Part 12

Punasinervä sarastus heijastui kelmeänä rotkoon. Annesa nousi ja katsoi ulos halkeamasta. Vallitsi syvä hiljaisuus. Taivas oli pilvien peitossa. Valkoiset usvavyöt kiersivät siellä täällä laaksossa ja vuorten kuvetta kuin hopeiset joenuomat.

Kuilun syvyydestä alkoi äkkiä kuulua valittavaa kirkunaa. Annesa vetäytyi pois raon äärestä ja istuutui jälleen kivelle odottamaan. Äsken hän oli unenhorroksissa kuvitellut liikkuvansa ja näkevänsä hirvittäviä asioita, nyt hän taas todellisuuteen palattuaan luuli näkevänsä unta.

Epämääräiset ja sekavat harhakuvat liitivät hänen säikähtyneiden silmiensä ohi. Halkeaman edessä kohoavan kallion ääripiirteet muistuttivat Annesasta hänen uhrinsa kasvojen sivukuvaa. Ukko Zua oli yhä vielä elossa ja istui talon oven edessä don Simonen ja setä Cosimun kanssa ja kertoi äkäisellä äänellään sotaseikkailujaan:

— ... Äkkiä rupesi rumpu pärisemään, sitten toinen, sitten tuhat rumpua... aivan kuin olisi koittanut tuomiopäivä, jolloin Jeesus Kristus tulee taivaasta maan päälle ja vuoret halkeavat. Kaikki kavahtivat pystyyn, aivan kuin sielut, jotka odottavat tuomiohetkeä...

Annesa kuvitteli istuvansa ulko-oven kynnyksellä kuuntelemassa kaamean kauhun vallassa. Hän ei uskonut Jumalaan eikä viimeiseen tuomioon, mutta silti vanhuksen sanat säikyttivät häntä.

Viimein ukko Castigu palasi.

— Hei, rosvo! hän virkkoi leikkisästi ryömiessään rotkoon kädessään kannellinen saviastia. Poliisi tulee!

— Setä hyvä, älkää puhuko noin, Annesa rukoili painaen käsiään sydämelleen — ei tässä ole leikinlasku paikallaan. Kertokaa, kertokaa!

— Don Paulua ei ole vielä saatu pidätetyksi, mutta häntä etsitään kaikkialta. Sinuakin etsitään. Kaikki lähitalot on tarkastettu, täti Annan hökkeli, kirkkoherra Virdiksen pappila, Franchisca Perran asunto...

Annesa kuunteli silmät levällään, kuin olisi juuri kavahtanut unesta.

— Missähän Paulu on? Missä luulette hänen piileskelevän?

— Kyyhkyseni, kaiketi täällä housuntaskussani! vanhus vastasi pistäen käden taskuunsa. Kuinka voit kuvitellakaan, että minä tietäisin? Juo vähän maitoa ja syö pala leipää.

— Kertokaa nyt minulle! Annesa tiukkasi. Kävittekö kylässä?

— Kävin kuin kävinkin. Puhuin pastori Virdiksen kanssa. Hän luulee, että koko juttu nukkuu nahkoihinsa, sillä hän pitää teitä kaikkia syyttöminä. Tänään tulee Nuorosta kaksi lääkäriä toimittamaan ruumiinavauksen. Muutaman tunnin kuluttua veljenpoikani Ballore tulee tänne tuomaan tietoja. Sitten taas minä vuorostani käyn täällä.

Annesa laski maitoruukun ja leivän syrjään voimatta maistaa mitään.

Kädet helmassa ja silmät tuijottaen tyhjään avaruuteen hän istui liikkumattomana, mutta nyt hän ei enää uneksinut.

— Jollei mitään ole tapahtunut, ei voi mitään seuratakaan.

Nuo toiset saattoivat toivoa; hän ei enää toivonut.

"_He_ etsivät minua etsimistään", Annesa ajatteli tuntien melkein ruumiillista inhoa. — "Loppujen lopuksi he löytävät minut täältä tai jostakin muualta. On ehkä parasta, että lähden pois. Hän, vainaja, puhuu nyt ja ilmaisee oppineille lääkäreille salaisuuden. Sitä varten hänet on kaivettu haudasta. Hän puhuu, hän puhuu!"

Ja yhä vielä Annesa tunsi vihaavansa häntä.

"He ovat etsineet minua vanhan täti Franchiscankin luota. Eukkoparka, mitähän hän ajatellee minusta"?

Hän kuvitteli näkevänsä tuon sairaan, vanhan naisen; hän oli usein käynyt viemässä tälle ruokaa ja siivoamassa hänen kurjan mökkinsä. Franchisca oli yhtä hyvä ja kärsivällinen kuin hengenahdistusta poteva ukko oli ollut ärtyisä ja häijy. Joka kerta kun Annesa vei vanhalle naiselle ruokaa, tämä suuteli hänen kättään ja itki kiitollisuudesta.

"Jospa vainaja olisi ollut samanlainen!" tyttöpoloinen ajatteli. "Ja mitä täti Franchisca nyt sanookaan? Hän kaiketi vuodattaa kuumia kyyneliä muistellessaan suudelleensa minun kättäni".

* * * * *

Myöhemmin Annesa tunsi janon kuivaavan kurkkuaan ja joi vähän maitoa. Syvän hiljaisuuden rohkaisemana hän pisti päänsä ulos kallion raosta ja katseli kauan rotkon jyrkkää rinnettä. Päivä oli autereinen ja kuuma. Merenrannikon liituvuoret näyttivät tulevan lähemmäksi. Syvällä avaran laakson pohjalla erottui tien uoma, pensastoja, puro, mutta vuoren kaltaalla aallehti usvia ja varjoja, jotka näyttivät isoilta kallioille levitetyiltä verhoilta. Valittava kirkuna, jota Annesa oli kuullut päivänkoitteesta alkaen, kaikui nyt terävämpänä ja selvempänä ja kuulosti ihmisääneltä.

Hän alkoi jo luulla sitä paimenen hätähuudoksi, mutta huomasi samassa kaksi korppikotkaa, jotka olivat tehneet pesänsä kallion komeroon. Linnut ajelivat takaa toisiaan lennellen puusta puuhun alempana kuilussa. Mutta äkkiä koiras lenti korkealle yläilmoihin ikäänkuin tähystysretkelle, laskeutui sitten alas ja alkoi räpytellä naaraan ympärillä. Tämä houkutteli sitä valittavalla kirkunallaan, joka uhkui hurjaa hellyyttä.

Tämän jälkeen molemmat rakastelevat linnut kohosivat lähellä rotkoa kasvavan rautatammen latvaan, ja niiden lemmenhuudot tuntuivat luovan eloa koko jylhän suuripiirteisen maiseman yksinäisyyteen.

Annesa ajatteli rakastettuaan, joka samoin kuin hän piileskeli jossakin tuntemattomassa paikassa, ja tunsi menetetyn onnensa koko haikeuden.

— He julistavat tuomioni ja telkeävät minut kaukaiseen vankilaan.

Siellä hän muistelisi Pauluaan niin kuin langenneet enkelit Herraa Jumalaa. Eikä hän enää koskaan saisi mitään tietoa hänestä, sillä eihän Paulu enää voisi edes ajatella häntä, murhan tekijää!

— Miksi teinkään sen? hän kysyi itseltään langeten polvilleen. Jumala sanoo: "Älä tapa, älä tee huorin". Minä olen ummistanut silmäni Jumalan valolta ja langennut, samoin kuin kaikki, jotka eivät varo askeliaan.

Annesa heltyi jälleen itkuun ja löi otsaansa kallioon. Mutta hänen sisimmässään alkoi jo koittaa himmeä valo kiinnittäen hänen katseensa kauas etäisyyteen, ohjaten häntä, samoin kuin majakan valo opastaa merenkävijää kautta pimeän, keskellä myrskyisän meren riehuvaa raivoa.

VIII

Ukko Castigu palasi vasta auringonlaskun tienoissa. Annesa pani merkille, että hän oli totinen ja levoton.

— Ovatko vanginneet Paulun?

— Hän ilmoittautui vapaaehtoisesti. Siinä hän teki typerästi.

— Miksi niin typerästi? Uskotteko kenties, että hän on syyllinen? No niin, saammehan nähdä, kun lääkärit ovat tarkastaneet ruumiin ja kuollut tekee tunnustuksensa. Sittenhän saamme nähdä, onko ukko piesty kuoliaaksi, saamme nähdä, mitä ruumis puhuu.

— Sinä hourit, Annesa. Annahan tunnustella valtimoasi: sinussa on kuumetta. Etkä ole kajonnut ruokaan. Miksi?

Ukko Castigu koetteli hänen valtasuontaan ja loi häneen terävän katseen. Annesa tuijotti takaisin, silmät surullisina, heijastaen tuskaa ja heikkoutta. Hän irroitti kätensä paimenen kourasta, painoi sitä hänen povelleen, työntäen häntä luotaan ja huutaen:

— Tekin siis uskotte, että he ovat syyllisiä! Te, kurja mies, joka olette syönyt heidän leipäänsä ja nukkunut heidän kattonsa alla! Kuka sitten enää uskoo heidän viattomuuteensa?

— Rauhoitu nainen! Olet raivoissasi, minkä hyvin käsitän, mutta älä suutu minulle. Malta mielesi ja kuuntele; punnitaan sitten yhdessä asiaa. Ei kukaan usko lujemmin kuin minä, että isäntäväkesi on viaton. Itkin koko menneen yön ja koko tämän päivän. Itkin heidän onnettomuuttaan, niinkuin itketään vainajia. Kuule siis, mitä neuvon: Sinun pitää puhua pappi Virdiksen kanssa.

Annesa rauhoittui, istuutui jälleen kivelle, mutta ei sanonut mitään. Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin estääkseen itseään huomaamattaan puhumasta. Paimen kumartui häneen päin laskien kätensä hänen päälaelleen.

— Mitä sanot, Annesa? Minun mielestäni...

Annesa pudisti päätään.

— Alussa pidit kovaa ääntä, nyt vaikenet kuin muuri. Minähän tosin kehoitin sinua vaikenemaan. Mutta eilisestä on tapahtunut paljon asioita.

— Minulla ei ollut eilen, ei ole tänään eikä koskaan tule olemaan kenellekään sanottavaa yhtään mitään! hän huudahti käheästi. Miksi tahdotte, että puhuisin papille?

— Neuvotellaksenne, mitä on tehtävä.

Annesa pudisti toistamiseen päätään.

— Joka tapauksessa minä tänä iltana tai huomenna lähden kylään: saan kaiketi silloin tietää jotakin.

— Älkää vain sanoko, että minä olen täällä. Otitte minut turviinne, älkää siis ilmiantako minua. Se olisi Juudaksen työ.

— Mokomaan puheeseen ei kannata vastata! paimen virkkoi paheksuen. Sitten hän heltyi, hyväili hänen otsaansa ja lykkäsi maitoastian hänen eteensä. Sinussa on kuumetta. Jätän tähän viittani, myöhemmin tuon sinulle olkipatjan. Älä pelkää. Täällä olet yhtä hyvässä turvassa kuin äitisi kohdussa.

Huolimatta paimenen rauhoitteluista ei Annesa tuntenut oloaan turvalliseksi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jonkin kivihirviön kohdussa tai teljettynä samankaltaiseen hautaan kuin vuoren huipulle haudattu jättiläinen. Hänetkin oli kurjan kohtalon katala juoni johtanut tähän hautaan. Mutta niin kauan kuin voimia riitti, hän aikoi kapinoida sitä vastaan ja taistella. "Ukko Castigu on arvannut kaiken", hän tuumi itsekseen. "Hän tahtoo, että tunnustaisin kaiken papille. Mutta minä en tahdo... en ainakaan vielä".

Toinenkin kuumeen ja ahdistuksen täyttämä yö kului. Annesa tunsi voimiensa olevan loppumaisillaan. Kivilohkareet tuntuivat murskaavan hänet painollaan, ja hän kuvitteli, että vankila oli juuri tämäntapainen elinaikainen lymypaikka. Kuumehoureet kiihoittivat häntä pakenemaan. Hirvittävä painajainen tuntui tukehduttavan hänet. Hän luuli makaavansa mustan peitteen alla, jonka päällä lepäsi hänen uhrinsa. Kolme lääkäriä oli kumartuneena sen yli mutisten outoja sanoja. Hänen täytyi paeta. Mutta minne? Koko maailma oli täynnä vaaroja ja kauhua.

Uusi päivä valkeni, ja taas aurinko meni mailleen. Ukko Castigun tuomat uutiset olivat aina lamauttavia. Hän ei tiennyt mitään lääkärien toimittamasta ruumiin tarkastuksesta eikä pitkistä kuulusteluista, joilla tutkintatuomari kiusasi syytettyjä.

— Ehkä jo huomenna entinen isäntäväkeni viedään Nuoron vankilaan. Ajattele, Annesa, ajattele, ukko Castigu vaikeroi pannen epätoivoissaan kätensä ristiin. Don Simone ja donna Rachele kahleissa vanginkuljettajan rattaille kuin tavalliset raa'at pahantekijät! Siitä jo kivetkin voivat heltyä kyyneliin.

— Mitä siis on tehtävä? vanhus toisti.

He loivat toisiinsa epätoivoisia katseita. Sitten Annesa virkkoi:

— Mutta entä sukulaiset, miksi eivät he tule väliin ja hanki asianajajaa?

— Sukulaiset? Etkö tiedä, ettei rakkailta sukulaisilta yleensä voi odottaa mitään. Ei yksikään heistä ole liikuttanut pikkusormeaankaan. Ainoastaan pastori Virdis on yrittänyt auttaa heitä. Mutta mitä hän voi tehdä? Kuulehan, tyttö, minun melkein tekisi mieleni ottaa syy omille niskoilleni pelastaakseni heidät...

— Silloin sanottaisiin, että te vain olette ollut rikostoverina, Annesa sanoi surullisesti.

Tuo vilpitön kansanmies, joka ei nähnyt muuta pelastuskeinoa, tahtoi uhrata vapautensa rakastetun entisen isäntäväkensä hyväksi. Hän tuli taas kolmannen päivän iltana rotkoluolaan ja istuutui Annesan viereen.

— Mitä teillä on kerrottavana? tämä kysyi ääni entistään kumeampana. Mitä uutta?

— Kaikki sanovat, että sinun pitäisi antautua oikeuden käsiin. Koska hän lymyilee, hän varmaankin tietää jotakin, niin he ajattelevat. Pastori Virdiskin on sitä mieltä. Hän se juuri kehoitti Paulua vapaaehtoisesti palaamaan ja toivoo sinunkin tekevän samoin.

— Mitä hän sitten tietää minusta?

— Annesa, hän tietää, että minä tapaan sinua...

— Te olette siis pettänyt minut! Annesa huusi kavahtaen pystyyn. Olette Juudas, vielä pahempi kuin Juudas. Olette pettänyt naisparan. Nyt ei enää muuta kuin sidotte minut ja jätätte oikeuden käsiin.

— Älä nyt joutavia, vanhus virkkoi tyynesti ja surullisesti. Kuulehan! En minä ole pettänyt sinua. Kävin pastori Virdiksen luona, hän kun on ainoa ihminen, joka välittää onnettomasta isäntäväestämme ja tahtoo pelastaa heidät hinnasta mistä tahansa. Omalla kustannuksellaan hän on kutsunut puolustusasianajajan Nuorosta. Hän myöskin neuvoi Paulua vapaaehtoisesti palaamaan. Hän sanoi minulle: "Antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin tilaisuuden puhua Annesan kanssa; hän ehkä on ainoa, joka voisi pelastaa hyväntekijänsä. Heidän kohtalonsa on hänen käsissään aivan kuin lelu lapsen käsissä". Annesa, kallista korvasi kahden rehellisen miehen sanoille! En minä eikä Virdis ole koskaan tehnyt epärehellistä tekoa, emmekä nytkään aio ruveta tekemään pahaa emmekä vainoamaan onnetonta naista. Itsehän muutoin sanoit, että ajattelet vain, miten saisit heidät pelastetuksi. Sama on meidänkin tarkoituksemme. Niin, Annesa, heidät on pelastettava.

Annesa itki nojaten päätään kallioon. Hän vaistosi, että vanhus oli oikeassa. Mitä hän oikeastaan odotti? Kolme päivää oli kulunut, eikä hän ollut tehnyt mitään, ei ollut yrittänyt mitään heidän auttamisekseen. Nyt täytyi lähteä liikkeelle ja voittaa se synkkä luonnonvaisto, joka pakotti häntä piileskelemään haavoittuneen pedon lailla.

— Jollet uskalla palata kylään, pastori Virdis tulee tänne. Eihän muutoin kukaan pakota sinua tekemään, mitä et itse tahdo. Mutta onhan sinulla toki omatunto. Mitä se kehoittaa sinua tekemään?

— Sitä en saa sanoa teille! Annesa vastasi nousten ylpeänä. Pyytäkää pappia tulemaan tänne.

* * * * *

Heidän kohtaamisensa tapahtui pienen autiona olevan vuoristokirkon pylväskäytävässä.

Oli vielä melkein pimeä. Kuu laski harmaansiniselle taivaanrannalle, jota reunustivat tummat pilvet. Idässä häämöitti jo meri vaaleana ja utuisena. Olisi voinut luulla, että oli myöhäinen iltahämärä.

Pappi Virdis oli tullut vuorelle jalan ja oli kiivetessään kaatunut ja satuttanut kätensä. Mutta vähät siitä; hän oli tottunut sellaisiin pieniin tapaturmiin. Kävellä taapertaessaan tämä pyylevä mies kompastui helposti varsinkin yöllä loukaten itseään. Jos hän taas liikkui ratsain, hevonen usein kompastui, terävä rautatammen oksa raapaisi hänen kasvojaan tai riuhtaisi valetukan päästä. Ilkeät ja heikkouskoiset ihmiset hokivat, että nämä pienet vahingot aina sattuivat kunnon hengenmiehelle päivällisen tai illallisen jälkeen. Tosiasia oli tällä kertaa kuitenkin se, että sekä päivällisestä että illallisesta oli kulunut hyvän aikaa, mutta hän oli vain kaatunut, vaikka oli kuutamo ja vaikka ukko Castigu oli hänen oppaanaan.

Annesa tapasi kirkkoherran istumasta pienen kirkon pylväskäytävän matalalla muurilla, kauhtana käärittynä polviin asti, tuttu puna- ja siniruutuinen nenäliina kiedottuna vahingoittuneen käden ympärille. Hän rukoili ääneen ja loi katseensa kauas aukosta näkyvää taivaanrantaa kohti, jossa kuu teki laskuaan kelmeänä ja alakuloisena.

Annesan tullessa pappi tuijotti häneen pienillä harmailla silmillään, mutta ei silti näyttänyt huomaavan häntä yhä edelleen hartaasti rukoillessaan. Annesa katseli häntä hämmästyneenä: pappi näytti muuttuneelta. Hän ei ollut niin pullea eikä turpea kuin tavallisesti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, melkein kelmeät, ja posket riippuivat velttoina. Hänen leukaansa oli alkaen suupielistä ilmestynyt kaksi uutta, syvää ryppyä. Hän näytti suuttuneelta ja surulliselta, mutta se tuntui lapsen suuttumukselta ja surulta.

— No niin! hän äkkiä virkkoi kooten käteensä pienen, mustan rukousnauhansa.

— Tässä nyt siis ollaan. Tule lähemmäksi, tähän näin!

Annesa istuutui hänen viereensä muurin reunalle. Siitä hetkestä he eivät enää katsoneet toisiinsa, molemmat vain tuijottivat kolkkoon kaukaisuuteen, missä kuu himmeni himmenemistään ja taivas oli harsojen peitossa, jotka toinen toisensa perästä hitaasti vaipuivat etäisimpien vuorten taakse.

Annesa alkoi puhua:

— Minua suuresti pahoittaa, että olette vaivautunut tulemaan tänne vuoristoon asti. Oletteko vielä loukannut kätenne? Jospa olisin tiennyt! Mutta eilisiltaan asti pelkäsin. Olen heikko nainen, arvoisa kirkkoherra. Antakaa minulle anteeksi. Viime yönä ajattelin tarkoin tilaani ja olin jo päättänyt palata kylään, mutta setä Castigu neuvoi minua edelleen pysymään lymypaikassani. Tahdoin itse ilmoittautua poliisille, koska se kerran tahtoo vangita minutkin.

— Kerro nyt minulle kaikki, nipasta napaan! vanha pappi kehoitti.

Annesa kertoi, miten hän oli paennut tänne vuorille.

— Tahdon kuulla enemmän. Kerro minulle, millä tavoin vanhuksen kuolema tapahtui.

— Johan tiedätte sen...

— Yhdentekevää. Kerro kuitenkin.

Annesa alkoi puhua soinnuttomalla, kylmällä äänellä toistaen kaiken, minkä oli sanonut "hyväntekijöilleen".

— Tämä on totinen tosi. Siinä tein väärin, etten heti kutsunut talon väkeä kokoon, kun huomasin vanhuksen kuolleeksi.

Pappi Virdis kuunteli ja hengitti syvään, melkein läähättäen. Annesa ei katsonut häneen, mutta kuuli väsyneen miehen huohotuksen, ja hänestä tuntui, ettei pappi vähääkään ottanut huomioon, mitä hän sanoi.

— Sinä et puhu totta, Annesa, hän huomautti lopulta, liikahtamatta, yhä nojaten selkäänsä ja päätään kiviseinään. Minä olen tullut tänne ainoastaan kuullakseni totuuden.

Annesa ei vastannut.

— Kuule, Annesa! Minä en esiinny täällä tuomarina enkä ripittäjänä. Tuomari kyllä osaa temmata totuuden suustasi kuin madonsyömän hampaan, ennenkuin itse huomaatkaan. Rippi-isän puoleen voit kääntyä, silloin kun siihen tunnet tarvetta. Olen tullut tänne ainoastaan ihmisenä — ihmisenä, joka rakastaa lähimmäisiään ja tahtoisi auttaa heitä. Jos näet vanhuksen kaatuvan, totta kai tahdot auttaa häntä? Jollet niin tekisi et olisi ihmisolento, vaan järjetön elukka. Mutta riittää jo. En ole tullut tänne saarnaamaan. Tulin vain sanomaan, että tahdon auttaa hyväntekijöitäsi ja auttaa heitä, kaatuneita, nousemaan. Ja siinä sinun tulee auttaa minua.

— Tuon kaiken tiedän, ja olen valmis tekemään, mitä voin. Mitä minun pitää tehdä? Enkö ole tähän asti noudattanut hyväntekijöitteni neuvoja? He kehoittivat minua piilottautumaan, ja niin olenkin tehnyt. He kehoittivat minua vaikenemaan, ja olen vaiennut.

— No niin. Mutta nyt sinun on puhuttava. Sinun on tunnustettava totuus. Siinä kaikki.

— Sen olen jo tehnyt, Annesa vakuutti.

Silloin pappi hiljensi ääntään.

— Ei! Annesa, sinä et ole sanonut totuutta. Minä kuitenkin tiedän sen ja olen aavistanut sitä jo vuosikausia, olen nähnyt sen totuuden kasvavan rinnan sinun kanssasi, ja se on peloittava totuus. Se on kuin käärme, joka on kasvanut ja varttunut kilvan sinun kanssasi ja kietoutunut ruumiisi, käsivarsiesi ja kaulasi ympäri ja on sama kuin sinä itse. Nainen ja käärme... se olento, jonka nimi on Annesa.

— Herra pastori, älkää puhuko noin! Annesa rukoili silmät levällään, loukkautuneena ja samalla peloissaan. Mitä minä sitten olen tehnyt?

— Mitäkö olet tehnyt? Sen tiedät sanomattanikin. Tunnet kai tarinan käärmeestä, joka puremallaan myrkytti sen miehen, joka oli kätkenyt sen povelleen. En aio ruveta saarnaamaan, johan sen sanoin, mutta yhden asian mainitsen sinulle. Paulu tuli hakemaan turvaa minun kodistani, kun joku oli varoittanut häntä. Minä otin hänet turviini, samoin kuin ukko Castigu tarjosi sinulle suojapaikan. Koettelemuksen hetkenä hän ilmaisi minulle kaikki.

— Mitä hän on voinut sanoa? Että Paulu ja minä olemme rakastaneet toisiamme? Mutta enkö ole muuten aina täyttänyt velvollisuuttani? Mitä pahaa olen tehnyt?

— Nyt käärme puhuu! Mitäkö pahaa olet tehnyt? Olet tehnyt syntiä. Eikö se mielestäsi ole mitään?

— No niin, olen tehnyt syntiä. Mutta olen vahingoittanut vain itseäni.

— Mutta sinulla ei ollut sen enempää oikeutta vahingoittaa itseäsi kuin muitakaan. Jumala on antanut sinulle puhtaan sielun, mutta sinä olet tahrannut sen ja tahdot laskea sen Herran eteen saastaisena riepuna. Olet painautunut lokaan, olet kohdellut itseäsi kuin pahinta vihamiestäsi.

— Se on totta, se on totta!

— Tämä on kaikkein suurin rikoksesi. Sielusi on ulkoapäin valkeaksi sivuttu, mutta sisältä se on mätä kuin ruumis haudassaan. Ja se on turmellut ja saastuttanut sinut. Valkeaksi sivuttu hauta: ulkoa hyvä nähdä, mutta täynnänsä kuolleitten luita ja raadollisuutta.

— Herra pastori! Herra pastori! Annesa vaikeroi kätkien kasvonsa käsiinsä.

— Anna minun jatkaa! Puhun sinulle näin siksi, että tiedän sinun ymmärtävän minua. Joku toinen nainen ei olisi minua ymmärtänyt, mutta sinä olet erilainen kuin muut, olet älykäs; ja ehkä jo monesti olet itseksesi sanonut samaa, mitä minä nyt sinulle toistan. Annesa, enkö ole monesti torunut sinua, kun et ole käynyt kirkossa etkä ole rukouksin kääntynyt Herran puoleen! Jo vuosikausia sitten eksyit oikealta tieltä, ja minä seurasin sinua, tai oikeammin, odotin sinua palaavaksi. Mutta en olisi uskonut, että niin sokeasti syöksyisit kuilun pohjaan. Kuka nyt voi sinua pelastaa?

Annesa ei vastannut. Vanhan papin sanat olivat yksinkertaiset, jopa jokapäiväiset, ja hän oli lausunut ne monta kertaa ennenkin. Mutta nyt hänen äänensä oli vakava ja vakuuttava, ja siinä väreili enemmän sääliä kuin soimausta, enemmän surua kuin sääliä. Jokainen hänen sanansa vajosi Annesan sydämeen kuin kivi suohon puhkaistuaan ensin sen kolkon, pahalle löyhkäävän, lokaisen pinnan.

— Jumala yksin voi sinut pelastaa, pappi jatkoi yhä hiljentäen ääntään. Sinä olet tehnyt itsesi syypääksi hairahdukseen toisensa jälkeen, sillä sellainen on sen ihmisen kohtalo, joka eksyy vääryyden tielle. Mutta ainoastaan kuolleiden on mahdoton nousta; elävät kohoavat jälleen pystyyn langettuaan, sairaat voivat parantua. Sanoin äsken, että sielusi on kuollut, mutta se oli väärin sanottu, sillä sielu ei kuole. Mutta sinun sielusi on sairas, siihen on tarttunut rutto, joka myrkyttää koko ilman ympärilläsi. Koettakaamme parantaa se. Annesa, vastaa kysymykseeni: Uskotko Jumalaan? Et vastaa. Vakuutan sinulle: En ole nyt sinun rippi-isäsi enkä tuomarisi, vaan lääkärisi.

— En tiedä, Annesa vastasi. Totta kyllä en enää moneen vuoteen ole uskonut Jumalaan, kun liian monet onnettomuudet ovat kohdanneet _meidän_ perhettämme, aivan kuin salama olisi iskenyt moneen kertaan samaan puuhun. Niin, liian monet! Ja kuitenkin hyväntekijäni ovat rehellistä, Jumalaa pelkäävää väkeä. Miksi Herra on siis heitä kiduttanut ja yhä edelleen ahdistaa heitä? Mutta näinä päivinä olen joskus ajatellut Jumalaa, ja nyt luulen, että olette oikeassa, herra pastori, mutta en ole häijy, niinkuin näytte arvelevan. Olen tehnyt pahaa itselleni, mutta ainoastaan voidakseni tehdä hyvää toisille. Ja sanon vielä kerran, että olen valmis; sanokaa vain, mitä minun on tehtävä. Pitääkö minun sanoa, että olen tappanut ukko Zuan? Olen valmis. Sanon näinikään: 'Vihasin häntä, ja tapoin hänet. Pankaa minut rautoihin, heittäkää minut pimeään vankilaan, niinkuin kivi kaivoon, älköönkä kukaan sitten enää kuulko minusta puhuttavan'. Mutta uskovatko he puhettani?

— He eivät usko sinua, sillä se ei ole totta.

— Mikä siis on totta? Mitä minulta vaaditaan, herra pastori? Annesa huusi, ääni karheana. Sanokaa se minulle!

— Sanon sen totisesti sinulle. Näin sinun tulee puhua: "Minä yksin olen syyllinen. En tappanut häntä vihasta, enkä rakkaudesta, vaan tavoitellen omaa itsekästä etuani. Olen käärme ja nainen, olen vuosikausia kierrellyt kielletyn puun ympärillä ja olen viekoitellut heikon miehen tekemään syntiä kanssani. Ja kyllästyttyäni lihanhimoon olen kohdistanut pyyteeni muuhun: Tahdon kahlehtia tuon miehen itseeni toisenlaisilla siteillä".

— En käsitä, en käsitä mitään, Annesa mutisi. Sanokaa se minulle toisin, selvemmin sanoin.

— No niin, sinun pitää sanoa näin: "Surmasin vanhuksen luulotellakseni ihmisille, jos rikos tulisi ilmi, että Paulu oli rikoksen tekijä ja että minä olin hänen rikostoverinsa. Tätä rikosta tahdoin käyttää aseena kahlehtiakseni hänet ainaiseksi itseeni".

— Vai sillä tavoin minun pitää sanoa? Ja luuletteko, että he uskoisivat sen?

— Totta kai, sillä sehän on totta.

Annesa kavahti pystyyn jäykkänä ja kalman kalpeana puristaen kädet nyrkkiin. Hänen silmänsä mulkoilivat ja loivat lopulta pappiin hurjan, lasimaisen katseen.

— Pastori Virdis! Pauluko on sanonut teille...? Hänkö se on? Tahdon tietää sen heti. Sanokaa minulle heti, ettei se ole totta; muuten...

Pappi ei liikahtanut, ei katsonut häneen. Selvällä äänellä, joka kuulosti ivalliselta, mutta oli surullinen ja aivan toisenlainen kuin se lempeä ja sääliä uhkuva ääni, jolla hän siihen asti oli puhunut, hän kysyi: