että sardinialaiset olivat ottaneet osaa Balaklavan taisteluun, ja turhaan don Simone toisti:

— Eihän toki! He olivat mukana Tshornajan taistelussa.

— Ei, ei, se oli _Bellaklavan_ taistelu. Muistan sen hyvin, kesäaika, elokuu, mutta oli niin sakea sumu kuin talvella. Meidät oli jo ennen aamun sarastusta järjestetty kukkulalle majuri _Corpograndin_ [Corporandi] johdolla. Hän on koko piru miehekseen. Painakaa tuo nimi mieleenne, Cor-po-gran-di. Ette saa unohtaa ainoaakaan tavua, se olisi melkein yhtä suuri synti kuin jos unohtaisi Jumalan nimen.

Kerran ukko Zua kaatui pihalla samoin kuin de Plimu aikoinaan. Hän tosin ei kuollut, mutta kun hänet nostettiin maasta, oli hänen oikea jalkansa jäykempi ja puutuneempi kuin raudoitettu puujalka, joka kannatti poikki sahatun jalan tynkää. Hänet kannettiin vuoteeseen, eikä hän siitä enää noussut. Nyt hän kävi suorastaan sietämättömäksi. Hän kätki arvopaperinsa pieluksen alle eikä uskonut niitä sukulaisilleen edes korkojen ja osinkojen maksun ajaksi. Yöllä hän heräsi omaan huutoonsa, että varkaat tulivat ryöstämään hänen aarteitaan, ja vaati, että Annesa nukkuisi samassa huoneessa. Paulu alkoi inhota ukkoa ja Annesa vihata häntä, kun kerran Paulukin teki niin. Ja Gantine noudatti heidän esimerkkiään.

Niitä muutamia, jotka olivat pysyneet onnettomalle perheelle uskollisina, oli ukko Castigu, vanha palvelija, joka oli ruvennut "itsenäiseksi" paimeneksi, hankkinut muutamia lampaita, joita hän hoiti ja kaitsi omiin nimiinsä.

— Kulkekaa vaikka ympäri maailman, hän oli tapana sanoa puhuessaan perheestä, jossa oli palvellut nelisenkymmentä vuotta, yrittäkää vain etsiä, mutta minä takaan, ettette löydä hienompaa ja parempaa perhettä. Don Simone esimerkiksi; jos Jumala kuolisi, niin taivaan enkelit valitsisivat don Simonen avukseen ja heidän kaikkien Herraksi. Täytyy kunnioittaa don Simonen kenkiäkin!

Kylän asukkaat pilkkasivat äijää tämän ylenmääräisestä ihailusta. Joka kerran kun oikeudenpalvelija kohtasi ukko Castigun, hän kysyi tältä:

— No, onko Herra jo kuollut?

Kirkkoherra Virdis nuhteli ankarasti ukko Castigua, kun tämä tuli ripille.

— Herran pyhät enkelit! (tätä huudahdusta isä Virdis täytti ripitettäviensäkin kuullen) älä enää puhu tuollaisia, rakas veli! Herra on yksi ja ainoa, eikä hän koskaan kuole, ei edes silloin, kun on antanut meidän kaikkien muuttaa manalle.

Ukko Castigu vain ei lakannut ylistämästä Decherchejä maailman hienoimmaksi perheeksi. Annesaankin Casigu kohdisti suuren ihailunsa ja luottamuksensa. Kerran vanhus uskoi hänelle, että oli rakastunut kauniiseen, rikkaaseen kylän tyttöön, ja pyysi Annesalta pientä palvelusta:

— Tahtoisin lähettää tytölle kirjeen. Etkö sinä ottaisi kirjoittaaksesi sitä, _Keltakutri?_ Miksi naurat?

— Enhän minä ole tottunut kirjoittamaan kirjeitä.

— Yhdentekevää! Ei siinä työssä tarvitse olla kirjanpainaja eikä asianajaja. Riittää, jos kirjoitat näin: "Maria Pasquala, sydänkäpyseni, minä rakastan sinua, ja jos huolit minusta, asetan sinut kuin pyhimyskuvan lasikuvun alle". — No, Annesa, tee nyt minulle mieliksi. Jos tahdot kirjoittaa sen kirjeen, tuon sinulle arkin _rakkauspaperia_, joka on niin hienoa, että sen voisi lähettää vaikka prinsessalle.

Annesa lupasi kirjoittaa kirjeen, ja Castigu toi tuon merkillisen "rakkauspaperin"; se oli lovikuvioilla ja nuolen lävistämän sydämen kuvalla koristettu paperiarkki, jommoista koulupoikien on tapana käyttää kirjoittaessaan ensimmäisiä rakkaudentunnustuksiaan.

Mutta tästä kirjeestä ei ollut toivottua tulosta. Kaiken kukkuraksi Maria Pasqualan veli uhkasi, nähdessään Castigun kulkevan tytön kotitalon ohi, ukkoa ryhmysauvalla; ja paimen livisti tiehensä "kuin koira, jonka häntää on kärvennetty palavalla kekäleellä".

Kerran ukko Castigu kutsui ystävänsä ja entisen isäntäväkensä lammastarhaansa. Ukko Cosimu Damianu, Paulu ja Annesa noudattivat kutsua. Lammastarha oli melkein Santu Juanne-vuoren huipulla, eräänlaisella esialpilla, jonka takana Gennargentu-vuori rajoittaa näköpiiriä huipuillaan ja hopeanhohteisilla ääriviivoillaan.

Suunnattomat graniittimöhkäleet, joille sammal levitti eriskummaista mustan ja vihreän kirjavaa mosaiikkiaan, olivat omituisesti pinoutuneet päällekkäin, muodostaen pyramideja, torneja, salaperäisiä kyklooppilinnoja. Tuli pakostakin ajatelleeksi, että kaukaisina kaaoksen aikoina näiden lohkareiden välillä oli syntynyt taistelu, että toisten oli onnistunut kukistaa, toisten jotka ne olivat murskanneet, itse nyt kohoten voitokkaina kohti sinitaivasta. Ja kun kivien taistelu oli tauonnut, olivat pensaat ja tammet turvallisesti anastaneet valtaansa äkkijyrkänteet, kiivenneet kalliolohkareille kilvan pyrkien toinen toistaan korkeammalle. Kaikki tässä suurenmoisessa, salaperäisessä seudussa näytti oudolta, epätavalliselta, ja ne yksinäiset ihmiset, jotka elivät keskellä näitä kallioita — joista muutamat muistuttivat taruhirviöitä, jättiläiskaloja, ennen vedenpaisumusta eläneitä hirmuliskoja — ja jotka ymmärsivät metsissä kuiskivan vuoristohengen ja tajusivat tuulen huminan ja varisseiden lehtien kahinan merkityksen, nämä ihmiset olivat tietysti kertoneet tuhansia taruja, joiden tapahtumapaikan he olivat sijoittaneet seudun peloittavan jylhiin ja runollisimpiin paikkoihin.

Lähellä Castigun lammastarhaa, kivenheiton päässä keskiajalla rakennetusta kirkosta, oli kallion huipulla pitkä, kivisen ruumisarkun muotoinen lohkare, joka lepäsi vinottain suunnattoman suurella nelikulmaisella kiviröykkiöllä. Siellä sisällä, tuossa ylväässä, juhlallisessa hautakammiossa, jota ei keisarin eikä runoilijan olisi tarvinnut halveksia, nukkui kansantarun mukaan ikuista untaan jättiläinen, jonka vuoristossa asuvat viekkaat kääpiöt olivat petollisesti surmanneet.

Istuessaan tuhatvuotisten puiden varjossa, jotka pitkine harmaine köynnöskasveineen näyttivät parrakkailta vanhuksilta, Castigun vieraat kertoilivat aamiaisen aikana yksinomaan noita vanhoja taruja.

Vanha aviopari, jotka häittensä jälkeen aina oli syönyt samalta lautaselta, muisteli erään Paulun esi-isän häämatkaa.

— Hän otti vaimokseen aritzulaisen neitosen. Aritzusta Baruneihin morsiusparia saattoi kaksikymmentäseitsemän sukulaista, jotka ratsastivat komeilla raudikoilla. Ainoastaan vastanaineet ratsastivat valkoisella tammalla. He kulkivat vuoren yli, ja saavuttuaan tänne kiipesivät jättiläisen haudalle, mistä näkee kylän, ja kaikki laukaisivat pyssynsä. Siinä oli semmoinen pauke kuin sodassa...

— Tahdon kiivetä sinne; kuka tulee mukaan? Paulu kysyi. Hän oli juonut kokolailla ja näytti iloiselta ja nuortuneelta.

Mutta muut seurassa olivat melkein kaikki vanhoja ja väsyneitä ja oikaisivat kernaammin pitkäkseen puiden siimekseen. Annesa yksin seurasi nuorta leskimiestä, eikä kukaan oudoksunut sitä. Kaikkihan olivat tottuneet pitämään Paulua ja Annesaa sisaruksina.

He lähtivät siis. Oli toukokuu, keskipäivän aurinko paahtoi kallioita, joilla kasvoi metsäruusuja. Puiden lehdet kiilsivät ja välkkyivät.

Äkkiä metsä harveni, ja kahden tammen välitse, joiden oksat yhtyivät, tuli näkyviin kuin suurenmoisen kaaren kehystämänä Gonare vuoren pyramidi siintäen säteilevän taivaan taustalla.

Metsän oikealla puolella kohosi se huippu, jolla jättiläinen lepäsi vihreän sammalsametin peittämässä haudassaan. Kiipeäminen sinne oli työlästä, täytyi hypätä kalliolta kalliolle.

Paulu kulki edellä, Annesa perässä. Tyttö tahtoi ennen kaikkea nähdä kylän kaukaa. Äkkiä hän joutui seisomaan kivillä, jotka horjuivat. Hän luuli menettävänsä tasapainon ja päästi huudon. Paulu kääntyi katsomaan ja ojensi hänelle kätensä.

He kiipesivät yhä korkeammalle ja istuutuivat ulkonevalle paadelle, jättiläisen hautakallion alapuolelle. Heidän jalkojensa juuresta metsä vyöryi alaspäin kuin suurenmoinen vihreä koski rannikolle asti, jonka keltaisesta taustasta kylän talot erottuivat harmaina kuin sammunut hiilikasa. Vuoret ja laaksot vuorottelivat taivaanrannalle asti. Kaikki oli vihreää, keltaista, sinistä.

Nälkäiset korppikotkat kirkuivat ajellen toisiaan takaa korkealla päivänpaisteisessa, kuulakassa ilmassa.

Annesa ja Paulu eivät vaihtaneet ainoaakaan sanaa. Paulu oli jälleen vaipunut synkkiin mietteisiinsä. Hänen hehkuvat silmänsä tarkkasivat enemmän korppikotkia kuin näköalaa. Äkkiä hän ponnahti pystyyn ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas. Siinä, missä kivet olivat irrallaan, hän pysähtyi, ojensi taas Annesalle kätensä ja katsoi tähän.

Annesasta tuo katse näytti kiehtovan häntä kuin hehkuva liekki. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi luisunut alas edestään vierivien kalliolohkareiden mukana. Mutta Paulu pidätti häntä voimakkailla käsivarsillaan ja painoi huulensa hänen huulilleen niin lujasti, kuin ne olisivat ainaiseksi liittyneet toisiinsa.

III

— Annesa! Annesa! Sairaan vanhuksen sisähuoneesta kuuluva vaikeroiva ääni herätti Annesan hänen haaveistaan. Hän kavahti pystyyn ja meni huoneeseen.

Tavallisen tukehtumiskohtauksen kouristamana ukko Zua koetti kohota istumaan, mutta ei voinut. Hänen luisevat kätensä hosuivat ilmassa ikäänkuin torjuen näkymätöntä aavetta.

Annesa meni hänen luokseen erityisesti kiiruhtamatta ja asetti toisen pieluksen hänen selkänsä taakse. Vähitellen ukko alkoi hengittää helpommin ja tahtoi juotavaa. Heti kun hän taas kykeni puhumaan, hän alkoi valittaa ja sadatella:

— Aina sinä hylkäät minut, hän nalkutti ääni kähisten. Hyttyset pistelevät, valo sammuu... sammukoot sinun silmäsikin! Lähetä ainakin hakemaan luokseni pappi Virdis, tahdon tunnustaa hänelle syntini, en halua kuolla pannaan julistettuna kuin pakana. Te annatte minulle myrkkyä, te kaikki, jotta kuolisin hitaasti. Olkaa kirotut te kaikki, kirottu olkoon äitinne maito! Se hetki, jota ikävöitte, tulee pian, aivan pian. Löydätte minut kuolleena kuin koiran, ja silloin olette tyytyväisiä.

— Lopettakaa jo! Annesa sanoi uhkaavasti. Teidän sietäisi hävetä, kun puhutte tuollaisia, senkin kiittämätön, ilkeä ukkorahjus!

Mutta vanhus mutisi vain, vielä senkin jälkeen kun Annesa oli sammuttanut tulen ja mennyt levolle. Vielä pimeässä hän kuuli tuon ähkivän, korvia viiltävän äänen, ja hänestä tuntui siltä, kuin saha olisi raadellut hänen sydäntään. Toinen puoli tätä sydäntä oli vielä hyvä ja puhdas ja hehkui rakkaudesta, toinen taas vuoti verta ja hehkui sekin, mutta kuin kostea kekäle, joka palaa kelmeällä, kituvalla liekillä levittäen ilkeää käryä. Muistojen viehkeän alakuloinen tunnelma oli haihtunut, tuon häijyn peikon ääni palautti hänet takaisin todellisuuteen.

Hänkin kuvitteli potevansa hengenahdistusta. Annesa ei lainkaan säälinyt eikä surkutellut tuskissaan voihkivaa vanhusta, vaan toisti itsekseen hänen sadattelunsa ja häijyt sanansa.

Lopulta molemmat rauhoittuivat ja vaipuivat uneen. Pehmeä ja kirkas ääni lauloi etäällä vienoa lemmenlaulua, joka vähitellen lähestyi, kaikuen tien hiljaisuudessa nuorten äänten surumielisen kuoron säestämänä:

Sinisilmä, sulokasvo, kultakukka kaunokainen Riistänyt on syömen multa. Rauhani on vienyt nainen.

— Gantine, laululintuparka! Annesa ajatteli vielä puolihorroksissa ja alkoi haaveilla Paulusta. Tapansa mukaan hän hellästi ja tuntien tunnonvaivoja ajatteli nuorta sulhastaan. Mutta kun ääni taukosi, hän vaipui uneen ja näki edessään Paulun kasvot.

* * * * *

Seuraavana aamuna donna Rachele meni varhaisimpaan messuun ja kävi ripillä. Toiset vanhat naiset näkivät hänen kirkossa itkevän ja rukoilevan palavasti verhoutuneena mustaan hartiahuiviinsa kuin suruvaippaan.

Annesa puolestaan meni Rosan kanssa vasta kello yhdeksän messuun. Kauniissa puvussaan, yllään poimukas, vihreähelmainen hame, punamustat liivit, edessä vanhanaikaisilla koruompeleilla kaunistettu esiliina ja päässä keltainen päähinenauha, hän näytti keskiaikaiselta madonnalta.

Mutta hänen vieressään asteleva tyttönen, jolla oli yllään mauttoman herraskainen, punainen karttuunihame, oli kuin rappeutuneen kulttuurin elävä, surkea irvikuva.

Mäkiseltä syrjätieltä he poikkesivat valtatielle, joka kulki läpi kylän, ja astelivat kirkkoa kohti.

Toisia naisia, jotka olivat pukeutuneet samoin kuin Annesa, tulvi syrjäpoluilta. Repaleisia, mutta terveitä ja kauniita, säteilevän mustasilmäisiä lapsia leikitteli joukoittain porttikäytävissä, ulkoportailla ja pienillä pihoilla, jotka, harvinaista kylläkin, oli lakaistu ja kasteltu.

Vaikka Pyhä Basilio oli kylän suojeluspyhimys, hänen kirkkonsa oli kylän ulkopuolella, satakunta metriä viimeisestä majasta, jossa Decherchien sukulainen asui.

Avara, kivillä laskettu pihamaa, joka oli täynnä heinän ja oljen ruuppua, levisi pienen kirkon ympärillä, jonka taakse oli kyhätty muutamia huoneita ja vaja juhlan järjestäjien ja valvojien asunnoiksi.

Lähellä kirkkoa kohosi nelikulmainen torni, jonka karkeatekoiselle parvekkeelle päästiin ulkoportaita. Kirkko, torni ja lisärakennukset, jotka oli kömpelösti kyhätty rosoisista kivistä ja savesta, olivat aikojen kuluessa saaneet saman tumman ruosteen värin kuin niitä ympäröivät kalliot. Vasemmalla kirkosta, kylän laidassa alkoi harmaakivilohkareinen laakso, jonka takana aukeni avara vaihteleva maisema, vuoria ja laaksoja, jotka ensin vihreinä, sitten siintävinä häipyivät taivaan hohteeseen. Oikealla kohosi San Giovannin vuori metsineen, kanervikkoineen ja oudonnäköisine kalliomuodostumineen.

Neljä satavuotista tammea kasvoi kirkon edessä, jonka julkisivu pilkotti oksien lomista näyttäen kallioseinään hakatulta. Kookkaita ja rotevia miehiä mustan ja punaisen kirjavissa puvuissaan, naapurikylien väkeä, paimenia ja talonpoikia, seisoskeli ryhmissä viinipöytien ääressä ja lehtimajoissa, jotka nojasivat kallioseiniin. Siinä oli sardinialaisten pyhimysjuhlien tavallista yleisöä: iloisia miehiä, jotka olivat tulleet ryypiskelemään, ja kansanpukuisia naisia, jotka olivat tulleet kirkkoon rukoilemaan ja näyttelemään itseään.