Muoto- ja muistikuvia I

Part 7

Chapter 72,741 wordsPublic domain

Runebergin olen nähnyt ainoastaan yhden ainoan kerran, ehtoolla 25 p. toukokuuta 1869, kun jo lähes 40 vuotta sitten poismennyt toveri ja ystävä Kaarlo Kaslin ja minä, osakunnan lähettiläinä, kävimme Porvoossa viemässä hänelle yhden kappaleen Joukahaisen kuudetta vihkoa, jonka pohjalaiset olivat omistaneet "mainiolle maanmiehellensä". En eläissäni unohda sitä vaikutusta, minkä meihin teki runoilijan näkö, kun astuimme hänen vuoteensa eteen, jolla hänen taudin kukistamanakin mahtava haamunsa lepäsi. Ennen kaikkea jäivät mieleen sängyn päädyn varjostama, voimakkaasti kaareutuva otsa, rinnalle valuva valkea parta ja tummat silmät, joista ystävällinen katse kohtasi meitä, kun runoilija ojentaen meille vasemman kätensä tervehti kahta tuntematonta nuorukaista muinoisilta kotiseuduiltaan. Syvä liikutus teki minulle vaikeaksi saada lausutuksi ne harvat sanat, joilla ilmaisin käyntimme tarkotuksen. Runeberg otti kirjan vastaan, lehteili sitä ikäänkuin hyväillen, kuitenkaan katsomatta siihen, ja lausui huomattavan vaivaloisesti: "Sanokaa heille, että minä kiitän heitä!" Kun meille edeltäkäsin oli ilmotettu, että sairas sinä päivänä oli tavallista heikompi, emme asiamme toimitettua voineet muuta kuin kohta poistua. -- Lönnrot asui elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä Sammatissa, mutta kävi silloin tällöin asioillaan Helsingissä, joten hän ei ollut semmoinen rarissima avis kuin Runeberg. Hänestä olisikin sen vuoksi enemmän kerrottavaa -- esim. hänen käynneistään Porthanin juhlissa, joihin hän aina kutsuttiin, jos hän sattui olemaan Helsingissä -- mutta tällä kertaa on Snellmanista puhuminen.

Snellmania ajatellessa muistuu mieleeni monta tilaisuutta, missä hän oli nuorison kunnioituksen esineenä. Vilhelminpäivinä, kun ylioppilaat kävivät häntä laululla tervehtimässä, hän aina osasi innostuttaa meitä sanoilla, joiden vakava, isänmaallinen sisällys nähdään niistä enemmän tai vähemmän täydellisistä selosteluista, jotka on painettu hänen koottuihin teoksiinsa, mutta joiden vaikutusta lukijan ei ole yhtä helppo arvostella. Silloin hän tavallisesti myöskin kutsutti ylioppilasten joukossa näkyvät vanhemmat ystävänsä ja joitakuita nuorempiakin tuttavia sisään kestitäkseen heitä kahvilla, ja silloin hän, aina hyvällä tuulella ollen, saattoi tunnin pari pakinoida vieraittensa kanssa, milloin kertoen entisistä ajoista ja oloista, milloin saaden aikaan pienen väittelyn jostakin päivän kysymyksestä. Omituisen jäykällä tavallaan hän silloin usein nolasi nuoren vastaväittelijän, niin että tämä ehdottomasti vaikeni, silti hetkeäkään paheksumatta vanhusta. -- Siten syntyi kerran puhe Venäjän oloista ja tulevaisuudesta. Muistan että puoleksi kysyvässä muodossa arvelin, eiköhän Venäjälläkin kerran yksinvaltius saattaisi tulla rajoitetuksi kansanedustuksen kautta. Kuullessaan sanojani Snellman katsoi minuun pitkästi ja lausui sitten: "Kuinka, kuinka voit olla niin lapsellinen että puhutkaan semmoista? Kansanedustus Venäjällä, jossa on kymmenittäin toisilleen vieraita kansallisuuksia!" -- Ei siinä muu auttanut kuin pitää suunsa kiinni, mutta ei noissa sanoissa, _hänen_ lausuminaan, tuntunut mitään loukkaavaa.[5] -- Edelleen palaa muistooni moni Porthanin juhla, jossa Snellman herätti tuon oikean isänmaallisen tunnelman, jota ilman juhla ei juhlalta tuntunut. Mutta niiden edelle asetan kuitenkin sen kansalaisjuhlan, josta aion tässä kertoa.

* * * * *

Tarkotan suomalaisen sanomalehdistön satavuotisjuhlaa 1871.

Aikansa suurin "efemeriidein" tietäjä ja muistiinsaattaja B. O. Schauman julkilausui ensin ajatuksen, että sanomalehdistömme riemujuhla oli vietettävä. Helsingfors Dagblad otti suurella innolla ajatuksen omakseen ja kehotti kaikkia, huolimatta puoluesuhteista, yhdessä viettämään merkkipäivää, tammikuun viidettätoista. Suomalaiset ja ruotsalaiset sanomalehtimiehet pitivätkin valmistavia kokouksia, joissa kilpailtiin keskinäisessä kohteliaisuudessa, ja yhteinen juhla päätettiin viettää. Sunnuntaina 15 p:nä oli toimeenpantava kirjallinen iltama ja maanantaina 16 p:nä päivälliset seurahuoneella, joihin muillekin kansalaisille oli oleva pääsy vapaa. Ohjelmat kumpaakin tilaisuutta varten laadittiin niin, että kielet esiintyivät yhdenarvoisina. Täysi sovinnollisuus näytti siis päässeen vallalle, mutta silloin vasta alkoivatkin rettelöt. Kun näet ensiksi virallisten sanomain toimittajat osanottajina merkitsivät nimensä päivällislistaan, uusmaalaiset vaativat, että niiltä oli pääsy kiellettävä taikka -- Vikingenin, Folkvännenin ja Kurren toimittajat jäisivät juhlaan tulematta. Kaikki muut -- niiden muassa H. D:kin -- olivat sitä mieltä, että mainituilla henkilöillä oli ollut oikeus kirjoittaa nimensä julkisesti esille pantuun listaan ja ettei siis sopisi kieltää heitä tulemasta. Tämän kuultuaan uusmaalaiset erosivat. Mutta ei aikaakaan niin ilmestyi painoylihallituksen jäsenen P. T. Stolpen nimi listalle. Kirjailijat kokoontuivat jälleen -- sunnuntai-iltana -- ja päättivät yksimielisesti, että Stolpe oli estettävä tulemasta päivällisille. Mutta sen lisäksi ilmottivat H. D:n toimittajat nyt muuttaneensa mieltä virallisen lehden toimittajiin nähden: näiltäkin oli muka välttämättömästi pääsy kiellettävä. Toiset (ei ainoastaan suomenmieliset) arvelivat kyllä hekin, että tarkotetut herrat oikeastaan olivat sopimattomia juhlavieraita, mutta eivät he kuitenkaan luopuneet entisestä kannastaan, että pääsy oli oleva heille vapaa, jolleivät itse käsittäisi erikoisasemaansa. Saadakseen heitä ymmärtämään tämän sovittiin, että juuri heidän kauttansa kielto oli toimitettava Stolpelle -- menettely, joka todellisuudessa ei johtanut toivottuun tulokseen. Stolpe ei ollut päivällisillä, mutta kyllä kaksi virallisen lehden toimittajaa. Seuraus näistä rettelöistä oli se, että H. D. liittyi Vikingeniin y.m. ja että jotkut heidän lähimmät ystävänsä pyyhkivät nimensä listalta.

Iltaman ohjelma alkoi Maamme-laululla, sitte tuli ruotsalainen esitelmä (S. G. Elmgren), suomalainen juhlalaulu, joka laulettiin sävelellä "Das ist der Tag des Herrn", suomalainen esitelmä (Julius Krohn) ja "Musta kaarti", Z. Topeliuksen kirjoittama kirjaltajain laulu. Krohnin vapaasti lausuttu, kaunis esitelmä oli kieltämättä iltaman loistokohta.

Päivälliset maanantaina alkoivat klo 3. Suomenmieliset olivat saapuneet lukuisasti, mutta oli paljon muitakin, joita ei ennen eikä myöhemmin ole niihin luettu. Hallituksen jäsentä ei ollut ainoatakaan: Snellman oli näet jo edellisenä vuonna eronnut senaatista. Naisia oli pienoinen ryhmä: neidet Adelaide Ehrnrooth, Emilie Bergbom, Ida Basilier y.m. Ruokaohjelman, Potage de Jerusalem j.n.e., jätän sikseen rientääkseni juhlan päänumeroon, joka oli Snellmanin puhe.

Perinnäiseen tapaan, paistin jälkeen, Snellman astui puhujalavalle ja puhui kolme neljännestä tuntia, luultavasti tietämättä että kolme pikakirjoittajaa pani hänen sanansa paperille. Puhe onkin nykyään painettuna kootuissa teoksissa, joten lähempi selonteko on tarpeeton. Mainitsen vain että hän loi katsauksen sanomalehdistömme kehitykseen Porthanin ajoista huomauttaen siinä ilmenevän, kansallemme soveliaan menettelytavan olla tekemättä liian jyrkkiä uudistusvaatimuksia, jotka olivat omansa saamaan vaaranalaiseksi sen mitä ennen oli saavutettu. Edelleen hän puhui sanan vapaudesta mainiten, että sen merkitys ja arvo meillä jo ymmärrettiin laajemmissa piireissä kuin aavistettiinkaan, ja lausui julki toivomuksen että vapaa, lainrajottama sana ennen pitkää olisi tuleva julkisestikin tunnustetuksi maassamme. -- Tästä viittauksesta sisällykseen ja itse puheestakin, kun sen lukee kokonaisuudessaan, voidaan epäilemättä sanoa, että se ei juuri sisällä mitään hämmästyttävää uutta sekä että se ylipäätään on hyvin hillitty ja tyyni sävyltään. Mutta, niinkuin jo ylempänä mainitsin, _lukijan_ ei ole helppo arvostella miten joku Snellmanin puhe todellisuudessa vaikutti kuulijoihin.

Koetan sentähden sanoihin pukea sen, joka ei näy painetussa puheessa, mutta joka sittenkin antoi sanoille niiden tenhovoiman. -- Tuossa hän siis seisoo edessämme vanha, kuuluisa mies. Hänen suuruutensa on hengen suuruutta, sillä ruumiiltaan hän on tuskin keskikokoa ja laihanlainen, liikunnoiltaan särmikäs, huomiotamme kiinnittävät ainoastaan kasvot, joissa, kuinka etäällä ne ovatkin kaikesta mitä tavallisesti sanotaan kauniiksi, otsa ja joka piirre ilmaisee taistelussa ja kärsimyksessä karaistua tahdonvoimaa ja sitä sielukkaisuutta, jolla ajattelu leimaa sen, joka sille uhraa elämänsä. Hän alkaa puhua. Sanat putoilevat harvaan, hän melkein änkyttää, niin vaivaloisesti hän alkaa. Mutta silti lause muodostuu eheäksi, pyöreäksi, korjausta kaipaamattomaksi. Niin ensiksi, sitte hän alkaa lämmetä, on kuin kielenkanta sulaisi, ja sanat alkavat seurata toisiaan taajassa jonossa. Kuulijat näkevät ja tuntevat kuinka mielenliikutus enenee tuossa näöltään niin karkeassa, kovaluontoisessa miehessä, liikutus tarttuu vastustamattomasti heihinkin, ja sydän sykähtää ja silmät kostuu. Sanat ja lauseet ovat yksinkertaisia, koruttomia, mutta samalla niin täsmällisiä, niin tunteen lämmittämiä, että ei yksikään mene hukkaan, vaan sitoo kuulijan järjen ja sydämen. Kun sitte puhujan liikutus yhä nousee, ja hän verrattomalla voimalla puristaa ajatus juoksunsa muutamiin peruuttamattomiin päätelmiin, silloin harva pysyy kylmänä sille innostukselle, joka kuulijakunnassa on syttynyt.

Tähän tapaan Snellman puhui tälläkin kertaa ja siitä saakka vallitsi mieltä ylentävä, isänmaallinen tunnelma juhlassa. Sanomalehdistön malja juotiin sampanjassa. -- Sittemmin piti Yrjö Koskinen suomenkielisen puheen myöskin päivän merkityksestä, J. W. Calamnius esitti, niinikään suomeksi, maljan kirjapainojen työväestölle, ja Otto Donner puhui ruotsiksi naisten kunniaksi. Sen jälkeen luettiin julki kaksi ruotsalaista (Porista ja Vaasasta) sekä kaksi suomalaista (molemmat Pietarista) sähkösanomaa. Tämän johdosta joku leikillä kysyi Z. Topeliukselta, eikö hänellä ollut mitään sähkösanomaa. Topelius astui kohta esiin ja lausui: "Minulta on pyydetty sähkösanomaa ja minä etsin semmoista mielestäni. Olen vain kahdella päällä, minulle kun ilmestyy kaksi yhdellä kertaa. Toinen tulee kaukaisesta muinaisuudesta, sadan vuoden takaa, ja toinen etäisestä tulevaisuudesta, niinikään sadan vuoden päästä. Ne kohtaavat toisensa tällä hetkellä: Eläköön isänmaallinen sana, eläköön se voima, jonka väkevyys on mahtavan suurvallan perustus tässä elämässä, nimittäin vakaumuksen voima, se joka pelkäämättä vastustaa niitä myrskyjä, jotka riehuu ukkosen ja salaman alhaisemmassa ilmapiirissä, mutta joita ylempänä on eräs korkeampi voima, jonka edessä ei enää ole kahta kieltä eikä kahta isänmaata, vaan ainoastaan yksi isänmaa, jossa totuus ja oikeus vallitsee -- eläköön se!"

Nyt oli virallinen ohjelma suoritettu, mutta mieliala oli liian innostunut, että olisi voitu siihen tyytyä. Taas Snellman keksi oikean keinon ylläpitää tunnelmaa. Hän oli kauan istunut ja puhunut Ida Basilierin kanssa ja pyysi sitte häntä laulamaan. Piano toimitettiin lavalle, ja Snellman itse talutti laulajattaren sinne ja lausui esittäen hänet juhlavieraille: "Kirjailijain juhlapäivälle tapahtuu se kunnia, että saamme kuulla kauniimpia säveliä mitä isänmaamme voi tarjota." Yleisö taputti käsiään, ja punastuen neiti kumarsi vuoroon saliin päin, vuoroon Snellmanille. Sitten hän lauloi Kaarlo Bergbomin säestäessä: "Minun kultani kaunis on", "Voi, voi, voi kun kullallein", ja soman arian "Jeannetten häistä" (pieni laulukappale, joka vähän ennen oli annettu Suomalaisen seuran teatterinäytännöissä). Kiitollisuus- ja myötätuntoisuusosotukset olivat mitä runsaimmat. Joku hetki tämän jälkeen nousi talollissäädyn puhemies, Mäkipeska, joka myöskin oli juhlassa saapuvilla, puhujalavalle ja piti sujuvan puheen Ida Basilierille, kiittäen "jaloa fröökynää" siitä, että tämä oli suvainnut osottaa, kuinka suloisesti suomenkieli soi sävelten kantamana hempeiltä huulilta. Ei voinut hämmästymättä kuulla kuinka vanha talonpoikainen mies osasi lausua imartelevia kohteliaisuuksia, ja kun Snellman esitti hänet laulajattarelle, oli tämä, vaikka puhui hyvin suomea, hämillään miten vastata niin oudolle ihailijalle. Myöhemmin Ida Basilier vielä astui lavalle laulamaan ja hänen aikomuksensa oli taas laulaa suomalaisia lauluja, mutta silloin Snellman lähestyi häntä ja kuiskasi hänelle, että nyt oli ruotsalaisten laulujen vuoro! Snellman tahtoi jakaa tasan.

Klo 7-8 katosivat naiset ja osa vanhempia herroja, Snellman niiden joukossa. Toiset jatkoivat juhlaa vanhassa "35:ssä". Täällä seurasi puhe puhetta. Z. Topelius esitti maljan Runebergille ja hänen Morgonbladilleen sekä toisen kirjankustantajille, kertoen, että Runeberg kerran, kun joku kustantaja oli häntä tylysti kohdellut, oli lausunut: "kirjankustantajat pitävät meitä kirjailijoita leipävartaina, joita pitkin he kapuavat ylös" -- mutta, lisäsi puhuja, joskus on niinkin että päinvastoin kustantajat ovat meidän kirjailijain leipävartaita. G. W. Edlund, jolle malja omistettiin, huusi: bravo! ja tilasi ihastuksissaan uuden "boolin". Kun sitte H. Borenius oli puhunut Saiman ja J. V. Snellmanin, E. A. Forssell Lönnrotin ja A. I. Arwidssonin, ja W. Lagus Z. Topeliuksen kunniaksi, piti Alfred Kihlman puheen, joka pienenä lisänä sanomalehdistömme historiaan ansainnee tässä sijansa. Näöltään niin vakava, mutta pohjaltaan humoristinen koulurehtori puhui surunvoittoisella äänellä seuraavaan tapaan:

"H. H. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi että häiritsen yleistä iloa. Minulla on näetten vain surullista kerrottavana, mutta minun _täytyy_, minä en voi olla esiintuomatta mitä minulla on sanottavana. Tänä iltana on paljon puhuttu sanomalehdistön kärsimyksistä ja niistä onnettomuuksista, jotka sensuuri aiheuttaa. Kuitenkin sanomalehdet jatkavat tointansa ja toimittajat saavat siitä toimeentulonsa. Mutta mitä on sanominen niistä, jotka sensuurin kautta menettävät kaikki, niin ettei mitään jää jälelle! Huomaan että minua ei ymmärretä, minun tulee siis selittää asia. -- Minäkin olen kerran ollut sensorina, vaikken kauemmin kuin yhden viikon. Se oli 1854, kun länsivallat sotivat Venäjää vastaan. Oleskelin silloin Turussa, ja hyvä ystäväni, tuomiorovasti Renvall, oli kerran pakotettu tekemään matkan, jolla hän oli viipyvä viikon päivät. Hän pyysi minua sillä aikaa hoitamaan sensorin virkaa, ja minä myönsin aavistamatta mitä tällä lyhyellä ajalla tulisi tapahtumaan. -- Siihen aikaan Åbo Underrättelser ilmestyi kaksi kertaa viikossa. Kun ensimäinen numero tuotiin minulle tarkastettavaksi, tapasin siinä uutisen, että julmat englantilaiset olivat kokonaan hävittäneet Tammisaaren suuren kaupungin. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan, ja numero sai kuin saikin hyväksymiseni. Mutta kun viikon toinen numero oli ilmestyvä, luin siinä kirjoituksen, jossa ilmotettiin, että Tammisaaren hyvä kaupunki ei ollutkaan hävitetty. Silloin oli tapana että sanomalehti ensin vietiin tarkastettavaksi kuvernöörille, joka ensiksi pyyhki mitä piti sopimattomana, ja sitte tuli sensorin vuoro pyyhkiä. Tällä kertaa kuvernööri oli katsonut sopivaksi pyyhkiä mainitun kirjoituksen, jossa väitettiin Tammisaaren vielä olevan olemassa. Minä puolestani en voinut muuta kuin hyväksyä hänen toimenpiteensä, sillä tietysti piti kuvernöörin tietää kuinka asian laita oli. Siis Tammisaari on hävitetty! Pyytäisin sen tähden herroja tyhjentämään Tammisaaren muiston malja. Älkäämme enää koskaan puhuko siitä kaupungista!"

Noin klo 10 hajosi seura, josta nähdään että tavat 1871 olivat toiset kuin nykyään.

Toisessa osassa seurahuonetta oli "riippumaton" (!) sanomalehdistö viettänyt juhlaa, mutta siitä en tiedä sen enempää. -- Siitä juhlasta, josta olen kertonut, sanoi joku, että se oli laatuaan ensimäkien, varsinainen _suomalais-isänmaallinen_ juhla Helsingissä.

Snellman-muistelmia.

J. V. Snellmanin koottuihin teoksiin on painettu kahdeksan Vilhelminpäivä-puhetta, ensimäkien v:lta 1873, viimeinen v:lta 1880. Sitä paitsi mainitaan, sanomalehtien mukaan, että ylioppilaat myöskin 1863 ja 1872 kävivät häntä laululla tervehtimässä ja että hän silloinkin lausui heille ystävällisiä sanoja. Kuitenkaan eivät nämä laulutervehdykset Snellmanin luona olleet ainoat. Mikäli muistan olivat ne 1860-luvulla säännölliset, ja v:sta 1868 asti olen merkinnyt olleeni vuosi vuodelta niissä mukanakin. Erittäin olen muistoon pannut, että Snellman Vilhelminpäivänä 1869 lausui julki lujan toivonsa Suomen valoisaan ja onnelliseen tulevaisuuteen. "Tämän toivon", hän sanoi, "perustan siihen vertailuun, jonka olen tilaisuudessa tekemään yliopiston välillä semmoisena kuin se nyt on ja semmoisena kuin se oli muutamia vuosikymmeniä sitten". Ja vahvistaakseen lausettaan hän huomautti miten ylioppilaitten elämä ennen aikaan antoi paljon enemmän syytä vakaviin muistutuksiin ja että nykyään toisin kuin muinoin säädyllisempien elämäntapojen ohella ilmaantuu melkoisessa määrässä vakavampaa harrastusta ja isänmaallista innostusta, joka nuorisossa on hedelmällisen elämäntyön edellytys. -- V:lta 1871 minulla on kirjaan pantuna koko puhe, sanasta sanaan, ja myöskin tarkat tiedot itse kunniatervehdyksen menosta.

Ylioppilaita kaikista osakunnista paitsi uusmaalaisesta oli kokoontunut niin paljo, että ne täyttivät Snellmanin talon pihan. Ensin laulettiin Vaasan marssi. Laulun päättyessä Snellman astui ulos portaille, ja oli hänellä samettipäähine harmaitten hapsien peitteenä, sillä ilma oli viileä ja maa oli valkoinen uudesta lumesta. Nuoret tervehtivät vanhusta huutaen: hurraa! ja eläköön! Sitte viritettiin Savolaisen laulu, jonka jälkeen Snellman alkoi puhua, nyt niinkuin tavallisesti muulloinkin ottaen aihetta ajan tapahtumista -- tällä kertaa Saksan ja Ranskan sodasta ja sen seurauksista.

"Minä kiitän teitä, että olette tulleet tervehtimään minua. On aina mieluista nähdä ettei kokonaan ole nuorison unohtama. -- Tämä päivä on tuonut pienen muiston talvesta (viittaus lumeen!), vaikka käsissä on toiveiden aika, aika jolloin ajatellaan runsaita satoja. Minä toivon, että aika on nuorissakin herättävä virkeitä voimia sekä halua ei ainoastaan elämän nautintoon, vaan myöskin tekemään työtä sen vakavien päämäärien hyväksi. On toiveiden aika ei ainoastaan meille, maallemme, vaan laajemmillekin piireille, koko maailmalle. -- Minä toivon, ettei yliopiston nuorisoon ole tunkenut se veltto oppi ('den slappa lära'), jota päivälehdet saarnaavat, nimittäin että valtiot ja historia ovat olemassa yksilöä varten taikka, niinkuin koreammin sanotaan, sitä varten että yksilö saisi kehittää voimiaan ja lahjojaan ja tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. -- Historia ei sitä opeta. Valtio ja historia eivät ole olemassa yksilöä varten, vaan päinvastoin yksilö niitä varten. Kansakuntien elämä se on, jolla on merkitystä ihmiskunnalle, ja niille tulee yksilön uhrata henkensä ja omaisuutensa. Vastoin sitä oppia että kansakuntien on enentäminen varallisuuttaan, näemme toisen saavuttavan tunnustusta, toisen, joka lausuu: 'me heitämme pois henkemme ja tavaramme, kun kysymys on korkeammasta'. Kansakunnat pelkäävät sotaa, ja todella onkin surullista kun henkiä, omaisuutta joukottain hävitetään; mutta sotien kautta kansakunnat voimistuvat korkeita harrastuksia varten. Me opimme ajaltamme senkin, että anarkia tuottaa turmiota; velvollisuus se on ja varsinkin velvollisuus korkeimmassa potenssissaan, velvollisuus valtiota ja isänmaata kohtaan, sekä sen ankara täyttäminen, joka valtiolle mahtia antaa. -- Me huomaamme, että kansakuntien elämisenoikeus saavuttaa yhä enemmän tunnustusta, ja se on suuri lohdutus pienille kansakunnille -- nykyään on paljon helpompi kuin ennen tehdä työtä niiden hyväksi. Toivokaamme että tämä tunnustus kasvamistaan kasvaa, joten sen kautta uskomme kansamme tulevaisuuteen vahvistuisi ja niinikään lisääntyisi kykymme tehdä työtä sen hyväksi ja, jos niin vaaditaan, sille uhrata henkemme ja omaisuutemme. Hetki ei ole sopiva että minä enemmän syventyisin tähän aineeseen. -- Minä kiitän teitä."

Puheeseen vastattiin kolmikertaisella eläköönhuudolla, jonka jälkeen vielä laulettiin Suomen laulu sekä, mennessä, Porilaisten marssi.

* * * * *

Olen jo ennen maininnut Snellmanilla olleen tapana Vilhelminpäivinä ystävilleen ja tuttavilleen, jotka silloin kävivät hänen luonaan, kertoa menneistä ajoista. Minulla oli onni useamman kerran olla saapuvilla ukon ladellessa muistelmiaan pitkän ja kokemusrikkaan elämänsä taipaleelta, mutta valitettavasti minä enimmäkseen laiminlöin panna hänen jutelmansa paperille, ja vuosikymmenien kuluessa ne ovat joko kokonaan muistista hävinneet taikka ainakin menettäneet sen selvyyden, ne tarkat raja- ja yksityispiirteet, joissa muistelmien arvo oli. Eräänä semmoisena päivänä Snellman esim. kertoi rahanmuutoksen aikaansaamisen vaikeuksista, kuinka hän sen asian ratkaisun tähden matkusti Pietariin ja pääsi keisarin puheille, kuinka korkea hallitsija olennoltaan ja käytökseltään oli ollut luonnollinen ja yksinkertaisen inhimillinen ja kuinka erinomaisen ystävällisesti hän oli puhutellut häntä; mutta myöskin kuinka koko kysymys Suomen omasta rahasta oli ollut mennä myttyyn, kun keisari selitti, että hän -- venäläistensä tähden -- ei mitenkään voinut suostua siihen, että Suomen markka, niinkuin ajateltu oli, tehtiin Ranskan frangin kokoiseksi, kuinka Snellman silloin epätoivoisena oli palannut hotelliinsa ja kuinka hän siellä yön aikana (jolloin hänessä uudet aatteet syntyivät -- katso alempana!) keksi pelastavan keinon, nimittäin että markka oli suuruudeltaan oleva tasan neljäs osa hopearuplaa. Kun tämä ehdotus oli keisarille esitetty, hän oli kohta ollut valmis hyväksymään sen -- ja niin Suomi sai oman rahansa. Tätä kertomuksen pääkohtaa en ole unohtanut, mutta kaikesta siitä, mitä hän samassa yhteydessä jutteli, en muista muuta kuin sen pikku piirteen, että Snellman sanoi Pietarissa aamusin juoneensa pullon seltterivettä, joka hänestä oli tuntunut niin virkistävältä, että hän mielellään olisi sen pysyväksi tavakseen ottanut, jollei se aikaa myöten olisi tullut -- kalliiksi.