Part 13
— Aiotko muuten tehdä minulle samoin kuin ukko Zua vainajalle?
Silloin Annesa luuli tajuavansa jotakin kauheaa: että pappi pelkäsi häntä kuin petoa, kuin vesikauhuista koiraa ja koetti tähdätä häneen iskun varovasti ja teeskennellen, ettei pelännyt häntä. Samassa hetkessä hän vaistosi rikoksensa koko kauheuden, ja hänestä tuntui, että hän todella oli sellainen käärme, johon pappi oli häntä verrannut.
— Katsokaa minua, Jumalan nimessä! Annesa sanoi ääni kähisten ja haukkoen henkeään, asettuen hänen eteensä ja pakottaen papin katsomaan häntä suoraan silmiin. Sanokaa minulle omantuntonne mukaisesti, uskotteko itse, mitä sanoitte? Jos te uskotte, jos Paulukin on sen uskonut, silloin pidän itseäni villipetoja pahempana. Sanokaa, sanokaa! Jos voitte vielä toistaa, minkä sanoitte, en enää epäröi, riennän kylään, heittäydyn polvilleni vankilan oven eteen ja rukoilen, että se avataan minulle kuin kirkon ovi.
Pappi oli kohottanut päänsä ja katseli onnetonta säälivin, mutta samalla tutkivin katsein. Annesan toivottomat silmät, hänen vanhenneet kasvonsa, koko hänen hento, värähtelevä olemuksensa eivät olleet viekkaan ja paatuneen rikoksellisen silmät, kasvot ja olento.
— Rauhoitu, Annesa, hän sanoi kohottaen sidottua kättään, olen voinut erehtyä; me ihmislapset saatamme kaikki erehtyä. Ja kuule nyt minua. Istuhan ja kuuntele. Paulu oli, niinkuin sanoin, yön luonani ja niin hyvässä piilossa, etteivät karabinieerit häntä tarkastuksessa löytäneet. Rauhoituttuamme puhuimme pitkälti kahdenkesken. Hän uskoi minulle kaiken. Hän kertoi edellisenä iltana palanneensa kotiin ja keskustelleensa sinun kanssasi Zuan nukkuessa. Hän oli sanonut sinulle saaneensa rahoja, uskonut sinulle tulevaisuudentuumansa, luvannut mennä kanssasi naimisiin. Mutta sinä et ollut uskonut häntä, vaan sanonut pelkääväsi, että hän lähtisi tiehensä ja unohtaisi sinut. Ja tuon keskustelun jälkeen vanhus kuoli. Saattaahan nyt siis olettaa, että sinä teit rikoksen estääksesi Paulua lähtemästä pois.
— Mutta mitä Paulu sanoi? Annesa kysyi.
— Hän piti sinua syyttömänä, ainakin hän niin sanoi.
— Herra pastori! Annesa sanoi peittäen kädellä kasvonsa, te olette arvioinut minut huonommaksi kuin olenkaan. Ukko Zua oli jo kuollut, kun Paulu palasi kotiin. No niin, hän jatkoi hetken kuluttua paljastaen kasvonsa ja kohottaen ääntään, sanon teille kaiken. Surmasin ukon, koska luulin siten pelastavani Paulun. Vähää ennen Paulu ratsasti ohi puhumatta minulle mitään. Ja sama kohtalo, joka johdatti minut tälle kirotulle seudulle, pakotti minut tulemaan siksi, mikä nyt olen. Halusinko ehkä sitä rikosta? En, en suinkaan, tein itselleni väkivaltaa, sillä se oli kohtalon määräys. Olisin tahtonut olla samanlainen nainen kuin muutkin, olisin tahtonut, että minulla olisi ollut isä ja äiti ja että olisin saanut elää rehellisesti. Miksi Jumala on säätänyt toisin, jos hän on olemassa?
— Jumala on antanut sinulle järjen, Annesa. Etkö tajua, että sinulla on järki, ja että itse olet luonut kohtalosi? Miksi et aina ole käyttänyt järkeäsi samoin kuin nyt? Sentähden, että luulit olevasi oma herrasi ja että saatoit tehdä, mitä ikinä halusit. Kaikki oli sinusta luvallista, kun et tunnustanut sinua korkeamman tahdon olemassaoloa. Ja nyt, kun huomaat olevasi sen orja, jota mainitset kohtaloksi, puhkeat valituksiin. Etkö käsitä, Annesa, että se, joka sinua ohjaa, on Jumala?
— Jumala? Älkää sanoko niin! _Hän_ ei olisi sallinut ukon kuolemaa.
Pappi alkoi suuttua ja puhista.
— Sinä et kykene arvostelemaan Jumalan päätöksiä. Zuan hetki oli tietysti tullut, eikä meidän sovi arvostella hänen kohtaloaan. Ajattele itseäsi, Annesa! Sinun hetkesi ei vielä ole tullut, eikä se merkitse mitään, millä tavoin se tulee. Ajattele vain, että voisit astua Herran eteen sielu puhdistuneena kaikesta pahasta.
— Mitä minun on tehtävä? Olen valmis antamaan itseni ilmi ja tunnustamaan kaikki, mitä vaaditte.
— Mitäkö vaadin? Mitä minulla on tämän asian kanssa tekemistä? Sinä sanot totuuden, etkä mitään muuta.
— Mutta uskovatko he minua? Eivätkö he sano, että olen ollut vain rikostoveri? Olen aina tehnyt taitamattomasti, mitä olen tehnyt. En enää tahtoisi vahingoittaa toisia.
Hän ei enää rohjennut puhua hyväntekijöistään.
Pappi pudisti päätään. Hän loi katseensa kauas, ja näytti siltä, kuin hän olisi puhunut jollekulle kaukana olijalle: "Ei suinkaan".
— Et ole vielä ymmärtänyt minua, Annesa. Totuus, Annesa, totuus ennenkaikkea. Täytyy sanoa totuus, kävi miten kävi. Kärsitkö rangaistuksesi vai et, saavatko toiset vielä kärsiä sinun rikoksesi tähden, se kaikki on yhdentekevää. Se vain on tärkeää, että sinä kuljet suoraan tietäsi.
— Teen, niin kuin neuvotte, Annesa vastasi.
Mutta pappi ei enää näyttänyt kuuntelevan. Hän nousi, teki väsymystä ja kärsimystä ilmaisevan eleen ja katsoi edelleen kauas.
— Eikä nyt ole kysymys ainoastaan tästä, hän sitten jatkoi. Suurin rangaistus sinun on itsesi ottaminen hartioillesi. Jumala ei ole julma, niinkuin ihmiset. Hän sanoo langenneelle: "Nouse, ja varo uudelleen lankeamasta!" Sinulle Hän sanoo: "Nainen, olen avannut silmäsi näkemään, olen vapauttanut sielusi pimeästä, samoin kuin päivän sarastaessa puhdistan taivaan öisistä usvista. Nouse, mene, äläkä enää tee syntiä!"
Annesa huokasi ja pani kätensä ristiin.
Papin viime sanat herättivät hänessä syvemmän mielenliikutuksen kuin uhkaukset ja vertaukset, joilla hän oli höystänyt puhettaan.
— En enää tee syntiä, hän kertasi. Olenkin ajatellut tätä niin paljon näinä viime päivinä. Olen ajatellut, etten enää tahdo tehdä pahaa kenellekään.
— Se on hyvä, tyttäreni.
— Jos minut tuomitaan...
— Odotahan! pappi keskeytti kärsimättömästi kohottaen loukkautunutta kättään. On vielä aikaa. Ehkä asiat järjestyvät paremmin kuin osaamme ajatellakaan. Ajattele tällävälin sieluasi.
Pappi puhui edelleen huomauttaen, miten lyhyt ja täynnä pettymyksiä elämä on ja että ainoa onnemme on se, että uskomme tulevaan, ikuiseen elämään, olemassaoloon, jossa kaikki on totuutta, kaikki puhtautta, ja jossa oikeus on levinneenä kuin ilma maan ympärille.
Mutta Annesan ei enää tarvinnut kuunnella saarnoja. Sisäinen ääni kuiski hänelle lohdun sanoja ja viittoi tielle, jota hänen oli kulkeminen.
Pappi sanoi hänelle:
— Jottei tulostasi syntyisi turhia juorupuheita, tule kylään tänä iltana kenenkään huomaamatta. Tule minun luokseni, niin päätämme yhdessä, mitä on tehtävä. Ennenkuin lähden, aion tässä pienessä kirkossa toimittaa messun sinun hyväksesi. Minulla on mukana, mitä sitä varten tarvitaan.
He kutsuivat luokseen vähän matkan päässä odottavan ukko Castigun, jolla oli hallussaan kirkon avain, ja he avasivat oven. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta itäinen taivas loisti jo punervan keltaisena, ja helottava aamurusko tunki sisälle kirkon pienestä ikkunasta kullaten pölyiset seinät. Kaikki oli sisällä yksinkertaista ja kodikasta. Madonna, yllään haalistunut keltainen hame ja sylissään pullea, uninen lapsi, näytti kerjäläisnaiselta, joka oli vetäytynyt erakko majaan raviten itseään tammenterhoilla ja seurustellen vuoriston paimenten kanssa. Ei ollut tauluja eikä veistoksia koristamassa seiniä. Kokonainen rottalauma livisti pakoon ukko Castigun avattua kirkon oven, ja pappi, joka vaistomaisesti kammoksui kaikkia pieniä eläimiä, säikähti ja näytti pelkäävän enemmän tätä pakenevaa pientä joukkoa kuin Annesan syntejä.
— Älkää pelätkö, ukko Castigu rauhoitti. Ne ovat metsärottia. Kerran olin jättänyt tänne kirkkoon leipä- ja juustosäkin; rotat jyrsivät säkin rikki, mutta eivät kajonneet leipään eivätkä juustoon. Ne eivät, nähkääs, koskaan ennen olleet nähneet sellaista ruokaa.
Pappi astui varovasti eteenpäin ja puetutti paimenella ylleen messukaavun ja -kasukan, joita säilytettiin arkussa alttarin takana ja joihin rotat olivat jyrsineet reikiä. Paimenen sytyttäessä tuluksilla ja taulanpalasella alttarin ainoan kynttilän pastori Virdis yhä katseli levottomana ympärilleen.
— Älkää pelätkö, paimen sanoi totisena. Minä kilisytän kelloa, niin kyllä nuo elukat pötkivät tiehensä.
Messu alkoi. Kohtaus olisi syrjästäkatsojasta tuntunut suorastaan hilpeyttä herättävältä: vanha, lihava sielunpaimen yllään rottien repimä messukasukka, ja toinen vanhus, teeskentelemätön luonnonlapsi, joka lakkaamatta kilisytti pientä kulkusta ikäänkuin karkoittaakseen kokonaisen lauman pahoja henkiä.
Aution pikku kirkon perällä, jonka seinillä pöly ja hämähäkinverkot aamuruskon heijastuksessa saivat yhä kirkkaamman kultahohteen, Annesa mutisi unohdettujen rukousten katkelmia tämäntästä kumartuen intohimoisesti suutelemaan kivipermantoa. Ei usko eikä jumalanpelko saaneet häntä kumartumaan ja suutelemaan tomua, ei rakkaus eikä nöyrtymys, vaan koko hänen olemuksensa itki ja vaikeroi; hän näytti tyystin joutuneen ikäänkuin rajun uskonnollisen kiihkon valtaan.
Ukko Castigu helisytti yhä tiukuaan. Alttarin ainoa vahakynttilä katseli tätä menoa liikkumattomalla, kullanhohtoisella silmällään. Mutta äkkiä liekki venyi pitkulaiseksi, lepatti ja muuttui kellervän kielen kaltaiseksi ja näytti sanovan jotakin uniselle Jeesus-lapselle, joka tuijotti siihen.
* * * * *
Annesa viipyi koko sen päivän pienessä kirkossa. Hän mumisi edelleen rukouksia, mutta ajatteli muita seikkoja.
"He tuomitsevat minut kolmenkymmenen vuoden vankeuteen", hän ajatteli. "Ehkä kuolen ennen sen päättymistä. Tai mahdollisesti he määräävät minulle vain kaksikymmentä vuotta. Kun pääsen vapaaksi, olen vanha. Mitä silloin enää voin tehdä? Täytyy kulkea kerjäämässä almuja. Ehkä vankilassa voin tehdä työtä ja koota vähän rahaa. Matteu Piras, joka oli viisitoista vuotta Civitavecchian vankilassa, toi sieltä päästyään mukanaan kotiin neljäsataa skudoa ja pani pystyyn sievän myymälän. Mitähän Paulu sanoo? Mille kannalle hän asettuu? Auttaako hän minua? Kieltääkö hän minut? Tehköön, niinkuin parhaaksi näkee. Minä täytän velvollisuuteni. Tahdon muuttua hyväksi ihmiseksi. Voi jumala! Voi Jumala!"
Ja hän itki ajatellessaan Paulua, mutta ei enää häpeän eikä epätoivon kyyneliä. Sitten hän päätti olla enää ajattelematta Paulua. Hänestä tuntui, että olisi tehnyt syntiä, jos vielä olisi ajatellut tätä. Eikä hän enää koskaan tahtonut tehdä syntiä. Entä Gantine? Mitä Gantine sanoisi, mitä tekisi? No niin, hän oli nuori ja kevytmielinen, ennen pitkää hän rauhoittuisi.
Puolenpäivän ajoissa ukko Castigu kolkutti kirkon ovelle. Annesa meni pylväskäytävään, söi palan leipää, joi hapanta maitoa ja vaihtoi muutaman sanan vanhan paimenen kanssa.
— Onko päätöksesi järkähtämätön? paimen kysyi häneltä. Menetkö kylään tänä iltana? Tahdotko, että tulen saattamaan?
— Se ei ole tarpeen. En pelkää.
Ukko Castigu katseli häntä. Hän oli kalpea, mutta oli muuten entisen näköinen, katse ivallinen ja yksinkertainen. Ukko Castigu luuli erehtyneensä luullessaan häntä syylliseksi.
Ja paimen kertoi:
— Viime yönä näin unta, että täti Anna Decherchi oli tullut tänne. Hänellä oli päälaella kori täynnä rypäleitä ja kädessä kirje. Mutta se ei ollutkaan Anna Decherchi, vaan Paulu valepukuisena ja niin hyvin naamioituna, että hän ihan näytti tuolta vanhalta tädiltä. Heti kun hän oli nähnyt minut, hän purskahti nauruun ja kysyi minulta: "Missä Annesa on? Tahdon hiukan narrata häntä".
— Rypäleet merkitsevät kyyneliä, Annesa huomautti.
Mutta paimen pani vastaan:
— Mutta don Paulu nauroi, ja se on hyvä merkki. Sydämeni sanoo minulle, että tänään saamme hyvän sanoman. Jos tämä on totta, Pyhä Neitsyt, lupaan käydä täällä joka päivä, polvistua tälle pyhälle kynnykselle ja suudella maata Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Hän lankesi polvilleen, suuteli maata ja teki ristinmerkin. Annesa vavahti, kun hän vain ajatteli, että "hyvä sanoma" voisi saapua.
Voi! Elämä veti vielä häntä puoleensa kaikkine houkutuksineen. Ja toivo, että hän vielä voisi pelastua, oli niin suloinen ja hehkuva, että se melkein tuotti hänelle kärsimystä.
Hän palasi kirkkoon ja laskeutui jälleen varjoisaan, pölyiseen soppeen. Paras oli kuitenkin olla toivomatta. Pelastuminen olisi samaa kuin lankeaminen jälleen syntiin, rikoksen unohtamista, syöksymistä ainaiseen turmioon. Eikä hän tahtonut enää koskaan tehdä syntiä, ei koskaan!
— Jumala! Jumala, auta minua! Jos minun on palattava maailmaan, auta sinä minua. En enää tahdo valehdella, en pettää enkä tehdä pahaa. En aio mennä vaimoksi Gantinelle, sillä olisihan se hänen pettämistään, en mene naimisiin Paulun kanssa, en enää tee syntiä hänen kanssaan. En ansaitse olla kenenkään vaimo. Aion elää yksin, hoitaa sairaita, tehdä työtä, yksistään omilla hartioillani kantaa rikokseni taakkaa.
Hän kumartui lattiaan asti, jota taaskin suuteli. Ja noustessaan hän luuli näkevänsä varjon ikkunan takana.
— Näkevätköhän minut? Hän alkoi pelätä ja vetäytyi syrjään. Yhä vain hän vavisten ajatteli tuomiota ja vankilaa. Hän alkoi jälleen rukoilla, mutta äärettömän surumielisyyden vallassa. Jumala, jonka luo hän oli palannut epätoivon hetkenä, samoin kuin lapsi palaa äidin syliin, joka on häntä kurittanut, oli ankara, leppymätön Jumala. Hän saattoi antaa anteeksi, mutta ei silti unohtanut; hän vaati katumusta, yhä uusia katumusharjoituksia.
— Ei, minä en voi välttää tuomiota, hän ajatteli hiljaa itkien pää seinään nojaten. Se ei ole mahdollista. _He_ pelastuvat, siinä on minulle kylliksi. Ja se hyvä sanoma on heidän pääsemisensä vankilasta. Siinä kaikki.
Hän kuvitteli näkevänsä Paulun Barunein pienessä vankikopissa. Hän näki hänet kokoonkyyristyneenä, kelmeänä nöyryytyksestä ja raivosta, katuen, että oli suotta antautunut typerän ja sokean inhimillisen oikeuden käsiin. Hän oli epäilemättä toivonut, että hänet olisi yhdessä omaistensa kanssa muutaman tunnin kuluttua päästetty vapaaksi. Hän oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut todistaakseen viattomuutensa, mutta häntä ei oltu uskottu. Tunnit ja päivät kuluivat turhaan, ja hän oli kenties jo menettänyt toivonsa.
— Ja minä olen vielä täällä, olen vielä vapaana. Rakas Paulu! Mitä sanotkaan minusta, kun saat tietää, mitä olen tehnyt? Entä mitä donna Rachele sanoo? Hän itkee. Molemmat vanhat miehet sanovat: "Hän on saattanut meidät pohjattoman kuilun partaalle. Hänen tähtensä olemme saaneet kärsiä elämämme suurimman nöyryytyksen". Mutta sitten he rauhoittuvat ja unohtavat, ja elämä alkaa kulkea edelleen tavallista kulkuaan. Mutta minä elän kaukana, hyvin kaukana, tuntemattomassa kuritushuoneessa, ja näen lakkaamatta edessäni ukko Zuan kamalat kasvot ja kostoa ilkkuvan hymyn. Hän yksin ei voi minua unohtaa. Hän pysyy alati luonani. Hän sai tietää sen jo eläessään, että osaisi kostaa minulle. Hän tiesi, mutta minä en tiennyt mitään. Tiedämmekö yleensä koskaan, miten jäljestäpäin käy? Tiedänkö minä, mitä huomenna tapahtuu? Voi Jumala, armollinen Herra, anna minulle anteeksi. Toivon yhä vielä. Ei! Ei! Tuhannesti ei!
Hän ei tahtonut toivoa, mutta odotti kuitenkin. Pieninkin risahdus sai hänet värähtämään. Pienestä ikkunasta tulvi kirkkoon keskipäivän kirkasta sinistä valoa. Metsä kuiski pikku pyhäkön ympärillä uneen tuudittavasti kuin mehiläisten surina pesän ympärillä. Ääretön, surunvoittoinen rauha täytti pienen kirkon, Herran huoneen, jossa vanhanaikainen madonna, uninen lapsi sylissä, oli tyynessä koruttomuudessaan niin kaukana tuosta naisesta, joka itki sen jalkojen juuressa.
Auringonlaskun aikana ukko Castigun veljenpoika, joka iltaisin vei lauman tuotteet myötäviksi laaksoon, palasi vuoristoon, meni setänsä luo ja alkoi kertoa:
— Pastori Virdis kutsutti minut luokseen ja pyysi sanomaan teille, että hän tänä iltana haluaa puhua teidän kanssanne kahdenkesken. Hän kehoitti minua nimenomaan huomauttamaan: _kahden kesken_.
Paimen riensi Annesan luo kertoen sanoman.
— Annesa, hän sanoi ääni liikutuksesta värähdellen, luulen melkein, että uneni toteutuu. Se merkitsee, ettei pappi tahdo sinun lähtevän laaksoon. Tämä on todistuksena siitä, että on olemassa toivoa.
Annesan ruumis alkoi vapista.
— Älkää herättäkö minussa turhaa toivoa! Ei! Ei!... enhän minä enää saa toivoa...
— Miksi et saisi toivoa? Yön perästä tulee päivä. Rukoile, rukoile, Annesa! Minä riennän sillä välin laaksoon. Tahdotko tulla majaani?
Mutta Annesa halusi jäädä pieneen kirkkoon. Kiireessään paimen unohti tuoda hänelle ruokaa; mutta Annesa ei tuntenut nälkää, ei saanut unta, ei hievahtanut sopestaan. Hän näki ikkunasta punertavan tähden kimmeltävän hämärän vihertävällä taivaalla, sitten toisiakin tähtiä. Ja metsä oli ääneti, kaikki vaipui hiljaisuuteen, odotuksen salaperäiseen hiljaisuuteen.
* * * * *
Ukko Castigu palasi puoliyön aikaan.
Kun Annesa kuuli avaimen kirskuvan ruosteisessa lukossa, hänet valtasi outo tunne. Hän kuvitteli, että näkymätön olento, tuntemattomasta maailmasta tullut aave yritti päästä kirkkoon keskustelemaan hänen kanssaan ja ilmaisemaan hänen tulevaisuutensa salaisuuden. Mutta tulija olikin vanha paimen. Annesa tunsi hänen askeleensa, näki hänen päänsä kuvastuvan tummana ikkunan harmaaseen, tähtien tuikkeen valaisemaan nelikulmioon, ja tavasta, jolla vanhus sanoi: "Annesa, kuulehan!" hän aavisti, että ukko kuin salatun maailman aave ilmaisisi hänelle hänen tulevaisuutensa salaisuuden.
— Setä Castigu?
— Huomenna, huomenna heidät päästetään vapaalle jalalle. Asianajaja kertoi pastori Virdikselle ruumiinavauksessa käyneen selville, että vanhus oli kuollut tukehtumalla, omaan tautiinsa, ettei kukaan ollut häntä lyönyt, ja ettei kukaan muu kuin Herra itse ollut aiheuttanut hänen kuolemaansa.
Annesa lysähti polvilleen pimeässä, ja hehkuva, auringon loisteen kaltainen valo kirkasti hänen sielunsa.
— Herra on antanut anteeksi. Herra on katsonut syvälle sydämeeni, on punninnut hairahdukseni ja kärsimykseni. Hän on havainnut sen rikkomustani suuremmaksi.
Ukko Castigu kuuli pimeässä Annesan hampaiden rajusti kalisevan.
— Annesa, mitä teet? Lähde pois täältä minun kanssani. Kirkkoherra neuvoo sinua pysymään täällä aloillasi, kunnes _heidät_ on päästetty vapaiksi. Kuulitko?
— Kuulin.
— Mutta mitä nyt teet?
— Rukoilen.
— Nyt voit olla huoleti, paimen sanoi suorasukaisesti. Voit nyt lähteä majaani lammastarhaan.
— Ei, jään tänne, tahdon rukoilla.
— Voit rukoilla majassanikin. Jumala kuulee äänesi yhtä hyvin siellä. Etkä ole syönyt mitään, _Kultakutri_.
Kuullessaan itseään mainittavan hyväilynimellään Annesa tunsi rajua iloa. Ukko Castigu ei ollut kaikkina näinä kauhun päivinä kertaakaan maininnut häntä tällä nimellä.
Kaikki oli siis ohi. Oliko se mahdollista? Eikö se ollut unta? Saadakseen siitä varmuuden Annesa nousi unohtaen rukouksensa ja noudatti vanhuksen kehoitusta:
— Lähdetään! Lähdetään!
He poistuivat pienestä pyhäköstä. Yö oli kirkas, taivas tähdessä. Taivaanranta näytti olevan aivan lähellä, heti metsän ja kallioiden mustien ääriviivojen takana. Ukko Castigun lampaat olivat laitumella pensaiden piilossa, niiden tiukujen tahdikas kilinä kuulosti salaperäiseltä, melkein lumoavalta soitolta, vuorilta, väreileviltä ääniltä, joiden helinä kohosi kivistä, kannoista ja pensaista.
Tähdenlennot halkoivat vaalenevaa taivaankantta. Ukko Castigu, jolta ei yksikään yläilmojen ilmiö jäänyt huomaamatta, sanoi luodessaan katseensa ylös:
— _Isot_ tähdet näyttävät itkevän tänä yönä. Katsohan, miten ne vuodattavat kyyneliä.
Annesa katsahti niinikään ylös. Hänkin itki. Hänen mieleensä muistui Pyhän Basilion juhlan ilta ja raketit, jotka sujahtelivat tummalle taivaalle hiljaisen pihan takaa. Siitä oli kulunut kaksi viikkoa, kaksi pitkää ja hirvittävää viikkoa, päiviä, joilla ei tuntunut loppua olevankaan, pitkiä kuin rutto- ja nälkävuosi. Nyt oli kaikki ohi, kaiken täytyi alkaa uudelleen.
— Mitä muuta pastori Virdis sanoi? hän kysyi seuraten varovasti vanhuksen kintereillä, joka notkeana ja ketteränä pujotteli kivien ja ohdakkeiden lomitse.
— Että sinun on pysyteltävä alallasi, eikä liikuttava mihinkään, kunnes...
— Tahtoisin sitä ennen puhua hänen kanssaan — Annesa keskeytti; sitten hän hetken kuluttua lisäsi hiljaa: Ennenkuin palaan "hyväntekijöitteni" luo.
Hän lausui taas tuon tutun sanan, mutta seuraavassa tuokiossa hän herahti itkuun. Ne eivät olleet katkeria tunnontuskan, mutta ei liioin ilokyyneliäkään. Ne olivat katumuksen ja toivon kyyneliä, jotka vuotivat hänen sielunsa äärettömässä pimeydessä ja loistivat kuin tähdenlennot yössä.
IX
Oli kolmas ilta Decherchin perheen vankilasta vapautuksesta. Kylässä ei enää puhuttu tapahtumasta muulloin kuin arvailtaessa Annesan katoamisen syytä. Häntä ei ollut kuulunut kotiin.
Minne hän olikaan joutunut? Monet sanoivat, että hän piileskeli ukko Castigun lammastarhassa. Hänen luultiin sairastuneen säikähdyksestä; hänessä kaiketi oli kuumetta, niin ettei häntä voitu siirtää muualle. Toiset vakuuttivat nähneensä hänet kylällä ja kirkkoherra Virdiksen luona; hän oli muka koko ajan ollut siellä. Toiset taas väittivät, että postimies oli tuonut Nuorosta Annesalta kirjeen, joka oli osoitettu donna Rachelelle. Miksi hän ei palannut? Miksi hän pelkäsi pidättämistä? Sekaisia, outoja huhuja kierteli vielä tapahtumien kulkua seuraavien keskuudessa. Lääkärien toimittamassa ruumiinavauksessa oli todettu, että vanhus oli kuollut luonnollisen kuoleman, hengenahdistuskohtaukseen. Mutta tuo kohtaus kaiketi johtui Annesan huolimattomuudesta; tämä ei ollut antanut potilaalle lääkärin määräämiä rauhoittavia lääkkeitä. Se ei tosin sinänsä ollut suuri asia, mutta pieninkin laiminlyönti on rangaistava. Annesa siis pelkäsi eikä uskaltanut palata kotiin. Saataisiinpa nähdä, että vielä kestäisi kauan, ennenkuin hän näyttäytyisi. Decherchit vakuuttivat, etteivät he tienneet mitään hänestä. Molemmat ukot kävivät mustissaan surren vainajaa huolimatta siitä, että tämä oli ollut heille ristinä, eivät liikkuneet kotoa minnekään ja ottivat vastaan vain ani harvoja vieraita. Donna Rachele ei liioin näyttäytynyt. Paulu oli äreä, ja jos joku häneltä pyysi tietoja Annesasta, hän tiuskaisi:
— Pitäkää huoli omista asioistanne; Annesa on, missä suvaitsee olla!
Gantine lörpötteli mielellään. Kuultuaan kerrottavan _tapauksesta_ hän oitis palasi kylään. Heti kun Paulu oli päässyt vankilasta hän kysyi Gantinelta:
— Mitä teet täällä? Ota heti kapistuksesi ja palaa korpeen.
— Mitäkö teen täällä? Eikö minun pidä huolehtia Annesasta?
— Annesa tulee toimeen ilman sinun apuasi. Mene matkoihisi.
Mutta Gantine uhmaili. Hän kierteli kylää, lörpötteli, kysyi ja antoi tietoja. Hän kävi ukko Castigun lammastarhassa, naputti kirkkoherra Virdiksen ovelle. Annesaa hän vain ei tavannut. Ihmiset alkoivat ivailla häntä. Joku sanoi:
— Ehkä Annesa lähti sinun luoksesi korpeen! Ehkä kuljitte eri teitä.
Silloin Gantine, joka sisimmässään kärsi tästä kaikesta, vaikk'ei tahtonut näyttää sitä, oli tietävinään, missä Annesa hymyili.
— Hän lähti Nuoroon. Hän meni sinne postinkuljettajan rattaissa isäntäväkeni pidättämisen jälkeisenä päivänä. Hän oleskelee pastori Virdiksen sisarentyttären luona, joka on naimisissa nuorolaisen kauppiaan kanssa.
— Mutta miksi hän ei palaa?
— Siksi, että hän kammoksuu teidän panetteluanne, typerät ja ilkeät ihmiset!
Ja Gantine parka kulki talosta taloon kuunnellen juoruja, ja sitten hän riensi donna Rachelen luo, jonka kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet, mutta joissa oli marttyyrin autuas ilme, ja tämän naisen edessä hän itki raivosta ja levottomuudesta kuin sairas lapsi.
* * * * *
Pappi Virdis istui, yllään lyhyt takki ja pitkät housut, jalassa tallukat, ilman valetukkaa ja nenäliinaa, talonsa puuparvekkeella lukien rukouskirjaansa. Hän näytti suuresti muuttuneelta. Tuli ajatelleeksi, että hän oli kuin lintu, josta on kynitty koreimmat höyhenet.