Part 3

Muistutukset, joita olisi tehtävä esim. ihmetyön epäiltävästä kelvollisuudesta draamalliseksi pääaiheeksi, ovat juuri tämän näytelmän suhteen vähäarvoiset ja mitättömät.

Lea on Kiven viimeinen oma itsenäinen tuote, ja se sopiikin onnettoman runoilijan joutsenlauluksi.

_Yö ja Päivä_ on vähäpätöinen runoelma, paremmin sanottava draamalliseksi kohtaukseksi kuin näytelmäksi. Se painettiin 1867 ja on sopivan tilan puutteesta tähän asti jäänyt mainitsematta. -- Vanha viha kahden perheen kesken on (samoin kuin Kullervossa ja Karkureissa -- siis ei uutta) näytelmän pohjana. Poika ja sokea tyttö, näistä kummastakin perheestä, rakastavat toisiansa. Sovinto syntyy ihmetyön kautta, kun noita-akka parantaa tytön silmät. Lyyrillinen innostus, jolla tytön ensimäinen silmäys maailman ihanuuteen on kuvattu, on näytelmän mainittava ansio.

Viimeiset jäljet runoilijan käsialasta näemme _Margareta-näytelmässä_. Itse perusjuoni on Emlekylin keksimä. Henkilöistäkin on ainakin sorea Kaarina kokonansa luettava saman toisen miehen ansioksi. Päähenkilön luonteesen on Kiven runotar eniten vaikuttanut. Margaretassa hän ei kuitenkaan ole peräti uutta tuottanut. Elmaa ja Leaa on runoilija, ehkä tietämättään, jäljitellyt; eroitus vaan siinä, että isänmaanrakkaus on Margaretan palava intohimo. Moni ihana kohta näytelmässä todistaa kuitenkin runoilijan innostuksella vielä olleen alkuperäistä voimaa. Ja ne lauseet, joihin isänmaanrakkaus tässä pukeutuu, ovat pidettävät runoilijan viimeisenä kalliina perintönä ja runollisena todistuksena seikasta, jonka toki muutoinkin tiedämme, että näet isänmaanrakkaus oli mahtavimpia tunteita surkuteltavan runoilijamme sydämessä.

Pari sanaa vielä Kiven lyyrillisistä runoelmista, jotka hän on painattanut Kuukauslehteen ja runoelmavihkoon _Kanervala_. Yleisö ei ole ollenkaan hyväksynyt näitä runoelmia, eikä ole syytä sitä kummeksia, sillä runoilija ei ole niissä voinut antaa aatteillensa läheskään tyydyttävää muotoa. Kuitenkaan eivät nekään ole aivan vähäarvoisia ilmeitä hänen voimakkaasta omituisesta runoilijalahjastaan. Heti pistää silmiin, että runoelmien aiheet ovat suurenmoisemmat ja raittiimmat kuin meikäläisten tavallisten runonsepittäjien. Esimerkiksi mainittakoon runoelmat: Kanervakankaalla, Karhunpyynti, Helavalkea, Mies, Eksynyt impi, Ruususolmu ja Lintukoto. Näistä voi todella käyttää erään tarkastajan vertausta: ne ovat kultarakeita, jotka eivät ole rahoiksi myntätyt. Erittäin kauniita ja sulotunteisia ovat kolme viimemainittua, joista Lintukoto on varsin kiitettävä rikkaan, ihanan mielikuvituksen vuoksi; se on varmaan Kiven merkillisin lyyrillinen runoelma. Ihan yksinäinen laatuaan on runoelma Ikävyys. Runoilija suo siinä kauhistuttavan silmäyksen sielunsa tilaan:

Turha vaiva täällä, Turha onpi taistelo Ja kaikkisuus mailman turha.

En taivasta Mä tahdo, en yötä Gehennan, Enp' enään neitosta syliini suo, Osani vaan olkoon: Tietämisen tuskast pois, Kaikk' äänetön tyhjyys olkoon.

Runoelma on painettu 1866; Lea kolme vuotta myöhemmin!

Nyt kun olemme lyhykäisesti tarkastaneet Aleksis Kiven teokset, on minun yrittäminen yhdistämällä hajanaiset piirteet muovaella hänen runoilijakuvansa ja samalla täyttää vajavaisuudet eri teosten tarkastuksessa.

Runoilija Aleksis Kivi on meidän realistisen, joskin samalla välillisesti aatteellisen aikakautemme lapsi. Tarkasti hän vaarinottaa todellisuuden pienimmätkin piirteet, siinä lujassa uskossa, että niissäkin henki ja aatteellisuus ilmenee. Tämä usko herättää rakkautta kaikkeen olevaisuuteen ja saattaa sovinnollisen, aatteellisen mielialan hengähtämään semmoistenkin olojen kuvauksista, joissa aineellisuus näyttää aatteen kokonansa tukehduttaneen. Kun tämä katsantotapa on todella luontoperäinen, eikä miettimisen kautta saatu, soveltuu sen kanssa hyvin yhteen usko korkeimman henkisen, s.o. Jumalan voiman ilmestymiseen ihmetöissä (Lea, Yö ja Päivä). Runoilija, joka suosii tämänkaltaista, niin sanoakseni, reaalista aatteellisuutta, voi hyvän uskonsa turvassa joskus käydä jollekin suunnalle liian kauas, mutta ei milloinkaan vaipua siveettömyyteen.

Näillä sanoilla luulisin lyhyesti julkilausuneeni, millä silmillä, teoksistansa päättäen, Kivi yleisesti katseli maailmaa, ja samalla hänen tuotteensa huomattavimman ominaisuuden.

Aleksis Kivellä oli runsaat ja laajat runoilijalahjat. Koomillisesta kyvystään hän on meille mainioimmat todistukset antanut, mutta ei suinkaan paljoa halvemmaksi ole arvosteltava hänen traagillista kykyänsä ja kykyänsä kuvata yksinkertaisen ihania elämänilmiöitä. Siis on suureksi osaksi hänen taiteellisen kasvatuksensa puutteellisuutta syytettävä siitä, mitä moitteenalaista hänen teoksissansa tavattaneen.

Merkillisin on runoilijamme kuvatessaan talonpoikaista kansaamme, luontoa ynnä niitä oloja ja luonteita, joiden keskellä hän oli kasvanut ja jotka hän tunsi kuin oman itsensä. Hänen ei tarvitse niitä todellisesti käsittääksensä muuttaa katsantotapaansa niiden kannalle, sillä hän on alkuansa ja elää vieläkin henkisessä yhteydessä niiden kanssa. Tämä seikka sekä aivan tavaton objektiivisen kuvaamisen voima tekevät hänen luomansa luonteet sekä hänen luonnonkuvauksensa niin erinomaisen selviksi ja peräti suomalaisiksi. Hänen realistinen esitystapansa on syynä siihen, että kaikissa ja erittäinkin hänen koomillisissa teoksissansa, niin usein tavataan pitkäveteisiä venytettyjä kohtia ja sivuseikkoja; mutta vaikka ne ovat taiteellisuutta loukkaavia ja tarpeettomia, eivät ne kuitenkaan luonteiden selvyyttä himmennä. Syy siihen on tuo mainittu runoilijan henkinen yhteys kuvaamiensa esineitten kanssa. Joka luonteenpiirteellä on todellinen, runoilijan käsittämä pohja; eikä hän siis menettele monen muun realistisen taiteilijan tavalla, joka kokoaa tuhansia vähäpätöisiä ilmeitä luullen siten voivansa korvata puuttuvaista käsitystä esineiden sisällisestä hengestä.

Kivi ei koskaan kuvaa pilkallisesti. Nummisuutareissa vallitsee yleensä yksinkertainen koomillisuus. Henkilöt puhuvat ja menettelevät naurettavasti ihan itseksensä itse siitä tietämättä. Seitsemän veljeksen romaanissa ovat sankarit usein burleskisen huumorin esineinä. Muistutan tuosta kuuman ja pakkasen kohtalosta jouluyönä, aiotusta sorsanpyynnistä Kourusuolla, onnettomasta kirkkomatkasta; useimmissa tappelukohtauksissa sitävastoin ei synny koomillista liikuntoa.

Jo mainittu puuttuvaisuus runoilijan kasvatuksessa on toiseksi supistanut hänen aiheittensa piiriä. Paitsi talonpoikaiselämää oli kolme lähdettä häntä lähellä: Kalevala, Raamattu ja hänen oma mielikuvituksensa.

Näistä kaikista on hän runoutta ammentanut. Ensimäisen ja runsaimman lähteen tuotteista, Kiven koomillisista teoksista, olen jo puhunut; mitä toisiin tulee, ilmenee niissä useimmiten erinomainen mielen suloisuus, samalla kuin niissä yleensä ilmaantuu samanlaatuiset edut ja moitteen syyt kuin edellisissä. Mainiolla mielikuvituksen voimalla on hän runollisen todenmukaisesti kuvannut kaukaisia aikoja ja vierastakin luontoa, niinkuin Kullervossa ja Ideassa näkee. Näissäkin havaitaan sama nerollinen keksintökyky kuin hänen koomillisissa teoksissaan. Pelkän runollisen mielikuvituksen tuotteissa (Karkurit, Yö ja Päivä) on sekä keksintä heikompi, että ajat ja olot (Karkurit) puuttuvaisella todellisuudella kuvatut. Tämä soveltuu juuri hänen realistiseen katsanto- ja kuvaustapaansa. Mitä lähempänä aihe on hänen omaa kokemustansa, sitä edullisempi se on hänen runoudellensa.

Lean, kirjallisuutemme itämaisen helmen tuottamisessa näyttävät Kiven taiteelliset pääominaisuudet parhaiten yhtyneen.

Aleksis Kiven henkilöt ovat reheviä, voimakkaita luonteita. Mieshenkilöitä hän kernaimmin on luonut ja niitä onkin aika galleria Eskosta ja Tykosta alkaen aina Nyyrikkiin ja pikku Eeroon saakka. Etevimmät naishenkilöt, Lea, Elma ja Margareta, ovat, kuten jo olemme nähneet, oikeastaan samaa luonnetta, ainoastaan eri intohimojen täyttämiä.

Runoilijan kieli on useinkin kieliopin kannalta virheellistä. Sitä ei käy kieltäminen, vaikka hän itse oli vakuutettu käyttämänsä kielen kaikenpuolisesta kelvollisuudesta. Kuitenkin hän on oivallisesti edistänyt kielemme käytäntöä korkeammissa runollisissa tehtävissä. Ja varma on, ettei kukaan suomalainen mies ole jalon kielemme varoja niin nerokkaasti suorasanaisessa kerronnassa käyttänyt kuin Kivi suuressa romaanissaan. Sillä on oleva vastaisille suomalaisille kertojille sama merkitys kuin Oksasen runoelmilla nuorille laulurunoilijoillemme.

Suurenmoisella tavalla on Aleksis Kivi meidän draamallista kirjallisuuttamme edistänyt. Hänen maineensa on Suomessa pysyvä, niin kauan kuin runoutta meidän saloilla ja tasangoilla rakastetaan.

Kiittämätön ja kurja on kovaonnisen runoilijamme elämä ollut; mutta hän on kuitenkin korvan kuulematta rohjennut korottaa äänensä lauluun omalla omituisella tavallaan. Se olkoon hänen ikuinen kunniansa!

Hän on rohjennut koristelematta kuvata kansaansa, kertoa sen hyviä ja pahoja puolia. Ja Jumalan kiitos! katsoja ja kuulija on lausuva: vahva kerros kansaani on vielä raakaa ja sivistymätöntä, mutta tämä kansa on rakastettavaa ja ansaitsee, että sille uhraamme elämämme ja henkemme, sillä se on kansa, joka voi runsaasti kaiken sivistyksen siemeniä kasvattaa. Sivistymättömässäkin tilassa omistaa se ihanuutta, samoin kuin vaeltaja synkeimmässä erämaassamme kohtaa näköaloja, joiden kauneutta viljelys ei voisi parantaa. Se olkoon Aleksis Kiven ikuinen kunnia!

Yhdeksän A. Kiven kirjettä eräälle ystävälle.[2]

Syksyllä 1873 sain haltuuni metsänhoitaja August Robert Svanströmiltä ne hänelle osotetut Aleksis Kiven kirjeet, jotka tässä ensi kerran julkaistaan. Minä keräilin silloin aineksia sitä runoilijan elämäkertaa varten, joka myöhemmin painettiin johdantona Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta (ensi kerran 1877) ilmestyneeseen kokoelmaan A. Kiven valittuja teoksia, ja siinä on useita otteita näistä kirjeistä. Vaikka siis kirjeet eivät ole kokonaan tuntemattomia, katson niiden kuitenkin ansaitsevan tulla täydellisinä julkisuuteen. Ovathan tietomme runoilijan persoonallisista olosuhteista siksi vaillinaisia, että vähätkin lisät ovat arvossa pidettävät.

Svanström oli syntynyt Helsingin pitäjässä 1 p. huhtikuuta 1838 ja kävi teknillisen reaalikoulun läpi, josta hänet laskettiin 1854. Sen jälkeen hän useita vuosia palveli konttoristina yksityisten liikemiesten luona. Se uusi paikka, jonka johdosta Kivi ensimäisessä kirjeessä onnittelee häntä, oli Osberg ja Baden konttorissa, ja sinne lähinnä seuraavat kirjeet olivat osotetut. Myöhemmin Svanström kääntyi aivan toiselle uralle: hän rupesi näet maanmittariksi ja kävi sitte Tukholman kunink. metsänhoito-opiston, jonka jälkeen hän 1861 otettiin metsäkonduktööriksi Suomen metsävirkakuntaan. Toimitettuaan alimetsänhoitajan virkaa silloisessa maanmittauksen ja metsänhoidon ylihallituksessa v:teen 1864 saakka, hänet nimitettiin Hyrynsalmen piirin metsänhoitajaksi, mistä hän 1873 muutti samanlaiseen virkaan Kuohatin piiriin, Kuopion läänissä. V. 1885 Svanström nimitettiin metsänhoitajaksi metsähallitukseen ja tuli takaisin Helsinkiin. Täällä hän sitten eli ja toimi siksi kuin hän pitkänlaisen kivulloisuuden perästä kuoli 19 p. maaliskuuta 1901.

Svanströmin sanotaan olleen tunnollisen virkatoimissaan sekä olennoltaan hiljaisen ja ystävällisen, mutta Kiven arvostelun mukaan oli hänellä "luonnossaan jotakin tavallista enemmänkin". Hänen kuolemansa jälkeen kerrottiin sanomissa, että hän erittäin oli harrastanut soitantoa. Luonto oli varustanut hänet kauniilla lauluäänellä, ja hän oli aikoinaan arvossa pidetyn käsityöläis-laulukunnan innokkaimpia jäseniä. Sitä paitsi kuuluu hän olleen harras jäsen yhdistyksissä "Arbetets Vänner" ja "Helsingfors yrkes- och industriidkareförbund", osottaen silläkin haluansa vapaaseen toimintaan virkatehtävien ulkopuolella. Mitä tulee kirjallisiin taipumuksiin, joista Kivi puhuu yhdessä kirjeessä, ei Svanström näy niitä kehittäneen huomattavammalle asteelle. Kumminkin hänellä oli tapa lähettää kirjoituksia milloin mistäkin aineesta sanomalehtiin, -- niin Gabriel Laguksen toimittamaan Östra Finlandiin ja samoin Helsingfors Dagbladiin. Hänen runoilunsa sitä vastoin rajoittui tilapääsepitelmiin perheen ja ystäväpiirin merkkipäivinä.

Kiven ja Svanströmin ystävyys juontui kouluajoilta saakka. Ensimäisestä kirjeestä päättäen oli se jo 1857 vanhaa alkuperää. Sanoohan Kivi neljä vuotta nuorempaa Svanströmiä paraaksi ystäväkseen tunnustaen olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle. Ja että ystävyys oli tosisydämellistä laatuaan, näkyy sen kestävyydestä. Viimeinen kirje on tosin v:lta 1868, jonka jälkeen runoilija vielä eli neljä vuotta, mutta muistettava on että hänen terveytensä näinä viimeisinä vuosina oli niin huono, että kirjeenvaihdon ylläpitäminen arvatenkin kävi hänelle rasittavaksi, lopulta mahdottomaksi. Tultuaan ylioppilaaksi oli Kivi saanut paljon uusia ystäviä, mutta niiden tähden hän ei unohtanut Svanströmiä eikä hän näy heille kirjoittaneen noin vain sydämen kyllyydestä ilman erityistä "asiaa".

Silmällä pitäen muutamia kirjeissä mainituita henkilöitä tahdon edelliseen lisätä joitakuita tietoja.

Svanström ja Kivi olivat molemmat hyvin tuttuja varakkaan räätäli mestari Albin Palmqvistin sivistyneessä perheessä. Palmqvist, jonka mukaan vieläkin on tapa nimittää suurta kivitaloa Fabianin ja Pohj. Esplanaadin katujen kulmassa, oli itse Oulun tienoilta (isä, talonpoikainen mies, oli nimeltä Palokangas, äiti Stjerncreutz), mutta hänen vaimonsa Anna Nilssen oli Kööpenhaminasta kotoisin ja tanskalainen synnyltään, joskin oikeastaan hollantilaista sukuperää. Lapsia oli perheessä kolme tytärtä, joista tässä mainittakoon kaksi nuorempaa, Albina ja Hilma, sekä kaksi poikaa, joista toisen, Edmundin, nimi tavataan kirjeissä. Edmund Palmqvist oli kouluajoilta ystävyyssuhteissa Svanströmin ja Kiven kanssa, ja arvattavasti nämät hänen kauttaan tulivat perheen tuttavuuteen, missä Kiveä kohdeltiin suurella myötätuntoisuudella. "Rouva P.", jonka taholta runoilija sanoo kokeneensa ainoastaan anteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta, ei näet ole kukaan muu kuin Anna Palmqvist. Perheen tyttäristä kuuluu Albina, jolle Kivi kerran lähettää "kunnioittavan tervehdyksen", erityisesti vaikuttaneen häneen. Tämä Kiveä viisi vuotta vanhempi neiti oli oleskellessaan sukulaistensa luona Kööpenhaminassa muun muassa oppinut vieraita kieliä ja kotonaankin hän -- jolle kivulloisuuden takia seuraelämä oli vähemmän otollinen -- hartaasti lueskeli saksalaista, englantilaista ja muuta kirjallisuutta. Häneltä Kivi sai lainaksi suurten runoilijain teoksia, ja yhdessä ollen oli heillä tapana keskustella siitä, mitä olivat lukeneet. Vähemmän tuttu oli Kivi Hilma Palmqvistin kanssa, sillä tämä neiti oli häntä paljon nuorempi, kävi sitä paitsi koulua Kööpenhaminassa ja oli sieltä palatessaan jo kihloissa. Hän menikin 1868 naimisiin pastori Brauneiserin kanssa Flensburgista, joka kumminkin kuoli seuraavana vuonna; palattuansa leskenä Suomeen meni hän 1874 uusiin naimisiin metsänhoitaja Svanströmin kanssa. Edmund Palmqvist, jonka Kivi kertoo 1865 naineen neiti Dorthe Rylingin, oli tilanomistaja ensin Lohjalla (Koskis) ja sitten Rantasalmella (Lammasmäki); mutta kuoli Luostan kurituslaitoksen johtajana 1870. V. 1863 kirjoittaa Kivi vanhemmilleen, että Palmqvist oli kutsunut hänet luokseen Lohjalle viettämään siellä kesää, vaikka hän silloinkin mieluummin asettui Siuntioon. -- Näistä tiedoista käy selväksi, että Kivellä Palmqvistin perheessä oli hyvä seurustelu- ja turvapaikka, joka hänenlaiselle kodittomalle nuorelle miehelle oli sangen kallisarvoinen. -- Toinen paikka, jossa hän arvattavasti myöskin oli tavannut ystävällistä kohtelua, oli peruukintekijä August Weckströmin perhe. Rouva Weckström oli tunnettu herttaiseksi ja hyväntahtoiseksi. Kivi lähettääkin molemmille sydämellisen tervehdyksensä. -- Kolmesta kirjeissä mainitusta ystävästä, Lindforsista, Lindbladista ja Holmstenista, ei ole varmoja tietoja.

Ensimäinen kirje, joka on kirjoitettu erittäin tuskallisessa mielentilassa, sisältää ainoan rakkautta ilmaisevan tunnustuksen näissä kirjeissä. Kivi ei mainitse nimeltä sitä "enkelinsuloista" olentoa, jota hän toivottomasti rakastaa ja josta hän öisin näkee unta. Se olikin tarpeetonta, sillä Svanström tiesi kyllä ystävänsä salaisuuden. Tuo neitonen, "lumivalkea silkkihuivi päässä", oli helsinkiläisten silloinen suosikki, tanssijatar Alina Frasa. Tämä neiti, joka 1850-luvun lopulla oli hempeimmillään, oli talvella 1847--48 ensi kerran tullut Helsinkiin Frasan lapsitanssijajoukon mukana. Hän oli silloin noin 8-9 vuoden vanha ja esiintyi tanssien joko yksin taikka pojan kanssa, jota sanottiin hänen veljekseen. Aug. Schaumanin muistelmien mukaan oli hän mainittuna vuonna jo 14-vuotias ja tanssi näytösten välillä A. Köhlerin saksalaisen teatterijoukon näytännöissä. Miten lieneekään sen asian laita, käyvät kertomukset yhteen siinä, että Alina herätti suurta mieltymystä ja myötätuntoisuutta yleisössä. Hänestä juteltiin, että hän oli Baierista kotoisin, pienenä varastettu vanhempiensa luota ja oikealta nimeltään Helena Anderlé. Kuinka asiat selvitettiin hänen "isänsä" kanssa, on tuntematonta, mutta varmaa on, että Alina jäi kuin jäikin Suomeen: eräs neiti Tammelin otti hänet kasvatikseen ja oli hänen holhoojansa, kunnes hän meni naimisiin kauppias J. R. Ahreniuksen kanssa.[3] Tämä uusi Mignon ei ollut loistavan kaunis enemmän kuin Goethenkään, mutta hän tanssi erinomaisesti ja oli sulavaliikkeinen ja viehättävän kiehtova olennoltaan. Oliko kumma, että Kivi, joka ennen oli nähnyt vain Hämeen jäntteriä tyttöjä, mutta jonka sisässä piili luontainen kauneuden kaiho, tuossa romanttisessa, yksinäisyydessään säälittävässä neitosessa oli näkevinään ihanteensa? -- Myöhemmin Alina Frasa rouva Ahreniuksena tuli tuttavallisiin väleihin Palmqvistinkin perheen kanssa, mutta silloin oli runoilijan päivä jo alkanut pimentyä.

Lopuksi on sanottava, että kaikki nämä kirjeet alkuaan ovat ruotsiksi kirjoitetut, syystä että Svanström ei osannut suomea. Käännös on tietysti mahdollisuuden mukaan sanasta sanaan toimitettu.

1.

Ingvallsby[4] 25 p. heinäkuuta 1857.

Paras ystäväni ja veljeni!

Häveten alotan tämän kirjeen. Mutta sinun ei pidä liian tylysti arvostella minun laiminlyömistäni kirjoittaa sinulle. Ei se ole johtunut unohduksesta taikka välinpitämättömyydestä, ei suinkaan -- kuinka se olisi mahdollista? Syy on aivan yksinkertaisesti, etten ole tullut kirjoittaneeksi, vaikka alituisesti olen nuhdellut itseäni siitä.

Ota nyt kumminkin vastaan nämä harvat, kiireessä, mutta aina kiitollisen ja veljellisen käden kirjoittamat rivit.

Ensiksi kiitän sinua tervetulleesta kirjeestäsi; minun kiitollisuuteni sinua kohtaan kaikesta muusta ei mahdu tähän kirjeeseen. -- Sitten onnittelen sinua uuden paikkasi johdosta. Oletan että viihdyt hyvin. Sinulle on siis vihdoin valjennut. Mutta minä, mitä minä sanonkaan! Sama levottomuus, herkeämättä samat sisälliset myrskyt, samat, niin, kenties vielä vaikeammat ulkonaiset olosuhteet. Oi, ei mitään virvoitusta, ei mitään rauhaa! Suuri Jumala, ole armollinen! -- Usein olen toivonut että elämäni jo laskisi ehtooksi ja että saisin paneutua levolle, sillä minä väsyn. Täällä olen seisonut koko kesän kokonaan turvatonna. Ei kopeikkaakaan ole käteeni tullut. Isäntäni karhuaa minua ja vaatteeni kuluvat hajalle. -- Heikkohermoisuuteni on enentynyt, kylmä hiki valuu jäsenistäni, kun minun pitää lukea ja seurata luonnottoman pitkiä läksyjä. -- Ja kaiken tämän ohessa loistaa hän toivottomassa rakkauskuvituksessani "niin ihanana ja enkelin-suloisena". -- Kolme kertaa olen nähnyt unta hänestä. Kerran oli minusta kuin olisimme yhdessä olleet uudessa rakennuksessa, joka oli hyvin sekava ja ahdas ja meitä vainottiin kovasti; mutta pian katosi rakennus, ja me istuimme pitkällä penkillä eräällä aholla kotiseudullani. Kevätaamu oli kylmä, maa ja metsät olivat huurteen peittämät. Hänellä oli jälleen päässään lumivalkea silkkihuivi, hän tarjosi minulle kahvia ja painautui rintaani vastaan, sillä hänen oli vilu. Hän oli hyvin kalpea, hän katsoi minuun surumielisillä, kyyneleisillä, mutta levollisilla silmillä ja puhui elämän suruista ja tulevista päivistä. Oi, että tuska voi kuvautua niin taivaallisen ihanaksi! Hänen kasvonsa olivat surevan enkelin.[5]

2.

Siuntiossa[6] 2 helmikuulla 1858.

Ystäväni ja veljeni!

Olisin aikaa sitten kirjoittanut sinulle, mutta ylellinen hermojen heikkous, joka saa minut värisemään kun kirjoitan, on estänyt minua. Tämä näyttänee sinusta mahdottomalta, mutta niin on kumminkin laita. Minä oleskelen nyt veljeni luona Siuntion pitäjässä ja olen huvitellut itseäni ketunpyynnillä, vaikkei sakseni vielä ole saanut ainoatakaan hengiltä, mutta tämä kuu on yleensä sopimaton siihen; vasta tammikuulla (sic!) toivon parempaa onnea. Mielelläni lukisin myös romaaneja, mutta se on kerrassaan mahdotonta, niin heikko minä olen. Kumminkin toivon, että lähestyvä suloinen kevät on virkistävä elinvoimani; pääasia on että saan olla levossa ja hiljaisessa rauhassa. -- Ainoastaan 2 1/2 sivua "Maisteri Virokannusta" on nähnyt päivän valon. -- Jos tapaat Lindforsin, niin sano paljo terveisiä minulta, niin myös Lindbladille.

Minun täytyy nyt lopettaa tämä hätäinen kirje, kumminkin pyydän että kirjoitat minulle niin pian kuin voit, äläkä huoli tehdä "kunniaa kunniaa vastaan", vaan kirjoita vähän laajemmin, jos sinulla on aikaa, sillä hyvin hauskaa olisi kuulla yhtä ja toista sinulta. Voi hyvin, voi hyvin! sitä toivottaa ikuisesti uskollinen ja kiitollinen veljesi

Alexis Stenvall.

P.S. Siuntion pitäjä ja Purnuksen talo on asuntoni. -- Vie kirjeeni kauppias Nyströmin myymälään sataman lähellä, sieltä se kyllä tulee tänne.

3.

Nurmijärvellä kesäkuulla 1858.

Hyvä veli!

Olen jälleen jättänyt Siuntion ja oleskelen kesän ihanimman ajan kotipitäjässäni.

Hauskan kirjeesi olen saanut, mutta yksi seikka harmittaa minua, nimittäin se, että veljeni sattumalta sai tietää minulle uskomasi salaisuuden sinun ja Lindforsin kirjoituksesta Helsingfors Tidningar'issa. Mutta ole vakuutettu siitä, että se oli ensimäinen ja viimeinen kerta kun salaisuutesi tulee ilmi minun kauttani. Hauskaa olisi minun kuitenkin saada lukea mainittu kirjoitus nota bene, jos se on julaistu. Nyt on minulla myöskin tilaisuus sanoa sinulle pari sanaa, jotka ovat olleet sydämelläni: jatka aate-esittelyjäsi (idéfixioner), sillä siitä vähästä mitä olen saanut tietoa taipumuksistasi olen todella ollut huomaavinani luonnossasi jotakin tavallista enemmän. Mutta älä kuitenkaan ole vielä varsin myöntyväinen näyttämään tuotteitasi usealle ja ennen kaikkea älä pidä kiirettä niiden esittämisellä yleisön silmien eteen. Minä tarkoitan nimittäin runollisia tuotteitasi. Totta kyllä et sinä ole turhamielinen, mutta en kuitenkaan voi olla varoittamatta. Vaikken minä vielä ole kirjailija, olen vähän viisastunut vahingosta, kun nimittäin olen usealle esitellyt ensimäiset aatteeni. Se ilmaisee enemmän itserakkautta kuin halua tulla kritiseeratuksi. Mutta palatkaamme ensin sanottuun. Tutki paraimpia kirjailijoita laajentaaksesi siten mielikuvituksesi piiriä.

Voi hyvin ja kirjoita niin pian kuin ennätät ystävällesi

Alexis Stenvall.

P.S. Kylä, jossa asun, on nimeltä Palojoki. Jätä kirjeesi Nyströmin myymälään.

4.

Siuntiossa[7] (kesällä 1862?)

Veli!

Kirjeesi sain 31 p. tammikuuta. Minä luin sen ilolla, eikä kumma, kun me melkein vuoden olemme olleet erillään ollenkaan kirjoittamatta toisillemme. Mutta enhän minä olekaan tiennyt missä sinä olet ollut, ja hauskaa on oleva kuulla matkakertomuksesi; minulla ei ole mitään kerrottavana kokonaisesta vuodesta elämääni.