Part 6

Z. Topeliuksen esiintymisellä oli aivan erikoinen syy. Edellisenä vuonna hän oli sepittänyt tunnetut sanat "30-vuotisen sodan marssiin", ja joku hetki Lönnrotin puheen jälkeen laulajat lauloivat sen torvisoiton säestyksellä. Reipas, muistorikas marssi innostutti kuulijoita. Laulajain täytyi laulaa se uudestaan, ja sitte tuli runoilija lämpimän kunnianosotuksen esineeksi. Sen jälkeen nousi Topelius puhujalavalle ja piti ex tempore henkevän puheen, josta kuitenkin voin mainita ainoastaan pääpiirteet. -- Ensiksi hän sanoi toivoneensa, että Runeberg olisi astunut puhujalavalle, jolla Lönnrot juuri oli seisonut, sillä silloin olisivat ne miehet, jotka ovat meille antaneet mitä meillä kauneinta on, seisoneet rinnakkain. Se oli kuitenkin mahdotonta, mutta nuorison lämmin tervehdys liiteli sentään täältä hänen luokseen hänen elämänsä iltana. Sitte puhuja käänsi katseensa niihin polvikuntiin suomalaista nuorisoa, jotka uusien aaltojen tapaan taukoamatta olivat vaeltaneet uraansa eteenpäin niinä 32 vuotena, joina tätä juhlaa vietetty oli. Puhuja vertasi osakuntia virtoihin, joiden raitis, elähdyttävä vesi kasteli niitä vainioita, joilla Suomen henkiset touot kypsyvät. Mutta yhtä sattuvasti kuin alati uusi nuoriso siunausta tuottavaan ominaisuuteen nähden voidaan verrata virtaan, yhtä sattuvasti voidaan kuvaa kehittää vastakkaiseenkin suuntaan. Varokoot virran aallot paisumasta luonnollisten reunojensa ylitse, sillä silloin ne tuottavat tuhoa samalla kuin katoavat ja kuivuvat hiekkaan, päämääräänsä saavuttamatta. Lopuksi puhuja muutamin sanoin kosketteli sitä isänmaallista tärkeätä seikkaa, joka tänä vuonna oli toteutunut, nimittäin että Suomen kansan historia vihdoin oli tekijältään (Yrjö Koskiselta) valmistunut. Se, joka on -- niin sanat kuuluivat -- koettanut raivata tietä tutkimukselle muinaisuutemme erämaissa, hän tietää minkä määrän uskollista vaivaa ja kirkasta arvostelukykyä tämä teos on vaatinut; hän tietää myöskin antaa arvoa teoksen historialliselle perustukselle, ainoalle, jolle Suomen kansan historia on rakennettavissa. Vaikuttakoon tämä teos nuorisoon suurena kehotuksena, virvottavana esikuvana!

Illan kuluessa saapui tervehdyssähkösanomia Kokkolasta, Uudestakaarlepyystä, Vaasasta, Turusta ja Oulusta.

Promotsionimuistoja.

Olen ollut läsnä en enää muista kuinka monessa promotsionijuhlassa, mutta ainoastaan kahdesta minulla on pysyviä muistoja, jotka palaavat mieleeni joka kerta kun kuulen promotsioni sanan. Toinen on 1869 v:n promotsioni, jossa olin mukana ylioppilasmarsalkkana, toinen 1873 v:n promotsioni, jossa itse olin vihittävien joukossa.

Marsalkkatoimi antoi kyllä vapaan pääsyn sekä vihkiäisjuhlaan että päivällisiin ja tanssiaisiin, mutta ei se sentään ollut niin merkillinen, että minä juuri sentähden muistaisin 1869 v:n promotsionia. Ei, syynä on toinen, aivan erityinen seikka, joka tanssiaisissa pani minut omituiseen, huomattavaan -- vaikka, onneksi, ei kuitenkaan suuresti huomattuun asemaan. Mikä tämä seikka oli ja mikä tämä asema, ei ole yhdellä sanalla sanottu, vaan täytyy minun alottaa vähän loitompaa.

Johannes Takaselta, joka siihen aikaan opiskeli veistotaidetta nuoremman Wilhelm Bissenin työpajassa Kööpenhaminassa, oli tullut huolestuttavia tietoja. Taiteilijanalku oli suuressa rahanpuutteessa. Auttaakseen häntä Emilie Bergbom ja Emil Nervander päättivät yhdessä toimeenpanna iltaman, jota varten he pyysivät ja saivat myötävaikutusta lukuisilta tuttavilta. Iltama olikin 2 p. helmik. 1869 Seurahuoneella. Ohjelmaan kuului, tavallisuuden mukaan, soittoa, laulua ja tanssia, mutta myöskin jotakin laatuaan erikoista. Nervanderin alotteesta (sillä hän se oli, joka aina keksi uutta) oli kirjankustantajilta ja -kauppiailta sekä yksityisiltä pyydetty lahjaksi kirjoja, joita iltamassa eri maiden kansallispukuihin puetut nuoret neidit somissa myymäkojuissa möivät, ja klo 9 illalla ilmestyi salassa valmistettu ja painettu, ihan uusi kirjanen nimeltä "Mejseln" (Taltta), johon Adelaide Ehrnrooth, E. Nervander, K. F. Eneberg. E. O. Stenberg, K. J. Gummerus, Kaarlo Bergbom ja minä olimme antaneet mikä ruotsin-, mikä suomenkielisiä lisiä. Kirjoilla ja tällä pikku julkaisulla oli hyvä menekki, joten yrityksen tarkotus saavutettiin. Rahoja kertyi niin, että Takasen huolet voitiin pitkiksi ajoiksi karkottaa, ja sen johdosta oli iltamankin tunnelma erittäin hilpeä. Eikä silloin virinnyt iloinen tunnelma piankaan haihtunut, vaan se pysyi voimassa -- koko kevätkauden. Kiitos pääasiassa Bergbomin perheen ne neidit ja ylioppilaat, jotka olivat yhdessä puuhanneet iltaman hyväksi, jatkoivat näet yhä edelleen keskinäistä seurustelua, jopa lukukauden loppupuolella yhtyivät vielä yhteistyöhönkin, siten että avustivat Kaarlo Bergbomia ja hänen sisariaan seuranäytäntöjen toimeenpanossa. Muille kuin ehkä mukana olleille kävisi väsyttäväksi, jos kertoisin kaikista pikku tanssiaisista, hiihtoretkistä, teatteriharjotuksista ja kahvikekkereistä, joissa tuo samainen tunnelma ilmaisi kestäväisyyttään. Sentähden en siihen ryhdykään; tahdon vain merkitä, että semmoiset tapahtumat kuin historialliseksi tullut Lea-näytäntö 10 p. toukokuuta ja promotsioni lukukauden lopussa vaikuttivat, ettei laimentumistakaan ollut huomattavissa. Erotus oli vain siinä, että meitä lukukauden alkupuolella sanottiin "Takaniiteiksi" ja lopulla "teatteriseurueeksi"!

Tuleva promotsioni ei alkuaan kovinkaan kiinnittänyt puheena olevan tuttavaseuran jäseniä -- ei ainakaan miehisiä, sillä joukossamme ei ollut ainoatakaan kandidaattia. Kumminkin siitä puhuttiin niinkuin muistakin päivän kysymyksistä. Helmikuulla esim. huhuiltiin, että kandidaattien anomukseen saada viettää promotsionijuhla oli kieltävä vastaus odotettavissa ja että syynä siihen oli se tyytymättömyys, jonka ylhäisissä piireissä oli herättänyt ylioppilas E. O. Stenbergin sepittämä taikka hänen -- niinkuin hän rehtorille selitti -- "kansan huulilta muistoonpanemansa" Adlerberginlaulu, joka alkoi:

En skål för vår generalguvernör, Som spiran öfver Finland för, Han är en man med must och märg Vår Adlerberg.

Mutta pian huhu hälveni, sillä kun A. E. Arppe ja W. Lagus saman kuun viime päivänä palasivat eräästä keisarillisesta riemujuhlasta Pietarista, he tiesivät kertoa, että hallitsijan tunteet suomalaisia kohtaan olivat suosiollisia ja että promotsionilupa oli tulossa. Aikanaan se tulikin, ja sitte ryhdyttiin tavallisiin valmistuksiin. Tärkeimpiä valmistuspuuhia on, niinkuin tiedetään, yleisen seppeleensitojattaren vaali. Vaali tapahtui 12 p. toukokuuta, ja valituksi tuli neiti Minette Munck, yliopiston entisen sijaiskanslerin, arvossa ja kunniassa pidetyn vapaaherra Reinhold Munck vainajan vanhempi tytär.

Vaali koski läheltä "Takaniittejä" eli "teatteriseurueen" jäseniä ja herätti heissä erinomaista mielenkiintoa promotsioniin, sillä neidit Munck kuuluivat heidän piiriinsä, ja kun toinen heistä tuli seppeleensitojattareksi, oli kuin säde siitä loistosta, joka ympäröi tätä juhlan merkkihenkilöä, olisi kohdannut meitäkin. Jo seuraavana päivänä me jälleen olimme yhdessä Kaisaniemen "merisalongissa" viettämässä pitoja Bergbom-sisarusten ja taiteilijapari Raan kunniaksi. Siellä me parhaimman mukaan onnittelimme neiti Minette Munckia -- muut yksinkertaisesti ja suoraan, Kaarlo Bergbom tavaten hienoimman ja henkevimmän muodon kun hän lausui: "Minä onnittelen -- maistereita!" -- Hupaisen illanvieton keskellä tapahtui sitte se seikka, jonka tähden olen kaiken tämän kertonut. Yht'äkkiä näet Nervander kehottaa meitä nuoria miehiä kerääntymään neiti Munckin ympärille, ja siinä hän, muiden edeltäpäin mitään tietämättä, asettaa neidelle vastattavaksi kysymyksen ja pyynnön, haluaako hän koko iloisen kevätkauden päätökseksi ja muistoksi suoda yhdelle meistä kunnian promotsionitanssiaisissa tanssia hänen kanssaan kolmannen franseesin sekä suvaita, että me arvalla ratkaisemme, kelle tämä kunnia on tuleva. Vastaus oli myöntävä, ja pisin tikku sattui -- minun osakseni!

Totuuden mukaan on tunnustettava, että miten olinkaan iloinen arvan suomasta onnesta, oli minusta niinkuin muistakin Nervanderin päähänpisto ei ainoastaan yllättävä, vaan -- kun asiaa lähemmin mietimme -- arveluttavakin. Oli näet sangen mahdollista, että maisterit eivät mielellään näkisi, että vieras, niin sanoakseni, tunkeusi heidän alueelleen. Olivathan he valinneet seppeleensitojattaren juhlansa kunniaksi ja samalla he myöskin olivat ottaneet asiakseen katsoa ettei häneltä puuttunut kavaljeeria tanssiaisissa. Mutta miten tämän olikaan, oli asia kerran kaikkiaan ratkaistu eikä enää muutettavissa.

Promotsioniin oli vielä kolmatta viikkoa, ja sillä aikaa sattui toukokuun 6:ntena neiti Munckin nimipäivä. Edellisenä iltapäivänä lähdin erään pohjalaisen toverin, Kaarlo Kaslinin, kanssa Porvooseen viemään Runebergille yhden kappaleen hänelle omistettua uutta Joukahaisvihkoa, ja me palasimme matkalta vasta seuraavana päivänä. Mutta vaikka en itse ollut Helsingissä, en voinut antaa päivän mennä ohitse esittämättä kunnioitustani neiti Munckille nimipäivän johdosta. Koska sitäpaitsi asia tavallaan oli yhteinen niiden ystävien kanssa, joiden edustajaksi arpa oli minut määrännyt, oli yhdessä mietittykin miten oli meneteltävä. Tulos oli se, että sepitin runon (myöhemmin painettu Joukahaisessa VII, nimellä "Till en ung flicka"), jonka, ruusukimpun ohella, neiti Augusta Bergbom hyväntahtoisesti vei perille.

Toukokuun 31 p. oli promotsioni ja illalla tanssiaiset Uuden teatterin salongissa (ylioppilastalo ei ollut vielä valmis). Kun kolmas franseesi oli alkamaisillaan, minä sydän kourassa, niinkuin sanotaan, lähestyin tanssiaisten kuningatarta -- seppeleensitojatarta. En ole, totta puhuen, koskaan käynyt tanssikoulua ja epäilen sentähden kuinka olisin pulmasta selviytynyt, jos tanssi olisi ollut suoritettava jonkunlaisena pas de deux'nä yleisön edessä. Mutta onneksi oli tungos näyttämöllä, jossa tanssittiin, valtava, ja kun daamini oli herttaisen rakastettava ja juhlatunnelma ylimmillään, me, musiikin heleästi soidessa, pujottautuen iloisen yleisön kesken, jossa jokaisella oli oma tehtävänsä, suoritimme "tuurin" toisensa perästä, ja ennen kuin arvasinkaan oli "Takaniittien franseesi" lopussa.

* * * * *

Neljä vuotta myöhemmin oli jälleen promotsionijuhla vietettävä. Olin jo kaksi vuotta ennen tullut kandidaatiksi, mutta muistan kauan epäilleeni ottaisinko siihen osaa vai enkö. Huhtikuun 2 p:nä oli asuintoverini ja ystäväni, ylempänä mainittu Kaarlo Kaslin, tavattoman pulska ja kelpo nuori mies, 10 päivää sairastettuaan kuollut keuhkotulehdukseen, ja kolme viikkoa myöhemmin toinen hyvä ystävä, K. A. Castrén, pitkällisen hivuttavan taudin uhrina iäksi ummistanut silmänsä. Järkyttävät kuolemantapaukset eivät kehottaneet yhtymään iloiseen juhlaan, jossa jälkimäinen olisi ollut yksi kaikkein ansiokkaimpia, ja toiselta puolen kustannuksetkin panivat miettimään asiaa. Olen muutoin huomannut, että monen kandidaatin suhde tulossa oleviin maisterinvihkiäisiin on samoin epäröivä. Vasta kun juhlapäivä on aivan lähellä, päätetään siihen yhtyä. Juhla valmistuksilleen vetää puoleensa kandidaatteja niinkuin pyöriäinen irtonaisia lehtiä, ja kun ollaan jouduttu keskelle humua, ihmetellään että ollenkaan on epäilty. Ja kumminkin menot ovat useimmille tuntuvan raskaat, varsinkin lukukauden lopulla. Olen merkinnyt niiden 1873 nousseen 368:75 markkaan, joista noin puolet käytettiin semmoisiin tarpeisiin (uusiin vaatteisiin 146 ja maisterisormukseen 39 mk.), joilla, oli enemmän kuin hetken merkitys.

Pääasiassa tämä promotsioni oli muitten kaltainen. Silloinkin oli yleisen seppeleensitojattaren - neiti Göthilda Granfeltin -- vaali päivän tärkeitä tapahtumia, silloinkin olivat seppeleensitojaiset hänen kodissaan (dogmatiikan professorin A. F. Granfeltin luona) monelle kandidaatille mitä sydäntä liikuttavin iltakausi, jota paitsi itse vihkiäiset, L. L. Lindelöf promoottorina, ja tanssiaiset ylioppilastalolla olivat juhlalliset ja loistavat. Mutta juuri sen vuoksi en ota niitä seikkaperäisemmin kuvatakseni. Sitä vastoin tahdon kääntää huomion erääseen juhlapäivällisissä sattuneeseen "skandaaliin", josta aikoinaan paljon puhuttiin ja josta, sangen omituisella tavalla, minä yksin tulin yleisön edessä syntipukkina vastaamaan. Ohimennen sanoen on tapaus muuten hyvä esimerkki siitä kuinka puoluehenki, kiihkoinen toisella kuin toisellakin puolen, on omansa puhaltamaan suureksi tuleksi kipinän, joka varovaisesti pideltynä olisi huomaamatta sammunut.

Riemumaistereita ei ollut saapuville tullut muita kuin kirjailijana ja taiteenystävänä tunnettu N. H. Pinello Turusta, mutta niitä oli myöskin Ruotsin valtioarkistonhoitaja J. J. Nordström, ja juuri hänen nimensä aiheutti sen jupakan, josta tässä on kerrottava. Alku oli semmoinen että eräässä valmistavassa kokouksessa ehdotettiin, että Nordströmille lähetettäisiin erityinen kutsumus- ja kehotuskirje saapua juhlaan. Tätä ehdotusta suomenmieliset vastustivat. Heidän mielestään olivat kutsumuskirjeet riemumaistereille laadittavat samaan muotoon. Nordström oli kyllä, he myönsivät, toisia nerokkaampi ja mainiompi mies, mutta maasta muuttaneena ei häntä sopinut asettaa niiden edelle, jotka olivat uhranneet koko elämänsä oman kansansa hyväksi. Vaikka suomenmielisillä ei ollut varmaa enemmistöä, pääsi tämä käsitys kuitenkin voitolle, ja, mikäli tiedän, toimitettiin kaikille samanlaiset kutsumuskirjeet.

Totta puhuen ei meillä nuorilla kandidaateilla, olimmepa suomen- tai ruotsinmielisiä, voinut olla seikkaperäisempää tuntemusta Nordströmin persoonallisuudesta ja merkityksestä, sillä onhan aina niin, että nuori polvi on huonoimmin perehtynyt niiden vuosikymmenien historiaan, jotka ovat lähinnä sen omaa aikaa. Kumminkin me suomenmieliset tiesimme, että hän oli muuttanut pois Suomesta syistä, joiden pätevyydestä oli ollut eri mieliä, että hän oli ollut kiivaassa polemiikissa J. V. Snellmanin kanssa ja että hän oli kaikkea muuta kuin suomalaisuuden suosija. Sentähden ei meissä ollut minkäänlaista halua osottaa hänelle erityistä kunnioitusta, joskaan emme toiselta puolen mitenkään tahtoneet loukata häntä. Jos asia olisi päättynyt siihen mitä on mainittu, olisi arvatakseni kaikki ollut hyvin, kipinä olisi sammunut. Mutta toisin kävi.

Juhlapäivällisissä Kaivohuoneella näet, kun pöydästä oli noustu ja puheita kuunneltiin ja seurustelua jatkettiin mitä iloisimman ja sovinnollisimman mielialan vallitessa, toimikunnan jäsen vapaaherra M. W. af Schultén -- yksistäänkö noudattaen omaa päähänpistoaan vai puoluetoveriensakin tieten, sitä en voi sanoa -- esiintyi ja ehdotti lyhyessä puheessa, että erityinen tervehdyssähkösanoma oli lähetettävä valtioarkistonhoitajalle Nordströmille. Ehdotus oli kerrassaan ulkopuolella ohjelmaa ja sentähden täysi yllätys ainakin suomenmielisille, jotka pitivät Nordström-kysymyksen ratkaistuna. Se tuntui heistä tahalliselta yritykseltä tyhjäksi tehdä edellä mainittu sopimus, ja eri tahoilta siihen kohta vastattiinkin ei-huudoilla. Tämäkin häiriö olisi kai vielä voinut tukehtua välitysehdotukseen, että tervehdys lähetettäisiin kaikille poissa oleville riemumaistereille, mutta yllätys vaihtui suuttumukseksi, kun Rafael Hertzberg nousi lavalle ja huusi: "Ne, jotka uskaltavat huutaa ei, nouskoot tänne!" Se oli kaikkien ymmärrettävä, julkinen solvaus toismielisiä kohtaan ja samassa hetkessä seisoi joukko heitä lavalla. Siihen julkinen mielenosotus ja keskustelu sentään päättyi; ainoastaan yksityisesti asiasta väiteltiin ja etenkin Hertzberg sai kuulla kunniansa. Sähkösanoma Nordströmille lähetettiin yksityisten allekirjoittamana, ja sanottiin siihen yhtyneen noin puolet taikka vähän päälle kaikkiaan 122:sta maisterista. Promotsionijuhlan iloista tunnelmaa ikävä välikohtaus ei huomattavasti häirinnyt. Päivällisistä mentiin tanssiaisiin ja varmana pidän, että siellä ei enää tapahtumaa paljonkaan muistettu, sillä olivathan senlaatuiset kahakat erimielisten välillä niinä aikoina jokapäiväisiä. Mutta tietenkään asia ei saanut jäädä sille kannalle.

Seuraavana päivänä oli Helsingfors Dagbladissa luettavana kertomus maisterinvihkiäisistä ja siinä sanottiin päivällisistä puhuessa: "Valtioarkistonhoitajalle Nordströmille, valitettavasti poissa olevalle, mainehikkaalle riemumaisterille, nuoret lähettivät tervehdyssähkösanoman." Luin ensin yksikseni nuo sanat, ja vaikka kohta huomasin niiden tarkotuksellisesti salaavan, että sähkösanoma ei ollut kaikkien puolesta lähetetty, en siitä paljon välittänyt. Olin jo, puolitoista vuotta oltuani mukana Morgonbladetin toimituksessa, tottunut alituisen vastustajan tapoihin, kun näet kyseessä oli oikeuden suominen kansallismielisten mielipiteille. Sitä paitsi en suinkaan ollut itse riita-asiassa alotteentekijä taikka johtaja; päinvastoin olin ollut sangen tyyni, siksi kun Hertzbergin menettely oli hetkeksi saanut mieleni kuohuksiin. Mutta kohta jälkeen tapasin tovereita esplanaadissa, mihin sittemmin Runebergin kuvapatsas pystytettiin, ja heihin oli H. D:n kertomus aivan toisin koskenut. Heidän mielestään oli mahdoton jättää asiaa sikseen. Lehti oli muka tahallisesti väärentänyt totuuden ja oli ehdottomasti velvollinen oikaisemaan tiedonantonsa. Kysymys oli vain, kutka olivat sopivimmat esittämään vaatimuksen toimitukselle. Vihdoin valittiin J. E Snellman ja minut lähettiläiksi, vaikka minä puolestani epäilin tehtävän välttämättömyyttä. Kumminkin minä myönnyin, ja me menimme H. D:n toimituspaikkaan, ajatellen ettei meitä siellä sentään syötäne. Eikä meitä syötykään, sillä me tapasimme ystävällisen A. H. Chydeniuksen; mutta kovin pahalle tuulelle hän tuli, kun kuuli asiamme. -- "Te olette käyttäytyneet niin" -- hän huudahti katkaisten lauseensa, niin ettemme saaneet tietää vaan ainoastaan aavistaa: miten, hänen mielestään. Sitte hän mietti ja päätti lopulta, että lehti ei rupea mitään oikaisemaan. -- "No otatteko meidän kirjoittamamme oikaisun lehteenne?" -- "Saadaan nähdä", oli vastaus. Siinä sitä nyt oltiin! Me menimme tiehemme eikä muu auttanut kuin kirjoittaa seuraavat rivit:

"Helsingfors Dagbladin Toimitukselle.

Dagbladin tiedon johdosta, että nuorten maisterien päivällisistä valtioarkistonhoitajalle Nordströmille lähetettiin sähkösanoma, pyytävät allekirjoittaneet sijaa seuraavalle oikaisulle:

Kokoontuneiden maisterien nimessä ei mitään sähkösanomaa lähetetty. Sen, joka lähetettiin, oli noin toinen puoli maistereita allekirjoittanut.

Äsken vihittyjä maistereita."

Kun me tämä kirjoitus kourassa palasimme H. D:n toimituspaikkaan ja sitä siellä oli tutkittu, saimme kuulla, että se otetaan vain sillä ehdolla, että joku tai jotkut panevat nimensä alle. Me poistuimme jälleen, sillä emme voineet neuvotella keskellä lehden toimitusta. Allekirjoittamisen vaatimus oli meistä kohtuuton, sillä tunsihan toimitus nimemme. Emme voineet sitä muuten käsittää kuin aikomuksena saada meidät peräytymään, taikka toisin sanoin, että siinä samoinkuin Hertzbergin huudossa ilmeni olettamus, ettemme uskaltaisi avonaisesti vastata mielipiteistämme. Oli siis mahdoton luopua asiasta, mutta _kuka_ oli esiintyvä julkisuudessa? Tietysti me molemmat, jotka olimme käyneet toimituspaikassa.

Aivan niin, mutta Snellman kieltäytyi -- isänsä tähden. J. V. Snellmanille, joka aikoinaan oli ollut riidassa Nordströmin kanssa, olisi ollut ikävää poikansa kautta tulla juttuun sekotetuksi, joten helposti olisi voitu väittää hänen piilevän kaiken takana -- vähemmästäkin näennäisestä aiheesta on meillä kunnialle käypiä syytöksiä tehty. Vaikea oli tähän mitään pätevää muistuttaa, ja seuraus oli että allekirjoittaminen tuli _minun_ osakseni! No niin, joka leikkiin menee, leikin kärsiköön: minä siis panin kuin paninkin nimeni oikaisun alle.

Olin jo ennättänyt senkin oppia, että kansallisissa riidoissamme erityisellä halulla hyökätään yksityisten henkilöitten kimppuun, ja sentähden selvästi aavistin, että rohkeuttani seuraisi ankara rangaistus. Odotin sentähden uteliaasti oikaisuni ilmestymistä H. D:ssa, ja kesäkuun 3 p:nä se siinä olikin, mutta varustettuna -- palstanpituisella lisäyksellä! Järein tykistö oli ajettu esiin, ja etten tullut kokonaan murskatuksi johtui vain siitä että oli tähdätty liian korkealle. Tapahtuma todisti muka, että oli olemassa joukkio, jolle suurimmat tieteelliset ansiot ja perityn yhteiskuntajärjestyksen vahvistaminen Nordströmin persoonassa eivät merkinneet mitään, jolta kieliriita oli vienyt järjen ja säädyllisyyden j.n.e., en muista sanoja, enkä huoli ryhtyä tarkempaan selostukseen. Mikä tässä on erittäin mainittava on se, että minut esitettiin koko häiriön päämieheksi ja että minulla oli ollut korkeintaan neljä tai viisi rikostoveria! -- Luonteeni mukaan kirjoitin vallan tyynen vastauksen, jonka pääsisällys oli se, että tarkotuksemme ei ollut vähintäkään tinkiä Nordströmin ansioista, vaan olimme ainoastaan tahtoneet muille riemumaistereille, jotka vähemmällä kyvyllä olivat palvelleet kansaansa, osottaa samanlaista kunnioitusta kuin maasta muuttaneelle, ja että hälinä olisi vältetty, jos ehdotus, josta varsin hyvin tiettiin että se herättäisi eri mieliä, olisi esitetty valmistavassa kokouksessa, missä juhlaohjelma yksityiskohtineen määrättiin -- jos se näet siinä olisi saanut enemmistön kannatuksen, olisi kaikki mennyt sovinnossa. --

Syksyllä C. G. von Essen, joka kesällä oli käynyt Tukholmassa ja tavannut Nordströmin, kertoi minulle, että hän oli kovin kiukkuisesti puhunut Suomesta, Snellmanista y.m. sekä ohimennen myöskin tiedustellut minun vähäpätöisyyttäni, mikä mahdoin miehiäni olla.

Niinkuin näkyy ei kuvaamani muisto 1873 v:n promotsionista ole yhtä mieluinen kuin edellinen. Mutta ei se ole minulle koskaan ollut katkerakaan. En ole koskaan, en ennen enkä jälkeen, tuntenut mitään kaunaa Nordströmia kohtaan, jota en ole eläissäni nähnytkään. Sitä paitsi jouduin niin viattomasti, niin sanoakseni, pelkästä sattumuksesta H. D:n hyökkäyksen esineeksi, että omatuntoni rauha sai minut täydellä mielenmaltilla kestämään senkin. Kun siis joskus joku nuori kandidaatti on minulta kysynyt, onko syytä ottaa osaa maisterinvihkiäisiin, olen aina, muistaen omaa promotsioniani, kehottanut häntä siihen -- kun on nuori, ei ole iloisempaa juhlaa ajateltavissa.

Sanomalehdistön 100-vuotisjuhIa 1871.

Olen usein kuullut nuorempien jonkunlaisella kateudella puhuvan meidän iäkkäämpien onnesta, jotka olemme eläneet kansallisen herätyksen suurmiesten, Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin, aikana, jotka olemme silmästä silmään nähneet heitä, kuulleet heidän äänensä ja kenties itse puhutelleetkin heitä. Omasta puolestani en sitä oudoksu. Kalliimpia muistoja ylioppilasajoiltani ovat nimittäin juuri ne, jotka liittyvät noihin mainittuihin miehiin taikka enimmäkseen vain Snellmaniin, sillä hän yksin asui silloin Helsingissä ja oli useammin nähtävänä.