Part 4

Niinkuin sinulle on ilmoitettu, asun minä todella Siuntiossa eikä sen pitäisi olla tuntematonta tuttavilleni kaupungissa; sillä joka kerta kun veljeni on käynyt siellä, on hän myöskin tavannut Holmstenin. -- Osan kesää oleskelin saaristossa ja voin hyvin. Muutoin olen terve ja reipas ja asun nyt paikassa, jonka nimi on Qvarnby ja jonka omistaa tilanhaltija Wiens. Neljästä ruplasta kuukaudessa on minulla kaikki tarpeeni. Selvää on siis, että minä -- koska toimeentulo täällä on niin halpaa ja koska minä täällä voin toimittaa mitä olisi tekeminen kaupungissakin, nimittäin uudistaa (upparbeta) Kullervoa -- mieluummin oleskelen vielä jonkun ajan maalla.

Olen vähän miettinyt mimmoinen nyt mahtaa olla asemasi valtiossa. Kirjoitat kesällä oleskelleesi Orivedellä, mutta nyt olet Skatalla.[8] Luultavasti on kuitenkin kaikki hyvin, tulee ainakin hyväksi.

Sinä kirjoitat kirjeessäsi: "Jos jollakin tavoin olen loukannut sinua, niin kaiketi annat sen anteeksi"; semmoisista lauseista, sanotut enemmän pilalla kuin todella, luonnollisesti emme välitä; sillä me olemme ystäviä, eikä mikään valta voi katkaista niitä siteitä, jotka yhdistävät meitä. -- Mutta sinä sanot myös, että rouva P. ajattelee samoin suhteestani häneen. Olisiko hän loukannut minua anteliaisuudellaan ja hyväntahtoisuudellaan? Muuta en ole saanut kokea häneltä. Kumminkaan en usko hänen todella niin ajattelevan; ja esitä sinä hänelle sydämelliset terveiseni. On oleva hauska hetki syksyllä, kun minä jälleen saan nähdä hänen avonaiset, iloiset ja raittiit kasvonsa. --

Sano terveisiä kaikille ystävilleni kaupungissa, varsinkin niille, joista puhut kirjeessäsi.

En tiedä mitä enempää kirjoittaisin sinulle, vaan päätän toivossa että tapaamme toisemme syksyllä Helsingissä, ja jonakin iltahetkenä totilasin ääressä vaihdamme ajatuksia ja aatteita; mutta sitä ennen on meidän kuitenkin silloin tällöin annettava tietoja toisillemme. -- Vastaa tähän kirjeeseeni niin pian kuin aika myöntää, enkä minä puolestani myöskään unohda tehdä samoin, kun vuoroni taas tulee. Jos tahdot että kirje tulee nopeasti perille, niin jätä se postikonttoriin kirjoituksella: seuraa possessionaatti J. Stenvallin [Wiensin?] sanomia. -- Voi hyvin!

Alexis Kivi.

5.

Siuntiossa u p. heinäkuuta 1863.

Veli!

Kiitos kirjeestäsi ja vaivastasi rahakirjeen kanssa, jonka olen saanut.

Paikka missä asun on nimeltä Fanjunkars; mutta sitä ei tarvita päällekirjoituksessa, vaan on semmoinen osoite kuin viime kirjeessäsi riittävä. -- Kotikyläni nimi on Palojoki, ja on se ensimäinen kylä, joka tiellä Porvoosta Turkuun kohtaa sinua sitten kun olet tullut Nurmijärven alueelle. Veljeni omistaman paikan nimi taas on Myllymaa ja on se kaksi (venäjän) virstaa kirkolta. Käy ensin hänen luonaan sekä sitte hänen seurassaan vanhempieni kodissa.

Muutoin tahdon, edeltäpäin sanoa sinulle, ettei Nurmijärvellä ole mitään taiteen eikä luonnon puolesta, joka voisi sinua erityisesti miellyttää: ei näköaloja eikä ylänköjä ja laaksoja romanttisissa ryhmityksissä; ja kuitenkin ovat nämät seudut minulle ihanimmat maan päällä; semmoinen taikavoima on lapsuuden muistoilla. Paljaita ahoja olet sä näkevä, ykstoikkoisia metsiä ja metsien keskellä jonkun tiheästi rakennetun kylän.

Kirkko on sinusta oleva hyvin vähäpätöinen: mutta huomaa kuitenkin tornin tasaiset suhteet, kellojen syvämielinen sointu, saarnastuolin, mutta varsinkin alttarin symmetria ja yksinkertainen sulous, mystillinen majesteettisuus Kristuksen kuvassa, kun hän väikkyy pilvissä taivaaseen astuessaan. Huomaa myöskin neitsyt Maaria, lapsi sylissä: hänen kasvonsa ovat minusta aina olleet naiskauneuden ihanteena, varsinkin kun katselee etäältä. Minun mielestäni neitseellisyys ja äidillisyys niissä yhtyvät mestarillisella tavalla. -- Jos haluaa ruveta hieman haaveksimaan ja lapsettelemaan, niin voisi itseksensä huudahtaa: millä suloisuudella nukahtaisi tuolla rinnalla! Mutta arvostele itse kaiken tämän nähtyäsi; minä olen kenties liian puolueellinen ja puolueellisiahan enimmiten ollaan asioissa, jotka koskevat kotiseutua ja lapsuutta.

Minun pistää vihaksi, etten voi viettää tätä kesää sinun kanssasi. Olisi omituisen suloista niin suuressa arvossa pidetyn ystäväni keralla, pyssy olkapäällä, vaeltaa kotimetsissä, esimerkiksi lempiseudussani Kanaanissa, jossa lapsena olen paimentanut isäni lehmiä, virittänyt satimia ja pauloja sekä vanhempana aina syksyllä metsästänyt. Siellä istuisimme jonkun korkean männyn juurelle, sytyttäisimme piippumme, sepustelisimme runoja ja filosofeeraisimme. Se olisi hauskaa. Minä puolestani olen lujasti päättänyt, että me kerran, ennenkuin nuoruudenpäivämme ovat menneet, nautimme tätä huvia. -- Ilmoita minulle kuitenkin, mihin aikaan tulet oleskelemaan Nurmijärvellä; sillä me voisimme mahdollisesti tavata toisemme siellä.

Eräässä kirjeessäsi minulle näytit sinä toivovan, että asuisimme yhdessä Helsingissä; se olisi minunkin hartain toivomukseni. Voisimme syksyllä ruveta asuintovereiksi, jollei sinun olosuhteesi jo ole muuttuneet niin, että se on mahdotonta. Kaikesta tästä voit minulle kirjoittaa. Jatkakaamme kirjeenvaihtoa sittenkin kun olet asettunut maalle. Lähetä kirje vain Appelrotille; kyllä se sieltä saapuu tänne.

Voitko lainata minulle muutamia vihkoja Shakespearea (ei kuitenkaan 4:ttä vihkoa eikä sitä, joka sisältää Timon Ateenalaisen, ne on minulla itsellä, toiset on lainassa Nurmijärvellä ja Helsingissä) ja jättää ne, hyvässä kääreessä, Weckströmille. Varsinkin toivoisin saada ne, jotka sisältävät Hamletin, Kaksi nuorta herraa Veronasta sekä Henrik 4:nnen. Minä lukisin niitä ääneen muutamille naisille täällä, vaikka tietysti täytyy jättää pois paljon. Se olisi luullakseni hyvin terveellistä minulle. Siis: jos voit toimittaa mitä pyydän, niin tee se.

Kiitos Suomen lipusta: minä pidän siitä paljon ja pitäisin enemmänkin, jos se olisi yksinkertaisempi ja jos sillä olisi perinnäinen merkitys oletellun sijasta. Sen pitäisi olla symboli jostakin omituisesta suomalaisesta kansakunnassa taikka Suomen luonnossa. Mikä kansa ei ole vuodattanut verta ja mikä kansa ei olisi valmis puolustamaan isänmaatansa? -- Muutoin voisivat minusta punaiset tilkut kulmissa olla poissa, niin olisi lipun miellyttäväisyys puhtaampi ja yksinkertaisempi. Mutta olkoon tämän laita kuinka tahansa. Pääasia on että saamme oman lipun.[9]

Voi hyvin ja kirjoita pian minulle.

A. Kivi.

P.S. Sydämellinen tervehdys herra Weckströmille ja hänen rouvalleen. Minä uskallan myöskin lähettää kunnioittavan tervehdyksen Albina Palmqvistille.

6.

Helsingissä 16 p. kesäkuuta 1864.

Veli!

Kiitos kirjeestä, johon vihdoinkin ryhdyn vastaamaan, minkä, paha kyllä, olen liian kauan laiminlyönyt.

Minua ilahduttaa suuresti, että elämä pohjoisessa on sinusta enemmän miellyttävä kuin päinvastoin. Toivon että nyt rauhassa voit työskennellä tulevaisuutesi ja onnesi eteen, joka tähän saakka ei vielä ole suonut kummallekaan meistä hymyileviä katseitaan. Minä onnittelen sinua myöskin yhä lähempään ja lähempään tuttavuuteen jonkun seudun "musikaalisen tyttären" kanssa!

Minun tulostani teidän seuduillenne en vielä voi sanoa mitään, mutta että minä kerran tulen käymään Hyrynsalmella sekä myöskin saamaan tuntea tuulahduksen Lapin taikailmasta, sen olen varmasti päättänyt.

Muutoin kirjoitan minä vielä novelliani, jonka minä -- niinkuin sinä muistaakseni jo tiedät -- aion myydä följetongiksi suomalaiseen lehteen Maiden ja Merien takaa. Kullervoa painetaan paraikaa, ja kesäkuun lopulla taikka heinäkuun alulla on kirja ilmestyvä.

Vasta nyt ovat valtiopäivät kokonaan lopussa; ja hauska oli aika, jolloin ne oli olemassa. Enimmin ylentävää ja ihanaa niihin nähden oli säätyjen kaunis yksimielisyys. Talonpoikaissääty lienee kuitenkin ollut se sääty, joka enimmin veti yleisön huomiota puoleensa. Minäkin pidin enimmin siitä säädystä. Se herätti toivorikkaita ajatuksia Suomesta ja sen tulevaisuudesta; kumminkin on muistaminen että siinä oli valittuja yksilöitä. -- Mutta olkoon miten tahansa; varmaa on kuitenkin, että valtiopäivät jättivät miellyttäviä muistoja.

Minä matkustan pian Siuntioon, kesä-olopaikkaani. Kun taas olet hyvä ja kirjoitat minulle, niin lähetä kirje mainittuun pitäjään. Ja kirjoita niin pian kuin voit; minä lupaan vastedes tavallista nopeammin vastata kirjeisiisi. Ole varma siitä. Kirjoita vähän tarkemmin olosuhteista pohjoisissa metsissä: esim. mitä lajia riistaa siellä eniten tavataan, oletko nähnyt karhuja taikka peuroja, mitä lintuja siellä useimmin näkee, onko jäniksiä runsaasti j.n.e. Jos haluat, niin kuvaa minulle joku seutu siellä, semmoinen, joka sinusta on enimmin pohjoinen ja jylhä. Suuresti minua huvittaisi, jos sinä myöskin antaisit muutamia piirteitä kansan tavoista ja luonteesta.

Mutta nyt täytyy minun päättää ja toivottaa sinulle onnea ja menestystä.

Varmuuden vuoksi ilmoitan tulevan osoitteeni: Helsinki, Siuntio, jätetään Bollstadin kestikievariin.

Ystäväsi Alexis.

7.

Helsingissä 3 p. maaliskuuta 1865.

Veli!

Kiitos kirjeestäsi. Se saapui käteeni vasta viimeisenä päivänä helmikuuta tänä vuonna, vaikka se oli päivätty 12 p. joulukuuta 1864.

Onnittelen sinua varsinaiseksi forstmestariksi! sillä olen nähnyt että olet siksi ehdotettu.

Kirjeessäsi kuvaat Pohjan luontoa hyvin viehättäväksi; jotenkin siihen tapaan olen minäkin kuvitellut ylhäistä Pohjaa. Kuvauksesi kiihoitti halua käydä luonasi Hyrynsalmella; kumminkaan ei tänä vuonna vielä tule mitään matkasta, mutta kenties ensi vuonna. -- Olen mielissäni että jo vähän olet perehtynyt suomenkieleen, ja minä toivon, että me pian voimme kirjoittaa toisillemme äidinkielellämme. -- Palmqvist on naimisissa erään mamsellin kanssa Ruotsista nimeltä Ryling; kuitenkin on hänen kansallisuutensa vaivoin määrättävissä, sillä hänen isänsä kuuluu olevan tanskalainen ja äiti saksalainen. Muutoin sanotaan Edmundin katseiden loistavan autuudesta. Vahinko vain, ettei muut voi olla yhtä onnellisia.

Minä kirjoittelen viisinäytöksistä näytelmää, jonka toivon saavani valmiiksi ensi jouluksi. -- Ahlqvist on julmasti haukkunut Kullervoa kriitillisissä kirjoituksissaan Suomettaressa. Mutta hyvä on, että täällä yleiseen nauretaan koko arvostelulle. Vielä on hänellä Nummisuutarit jälellä, ja olen kuullut hänen aikovan vielä pahemmin pidellä sitä kappaletta.

Minä lähden nyt Siuntioon, mutta tulen toukokuulla takaisin pian jälleen palatakseni samaan paikkaan. -- Voi hyvin! sitä toivoo veljesi

A. Kivi.

8.

Helsingissä 5 p. tammikuuta 1868.

Veli!

Ensiksi toivotan sinulle hyvää uutta vuotta sekä terveyttä että iloa! ja käyn sitten kohta varsinaiseen kirjeeni aiheeseen. Jos voit, niin auta minua kovasta pulasta ja lainaa minulle 60 markkaa. Minun on maksettava korkoja; mutta jollen voi, niin täytyy takausmiesteni maksaa, ja sitä en mitenkään tahtoisi. Täällä on hirveän vaikea saada rahoja enkä tiedä mistä nyt saisin kysymyksessä olevan summan, ennenkuin taas saan vähäsen töistäni. Vaikea on kai rahapula sielläkin, mutta sinä olet kumminkin yksi niitä onnellisia tänä aikana, sinä olet virkamies; ja tiedän, ettet sinä kieltäydy antamasta minulle mitä minä sinulta pyydän. Helmikuun alussa menen postiin ja kysyn -- vakuutettua kirjettä minulle. Osoitteeni on: Kirjailija A. Stenvall, Helsinki. Jos saan rahat, niin lähetän kohta velkasitoumuksen niistä, takaus alla.

Kuinka pitkä aika onkaan kulunut siitä kun me viimein kirjoitimme toisillemme! Minä olisin ehkä vieläkin jonkun ajan ollut kirjoittamatta, jollei tämä taloudellinen aihe kirjeeseen olisi ilmaantunut. Kumminkin olen aina ollut aikeessa jälleen alkaa kirjeenvaihtomme, jopa entistä vilkkaamman. Pian me myöskin voimme kirjoittaa toisillemme äidinkielellämme!

Olen usein haaveksinut matkaani Hyrynsalmeen, joka tapahtuisi meritse Tornioon, mutta rahanpuute on aina pakottanut lykkäämään sen tuonnemmaksi. Mutta kerran on matka tapahtuva. Et voi uskoa kuinka minä ikävöin nähdä vilahduksen Lapin luontoa sekä hengittää tuulahduksen sen taikailmaa. Monta kerjäävää vaeltajaa Kajaanin seuduilta olen tavannut, ja ne ovat viehättäneet minua suuresti, muiden muassa eräs Paavo Karjalainen ja Eljas Sigfrinpoika Pesonen, jotka eivät kuitenkaan olleet kerjäläisiä, vaan hakivat työtä. Heidän kotonsa oli vain pari peninkulmaa Hyrynsalmesta, mutta eivät he tunteneet sinua mieskohtaisesti, vaikka olivat kuulleet puhuttavan sinusta. Näitä muuttolintuja kohtaan olen aina ollut hyvin kyseliäs sekä koettanut kestitä niitä niin hyvin kuin olen voinut. Saatan sanoa menneellä vuodella Siuntiossa, missä olen oleskellut, nähneeni edustajia kaikista Suomen seurakunnista käyvän paraadissa ohitseni.

Muutoin olen täysin terve ja reipas, vaikka "olen raivonnutkin". Mutta viime aikoina olen taas viettänyt melkein spartalaista elämää ja niin tulen jatkamaan Tuonelan portille saakka; sillä monenlaisissa oloissa voi olla onnellinen ja iloinen, mutta onnellisin kieltäymyksessä ja kohtuullisuudessa. Vaikeinta on ollut luopua tupakanpolttamisesta, joka jo oli 18-vuotinen intohimo; mutta nyt en enää kaipaa sitä.

Minulla on nyt valmiina suurin teos, jonka tähän saakka olen kirjoittanut, nimittäin Seitsemän veljestä, lähes 600 sivua pitkä, mutta se ilmestyy vasta ensi jouluksi. Mutta sitäpaitsi saan pian valmiiksi 5-näytöksisen murhenäytelmän, joka tapahtuu Italiassa Arnon rannalla. Se tulee ehkä pian painetuksi. Jos niin tapahtuu, niin on minulla halu postissa lähettää sinulle yksi kappale.

Muuten ei minulla ole mitään tärkeää kerrottavana. Yleisesti mieltäkiinnittävän olet nähnyt sanomissa.

Ystäväsi A. Kivi.

9.

Siuntiossa 12 p. kesäkuuta 1868.

Veli!

Kiitos rahoistasi, jotka lähetit minulle, ja anna anteeksi, että olen niin kauan laiminlyönyt toimittaa sinulle velkakirjan, joka nyt vihdoin seuraa tämän muassa. Muistan nyt vasta, että päivä oikeastaan olisi pitänyt olla 8 helmikuuta. Mutta toivon ettei mitään laillisia toimenpiteitä tässä kohden tule kysymykseen! -- Minä oleskelen Siuntiossa, mutta syyskuulla olen Helsingissä, ja luultavasti painetaan silloin "Seitsemän miestä". Se on luultavaa; mutta pimeältä näyttää nykyään kirjailijoille. Se kappale, jonka mainitsin viime kirjeessäni, on riippuva epämääräisestä tulevaisuudesta. -- Oli minulle ilahduttavaa kuulla, että sinä pidät suomalaisesta kansasta; ja siis voin toivoa, että sinä pian opit sen kieltä, sekä kirjoittamaan että puhumaan. Muista, että se joka ei ole täysin yhdenvertainen suomalaisten kanssa on aina tunteva heidät enemmän heidän huonolta kuin hyvältä puoleltaan (kommer alltid att känna dem mera till deras nack- än fördel). -- Myötäseuraavan velkakirjan tähden täytyy minun nyt lähettää sinulle tämmöinen lappu-kirje. Mutta kenties voin kuitenkin odottaa sinulta vastausta tähän. Mutta liukkaampi olen vastedes oleva. Jos kirjoitat ennen syyskuuta, niin on osotteeni: Helsinki, Siuntio, Bollstadin kestikievari.

Voi hyvin.

A. Kivi.

Aleksis Kiven viimeisestä ajasta ja kuolemasta.[10]

Vuodenvaihe palauttaa aina mieleen onnettoman runoilijamme muiston, joka vapautui elämän taakasta vuoden viimeisenä päivänä 1872. Siitä on nyt vierinyt 34 vuotta. Tämä luku ei ole niitä tasaisia, jotka tavallisesti antavat aihetta riemujuhliin ja muistelmien esittämiseen, mutta kuitenkin tahdon kertoa muutamia piirteitä Aleksis Kiven viime ajoista. Laatuaan ne ovat niin vähän riemullisia, että niitä ei kannatakaan säästää riemuhetkeen, vaikka ne kenties eivät sentään ole aivan arvottomia vainajan kokonaiskuvaan nähden.

I.

Kevättalvella 1871 Kivi tuotiin Helsinkiin hoidettavaksi. Ensiksi hän oli uudessa klinikassa ja myöhemmin Lapinlahden hulluinhuoneessa.[11] Edellisestä paikasta hän kirjoitti kaksi ruotsinkielistä kirjettä neiti Charlotte Lönnqvistille Siuntioon, jonka luona hän oli asunut viimeiset 7 vuotta. Lukuisista korjauksista päättäen on jälkimäinen näistä kirjeistä suurella vaivalla kirjoitettu, vaikka itse käsiala ei ole huonoa. Kirjeet, joista edellinen on kokonaan päiväämätön, ovat keväältä 1871.

Hyvä Charlotta!!

Suurimmalla kiireellä Riikan odottaessa. -- Älä puhu suurempien suunnitelmien unohtamisesta. -- Pian kirjoitan laajemmin, ja olisin sen tehnyt aikoja sitte, jollen olisi ollut niin sairas. Et voi uskoa kuinka olen kärsinyt näinä aikoina. Kaikki toivo on jo ollut raukeamaisillaan. Usein on minusta ollut kuin ei olisi elämässä enää mitään, joka houkuttelisi minua jäämään tänne. Mutta kenties voi vielä käydä paremmin. -- Voi hyvin! Pian kirjoitan.

Alexis.

Helsingissä 12 p. toukokuuta; Charlottan päivänä.

Onnittelen!

Hyvä, hyvä Charlotta! On kuin voisin vähän paremmin. Mutta minä hourailen tavasta vähän, hyvin vähän. Olen heikko, heikko! Charlottan ei pidä tulla luokseni, kun Charlotta matkustaa kaupunkiin. Älä tule, älä tule! Sillä vaikutus olisi liian valtava. Älä tule! Mutta tehkäämme niin, että elämme hurskaasti ja tapaamme toisemme paremmassa maassa. Mutta jos minä tulen terveenä ja reippaana syksyllä maalle, olemmehan silloin molemmat paremmassa maassa. Minä olen kovin heikko, kovin. Useimmat yöt unettomat. Älä kirjoita minulle, älä ollenkaan. Ja jos Charlotta sairastuisi ja sattuisi kuolemaan (josta laupias Jumala varjelkoon Charlottaa). Mutta jos niin tapahtuisi, niin kaikki kaupungissa ja maalla salatkoot minulta sen surun. Mutta ajatelkaamme reippaammin ja luottakaamme Jumalaan! Voi hyvin! Terveisiä Amandalle

Teidän Alexilta.

Elä hurskaasti, Charlotta, niin tässä kuin toisessakin, maailmassa! Minä olen uudessa klinikassa. Professori Hjelt ja toinen nuorempi lääkäri --

Tämä kirje, joka päättyy näin keskellä lausetta, näyttää jo ilmaisevan mielenhäiriötä. Luultavasti se onkin viimeinen, minkä Kivi on kirjoittanut. Neiti Lönnqvist, jolta olen saanut nämä kirjeet, ei ainakaan tiennyt muista.

II.

Valittuna esitelmänpitäjäksi Porthaninjuhlaan 1872 olin aineekseni ottanut Aleksis Kiven ja hänen teoksensa. Sentähden kävin samana syksynä ensiksi Nurmijärvellä keräämässä tietoja runoilijan nuoruuden ajoilta ja myöhemmin E. Nervanderin seurassa Tuusulassa "kraatari" Albert Stenvallin luona, jonka hoidossa mielipuoli Aleksis-veli eli.

Aamulla k:lo 1/2 8 me saavuimme mökille järven rannalla ja tapasimme koko perheen, Albertin ja hänen vaimonsa kolmen lapsen kanssa, kotona ja ylhäällä. Pienessä tuvassa, jossa kaikki mainitut asuivat ja jossa valkea loimusi avonaisessa takassa, ei Aleksia näkynyt. Hänelle oli näet asunnoksi luovutettu pieni kamari tuvan perällä, ja sen ovi oli kiinni, kun me tulimme. Tervehdittyämme ja ilmaistuamme millä asialla olimme, Albert kertoi meille pikku piirteitä veljensä nykyisestä elämästä.

Mielipuolena Aleksis aina muisteli nuoruusaikojaan ja puheli siitä, kuinka hän silloin oli oleskellut lehtimajassa, ja asunut vinttikamarissa. "Silloin olin minä onnen poika", oli hänen tapansa sanoa, "nyt olen surun poika". Monesti hän näytti pitävän nykyistä kamariansakin entisenä vinttikamarinaan syntymäkodissaan. Kälyllä oli suurin valta häneen ja häntä sairas parhaiten totteli. Selityksenä tähän Albert mainitsi, että hänen vaimonsa jo tyttönä ollessaan oli passaellut Aleksia. Usein hän kamaristaan huusi: "Karoliina!", ja kun Karoliina tuli, hän oli rauhallisempi ja teki mitä tämä käski. -- Parhaimman mukaan koetettiin häntä hoitaa, mutta vaikeaa se oli varsinkin puhtauden suhteen. Aleksis näet ei kärsinyt vettä. Ainoastaan suurella vaivalla saatiin hänen kasvonsa ja kätensä pestyksi. Eräänä kesäpäivänä veli oli saanut hänet mieluistaan asti järveen, mutta samassa hän kirkaisija hyppäsi maalle. -- Enimmäkseen hän pysyi sisällä, mutta suvella hän joskus käveli metsässä tuvan takana. Kerran hän oli Karoliinan seurassa käynyt vieraissakin lähellä asuvan herrasväen luona ja siellä hetken aikaa istunut. -- Veljensä lapsista -- joita oli kaksi poikaa ja tyttö -- -- hän piti paljon, ja oli näiden sanominen häntä Aleksiksi eikä sedäksi. Vanhimman pojan nimi oli Ernst Aleksis, ja häntä hän ei sallinut nimitettävän Aleksiksi, vaan antoi hän hänelle nimen Erkki. -- Usein hänen sanottiin huutavan ja kirkaisevan. Hän hoki Mattia, Aapoa ja muita nimiä, ja kertoja luuli, että hänen mielensä oli kiintynyt teoksiinsa, silloin kun hän ei puhunut nuoruudestaan.

Sillä aikaa kun veli jutteli meille näitä, oli kamarista tuvan takaa kuulunut huokauksia ja heikonlaisia huutoja, ja yht'äkkiä ovi aukeni ja sairas astui tupaan. Omituinen pelonalainen tunne valtasi minut, kun mielipuoli iski katseensa meihin, vieraisiin. Nervanderin hän kuitenkin heti tunsi, kun tämä ystävällisesti tervehtien meni häntä vastaan. -- "Nervander! Nervander!" hän lausui pari kolme kertaa omituisella väreellä, jota en voi sanoin kuvata. Oli kuin ilon säde olisi välähtänyt kalpeilla, surkastuneilla kasvoilla, ja äänessä oli ystävyyttä, ikäänkuin haudasta nousseen hämmästystä ja samassa jotain nuhtelevaa. Vielä vuosikymmenien, takaa tuo ääni väräjää korvissani. Nervander sanoi terveisiä Bergbomilta ja Krohnilta. Kivi toisti nimet, ja näytti kuin olisi hän ne tuntenut. Sitten hän laskeutui tuolille istumaan. Hänellä oli ainoastaan paita, alushousut ja sukat yllä, ja seisoessaan hän näytti pitkältä, joskin hartiat olivat vähän kumarassa. Kun minä, joka olin hänelle aivan tuntematon, tervehdin häntä ja hän kuuli nimeni, hän pari kertaa lausui "Aspelin". Näkyi, että hän oli nimen kuullut, mutta hän ei tiennyt oliko ennen tuntenut minua vai eikö.[12] Åströmiä (Emil Elias, nuorta lääkäriä, joka oli hoitanut häntä klinikassa) hän aivan itsestään kysyi. Sen jälkeen hän istui mitään puhumatta, ja hänen synkät silmänsä harhailivat toisesta esineestä toiseen. Minua, outoa herrasmiestä, hän hiukan epäluuloisesti katseli.

Tällä välin Albertin 13--14-vuotias, sievä tyttö oli keittänyt kahvia, ja kun sitä tarjottiin, se nyt, niinkuin usein on laita, kevensi raskasta tunnelmaa. Juotiin siis kahvia, josta Aleksis paljon piti (niin että häntä monesti saatiin pestäkin, kun luvattiin kahvia palkinnoksi). Meidän kyytimiehemme käytti silloin tilaisuutta ottaakseen puheenvuoron ja sanoi Albertille, että hän oli tavannut Juhani Stenvallin kravustamassa. Tämä viimeinen sana herätti Aleksin huomion. "Kravustaa" hän toisteli, ja kun Nervander sen johdosta mainitsi Vantaan kosken ja kysyi lehtimajasta sen partaalla, Aleksis kertoi siellä oleskelleensa. -- "Jag var en stor skytt och satte ut (olin suuri pyssymies ja viritin) pauloja och (ja) satimia", hän jatkoi sekoittaen molempia kieliä.[13] Nervanderin kysymykseen, saiko hän riistaa pyydyksillään, Aleksis virkkoi: "Jo, jag var då lycklig!" (sain kyllä, olin silloin onnellinen). Äänessä oli jälleen ilme, joka tiesi, että onnellisuus ei tarkottanut ainoastaan pyydystämistä. -- Kun me nousimme lähteäksemme, Aleksis näytti jälleen virkistyvän, ja hän mainitsi ystäviä, joille Nervanderin piti viedä terveisiä. "Ja, helsa åt alla!" (niin, vie terveisiä kaikille) sanoi hän viimeksi, osottaen että hän sillä hetkellä oli täydessä tajussaan.