Part 2

— Zua, kuule! hän huudahti kääntyen sairaaseen päin, eikö ole totta, että nuoret ovat tähän maailman aikaan vakavampia kuin vanhat?

Ukko ähisi, koetti kohottautua istumaan ja ärähti suuttuneena:

— Nuoretko? Minäkin olen ollut nuori, mutta olin aina vakava. Krimillä tunsin ranskalaisen kapteenin, joka alinomaa sanoi minulle: 'Te sardinialainen olette satavuotias'. Ja... ja... La Marmora sanoi minulle taistelun jälkeen... äh... ähhäh.

Yskänpuuska esti häntä jatkamasta. Rachele meni ukon luo, kohotti hänen päätään ja viittasi hänelle rauhoittavasti.

— Voi veikkonen! Cosimu sanoi kohotellen käsiään miksi noin kiivastut? Etkö huomaa, miten pahaa se tekee sinulle?

Sairas tahtoi kuitenkin kaikin mokomin puhua, mutta vain muutaman sanan saattoi erottaa hänen kähisevästä soperruksestaan.

— Minä... Viktor Emanuel... mitalin... Balaklava... minä olen aina tehnyt työtä... sitävastoin toiset...

Annesa kulki edestakaisin. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi ja loi vanhukseen vihaa säihkyviä katseita ja kiristeli hampaitaan, koettaen hillitä itseään, ettei purkaisi vihaansa.

Hänen tultuaan takaisin keittiöön köyhä vieras yritti taas laskea leikkiä ja saada Annesan yhtymään lörpöttelyyn. Mutta tämä vaikeni itsepintaisesti, meni äkkiä pihalle ja viipyi siellä kauan aikaa.

Sitten mies kaatoi itselleen vielä lasillisen viiniä ja etsi katseillaan olkimattoa laskeutuakseen levolle. Hän luuli kuulevansa Annesan puhuvan jonkun miehen kanssa pihalla ja höristi korviaan.

— Hän puhuu pahaa don Paulusta, palvelijatar kuului sanovan, ja toiset antavat hänen vain paasata! Jospa voisin, paiskaisin hänet vuoteesta lattialle!

— Antaa hänen lasketella lorujaan, miesääni vastasi. Jokainenhan näkee, että hän on tullut uudelleen lapseksi.

Sitten äänet vaikenivat. Vieras luuli kuulevansa suudelman ja värisi ajatellessaan Annesan kaunista suuta.

Nuori renki, jonka musta tukka oli kammattu jakaukselle keskeltä päätä ja jolla oli tummat, parrattomat kasvot, lempeät silmät ja soma suu, astui keittiöön.

— Iltaa, vieras! hän virkkoi istuutuen pöytään.

— Iltaa, toinen vastasi katsoen häneen ilkeästi. Oletko talon renki?

— Olenpa kyllä. Annesa, annatko minulle ruokaa? Tulin näin myöhään, kun olin katsomassa ilotulitusta. Kuinka kaunista se olikaan! Näytti siltä, kuin kaikki taivaan tähdet olisivat sadelleet maahan. Jospa ne olisivat kelvanneet syötäväksi!

Hän nauroi kuin lapsi pannen kauniit ruskeat silmänsä puoliumpeen, ja hänen huuliensa välissä välkkyi kaksi häikäisevän valkoista hammasriviä.

Annesa oli huonolla tuulella, toi hänelle ruokaa pöytään ja meni pihalle.

— Totinen tyttö! vieras tuumi seuraten häntä katseellaan. Kaunis, mutta totinen.

— Turhaan katselet häntä, virkahti renki, joka oli hiukan maistanut. Ei hänestä ole sinulle...

— Tiedän kyllä. Hän on sinun morsiamesi.

— Mistäs sinä sen tiedät?

— Hän itse sanoi. Ja kuulinhan, että suutelitte toisianne...

— Vai sanoi hän sinulle niin? renki kysyi ihastuneena. Se on totta, olemme kihloissa. Olemme pikemminkin perheen jäseniä kuin palvelijoita. Niin, Annesa on Decherchien ottotytär.

Ja huomatessaan, että muukalaista suuresti huvitti hänen lörpöttelynsä, renki jatkoi:

— Don Simone on, näetkös, melkein aina ollut tämän kylän vanhin. Ei voi luetella kaikkia hänen hyviä tekojaan. Kaikki köyhät saattoivat sanoa häntä isäkseen, niin suuresti hän heitä auttoi ja rakasti. Kerrankin monta vuotta sitten — minusta ei vielä silloin ollut puremaan leipää — tuli pyhimysjuhlaan vanha kerjäläinen, mukanaan kolmivuotias tyttö. Kuinka ollakaan, mies löydettiin kuolleena kirkon takaa. Tyttö itki, mutta ei osannut selittää, ketä he olivat ja mistä. Silloin don Simone otti lapsen hoiviinsa ja kasvatti hänet omassa perheessään. Monet väittävät, että Annesa oli mannermaalta; toiset luulevat, että kerjäläisvainaja oli ryöstänyt hänet...

Vieras kuunteli tarkkaavaisesti, mutta rengin viime sanat saivat hänet hymyilemään.

— Kukapa tietää, vaikka hän olisi itse kuninkaan tytär!

— Suusi kiinni! renki Gantine tiuskaisi. Minun kolmea isäntääni mainitaan Kolmeksi kuninkaaksi.

— Miksi?

— Siksi, että heitä on kolme ja että he ovat vanhoja.

— Yksi heistä on sairas. Onko hän don Simonen veli?

— Eihän toki! Gantine veti halveksien huulensa suppuun. Hän on sukulainen. Hän on mies, joka oli mukana sodassa ja jolla on paljon rahoja. Mutta perin saita! Katsopas, näin hän kuolee, kädet nyrkissä. Hän on asunut täällä kaksi vuotta ja on tehnyt testamenttinsa Rosan, Paulun tytön, hyväksi.

— Onko don Paulu don Simonen poika?

— Ei toki, vaan veljenpoika, don Priamu vainajan poika.

— Kai isäntäväkesi ovat hyvin rikkaita?

— Totta kai, renki valehteli; mutta ennen he olivat vielä rikkaampia.

Samassa Annesa palasi sisään, ja nuori lavertelija vaihtoi puheenaihetta.

— Annesa, tuo mies ei tahdo uskoa, että me menemme naimisiin ensi vuonna. Eikö ole totta, että olemme kasvaneet tässä talossa yhdessä kuin sukulaiset?

— Juodaan siis malja teidän onneksenne! muukalainen huudahti siemaisten lasinsa pohjasta viimeisen viinitilkan.

— Etkö noutaisi meille toista pulloa, Annesa? Tuo nyt! renki rukoili ojentaen hänelle tyhjän pullon. Mutta Annesa käänsi heille selkänsä ja aikoi mennä huoneeseen, jossa vanha isäntäväki ja rikas vieras lörpöttelivät ja nauroivat.

Mutta hänen laskeutuessaan ovelle johtavia portaita alkoi autiolta tietä kuulua hevosen kavioiden kapsetta. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja sanoi sitten. — Gantine, se on don Paulu!

Ja Annesa riensi keittiön läpi muistamatta laskea kädestään lautasta pöydälle.

Hetkistä myöhemmin astui keittiöön nuori mies. Hän oli pitkä ja solakka, yllä musta herraspuku ja päässä kova huopahattu. Gantine kimposi pystyyn.

— Ei, ei Gantine! tulija kielteli tervehdittyään vierasta päännyökkäyksellä, älä riisu satulaa hevosen selästä, se on aivan hiestä märkänä. Anna sen levähtää hetkinen ja mene sitten ukko Castigun luo, ja vie se huomisaamuna laitumelle.

Hän nosti jalkansa jakkaralle ja kumartui irroittamaan kannusta saappaastaan.

Köyhä muukalainen katseli häntä uteliaasti, ja hänestä isäntä ja renki olivat toistensa näköiset: samanlaiset tummanruskeat kasvot, suuret lempeät silmät, hieman paksut huulet, samanlainen kuoppa leuassa.

Mutta Paulu oli päätään pitempi renkiä ja näytti alakuloiselta ja miettiväiseltä, jotavastoin Gantine oli hilpeä ja huoleton. Nuoren Gantine rengin huulet olivat Punaiset, Paulun taas kelmeät, melkein harmaat.

— Niin! ohjaksien kauppias ajatteli itsekseen, nyt muistan: kummi-isäni Pasquale Sole sanoi minulle kerran, että Decherchit olivat ottaneet palvelukseensa erään perheenjäsenen aviottoman pojan. Don Paulu ja Gantine ovat todennäköisesti veljeksiä.

— Kas tässä! nuori leskimies sanoi ojentaen Gantinelle kannusta, pane se seinälle riippumaan!

Hän meni viereiseen huoneeseen, jossa rikas vieras vastaanotti hänet ilohuudoin. Paulu puristi kättä ja näytti ilostuvan nähdessään vanhan seikkailutoverinsa, mutta donna Rachele ja vanhukset katselivat Paulua ja huomasivat heti, ettei hän tuonut hyviä uutisia.

II

Annesakin oli käynyt entistä alakuloisemmaksi ja vaiteliaammaksi.

Illallisen jälkeen Gantine kehoitti köyhää muukalaista lähtemään ulos hänen kanssaan.

— Nyt viedään hevonen ukko Castigun luo, sitten lähdetään pienelle kävelylle kylään. Jätä portti auki, hän sanoi Annesalle.

— Kaikkia vielä! tämä vastasi kiivaasti. Jäät ehkä pois koko yöksi. Minä panen portin lukkoon, niin että saat ottaa avaimen mukaasi.

— No niin, hyvästi! Gantine sanoi kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen. Tulen pian takaisin, siitä saat olla varma.

— Tee miten haluat! Annesa vastasi työntäen hänet tylysti luotaan.

Nuoret miehet ottivat paitsi Paulun hevosta mukaansa myös ohjastenkauppiaan tamman, kun vajassa oli ahdasta. He veivät hevoset vanhan paimenen talliin, joka oli monta vuotta ollut palvelijana Dechercheillä. Sitten he menivät kapakkaan, missä ryypiskelivät, niin että päihtyivät.

Paulukin lähti ulos ystävänsä kanssa. Donna Rachele ja pikkutyttö menivät levolle. Vanhukset juttelivat vielä hetkisen, Annesa järjesti huoneen ja keittiön ja teki vuoteensa.

Hän nukkui sohvalla ruokailuhuoneessa ollakseen lähellä, kun sairas vanhus kutsui. Kun Gantine oli kotona, tahtoi Donna Rachele estää kihlautuneiden vaaralliset yölliset keskustelut. Hän pyysi Paulua tai ukko Cosimua olemaan Annesan sijalla, joka silloin nukkui jossakin sisähuoneessa. Mutta sinä yönä köyhän vieraan oli määrä nukkua Gantinen kanssa keittiössä, joten ei tarvinnut pelätä mitään.

Palvelijatar järjesti makuumatot rengille ja vieraalle, sulki puutarhan puoleisen oven ja otti avaimen lukosta. Lopuksi hän sulki vitjoilla makuuhuoneen oven. Jos Gantine palaisi kotiin, hän ei pääsisi sisälle muuta tietä kuin pihan kautta keittiöön.

Vanhukset vetäytyivät makuulle, ukko Zua nukahti. Annesa sammutti valon ja sytytti pienen yölampun, mutta ei mennyt levolle. Häntä ei nukuttanut, päinvastoin hän tunsi olevansa tavattoman virkeä. Ja nyt, kun ei kukaan ollut näkemässä, hänen silmissään paloi outo, kiihkeä liekki.

Hän meni eteiseen ja työnsi puutarhaan johtavan oven auki ja istuutui kiviportaille.

Yö oli lämmin ja rauhallinen, vain linnunrata ja kirkkaat tähdet loivat siihen valoa. Annesan edessä uinui puutarha hiukan synkkänä ja hiljaisena, levittäen tomaattien ja ryytikasvien tuoksua. Rosmariinin ja ruutukasvin lemu toivat mieleen vuoriston, aavat korpimaat, puiden ja pensaiden peittämät neitseelliset laaksot, jotka ympäröivät kylää. Puutarhan perältä alkoi metsä, josta vuori kohotti tähtiä täyteen sirotetun taivaan rantaa vasten mahtavia ääriviivojaan, jotka näyttivät muodostavan lepoasennossa olevan jättiläisselän. Suuret tummat puut seisoivat niin liikkumattomina, että ne näyttivät kalliokeiloilta.

Mutta rauha, hiljaisuus, pimeä yö ja kaiken liikkumattomuus painoivat ja ahdistivat kuin raskas, tuskallinen salaisuus. Toisinaan häntä tuntui tukahduttavan, ja hän hengitti vaivalloisesti kuin vanha hengenahdistusta poteva ukko.

Annesakin oli huomannut, että Paulu palasi Nuorosta ilman rahoja, joita hän oli jo kolmen kuukauden ajan epätoivoisesti yrittänyt haalia kokoon kaikkialta lähiseuduilta. Taloudellinen romahdus oli edessä.

— Talo ja puutarha, laidunmaat, hevonen, huonekalut, kaikki menee vasaran alle... nainen vaikeroi itsekseen istuessaan kumarassa, niin että hänen povensa melkein hipoi polvia. Meidät ajetaan pois kuin nälkiintyneet koirat, ja Decherchit ovat sitten kylän kaikkein köyhin perhe. Meidän täytyy lähteä... kiireellä kuin mierolaiset kylästä kylään... markkinoilta toisille. Voi tätä surkeutta!

Hän huokasi syvään ja muisteli syntymätarinaansa.

— Olisi ollut parempi, että olisivat jättäneet minut oman onneni nojaan. Ei olisi tarvinnut kärsiä näin; en olisi joutunut näkemään, mitä olen nähnyt ja mitä vielä saan nähdä. Miten meidän käyneekään? Donna Rachele varmaankin kuolee surusta. Ja _hän... hän_. Hän on jo sanonut, millainen hänen loppunsa on... Ei, ei ikinä! Parempi silloin...

Annesa nousi tuntien ruumiissaan kauhunväristystä.

Paulu oli uhannut ottaa itsensä hengiltä, ja tuo piintynyt ajatus, varmuus, että hengenahdistusta poteva vanhus säilytti pieluksensa alla kokonaista arvopaperipinkkaa, mutta saituudessaan ja vihaten nuorta leskimiestä itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta rahoja pelastaakseen perheen täydellisestä häviöstä — tämä tietoisuus nostatti Annesassa ahdistuksen ja vihan aallot korkealle.

— Senkin vanha skorpioni! hän mutisi uhkaillen itsekseen. Minä ärsytän sinua niin, että pakahdut! Tapan sinut janoon ja nälkään. Voi sinua, jos käy niinkuin pelkään. Sinä pidät meitä hornantuskissa, mutta, mutta minäpä...

Hän ei ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun. Joku kuului avaavan maantienpuoleisen portin.

Annesa hypähti pystyyn, kääntyi ja odotti levottomana. Paulu tuli sisään, näki hänet, sulki oven, lähestyi varpaisillaan ja vilkaisi ovesta makuuhuoneeseen, jota yölamppu heikosti valaisi. Sairas ukko oli vaipunut unen horrokseen puoleksi istuvassa asennossa pieluksiin nojaten, silmät ummessa ja pää taaksepäin taivutettuna. Unenhorroksessaankin hän hengitti vaivalloisesti.

Uskoen varmasti, ettei ukko Zua huomannut eikä kuullut mitään, Paulu lähestyi Annesaa, kietoi käsivaransa tämän vyötäisille ja painoi tytön kiihkeästi povelleen. Väristys puistatti Annesan koko ruumista; hänen käsivartensa riippuivat rentoina, silmät olivat ummessa. Hän näytti olevan pyörtymäisillään ja antoi tahdottomana vetää itsensä puutarhan perälle, metsän puolelle.

Mutta kun he olivat ehtineet sinne, tumman puun varjoon, joka tunsi heidän rakkautensa, Annesa näytti heräävän raukeudestaan. Hän kietoi käsivartensa miehen ympärille värähdellen hermostuneesti.

— Luulin, ettet palaisikaan! hän kuiskasi hipaisten Pauhun kasvoja. Olit niin synkän, niin alakuloisen näköinen. Tulithan kuitenkin... olet täällä. Tuntui aivan siltä kuin näkisin unta. Sanohan...

— Jätin vieraani Virdis papin luo; noudan hänet sieltä. Onko Gantinella avain?

— On. Panin kaikki ovet lukkoon, Annesa sanoi ääni sameana. Mutta kerro nyt!

— Ei vieläkään mitään tulosta! Mutta emme huoli ajatella sitä.

Paulu suuteli Annesaa. Hänen huulensa olivat polttavat, mutta hänen suudelmassaan oli katkera hehku; siinä väreili miehen epätoivoa, joka naisen huulilta hakee huoliinsa ja suruihinsa unhoitusta. Annesa oli älykäs tyttö, hän oivalsi Paulun tunteet. Hän alistui Paulun suudelmiin kyselemättä enää enempää, mutta alkoi itkeä.

Kuin tuleentuneiden päärynöiden tuoksua levisi puutarhan kosteaan ilmaan. Etäällä, metsän uumenissa leimahti tämäntästä punainen liekki kuin vilkuttava silmä, joka vaanii lempivien kohtausta. Ja kaukainen ääni, joka oli nuorekas ja sointuva, mutta kuulosti siltä, kuin laulaja olisi ollut hiukan päihtynyt, — ehkä se oli Gantine — lauloi lemmensäkeitä.

Terve, neito, sulorikas, Rikkahampi merta syvää!...

Mutta Annesa ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän oli Paulun kanssa ja itki ahdistuksesta ja onnesta.

— Annesa, Paulu sanoi melkein suuttuen, lopeta jo tuo! Tiedäthän, etten tahdo nähdä herkkäitkuisia ihmisiä.

— Oletko sinä sitten iloinen?

— En ehkä ole iloinen, mutta en epätoivoinenkaan. Lopultakin, jos omaisuutemme myödään, niinkuin hirtetyn omaisuus, se on pikemminkin tuon ukkorahjuksen kuin meidän häpeä. Kaikki tietävät, että hän voisi pelastaa meidät. Senkin vanha skorpioni, kirottu kitupiikki! Kun vain hänet näen, tunnen veren nousevan päähäni. Jos olisin toisenlainen mies, kuristaisin hänet kuoliaaksi.

Paulu kiivastui, teki vilkkaita eleitä, puristi kätensä nyrkkiin, kuin olisi kiristänyt toista kurkusta. Annesa säpsähti, pyyhki kyyneleensä ja sanoi vaikeroiden:

— Jospa hän edes kuolisi! Mutta hän ei kuole. Hänellä on seitsemän henkeä kuin kissalla.

— Kävin Nuorossa, nuori mies sitten kertoi. Koetin hakea rahoja joka sopesta. Minut neuvottiin koronkiskurin luo, joka oli musta ja pöhöttynyt kuin vanha viinileili. Nöyrryin, rukoilin, alennuin, niin, suoraan sanoen alennuin kerjäämään siltä vanhalta, saastaiselta, halpamieliseltä koronkiskurilta, rukoilemaan mokomaa kuin Pyhimystä. Mutta ei ropoakaan! Hän vaati Zua Decherchiä takuuseen. Sitten menin nuorolaisen talonomistajan luo, joka katseli minua hymyillen ja sanoi: 'Muistan, kun kävit Nuoron seminaaria; olitpa silloin lupaava nuorukainen!' Sitten hän antoi minun lähteä ilman rahoja! Sitten... mutta mitä hyödyttää muistella talaista? Alistuin turhaan kaikkiin näihin nöyryytyksiin; minä, Paulu Decherchi... olen taivuttanut pääni kuin kerjäläinen.

Annesa painoi päänsä alas, tuntien hänkin itsensä nöyryytetyksi ja masentuneeksi.

— He eivät enää luota sinuun! Annesa sanoi arasti. Ukko Zua on kaiken lisäksi heikentänyt luottoasi levittämällä huhua, että sinä olet syypää perheesi häviöön. Mutta jos don Simone lähtisi liikkeelle... ehkä... hän saisi irti rahaa...

Paulu ei antanut tytön jatkaa. Hän puristi rajusti tämän kättä ja sanoi lujasti:

— Annesa, annan sinulle anteeksi, sillä et tiedä, mitä puhut. Niin kauan kuin minä elän, ei yksikään perheemme jäsen saa alentua sellaiseen...

Annesa oli vaiti. Hän haki Paulun toista kättä, nosti sen huulilleen ja suuteli sitä.

— Miksi, hän kuiskasi, kuin olisi puhunut tuolle raukealle, kylmälle kädelle, miksi et koeta vielä kerran taivutella ukko Zuaa?

— Se ei hyödyttäisi mitään, Paulu vastasi masentuneena. Hän vain uudelleen loukkaisi minua. Tiedäthän, mitä hän aina nalkuttaa. Sen tiedät kyllä, Annesa. Hän sanoo, että tahdomme syöstä hänet vararikkoon, että tahdomme tappaa hänet.

— Voih! Annesa huokaili, monesti on mieleni tehnyt siepata hänen arvopaperinsa pieluksen alta. Se todella pitäisi tehdä.

— Hän kyllä olisi valmis vangituttamaan meidät kaikki, Paulu virkkoi siihen. Sitäpaitsi en ole varas. Ennen ottaisin itseni hengiltä.

Annesa painautui uudelleen häneen säikähtyneenä ja valittaen:

— Puhutko taas noin? Paulu! Paulu! etkö näe, kuinka peloitat minua? Älä puhu noin, älä puhu noin mielettömästi. Mutta sellainen sinä olet. Annahan minun puhua, minullakin on siihen oikeus. Muista, Paulu, sinä olet tuottanut vanhuksille ja hurskaalle äidillesi niin paljon surua, ja nyt kaiken lisäksi aiot saattaa heidät aivan menehtymään häpeään ja epätoivoon. Älä enää puhu tuollaisia hirvittäviä asioita!

— No niin, olehan hiljaa. Ei puhuta enää siitä.

— Kuule minua tarkoin, Annesa jatkoi yhä enemmän kiihtyen. Minun on sanottava sinulle jotakin. Muistathan, Paulu, että vanhempasi tahtoivat sinua ottamaan vaimoksesi Caderina Majulen. Hän oli rikas ja hyvää sukua. Mutta et välittänyt hänestä, hän kun ei ollut kaunis, ja oli vielä sinua vanhempi. Vuosia on jo kulunut siitä, etkä sinä enää ole vallaton, oikullinen poika. Eikä Caderina Majule vielä ole ottanut miestä, vaan odottaa yhä sinua. Mene naimisiin hänen kanssaan; silloin kaikki järjestyy. Sinun sijassasi minä menettelisin niin.

Tyttö puhui kuin hourien, ja hänen hengityksensä leyhkäili Paulun kasvoille. Paulun käsivarret roikkuivat vuorostaan hervottomina kupeilla; pää oli painuksissa, katse maassa. Hän oli pyörtymäisillään, tukehtumaisillaan, ja hänestä tuntui, ettei hän enää milloinkaan pääsisi pois synkistä varjoista, jotka saartoivat hänet joka puolelta.

— Vastaa! Annesa jatkoi ravistaen häntä laihoilla käsivarsillaan, jotka olivat jäntevät kuin teräs. Vastaa, että suostut. Olet kai itsekin ajatellut sitä? Älä ole levoton minun vuokseni. Voinhan mennä naimisiin Gantinen kanssa, jos tahdot; muutamme molemmat kauas täältä, ettemme, me kaksi, koskaan enää näe toisiamme. Minä, näetkös, olen syntynyt kulkemaan surun tietä. Kohtalo sortaa minua, on ylimielisesti heittänyt minut tähän maailmaan, aivan kuin juopunut, naamioitu karnevaali-ilvehtijä viskaa rätin kadulle. Kuka minä olen? Riepu, mitätön olento, joka ei kelpaa mihinkään. Älä ajattele minua, Paulu!

Paulu kuunteli tytön puhetta vaieten. Annesa herätti hänessä sääliä ja paheksumista. Äkkiä hän sysäsi tämän luotaan ja mutisi julmia sanoja:

— En olisi koskaan luullut, että minä olisin kaupan. Mutta ehkä nyt on aika ajatella sitä, kun ei ole muuta neuvoa. Kuka tietää? Ehkä noudatan neuvoasi...

Annesa vaikeni tyrmistyneenä. Vaikka Paulu työnsi hänet luotaan, hän tarrautui tähän kiinni, ja vasta kun hän oli kuullut Paulun viimeiset sanat, hän hellitti käsivartensa ja kaatui maahan kuin köynnöskasvi vailla tukea. Paulu luuli hänen pyörtyneen ja kumartui hänen puoleensa.

— Mikä sinun on? Annesa vaikeroi.

— Siinä sen näet! Paulu sanoi soimaten, nosti tytön maasta ja hyväili hänen poskeaan viihdytellen kuin lasta. Itse näet, kuinka mieletöntä on puhua tällaisista asioista. Sinä nöyryytät minua aina; jos joku toinen puhuisi noin, en tiedä, mitä tekisin.

— Vaiti! vaiti! Annesa nyyhkytti. Teenhän niin siksi, että ajattelen omaa parastasi. Olenhan sinun orjattaresi; minun pitäisi vain vaieten, polvillani kuunnella sinua. Olet oikeassa, Paulu, minä olen mieletön, hullu. Toisinaan minulla on omituisia ajatuksia, aivan kuin olisin kuumeenhoureissa. Tahtoisin lähteä maailmalle, avojaloin, mierolaisena, kerjäämään rahoja sinulle... teille... Älä nuhtele minua, Pauluni, rakas, älä toru minua. Sanoithan kerran, että olen kuin muratti, joka tarrautuu kiinni seinään, eikä eroa siitä, ennenkuin kuihtuu...

— Tai ennenkuin seinä romahtaa! Paulu mutisi synkästi ja ivallisesti. Mutta riittää jo. Emme enää puhu tästä. Caderina Majule menköön naimisiin vaikka vanhan sikakauppiaan kanssa, jollei saa muuta miestä. Minä pidän pikku Annesani, ja sillä hyvä. Ja nyt lähden noutamaan Ballore Spanua. Tiedät, että hän on rikas. Ehkä hän lainaa minulle, niin ettei meidän ole pakko myödä omaisuuttamme. Tahdon koettaa. Anna minulle vielä suukko, ja ole taas iloinen.

Annesa ojensi hänelle huulensa, jotka värisivät ja olivat kyynelten kostuttamat, ja hetkeksi molemmat unohtivat kaikki huolet, kaikki kärsimykset ja kaikki hairahdukset, jotka erottivat heitä toisistaan.

Paulu lähti jälleen, ja taas Annesa istuutui portaille oven ulkopuolelle.

Häntä ei nukuttanut, ja kammoten hän ajatteli velvollisuuttaan, että oli sulkeuduttava huoneeseen, jossa lakkaamatta kuuli hengenahdistusta potevan ähkinää. Mutta nyt sekoittui hänen levottomuuteensa ja ahdistukseensa epämääräistä hurmiota. Hän tunsi vielä Paulun suudelman polttavan huulillaan ja näki yhä edessään hänen alakuloisen, ivallisen ja hekumallisen olemuksensa. Nuo kasvot olivat alati hänen edessään, ne seurasivat häntä kaikkialle kuin varjo.

Vuosikausia Annesa oli elänyt tuon haavekuvan seurassa, joka ainoastaan Paulun todella ollessa läsnä oli haihtunut. Hän ei ollut sivistymätön nainen. Hän oli käynyt neljä luokkaa alkeiskoulua ja vielä senjälkeen lukenut paljon kirjoja, kaikki, mitä Paululla oli. Ja Paulu oli ollut hänen paras, hänen herättävin opettajansa. Paulu oli opettanut hänelle kaiken, minkä hän tiesi tai luuli tietävänsä, oli näyttänyt hänelle tähdistön, selittänyt ihmissuvun, ukkosen ja salaman synnyn, oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan antamalla hänen luettavakseen romaaneja sekä lopulta istuttanut häneen vakaumuksen, ettei Jumalaa ole olemassa.

Annesa talletti paria kolmea romaania, jotka hän oli lukenut nuorena tyttönä. Hän säilytti niitä kalleimpien tavaroittensa joukossa; niiden lehdet olivat kellastuneet ja risaiset kuin monen sukupolven lukemat hartauskirjat. Ja hän osasi melkein ulkoa nuo kertomukset rakkaudesta ja surusta, aivan kuin ne olisivat olleet hänen sukunsa tarinoita.

Hänen varhaisen nuoruutensa vuosina Decherchin perhe oli rikas ja mahtava. Palvelijat ja palvelijattaret, kerjäläiset, köyhät lapset ja naiset, naapurikylästä tulleet vieraat, hevoset, koirat, kesyt metsäsiat ja sardinialaiset villilampaat loivat taloon vilkkautta. Taimenen pyytäjä toi joka päivä taloon saaliinsa.

Lahjoja annettiin ja saatiin. Moni vieras viipyi Decherchien talossa neljä, viisi päivää, ja pöytä oli aina katettuna. Pihassa kuhisi alati kerjäläisiä, mutta keittiöön oli pujahtanut jokunen kaino köyhä henkilö, joka kerjäsi salaa ja jolle donna Rachele ilomielin antoi almunsa. Palvelusväki kunnioitti ja palveli siihen aikaan Annesaa kuin talon neitiä ainakin. Häntä pidettiin pikemminkin donna Rachelen oikeana tyttärenä kuin ottolapsena, hänellä oli avaimet taskussaan, jopa hänellä oli oikeus avata se lipas, jossa don Simone säilytti rahojaan, joita silloin oli runsaasti.

Myöhemmin hän oli monesti katunut, ettei ollut pannut säästöön mitään; nyt hän olisi voinut auttaa _hyväntekijöitään_ heidän köyhdyttyään.

Annesa oli ollut osallisena perheen kaikissa elämyksissä tässä talossa, johon kohtalo oli heittänyt hänet, aivankuin maaliskuun tuuli tuo siemenen kalliolle kaatumaisillaan olevan puun juurelle. Hän oli kasvanut ja varttunut kuin muratti, joka kietoutuu vanhan puunrungon ympärille, niin että myrsky, joka huojutti tuota runkoa, raastoi ja tempoi häntäkin.

* * * * *