Part 11

Vanhemmista kerrotaan seuraavaa. Isä oli luonteeltaan jäykkä ja kiivas, elämänkäsitykseltään itsenäinen; äiti lempeä, tunteellinen. Molemmat liittyivät Kannuksessa herännäisiin, mutta siitä huolimatta osottautui varsinkin edellinen tavallisia uskonveljiään vapaamielisemmäksi. Pastori kirjoitti huolellisesti saarnansa, luki ne ulkoa ja saarnasi sitten, näennäisesti aivan vapaasti, voimakkaasti ja liikuttavastikin. Mieskohtaisesti hän lämmöllä ja reippaasti puhutteli heränneitä ystäviään, mutta arvonannolla hän kohteli suruttomiakin seurakuntalaisia. Säännöllistä kotihartautta ei pidetty pappilassa, mutta seuroja joskus. Niihin isä ei kuitenkaan vaatinut lapsiaan tulemaan, yhtä vähän kuin hän heille antoi uskonnollisia opetuksia tai ohjeita; hänestä oli herätys Jumalan vaikutuksessa eikä ihmisen -- ei isänkään -- tyrkytyksessä. Muutenkin isä vähemmän kuin äiti näytti huolehtivan lasten kasvatuksesta; hän eli omissa toimissaan jättäen kodin sisäisen elämän vaimonsa käsiin. Harvoin hän siis lapsiaan torui, mutta järjestystä hän vaati ja, milloin niiksi tuli, hän saattoi vesojaan vakavastikin kurittaa. Tällaisena, tasaisena, ankaranakin -- joskaan ei enemmän muita kuin itseänsä kohtaan -- paraasta päästä antaen jokaisen vapaasti hoitaa asiansa hän saavutti sekä kunnioitusta että rakkautta niin lapsiltaan kuin seurakuntalaisiltaan. Heränneistä on sanottu, etteivät he ymmärtäneet lasten luonnetta, vaan pitivät niitä liian ahtaassa ja kovassa kurissa, ja seurauksena siitä oli, että moni näistä päästyänsä vapaampiin oloihin ei kyennyt pidättämään itseään, vaan hukkui hurjisteluihin. Gummerus menetteli toisin ja totuttaen lapsiaan vapauteen hän säästyi moisista katkerista kokemuksista.

Jos isältä näytti lempeyttä puuttuvan, hän kun esim. ei koskaan lapsiaan hyväillyt, niin oli sitä yllin kyllin äidillä. Aina hän kohteli lapsiaan sydämellisesti, hellästi, olematta silti hemmotteleva tai leväperäinen kasvatuksessaan. Häneen lapset lähinnä turvasivatkin, ja täydestä syystä; kaikessa vaatimattomuudessaan oli Emma Gummerus erinomainen äiti. Kaupungissa syntyneenä hän oli saanut paremman kasvatuksen kuin tavan mukaan papintyttärille oli tarjona maalla, ja olihan se tarpeen, koska vanhempien tehtävänä myöskin oli antaa lapsille se alkuopetus, jota kouluunpääsy edellytti -- niin ainakin kunnes vanhemmat sisarukset kykenivät opettamalla nuorempiansa heitä auttamaan. Sitä tärkeämpi oli äidin luontainen lahjakkuus, joka ei ollut vähempi pään kuin sydämen puolesta. Hänen kirjeensä ovat esitystavaltaan sujuvia, välittömiä niinkuin mahdollista on vain silloin kun kirjoittajan ajatus- ja tunne-elämä on vilkas ja herkkä. Vaikkei olisikaan tiettynä, että hän joskus puki mietteensä ja tunteensa runomittaankin, saattaisi jo hänen kirjeistään päättää, että vanhin poika oli äidiltään perinyt kirjailijalahjansa. Mutta kaiken mainitun kruunasi ylitsevuotava, uhrautuva äidinrakkaus. Uskonnollisuudeltaan äiti oli hyvin harras ja, niinkuin naiset ainakin, milloin ovat täydestä sydämestään johonkin suuntaan antautuneet, vähemmin taipuvainen myöntämään oikeutta vapaalle katsantotavalle. Hänen mielestään tuli lasten ottaa osaa hartausharjotuksiin, hän vastusti huvituksia, jotka isän mielestä olivat luvallisia ja viattomia, ja aina hän myöskin lastensa kanssa puhui uskonnollisista seikoista. Sanotaan, ettei ollut sitä iltaa, jolloin hän ei olisi kulkenut vuoteelta vuoteelle puhutellen ja siunaten joka lasta. Sen tehtyään hän usein istui pianon ääreen soittamaan ja laulamaan, joskus kyyneliin saakka heltyen, ja suloista oli lasten ollut sävelten viihdyttäminä vaipua uneen. Niinkuin tämä viimeinen piirre todistaa, oli äiti kumminkin, miten innokas olikaan, kaukana kuivasta nuhtelemisesta ja saarnaamisesta. Kaikista hänen toimistaan ja puheistaan loisti rakkaus, ja vaikka lapset tuhannet kerrat menettelivät toisin kuin hän olisi toivonut, eivät he koskaan nähneet, että hänen sydämensä olisi hetkeksikään toista tai toista kohtaan kylmentynyt.

Paitsi isää ja äitiä ja lapsia tavattiin muinoin tällaisissa kodeissa miltei säännöllisesti joku naimaton naissukulainen, joka eläen ja kohdeltuna perheen jäsenenä avusti lasten hoidossa y.m. Gummeruksella oli niitä kaksikin: Maria täti ja Emma täti. Edellinen, sukunimeltään Nordling, oli rouvan serkku, jälkimäinen, nimeltä Riska, orvoksi joutunut nuoruudenystävä Kokkolasta. Maria täti pysyi perheessä kuolemaansa asti, mutta Emma täti muutti noin kymmenen vuoden päästä Pietarsaareen (myöhemmin Vaasaan) elääkseen pitämällä lukiolaisia y.m. nuoria täysihoidossa. Molemmat tädit olivat heränneitä, hiljaisia ja vaatimattomia; häiritsemättä perheen sopusointua he voimiensa mukaan puuhasivat kodin hyväksi ja maksoivat siten sen suojan ja turvan, jota he siinä nauttivat.

Kodin elämäntavat, ruuat ja juomat olivat yksinkertaisinta laatua. Kuitenkin juotiin aamuin ja iltapäivin kahvia, jota annettiin lapsillekin kullekin puoli kupillista. Vieraille tarjottiin totia -- ajan tapa oli semmoinen -- mutta isäntä kun oli täysin kohtuullinen, eivät muutkaan liikoja juoneet. Muuten olivat vieraat harvinaisia syrjäisessä pappilassa. Kun pojat olivat koulussa, oli elämä sangen hiljaista. Mutta sitä hartaammin odotettiin perheen kokoontumista täyteen lukuunsa. "Nyt on se iloinen päivä tullut, jolloin saamme lähettää teitä noutamaan", äiti kirjoitti rengin lähtiessä omalla hevosella tuomaan poikia Vaasasta. Ja kun tulijat 21 penikulman matkustettuansa lähestyivät kotia, oli äiti jo tiellä vastaanottamassa ja sulkemassa lapsensa lämpimään syliinsä, eikä isäkään ollut ilmestymättä tervehtimään poikiansa, toverillisesti kysymään koulusta ja opettajista ja katsomaan, oliko hevonen pitkällä matkalla laihtunut. Kauan poissa olleita lapsia kohdeltiin kuin tervetulleita vieraita ainakin, ja tulopäivä muodostui perhejuhlaksi.

* * * * *

Mutta aika on kääntyä kuvaukseni sankariin.

Kaarle Jaakko eli Kalle oli luonnostaan herkkätunteinen, vilkkaalla mielikuvituksella varustettu, iloinen ja kujeikas miehenalku. Hänen lähin leikkitoverinsa oli vuotta nuorempi Emmi sisar, ja he kiintyivät toisiinsa erityisellä ystävyydellä. Kun veljet olivat paljon nuorempia eikä säätyläisperheitä ollut likimaillakaan, Kalle valitsi poikatoverinsa samanikäisistä kansan lapsista, ja näiden kanssa hän täysin määrin nautti kaikista niistä huvituksista, jotka vaihdellen vuodenaikojen mukaan ovat maalaisille tarjona. Suhteestaan näihin tovereihin on hän samassa kirjoituksessa, josta jo olen antanut pari otetta, esittänyt kuvaavia piirteitä. Se mikä ensiksi häiritsi heidän seurusteluaan oli Kallen puolelta Strelingin latinan kielioppi ja toisten puolelta heidän osanottonsa kotoisiin maalaistöihin. Kun Kalle ylpeillen leikkitoveriensa kuullen sijoitteli mensaa, he katselivat häntä ihmetellen, ja tuttavallisuus heidän välillään sai ensimäisen kolauksen. Kun sitte Kalle oli lähtemäisillään kouluun, he kyynelsilmin kättelivät toisiaan, ja toverit sanoivat: "Kun sinusta tulee herra, niin et saa olla niinkuin muut herrat; sinä et saa ylenkatsoa meitä, vaan sinun pitää olla sellainen kuin nytkin." Tietysti Kalle lupasi, ja parhaimmalle ystävälleen hän kuiskasi: "Kun tulen papiksi, pitää teidän ottaa minut." Koulun väliaikoina he vielä joskus luistelivat yhdessä tai pitivät muuta lystiä, mutta luonnollisesti vain silloin, kun nuo toiset olivat työstään vapaat. Kun Kalle saarnasi ensi kerran, hänen toverinsa itkivät, ja niin teki hän itsekin. Vihdoin kun Kalle oli pääsemäisillään lukiosta, ja perhe samaan aikaan oli muuttava toiseen, kaukaiseen seurakuntaan, hän tapasi toverinsa täyskasvuisina miehinä, minkä nuorena talon isäntänä, minkä renkinä. Vielä kerran yhdessä käytyään leikkitantereillaan he lausuivat toisilleen haikeat hyvästit, tietämättä näkisivätkö toisiansa enää koskaan.

Ymmärtääksemme Kalle Gummerusta hänen kouluaikanaan täytyy kuitenkin haihduttaa se haavemielinen tunnelma, joka huokuu tästä hänen omasta kuvauksestaan. Totta on, että hän väliin oli tunteellinenkin, ja totta on, että häneen jäi pysyvä muisto lapsuudentovereistaan ja rakkaus kansaan, mutta sittenkin hän poikana oli kaikkea muuta kuin sellainen, sanoisinko, pyhäkoulukertomuksen sankari, joksi häntä noista piirteistä päättäen voisi luulla. Päinvastoin viittaavat muut tiedot siihen, että Kalle oli kerrassaan pahankurinen poikaviikari. Onpa hän itsekin kertonut erään muistelman, joka kelpaa todistukseksi.[31] -- Alkaessaan 7-vuotiaana lukea Strelingin latinan kielioppia hän ensin ahkerasti luki läksynsä, niin että isä kiitti häntä, mutta ennen pitkää hän siihen väsyi, mieli ja katseet kiintyivät kaikkeen muuhun kuin kirjaan, ja hän mietti vain miten päästä toverien pariin. Eräänä päivänä isä lähti sairaan luokse käskien äidin luettaa Kallea. Välittämättä äidin varotuksista Kalle ankaran isän poissaollessa otti täyden vapauden velvollisuuksistaan. Hän juoksi ulkona ja leikki suruttomasti koko päivän; mutta illan suussa isä tuli kotia, ja hänen ensimäinen kysymyksensä oli: "Oletko lukenut läksysi?" Silloin Kalle vastasi: "Äiti on luettanut minua ja minä osasin." Valhe pelasti pojan hetkeksi, mutta se vaivasi häntä kuitenkin, ja hän arveli parhaaksi mennä tunnustamaan asian äidille. Mutta tavatessaan tämän häntä kohtasi uusi kysymys: "Osaatko nyt läksysi?" Silloin Kalle unohti aikeensa tunnustaa ja vastasi uudella valheella: "Isä luetti minua ja minä osasin." Jo samana iltana Kalle joutui kiinni valheistaan, ja "minä sain", niin hän kertomuksensa päättää, "minkä laiskuuteni ja valheeni olivat ansainneet". -- Jos Kalle olisi ottanut opikseen tämän kokemuksen, niin ei hairahdukseen olisi painoa pantava; mutta tosiasia on, että hän kouluaikanaan osottautui ihan samaksi kuin tässä omassa kuvauksessaan. Oppikirjat eivät lainkaan huvittaneet häntä, vaan hän oli aina valmis ja innostunut kaikenlaisiin kepposiin sekä juttu-, romaani- ja runokirjojen ahmimiseen, puhumatta siitä, että hän liian varhain oppi tupakkaa polttaa tupruttamaan ynnä muitakin pahoja tapoja. Tämä selittää hänen koulunkäyntinsä tavattoman hitauden. Hänet kirjoitettiin syksyllä 1849 Vaasan koulun 1:selle luokalle, mutta vasta kolmen vuoden päästä hän pääsi 2:selle, jolla viipyi kaksi vuotta; 3:s luokka vaati niinikään kaksi vuotta, ja vasta 4:nnen luokan hän suoritti yhdessä vuodessa. Lukio taasen, johon hän tuli 1857, vei häneltä neljä vuotta, joten hän ylioppilaaksi tullessaan oli käynyt koulua 12 ja täyttänyt 21 vuotta.

Kalle Gummerus on Suomettaressa (joulukuulla 1865) julkaissut sarjan "Koulumuistelmia", jotka pääasiassa tarkottavat ainoastaan hänen ensimäistä vuottansa Vaasassa, mutta kumminkin sisältävät niin paljon kuvaavaa, että me sen avulla voimme käsittää millainen veitikka hän yleensä koulun aikana oli. Niistä otettakoon seuraavat piirteet:

Isä itse saatti poikansa Vaasaan, ajaen omalla hevosella yhdenistuttavissa kieseissä, Kalle takaistuimella. Perille tultiin eräänä iltana elokuun lopulla, kortteeri saatiin sukulaisissa, ja seuraavana aamuna isä Kallen kanssa meni rehtorin luokse, joka kohta paikalla suoritti sisäänpääsytutkinnon. Rehtori -- Lauri Stenbäck -- oli ystävällinen, niin että pelko pian katosi ja Kalle sai kertoneeksi, kuinka Taavetti surmasi Goljatin, hänen mielestään hauskin juttu koko raamatussa. Huonommin hän suoriutui latinasta, mutta hyväksyttynä hän sentään rehtorin luota lähti, saatuaan kuulla, että kouluun oli tultava seuraavana aamuna klo 7. Rehtorin porstuassa Kalle oli nähnyt monta toveria, jotka olivat samalla asialla, ja myöskin erään entisen tuttavan, nimeltä Jussi,[32] joka oli samasta pitäjästä kotoisin. Jussin kanssa hän sitte, rehtorilta päästyään, lähti kaupunkia katselemaan. Toverukset, joista Kalle oli "pitkä hotikka" ja Jussi pieni, olivat monesti yhdessä leikkineet, mutta myöskin tapelleet, ja nytkin sattui niin, että he katseltuaan kauppapuoteja ja outoja ihmisiä ja tultuaan kanavan rannalle joutuivat riitaan, ja samassa oli tappelu käymässä. Kalle oli alussa voitolla, ja huolimatta pyhävaatteistaan molemmat kierivät maassa, isompi koettaen pitää pienempää allansa. Silloin tunsi Kalle yht'äkkiä selässään kipeän polton ja kuuli sanat: "Hunsvotti, kehtaat noin pikkuista lyödä!" Hän ponnahti ylös, ja hänen edessään seisoi outo herra keppi kädessä. Pojat saivat aika "läksyn" -- ja sillä he pääsivät. Semmoinen oli Kallen ensimäinen seikkailu koulukaupungissa.

Ensi päivänä koulussa -- tuossa vanhassa "rottatallissa", joka yksisuojaisena, pieni torni katolla, muistutti maalaiskappelin ristikirkkoa ja joka hävisi kaupungin palossa -- ei sen pahempaa tapahtunut kuin että Kalle tultuaan sisään asettui istumaan lähimmälle penkille, joka pahaksi onneksi kuului neljänteen luokkaan. Siinä hänet huomasivat muutamat koulun vanhimmat oppilaat, ja ihmetellen he kysyivät mitä hän oli lukenut, kun oli valinnut itselleen niin arvokkaan paikan. Kohta selvisi, että Kalle oli liian korkealle joutunut, ja suurella melulla, koko koulun nauraessa, hänet saatettiin salin vastakkaiseen kulmaan, ensimäiseen luokkaan!

Latinan kirjoitus tuotti Kallelle ensi kerran patukkaa, s.o. sopivan määrän iskuja paljaalle kämmenelle koivun varvuista punotulla pampulla ("klobba"). Pojat käänsivät lauseita Snellmanin harjoitusesimerkeistä ja käyttivät salaa apunaan edeltäjiensä keräämiä oikaistuja kirjoituksia. Jotta opettaja ei sitä huomaisi, tehtiin joskus tahallinen virhe. Niinpä kirjoitti Kalle, kun oli käännettävä sanat _lehmän häntä_ (cauda vaccae), tahallaan väärin: _vakka haude!_ Siitä tuli kuin tulikin viisi lyöntiä kummallekin kämmenelle. "Opi siitä", sanoi rehtori, jonka luona Kalle asui kolmen muun pojan kanssa, "että salaiset vehkeet eivät onnistu". -- Ymmärrettävää on, että Kalle oli innostunut sankari siinä loppumattomassa sodassa, joka Vaasassa riehui katupoikain ja "rottien" (koulupoikain) välillä. Rehtori oli ankarasti kieltänyt tappelut, mutta aina kun viholliset kohtasivat toisensa, kuultiin haukkumasanoja puolelta ja toiselta, ja samassa olivat aseetkin, tervatut köydenpätkät eli pamput, esillä ja tulinen ottelu syttynyt. -- Tappeleminen poikain kesken oli ainakin silloin ja myöhemminkin niin tavallista, ettei siitä kannata enempää sanoa; mutta omituisempia olivat toiset kepposet. Patukkaa käytettiin koulussa ahkerasti ja kovin sitä peljättiin, mutta silti moni ja varsinkin Kalle oli vastahakoinen turvaamaan ainoaan varmaan keinoon pelastaa siitä, nimittäin lukemiseen. Kun hän jälleen kerran oli laiskotellut ja koulutunnin läheneminen toi patukan mieleen, pisti hänen päähänsä ihka uusi keino. Hän repi napit irti toisesta liivistään, avasi koulun taka-akkunan, kömpi siitä sisään ja tukki kaikkien luokkapöytien lukot napeilla. Kun sitten opettaja rangaistakseen Kallea, joka ei ollenkaan osannut läksyänsä, käski sensorin ottaa patukan esiin pöytälaatikosta, ei tämä mitenkään saanut lukkoa auki. Silloin opettaja käski hänen mennä lainaamaan patukan toisesta luokasta, mutta sielläkään ei päästy laatikkoon, ja pian huomattiin, että kaikkialla oli samoin. Helppo oli arvata, että joku pojista oli syypää tähän, mutta kun syyllistä vaadittiin tunnustamaan, hän ei hiiskunut sanaakaan. Eikä asiaa myöhemminkään saatu selville. Sinä päivänä Kalle siis pelasti nahkansa, ja seuraavaksi päiväksi, jolloin seppä oli korjannut lukot, hän oli lukenut läksynsä niin hyvin, että opettaja antoi anteeksi edellisenkin laiminlyönnin. -- Toisen kerran, kun Kalle taas oli ollut läksyään lukematta, hän tunnin aikana, opettajan seisoessa selin häneen päin, avasi kirjansa katsoakseen jotain läksyn kohtaa. Rehtori, joka opetti neljännellä mokalla, huomasi tämän ja huusi: "Kalle Gummerus ensimäisellä luokalla, pane kirja kiinni!" Se oli viittaus opettajalle luettaa Kallea, joka ei asiasta selvinnyt ilman patukkaa. Tämä suututti poikaa kovasti, ja kun "Ilmarinen", kaupungin ruotsalainen lehti, painettiin naapuritalossa, päätti hän oikein kirjailijan tavalla kostaa rehtorille. Hän sepitti kirjoituksen, joka alkoi kysymyksellä: "Onko rehtorilla lupa silmätä ensimäiseen luokkaan ja nähdä mitä siellä tapahtuu?" ja sisälsi ankaran muistutuksen koulun johtajalle olla sekaantumatta toisten asioihin! Suljettuansa nimettömän kyhäelmänsä kuoreen hän pisti sen Ilmarisen kirjelaatikkoon. Mutta mikä pettymys! Kirjoitusta ei painettukaan lehteen eikä edes mainittu, että semmoinen oli tullut. Kun Kalle oli väsynyt odottamaan, hän mietti keinoa, joka näytti mahdolliselta sentähden, että kirjapaino oli niin lähellä ja että hän ollen tuttu latojain kanssa oli oppinut vähin latomaankin,-- hän päätti omin päin toimittaa kirjoituksen lehteen! Eräänä päivänä -- keväällä 1850 -- jolloin oli painettu Stenbäckin tervehdysruno Edvard Bergenheimille, joka vastanimitettynä arkkipiispana oli tuleva koulua tarkastamaan, oli Ilmarisen latominen myöhästynyt, niin että sitä oli jatkettava illallisen jälkeen. Kun silloin faktori ja latojat noin klo 7:n ajoissa menivät syömään, hiipi Kalle, joka tiesi avaimen piilopaikan, kirjapainoon latoakseen tekeleensä. Ennen pitkää hän kuitenkin huomasi, ettei hän ennättäisi suorittaa tehtäväänsä ennen faktorin tuloa, ja silloin hän suuttui ja kiukuissaan sekotti kirjakkeet latojain kasteissa ja juoksi tiehensä, pois kotoa erään toverin luokse. Tietäähän sen mikä mellakka siitä syntyi. Latojat näkivät kohta mitä tapahtunut oli ja vimmastuivat ylityöstä, jonka kirjakkeiden järjestäminen heille tuotti, ja vihaisia olivat myöskin faktori ja painon omistaja. Ei kukaan ollut Kallea nähnyt, mutta kaikki epäilivät häntä, ja rehellinen kirjanpainaja P. Lundberg meni rehtorille valittamaan. Rehtori toimeenpani ankaran tutkimuksen, mutta Kalle kielsi ja sanoi koko illan olleensa toverinsa luona. Kirjanpainaja ei uskonut poikaa, mutta Stenbäckistä oli mahdotonta, että Kalle uskaltaisi niin röyhkeästi valehdella. Kuullessaan tämän päätelmän poika kipeästi tunsi, että oli pettänyt rehtorin luottamuksen, mutta ei hän sentään tunnustanut. Ilman rangaistusta Kalle ei kuitenkaan päässyt. Eräänä lupapäivänä muuan latoja tekeytyi ystäväksi, narrasi hänet viheliäiseen kellariin pienessä talossa lähellä Korsholmaa, ja siellä veitikan täytyi lujan lukon takana virua suuri osa päivää. --

Edellisiin juttuihin lisättäköön toisesta lähteestä vielä yksi, joka laadultaan on viattomampi, mutta ei silti vähemmin kuvaava. Kerran -- Uudessakaarlepyyssä, siis Gummeruksen ollessa toisella tai kolmannella luokalla -- hän tuli myöhään kouluun. Opettaja, "Matti" Laurén, kysyi, mikä oli syynä myöhästymiseen. "Oli niin liukasta", Kalle vastasi, "että luiskahdin kaksi askelta taaksepäin, kun otin yhden eteenpäin". -- "No kuinka sinä siinä tapauksessa ensinkään pääsit perille?" kysyi opettaja. -- "Minä käännyin selin kouluun päin!" -- Matti oli humoristi, ja hänen suustaan kuultiin usein leikillisiä lauseita, mutta ei hän kuitenkaan hyväksynyt Kallen selitystä, vaan komensi patukan esille.

Nämä esimerkit riittänevät osottamaan, miten Kalle Gummerus oli rohkea, vallaton ja sukkela puuhissaan ja puheissaan ja miten häikäilemättä hän veti opettajiaan nenästä. Asuiko hän vielä Uudessakaarlepyyssäkin, jonne koulu Vaasan palon jälkeen 1852 (neljäksi vuodeksi) muutettiin, Stenbäckin luona, siitä ei ole tietoa, mutta yhdentekevä, näkyyhän edellisestä, ettei rehtori kyennyt pitämään häntä kurissa. Tosiasia on, että Kallen edistys viisaudessa ei käynyt rinnan iän enentymisen kanssa.

Lukuvuoden 1856--57 Gummerus jälleen oli Vaasassa, ja silloin minä -- ollen ensimäistä vuottani koulussa -- pintapuolisesti tulin hänet tuntemaan. Kun hän sitte muutti lukioon, joka koko hänen aikansa vielä oli Pietarsaaressa, Vaasan palon aiheuttamassa "maanpaossa", hän katosi silmistäni, kunnes tuttavuutemme uudistui Helsingissä. Lukion ajalta on hänestä runsaammin tietoja, ja varsinkin sisältävät hänen jälkeenjääneet paperinsa sekä lukiolaisten toverikunnan käsinkirjoitetut sanomalehdet, Pohjalainen ja Tapio, lukuisia näytteitä hänen varhaisimmasta kirjallisesta tuotannostaan. Totta kyllä ei näillä näytteillä ole vähintäkään kirjallista arvoa, mutta koska niillä kumminkin on merkitystä nuoren tekijän kirjailijataipumusten tuntemiseen nähden, ei niitä voi kokonaan mainitsemattakaan jättää.

Varhaisin vihkonen sisältää 17 runoa. Vanhimmat merkityt ovat v:lta 1855, jolloin tekijä oli 15-vuotias ja siis vielä koulun kolmannella luokalla. Yksi ainoa on suomenkielinen, kaikki muut ruotsalaisia, josta huomaa, että koulu ja tarjona oleva runollinen kirjallisuus olivat Gummerukseen tehneet tavallisen vaikutuksensa. Ennen kouluuntuloa oli hänelle niinkuin useimmille papinpojille, jotka olivat kotoisin suomalaisilta seuduilta, suomenkieli tutumpi, mutta koulunaikana ruotsi astui etusijaan. Ja eihän runoilijanalulla silloin ollut nimeksikään esikuvia, jos olisi halunnut suomeksi runoilla. Turhaan etsii mitään alkuperäistä Gummeruksen kokeista; sitä vastoin näkee, että hän oli lukenut Franzénia, Runebergia, Tegnériä, Braunia y.m., joiden teoksia oli saatavissa 4:nnen luokan toverikirjastosta. Pisin runo, Antti ja Hilma, kesältä 1857, on kertova laatuaan ja ilmeisesti syntynyt Runebergin vaikutuksesta; muut lyhyemmät viittaavat eri tahoille. Kuinka naiivisti koulupoika voi ponnistella epäkypsiä tunteitaan julkilausuessaan, sen osottakoot seuraavat säkeet:

O! hvarför ej tala? O! hvarför blott skrifva? O! hvarföre kyssa Mitt papper, som förer Till dig dessa rader? O! hvarföre kyssa Blott papper, blott papper? O! hvarföre kyssa Blott papper, ej dig?[33]

Niin "Carlos" huokailee sepittäessään runoa "Selmalle"! -- Jo näiden runojen alla on merkki --l--b--s. (loppukirjaimet ruotsalaisesta nimestä Karl Jakob Gummerus), jota hän myöhemminkin säännöllisesti käytti.

Lukiossa Gummeruksen runosuoni oikein alkoi tulvia, ja siihen nähden vuodet 1858--59 ovat erittäin merkille pantavat; v:n 1860 alussa tapahtui hänessä mielenmuutos, joka osaksi ehkäisi hänen kirjallista toimintaansa, osaksi muutti sen suuntaa. Paitsi erikseen kirjoitettua kertomarunoa "Suomen ensimäinen luostari" tavataan muut mainitun kahden vuoden tuotteet kolmessa vihossa Kaikenlaista I-III. Kaikki nämäkin ovat, paria poikkeusta lukuunottamatta, ruotsinkielisiä ja (paitsi yhtä kertomusta) runomittaisia. Kovin kypsymättömiä ovat kyhäelmät edelleenkin, ja ainoastaan kertovien runojen kasvava luku viittaa siihen, että tekijän luontainen taipumus kertomukseen vähitellen vahvistui. Aiheiltaan ovat runot aitoromanttisia ilman muita todellisuuspiirteitä kuin joku suomalainen henkilön- ja paikannimi; kaikessa tuntee romaanien tai muunlaisen runouden vaikutelmia. Erikseen on merkittävä, että muutamissa sepustuksissa jälleen tapaa Runebergin vaikutusta. -- Pisimmät runoelmansa Gummerus sepitti kotona, väliaikoina, ja kerrotaan hänellä olleen tapana lukea tekeleensä ääneen äidin, ja sisaren kuullen. Miten suopeamielinen tämä pieni kuulijakunta yleensä olikin, oli enimmäkseen käynyt niin, että se kertomuksen saavuttua intohimoisimpiin ja julmimpiin kohtauksiin oli purskahtanut nauruun. Siitä runoilija puolestaan oli niin loukkaantunut, että hän paikalla keskeytti istunnon ja pakeni käsikirjoituksilleen yliskamariinsa. Kumminkaan Kalle ei kauan kantanut kaunaa arvostelijoitansa vastaan, vaan jonkun ajan päästä turvasi uudestaan heidän myötätuntoonsa. Tietenkin on luultavaa, että hän epäili sekä äidin että sisaren arvostelukykyä, mutta mistäpä ne paremmat arvostelijat otti! Totuuden nimessä on tunnustettava, ettei jälkimaailma voi muuta kuin yhtyä heihin.