Part 10
Ymmärrettävää on, että Ebba Stenbäckin ystäväpiiri, josta olen joitakuita luetellut, ei pysynyt koossa ja muuttumattomana läheskään niin kauan kuin hän itse pysyi elossa. Jollei se olisi uudistumistaan uudistunut, olisi hän vihdoin jäänyt aivan yksikseen. Toiset muuttivat pois paikkakunnalta, toiset kuolivat taikka tulivat muuten kykenemättömiksi olemaan mukana, mutta aina ilmestyi toisia sijaan, ja nämä myöhemmin tulleet olivat yhä nuorempia Ebbaan verrattuina. Aivan erikoisen, entisen pappilanrouvan tuttavapiirin muodostivat eräät Isonkyrön ja Ylistaron köyhät muorit ja mummot sekä myöskin samankaltaiset vieraat Klemetsöön "Vapaakodista" (kaupungin köyhäintalosta), joiden oli tapana käydä hänen luonaan saamassa vaate- ja raha-apua. Nekin kuolivat ennenkuin heidän suosijansa, joten niitä viime aikoina ei enää nähty. Eräs Ebba Stenbäckin nuoremmista ystävistä on minulle kertonut kaikenlaista hänen loppuelämästään, mutta ennenkuin puhun siitä, tahdon mainita pari sanaa siitä persoonallisen tuttavuuteni uudistumisesta hänen kanssaan, jonka yritykseni kirjoittaa Lauri Stenbäckin elämäkerta aiheutti.
Joulunaikana 1896 kävin ensi kerran vanhan rouvan luona, jota en ollut tavannut sen jälkeen kuin koulupoikana olin ollut Isonkyrön pappilassa. Astuessani eteisestä vasemmalle, suureen saliin, jossa oli akkuna sekä pohjois- että eteläseinässä, lehahti vastaani oikea maalaispappilan tunnelma. Matot lattialla, yksinkertaiset, pitkin seiniä asetetut huonekalut, ruukkukasvit, kaikki muistutti monesti ennen nähtyä. Vastaanottamaan ilmestyi palvelijatar eli emännöitsijä. jolle ilmaisin nimeni ja toivomukseni tavata tohtorinnaa. Hän meni toiseen niistä kahdesta kamarista, joiden ovet nähtiin salin perällä, ja pian tuli näkyviin se, jota olin kysynyt. Ebba Stenbäck oli silloin 80 täyttänyt, valkohapsinen, vuosien kutistama mummo, mutta vakavin askelin hän astui minua kohti, tervehti minua vanhana tuttuna ja vaati minua istumaan keinutuoliin. Itse hän istuutui aivan lähelle, sillä hänen kuulonsa oli heikko, vaikkei vielä siinä määrässä, että keskustelu olisi ollut vaikea. Kun selitin käyntini tarkotuksen, hän luonnollisesti tarjoutui antamaan kaiken avun, minkä suinkin voi, ja haastattelu alkoi. Mitä Ebba Stenbäck silloin ja myöhemmin minulle kertoi, on tarpeetonta tässä esittää, sen olen jo pannut Lauri Stenbäckin elämäkertaan. Mitä minä sitävastoin tahdon tässä painostaa, on se erinomainen muistintarkkuus, se selvyys ja täsmällisyys tiedoissa, se vaatimattomuus itseensä ja hienotunteisuus muihin nähden, jonka huomasin hänen puheissaan. Niinkuin jo ennen olen maininnut, sain nyt aivan toisen käsityksen Ebba Stenbäckistä kuin mikä minulla ennestään oli, ja sentähden minä täysin ymmärsin rehtori Alfred Kihlmanin, joka, kun minä Helsinkiin palatessani satuin yhteen matkaan hänen kanssaan, lausui aina mielihyvällä käyneensä vanhan sukulaisensa luona, sillä hän oli henkisesti harvinaisen etevä nainen ja elämänkokemukseltaan rikas. --
Seuraavina vuosina kävin vielä useita kertoja Ebba Stenbäckin luona, sillä paitsi elämäkertaa oli siihen muitakin aiheita; olin näet myöskin ottanut julkaistakseni Stenbäckin runoelmat uutena lisättynä painoksena. Toisinaan kun en voinut persoonallisesti häntä tavata, tein kysymykseni kirjallisesti, ja hänen kirjeensäkin olivat niin selvästi ja virheettömästi kirjoitettuja, että oudon olisi ollut mahdoton ajatella tekijän olleen yhdeksännellä kymmenellä. Viimeisellä käynnilläni -- silloin hän jo aikoja ennen oli saanut käteensä puolisonsa elämäkerran -- Ebba Stenbäck uskoi minun haltuuni vainajan jälkeenjääneet paperit, jotka minä sittemmin lupaukseni mukaan, ennen hänen kuolemaansa, olen toimittanut yliopiston kirjastoon. Sekin, että hän luovutti nämä paperit -- enimmäkseen yksityisiä kirjeitä -- jälkimaailmalle säilytettäväksi, osottaa valistunutta mieltä, jommoista ei suinkaan aina tapaa. Kuinka paljon sivistyshistoriallisesti arvokkaita kirjeitä ja asiapapereita onkaan maassamme hävitetty sulasta yksinkertaisuudesta ja ahdasmielisyydestä!
Vihdoin tulee minun tähän kuvaukseeni Ebba Stenbäckistä lisätä erinäisiä piirteitä, jotka hänen kuolemansa jälkeen olen kuullut hänen ylempänä mainitun ystävänsä suusta.
Uskonnolliselta kannaltaan Ebba Stenbäck muuttumatta pysyi raamatullisella ja kirkollisella pohjalla, itsekseen lukien J. T. Beckin ja M. F. Roosin teoksia. Jo Stenbäckin eläessä oli hän samoin kuin tämäkin vapautunut herännäisyyden yksipuolisuudesta -- huomaahan sen jo kuvastakin, joka esittää hänet keski-ikäisenä --, ja edelleenkin hän, niinkuin yleensä entiset vanhat heränneet, oli vapaamielisempi kuin ennen. Muun muassa se näyttäytyi siinä, että hänellä oli tapana käydä kuuntelemassa vapaakirkollisia saarnaajia. Väärin olisi kumminkin luulla hänen olleen taipuvaisen liittymään toiseen tai toiseen lahkoon. Hänen mielenkiintonsa vapaakirkollisiin johtui nimittäin yksinkertaisesti harrastuksesta oppia tuntemaan maassamme ilmaantuvien eri uskonsuuntien laatua ja luonnetta. Sillä alalla hänellä kuuluukin olleen sangen laaja- ja seikkaperäisiä, tietoja, ja se saa kysymään, perustuuko tässä ilmenevä, laadultaan, niin sanoakseni, tieteellinen mielenkiinto johonkin alkuperäiseen taipumukseen vai Stenbäckin vaikutukseen? -- Charlotte Achrén, joka myöskin eli 90-vuotiaaksi, piti puolestaan ankarasti kiinni vanhasta herännäisyydestä, ja sentähden hänen sanotaan tulleen hyvin levottomaksi, kun hänelle oli kerrottu, että Ebba kävi vapaakirkollisten kokouksissa, jopa oli hän keventänyt sydäntänsä kirjoittamalla kälyllensä varottavan kirjeenkin.
Joskin hengelliset asiat aina olivat Ebba Stenbäckistä tärkeimmät, ei hän sentään ollut tietämätön maailmankaan menosta. Niin kauan kuin voimat suinkin sallivat, hän luki sanomia ja ylläpiti kirjeenvaihtoa sukulaistensa kanssa, siten seuraten sekä julkista että läheisempien yksityistä elämää. Toiselta puolen ei häntäkään unohdettu, kun toista tai toista tarkotusta varten vedottiin yleisön myötätuntoon. Paikkakuntalaisten oli näet tapana esittää hänellekin listoja, joihin oli merkittävä apua milloin minkin asian hyväksi. Yleensä hän ei pitänyt "listoista" -- eikä ihme, sillä kukapa on kuullut kenenkään niistä pitävän? Hän tiesi näet mitä tahtoi avunannollaan edistää eikä sentähden halunnut avustaa semmoista, joka oli ulkopuolella hänen omaa harrastuspiiriänsä. Kuvaavana piirteenä mainitsen, että hän esim. kieltäytyi merkitsemästä mitään Vaasaan pystytettävää Z. Topeliuksen muistopatsasta varten, mikä luullakseni tapahtui uskollisuudesta miehensä muistoa kohtaan. Stenbäck näet ei ihaillut Topeliuksen runoutta: hänestä se oli liian kevyttä, jopa tyhjän helkkyvää, ilman sitä ajatuksen ja tunteen syvää totuutta ja hehkua, jotka olivat hänen oman runottarensa tunnusmerkit. Sitä paitsi hän ei voinut hyväksyä niitä perusjohteita, jotka nuorempi runoilija, myöhemmin kutsuttuna ruotsalaisen virsikirjan uudistamiskomiteaan, oli ottanut noudatettavakseen. Ebba oli vielä vanhanakin puhunut siitä pettymyksestä, jonka Stenbäckille tuotti hänen virsikirjaehdotuksensa hylkääminen, ja siihen oli ensi sijassa Topelius ollut syypäänä. Jollei Ebba, niinkuin on hyvin mahdollista, yleensä pitänyt muistopatsaita pelkkänä turhuutena, riittää tämä selittämään, miksi hän kieltäytyi antamasta ropoansa sellaiseen tarkotukseen. Missään tapauksessa ei ole oletettavissa, että hänen menettelynsä olisi johtunut kostonhalusta Topeliusta kohtaan; pikemminkin on se osotuksena hänen rakkaudestaan puolisovainajaansa, jonka kanssa hän tunteessaan yhä oli yhtä maata.
Muuten näkee Ebba Stenbäckin testamentista, minkälaisia yrityksiä ja laitoksia hän tahtoi auttaa. Paitsi eräälle ottotyttärelle ja erinäisille sukulaisille oli hän siinä määrännyt annettavaksi miltei poikkeuksetta 2,000 markan eriä Isonkyrön ja Ylistaron kansakouluille, pyhäkoululaitokselle, pakanalähetykselle, köyhille säätyläisille (pauvres honteux), köyhille polttopuiksi, varattomien säätyläisnaisten kodille j.n.e. -- Pari omituista lahjotusta osottaa, kuinka tarkkamuistinen Ebba Stenbäck oli. Hän sanoo saaneensa sisareltaan naimisiin mennessään 2,000 assignationi-ruplaa (2,000 mk.) sekä myöhemmin, kun Stenbäckin ja hänen toimeentulonsa ensi aikoina oli hyvin niukka, sisarentytärtensä miehiltä, Frans Bergrothilta ja A. W. Ingmanilta, kummaltakin 1,000 ass.-ruplaa, ei lainaksi, vaan palkkioksi siitä, että hän oli ollut sisarentytärtensä opettaja, ja nyt hän noiden aikoja sitten kuolleitten antajien jälkeläisille määrää niin suuren summan, kuin hän muinoin (noin 70 vuotta sitten) oli saanut.
Kun Ebba Stenbäck teki viimeiset muutokset ja lisäykset testamenttiinsa, oli häntä kohdannut se suuri suru, että hänen ottopoikansa, tohtori Jakkus Stenbäck, oli kuollut. Kiistä monista ottolapsista, jotka Lauri ja Ebba Stenbäck olivat hoitaneet ja kasvattaneet, oli Jakkus ollut heille rakkain, ja hänelle he olivat alkuaan määränneet isoimman osan omaisuuttaan. Myöhemminkin oli Ebban ja hänen ottopoikansa väli erittäin hyvä, ja he vaihtoivat usein kirjeitä. Jakkus oli näet joutunut piirilääkäriksi Pudasjärvelle, siis niin kauas Vaasasta, ettei seurustelusta voinut olla puhettakaan. Vuosien päästä Jakkus kuitenkin haki Uudenkaarlepyyn kaupunginlääkärin-virkaa ja saikin sen. Sen johdosta hän syksyllä 1899 kirjoitti ja kysyi äidiltään neuvoa, möisikö omaisuutensa Pudasjärvellä vai muuttaisiko tavaransa Uuteenkaarlepyyhyn. Äiti oli neuvonut häntä myymään kaikki, mikä oli vähemmin arvokasta, ja kuljettamaan ainoastaan parhaimmat huonekalunsa uuteen asuinpaikkaan. Kirjeeseen ei kuitenkaan tullut vastausta, ja äiti luuli hänen jo muuttavan ja alkoi odottaa häntä jouluksi käynnille, josta poika ei tahtonut edeltäkäsin ilmottaa, jotta ilo olisi sitä suurempi. Mutta hän ei tullutkaan. Silloin äiti odotti Jakkustaan uudeksi vuodeksi, mutta yhtä turhaan. Vasta tammikuun lopulla saapui Pudasjärven apteekkarin kirjoittama kirjekortti, joka sisälsi lyhyen ilmotuksen: Tohtori Stenbäck kuoli tänä aamuna (24/1). Ebba Stenbäckille tämä oli kova isku. "Minun poikani! minun tohtorini!" oli hän huudahtanut, ja palvelijatar sanoo silloin ensi kerran nähneensä hänen itkevän, katkerasti itkevän. Hän oli menettänyt mitä hänellä oli rakkainta ollut maan päällä. Jakkus kuoli keuhkotulehdukseen, jonka hän lienee saanut tehdessään pitkän matkan jonkun sairaan luokse; jo sitä ennen oli hänen nuori vaimonsa kuollut samaan tautiin.
Merkillistä on, että useat, jotka ovat tunteneet Ebba Stenbäckin hänen keski-iällään, ovat lausuneet julki sen havainnon, että hän vanhana oli vähemmin umpimielinen. Silloin hän näet oli ollut puhelias, jopa iloinenkin ja mielellään käyttänyt hupaisia sananlaskuja ja puheenparsia. Hän oli usein kertonut entisistä ajoista ja ihmisistä, Laurista ("Lars", sanomatta häntä miehekseen) y.m. Kaikkein viimeisinä aikoina hän oli mieluimmin puhunut lapsuudenkodistaan ja sisaruksistaan. Oli kun iän enentyessä yhä varhaisemmat muistot olisivat hänessä virkistyneet. Niistä jutellessaan oli hän kerran hymyillen sanonut: "Tiedätkös, äitini oli nimeltään A. B. C!" Epäilemättä oli sillä hetkellä vanhuksen mieleen juolahtanut vanha, äidin nimen alkukirjaimia tarkottava sukkeluus, joka ennen muinoin oli kotipiiriä huvittanut.
Ebba Stenbäckin uskollinen palvelijatar muistaa vielä monta lausetta, jotka ilmaisevat hänen humoristista mielenlaatuaan. Kun hän noin puoli vuotta ennenkuin tuli aivan vuoteen omaksi, oli maannut niin kauan, että söi einettä vasta kl:o 1 p:llä, oli palvelijatar lausunut: "Kylläpä ollaan ylhäisiä, kun syödään einettä näin myöhään." Vastaus kuului: "Kunpa vaan en tulisi niin ylhäiseksi, etten enää nouse ollenkaan." Eräänä toisena päivänä hän sanoi: "Ingenting hör jag, ingenting gör jag och inte dör jag." (En kuule mitään, enkä tee mitään, enkä minä kuolekaan.)
Voimat heikkenivät heikkenemistään. Viime kerran hän oli ulkona kesällä 1910. Eräs tuttava oli pyytänyt valokuvata hänet, ja hän pukeutui ja asettui istumaan asuntonsa portaille. Usein hän istuskeli pitkät tovit haaveissaan ja lausui sitte havahtuessaan: "Minä uneksin valveilla houreissani."
Usein on jo mainittu Ebba Stenbäckin vaatimattomuus. Erittäin se tuli näkyviin siinä, ettei hän halunnut puhua puolisonsa runoilijamaineesta eikä hänen runoelmistaan. Kuitenkin huomattiin viime aikoinakin, että jonkunlainen valo kirkasti hänen kasvojansa, milloin hän kuuli jotakin virttä veisattavan Stenbäckin virsikirjasta. Myöskin oli Stenbäckin elämäkerta ollut viimeinen kirja, jota hän käsissään piti; kumuunkaan hän ei enää voinut sitä lukea, hän ainoastaan käänteli kirjan lehtiä. Kun runoilijan syntymän 100-vuotis-päivänä eräästä tutusta perheestä oli lähetetty kysymään, saisiko muuan naiskuoro tulla laulamaan, hän oli hiljaisesti vastannut: "Kyllä saavat laulaa, jos tahtovat."
Mainittua merkkipäivää viettäessä (26/10 1911) oli Ebba Stenbäck jo enemmän kuin vuoden ajan, s.o. edellisestä syksystä asti, ollut vuoteen omana. Vuosien taakka ja siitä johtuva ruumiillinen heikkous painoi vanhuksen vuoteelle; mitään erikoista tautia hänellä ei ollut. Henkisesti hän pysyi selvänä viimeiseen saakka, mutta kuulo oli hyvin huono, joten häntä oli vaikea puhutella. Lopulta tuli hänen äänensäkin niin heikoksi, että hänen puhettaan tuskin kuuli. Sairautensa aikana hän ei koskaan valittanut, eikä hän suvainnut muuta hoitoa kuin uskollisen, 60-vuotisen palvelijattarensa -- Sofia Hellmanin -- tarjoomaa.
Ebba Stenbäckin viimeinen hetki tuli aamulla 10 p:nä tammikuuta 1912. Joku aika ennen hän oli vastaanottanut pyhän ehtoollisen. Sittemmin oli enemmän nähty kuin kuultu, että hän itsekseen lausui jotakin. Kun koetettiin sanoja erottaa, huomattiin että kuoleva luki virren säkeitä, joista erittäin merkittiin sanat: Jag flyr till Dig, förskjut ej mig! (Sinuun minä turvaan, älä hylkää minua).[29]
* * * * *
Näin eli ja kuoli Ebba Stenbäck, josta tässä olen luonut niin täydellisen kuvan kuin ainekseni ovat sallineet. Esi-isiltään hän oli perinyt ihmeteltävän ruumiillisen ja henkisen elinvoiman, joka kesti harvinaisen korkeaan ikään; nuoruudessa tapahtuneen herätyksen kautta hän oli saanut yhtä kestävän, järkkymättömän maailmankatsomuksen ja elämänpäämäärän. Näine ominaisuuksineen hänen hahmonsa esiintyy voimakkaana aikalaistensa kesken, mutta varsinkin siinä nuoremman polven muodostamassa ympäristössä, jossa hän eli viimeiset vuosikymmenensä. Kysyä saattaa, mikä merkitys on kuvauksella naisesta, joka itse ei koskaan ajatellut ja vielä vähemmän toivoi, että hänestä julkisesti puhuttaisiin? En tiedä -- kenties vähäinen, kenties aivan mitätön nykyisten naisten silmissä, jotka tahtovat vaikuttaa ja toimia julkisuudessa, mutta miten sen lieneekään, varmaa on, että Ebba Stenbäckin kuva valaisee äitiemme ja isoäitiemme aikoja. Hän ei silloin ollut laatuaan yksinäinen, vaan yksi lukuisien samanluontoisten ja samanhenkisten rinnalla. Kaikki he elivät yhtä hiljaista elämää, yhtä näkymättöminä, vaikuttaen ainoastaan lähimpään ympäristöönsä; mutta niinkin oli heidän vaikutuksensa sellainen, että se mitä on parasta, jalointa ja puhtainta jälkeläisissä, välittömästi juontuu heistä. Eiväthän he enää kelvanne esikuviksi nykyajalle, mutta kun kysymykseen tulee arvioida entisten polvikuntien sielullista perintöä, ei liene haitaksi, että edes joku noista hiljaisista naisista on kätköstänsä asetettu päivänvaloon.
KAARLE JAAKKO GUMMERUS
I.
Koti; koulu- (ja lukio-)aika 1840--61.
"Kun Kokkolasta matkustaa pohjoiseen päin, näkee viisi virstaa tuolla puolen Lohtajan emäkirkkoa tienviitan, jonka kolmesta osottimesta yksi, varustettuna kirjoituksella 'Ylikannuksen ja Toholammin kirkoille' viittaa kapealle pitäjäntielle. Jos matkustaja poiketen sille jättää valtamaantien, ei yksinäisyys ole häntä väsyttävä; kolmatta penikulmaa juoksee häntä vastakkaiseen suuntaan oikealla puolella tietä kirkasvetinen puro pienine putouksineen, ja vasemmalla on oivasti rakennettuja taloja ja niiden välimailla vihantia niittyjä ja peltoja. Tämän matkan kuljettuaan, juuri siinä missä puro katoaa näkyvistä, hän huomaa taivaanrannalla Ylikannuksen kirkontornin huipun. Kun hän sitten on jatkanut jonkun virstan pelkkää metsätietä, on hänellä edessään loiva mäki. Päästyään sen päälle matkustaja, joka jo on ennättänyt unohtaa nähneensä kirkontornin, kerrassaan hämmästyy. Hänen eteensä aukeaa näet laaja tasanko sinne tänne siroteltuine taloineen, ja kirkko on aivan käden koskettavissa -- tavallinen puukirkko, v. 1817 rakennettu entisen, ukontulen polttaman kirkon sijaan kiviaidan ympäröimälle kummulle. -- -- Jätettyään kirkon taakseen matkustaja näkee vasemmalla rantatörmien välissä Raumanjoen ja edessään koivikon. Koivujen suojassa on joen rannalla pappila, leikkieni ja ilojeni kotipaikka."
Nämä Walter Scottista juontuvaan novellityyliin kirjoitetut rivit ovat otetut eräästä Kaarle Jaakko Gummeruksen, lukion ylimmällä luokalla, laatimasta ainekirjoituksesta, jossa hän on kuvannut kotiseutuansa. Ylikannus eli Kannus -- jälkimäinen lyhempi nimi tuli käytäntöön sen jälkeen, kun kappeli 1859 oli muutettu eri pitäjäksi -- ei kuitenkaan ollut hänen syntymäpaikkansa, vaan hän oli ensi kerran nähnyt päivän valon Kokkolan kaupungissa. Hänen isänsä Aleksanteri Jaakko Gummerus[30] oli näet, 24-vuotiaana tultuaan papiksi (1831), saanut ensimäisen toimialansa Kokkolassa, missä aluksi oli kirkkoherran, Kaarle Juhana Nordlingin, apulainen, sitten, esimiehensä kuoltua, armovuodensaarnaaja ja vihdoin pitäjänapulainen. Kummassakin ensinmainitussa virassa nuori pappi oli yhtä läheisessä suhteessa kirkkoherran perheeseen, ja seuraus oli tuo varsinkin ennen aikaan tavallinen, että hän nai esimiehensä tyttären, 5 vuotta nuoremman Emma Nordlingin. Ennen Kannukseen-muuttoa (1846) syntyi pariskunnalle neljä lasta, nimittäin _Kaarle Jaakko_ 13 p:nä huhtik. 1840, Emma Maria 1841, Sofia Augusta 1843 ja Aleksanteri 1845.
Maallemuutto tuli määrääväksi perheen tulevalle kehitykselle, sillä vaikka suku tiettävästi, niinkuin nimikin muistuttaa, on puhdasta suomalaista alkuperää -- Loimaan Pihkalasta (pihka lat. gummi) -- ja esi-isät useassa polvessa olivat olleet pappeja Pohjanmaan suomenkielisillä seuduilla, olisivat lapset kuitenkin kaupungissa ruotsalaistaneet. Niin olisi sitä varmemmin käynyt, kun äiti, Kokkolassa kasvaneena, oli ruotsinkielinen. Suomalainen ympäristö ehkäisi vaaran: Kannuksessa oppi äitikin suomenkieltä, ja kansan keskellä lapset eivät ainoastaan tottuneet sen kieleen, vaan oppivat sitä omanaan pitämään ja rakastamaan.
Yllämainitusta kirjoituksesta otettakoon vielä muutamia piirteitä uudesta ympäristöstä: "Ylikannuksen väestö on puhtaasti suomalaista, niin että sen keskeltä tuskin tapaa ainoatakaan ruotsalaista siirtolaista. Kansa on avomielistä, hyväntahtoista ja vieraanvaraista; se noudattaa uskollisesti vanhoja totuntatapojaan, epäilee kaikkea uutta, harrastaa itsepintaisesti mitä on päähänsä saanut, on elämäntavoiltaan puhdasta ja naapuripitäjäläisiä vaatimattomampaa. Ystävyydessä tämä kansa on uhrautuvaa, vihassaan kauheaa, jonka vuoksi varsinkin muutamia kymmeniä vuosia sitte murhat eivät olleet harvinaisia. Varkauksia on minun aikanani Ylikannuksessa tapahtunut ainoastaan kolme -- ja olen kuitenkin siellä asunut enemmän kuin 15 vuotta (!)"
"Ylpeyttä", jatkaa nuori kuvaaja-edelleen, "havaitaan ainoastaan taipumuksessa rakentaa komeasti: kaikkialla nähdään korkeita, usein kaksikerroksisia asuinrakennuksia. Kumminkaan ei niiden sisäpuoli vastaa ulkonäköä, sillä siisteyden harrastus ei ole kiitettävä. Kansan toimeentulo nojautuu pääasiassa maanviljelykseen, vaikka pellot ovat pieniä, mutta osaksi myöskin tervanpolttoon. Jälkimäisen elinkeinon syyksi on luettava, että laajat metsämaat nykyään kasvavat vain pientä metsää. Männyt kolotaan nuorina, koivuja ei säästetä, ja kuusia on harvassa. Paitsi jokivarsilla ovat viljellyt maat hallanarkoja. Sentähden sattuu tavan takaa katovuosia, joskaan ei sentään pettuleipää ole pitkiin aikoihin syöty." -- --
Otteessa mainittu ajanmäärä, 15 vuotta, ilmaisee kirjoituksen olevan keväältä 1861, jolloin sen tekijä pääsi lukiosta tullakseen ylioppilaaksi. Kuvaus tarkottaa siis oloja puoli vuosisataa ennen nykyaikaa, ja luonnollista on, että ne ja koko seutu, jonka läpi nyt rautatiejunat ajaa porhaltavat, ovat muuttuneet. Mutta juuri tuo entinen Kannus meille tärkeä onkin. Siellä kirjoittaja kuudennesta vuodestaan alkaen vietti varsinaisen nuoruutensa, ja sieltä hän vei mukanaan syvimmät, unohtumattomimmat vaikutelmat kodistaan sekä Pohjanmaan luonnosta ja kansasta.
Silloinen Kannuksen pappila ei lainkaan ollut mikään seurakuntalaisten ylpeyden todistaja, mutta se olikin perussuunnitelmaltaan ja rakennuksiltaan vanha, edellisiltä vuosisadoilta peräisin. Pihaan ajettiin etelän puolelta, "portin alta", s.o. hämärän ja kolkonlaisen solan läpi keskellä maantienpuolista rakennusta, jonka alakerrassa olivat talon ruoka-aitat ja yläkerrassa palkollisten kesäasunnot, "renkien luhti" ja "piikain luhti", joiden edessä olevalle käytävälle jyrkät portaat veivät. Vastapäätä luhtirakennusta oli suorakulmaisen pihan toisella puolella kaksi rakennusta, joista isompi käsitti; asuin- ja leipomatuvat sekä maitokamarin ja pienempi oli n.s. "prykytupa", missä näihin aikoihin muun muassa viinaakin poltettiin; pohjoisella puolella pihaa oli talli ja vaunuliiteri, karjapiha takana, ja vastapäätä näitä oli kirkon puolella pihaa talon päärakennus, jonka paanuista tehty taitekatto ilmaisi sen korkeaa ikää ja jota länsi- ja pohjoispuolella joen rantaan ulottuva puutarha ympäröi. Korkeita portaita nousten tultiin avonaiselle, katetulle kuistille ja siitä porstuaan, joka oli yhteinen keittiölle ja asuinhuoneille, joita alhaalla oli, niinkuin tavallista vanhoissa pappiloissa, vain sali ja kolme kamaria ja ylhäällä kaksi "vintti"- eli yliskamaria. Huoneet olivat tietysti pieniä meidänaikaisiin verraten, joskaan eivät matalia, ja sentähden pastori Gummeruksen täytyi, kun perhe enentymistään enentyi, rakennuttaa kaksi kamaria lisää rakennuksen jatkoksi maantienpuoliseen päähän. -- Vaikka pappila rakennusten aseman puolesta muistutti muinaisia umpikartanoita, eivät ne kuitenkaan ympäröineet pihaa umpeen; missä aukeama oli, oli se aidalla suljettu, ja tuparakennuksen päässä oli "krinti", veräjä, joka johti läheiselle joenrannalle. Näin oli, paikoittain ruohoa kasvava, piha oivallinen leikkitanner lapsille, ja vanhempien oli mukava akkunoista tai kuistilta luoda tarkkaava katse heidän puuhiinsa.
Tutustuttuamme kodin ulkopuoliin on nyt huomio käännettävä sisempiin.
Jo mainittiin, että perhe enentyi enentymistään. Entisten kahden pojan ja kahden tytön lisäksi syntyi näet Kannuksessa vuosina 1846--55 viisi poikaa, Yrjö, Jonathan, Valentin, Otto ja Julius, sekä sen jälkeen vielä kaksi tyttöä, Alba ja Irene; viimeinen, kahdestatoista sisaruksesta, Inez, syntyi puheena olevaa ajanjaksoa myöhemmin, Karkussa, ja hän oli 23 vuotta vanhinta veljeään nuorempi. Lapsena kuoli sisaruksista ainoastaan Yrjö ja Sofia Augusta, jälkimäinen 8-vuotiaana 1851.
Näin suuren perheen elättäminen ja kouluttaminen olisi arvatenkin ollut perin vaikeaa, jos kodin toimeentulo olisi yksistään ollut kappalaisviran tuottamissa tuloissa. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Gummeruksella oli alusta aikain perintötietä saatuja varoja, ja elämänsä loppupuolella hän samalla tavalla sai enemmänkin, joten perhekunnan taloudellinen kanta aina oli parempi ja varmempi kuin pappisperheitten tavallisesti on, joskaan ei siinä määrässä, että minkäänlainen ylellisyys olisi tullut kysymykseen.