Chapter 8

Ei viikkoa saanut kuluneeksi kuin jo mummo Elsan kera läksi hautuumaalle, paikkaa tarkemmin tutkimaan. Hauta varustettiin ristillä ja sievällä kukkapenkerellä. Kaiken kustannuksen kulutti yksin mummo. Vasta kun hauta oli jo täydessä kunnossa, meni mummo Matin luo hänen oppipaikkaansa ja sanoi:

"Me olemme laittaneet äitisi haudan; ole hyvä ja käy väliin siellä katsomassa!"

Matti tuli aivan hämilleen tuosta odottamattomasta uutisesta; hän oli melkein unohtanut, että hänellä äitiä on koskaan ollutkaan. Tuo hälinämäinen maailman meno ja asuskeleminen suuressa mies- ja poikajoukossa, oli hänen saanut unohtamaan entiset olot, haudat ja äidit, melkeinpä oman itsensäkin, eikä hän varmaan paikkaakaan muistanut, missä äitinsä hauta olikaan. Lupasi hän kumminkin, eroon mummosta päästäksensä, käydä hautaa katsomassa.

Mummon tarkka silmä huomasi kyllä Matin vian, että hän liiaksikin hyvin viihtyi verstaassa. Hän siis kotiin tultuansa kertoi Elsalle, ettei Matin kanssa ole kaikki niinkuin olla pitäisi.

Ei se sanoma Elsastakaan hyvä ollut, vaan minkäs sille osasi.

Kun oli Elsan mielestä kaikki sellaisessa kunnossa, että voisi mennä palvelemaankin, kun vaan paikkaa olis, alkoi hän tuumia:

"Mistähän tuon nyt palveluspaikan saisi?"

"Kyllähän se on oikea ajatus sekin mennä palvelemaan, vaan kyllä voipi juuri tulla toimeen palvelemattakin" vastasi mummo.

"Jaa, ei juuri, kun ei ole minkään käsityön tekijä", tuumi Elsa.

"Käsityönkin tekijäksi voipi itsensä harjoittaa, jos muutoin haluaa", päätteli mummo.

"Kyllähän minulla on käsityötä, kun menen maalle taas luutia tekemään."

"Älä nyt hyvä ihminen pilaa puhu; tottahan nyt ihminen muutakin työtä saapi, kuin luutien tekoa", sanoi mummo ollen hyvin tosissaan.

"Sekin mamseli meni niin ikään. Jos palkkaa ei olisikaan maksanut, olisihan kumminkin päästökirjan antanut", tuumiskeli Elsa.

"Meillä ei vielä ole hätää mitään. Palvelukseen sinä kyllä pääset; olen minä sekin akka, että sulle palveluspaikan saan, ilman mamselin eli ruustinnan päästökirjaa."

Samassa kuin mummo viimeistä sanaa sanoi, aukesi kamarin ovi, ja sisään astui Munkkiniemen rouva.

"Hyvää päivää Elsa ja mummo", sanoi rouva.

"Päivää, päivää! Jumal' antakoon", sanoi mummo.

Elsa nousi seisomaan ja rouva antoi kättä Elsalle.

"Sisareni on kirjoittanut sieltä maalta ja lähettänyt Elsan päästökirjan ja tämän rahan", sanoi rouva, ojentaen Elsalle setelin ja paperilapun. "Hän kirjoittaa muuten olleensa sinuun täysin tyytyväinen ja toivoo, että joutuisit saamaan hyvän palveluspaikan."

"Kiitoksia", sanoi Elsa erinomaisen hämillään.

Rouva jatkoi: "Mieheni sanoo sinulle terveisiä, että mökkisi tulee purettavaksi tänä kesänä, ja että jos sinulla on jotakin siellä, joka johonkin kelpaa, käyt sitä pois korjaamassa."

"Lieneekö tuolla mihinkään kelpaavaa", sanoi Elsa.

"En minäkään luule, vaan sopiihan se tarkoin tutkia. Mummo voipi tulla sinne myöskin."

Rouvalla ei ollut aikaa enempää puhua, vaan sanoi hyvästi ja läksi.

"Kas nyt sinä hätäilit ihan turhaan. Kyllähän minä ruustinnan tavat tiesin, ett'ei hän maksamatta jätä, vaan hän häätouhussaan ihan suorastaan unehutti koko asian. Se seteli osoittaa, että hän on maksanut sinulle yhtä suuren palkan kuin täysikasvuisille piioille", lauseskeli mummo.

Elsa myönsi, että hyvin on maksettu. Siinä sitten tuumittiin ja lähdettiin Munkkiniemeen.

Oli pilvinen päivä. Päivällisen aika oli ohitse, kun mummo ja Elsa olivat taas maamatkalla. Se oli Elsalle tuttua taivalta, taivalta joka sisälsi monet rakkaat muistot lapsuuden ajasta ja äitivainajasta. Erinomaisen pian olivatkin he määräpaikalla ja esittivät itsensä Munkkiniemessä avainta saamaan ja mökkiä vakoomaan.

Munkkiniemen kyökin seinällä, jossa Liina entiseen tapaansa hallitsi, riippui mökin avain. Liina se avaimen antoikin, eikä herrasväki mitään tiennyt, että he olivat tulleetkaan. Elsa meni suorastaan vanhaa polkuaan mökille, aukaisi oven ja astui mummon kanssa sisälle.

"Mitä arvelette mummo, mitä näillä tehdään, ja mihin näitä pannaan?" kysyi Elsa.

"Älähän hätäile, jahka tutkitaan. Onhan siinä pata, ämpäri ja kiulu, kippoja ja kuppia, sekä sänky. Lisäksi on tässä kaksi tuolia ja pöytä. Porstuassa näkyy olevan iso kelkka ja pari airoja ja sängyssä yhtä ja toista. Katsotaanpas porstuaan. Niin aina, siinä ne olivat airot ja kelkka, aivan oikein! Tästä ovat tikapuut vinnille. Mitäs täällä on? Vanha hylkeennahka-laukku, kas kun eivät vielä ole karvat mädäntyneet, vaikka itse laukku on aivan homeessa. No, hitto viedä, täällä on turkitkin ja karvat kaikki sujona. Voi, kun annoit koin syödä hyvät turkit, jaa, harmaa puolivillainen on päällys. Isäsi turkit ne ovat. Entäs sitten, täällä on hattuja, täällä karvalakkia. Mitä hullua, ihan täydelliset kangaspuut ja seitsemän kaidetta, pirtaa, eli miksi niitä tässä sanon. On niidet jo aivan mädät, mutta pirroilla kutoo vielä. Syöstäväkin kuin eilen tehty. On rukkikin, mutta nyöri on poikki ja nukkaraudasta suu lohennut; haarukasta on hampaita poissa. Eipä täällä ole muuta ottamista, tulen alas", sanoi mummo.

"Mihin minä ne asetan?" kysyi Elsa.

"Taas kysyy, mihinkä tavaran asetat! Ne viedään ensiksikin kaikki pihalle, puhdistetaan ja tuuletetaan. Sitten viet kaikki kelpaavat kotiisi, Sinne missä asut, ja kelpaamattomat heität pellon höysteeksi, vaikkapa Munkkiniemenkin pellon; ei pelto lantaa paheksine."

Nyt alkoi kiire työ.

Kaikki irtaimisto kannettiin kedolle, jossa ne puhdistettiin ja tuuletettiin. Kun kaikki oli niinkuin olla piti, kaipasi mummo airoille venhettä. Elsa kyllä tiesi, missä venhe oli, ja hänen täytyi ohjata mummo sen luo. Venhe oli ravistunut, vaan ei vielä aivan mitätön. Mummo alkoi linkkuveitsen kanssa työntämään rääsyjä rakoihin ja tuot'hätää oli venhe vedenpitävä. Nyt käänsivät he sen pohjalleen ja työnsivät veteen. Vettäpä siihen alkoi herua.

"Kunnoton venhe", sanoi Elsa.

"Silläkö, kun siihen vähän vettä tulee? Sillä me vielä tavarat kaupunkiin viedään", tuumi mummo.

Venhe sai turvota ja Elsa ja mummo yöpyivät Munkkiniemeen.

Aamulla meni mummo ensimmäiseksi venhettä katsomaan. Vähänpä se enään oli vuotanut. Siltä paikalta, missä venhe oli suullaan maannut, löysi mummo vanhan äyskärin; se olikin Elsan venheesen kuuluva kapine ja se heitettiin nyt venheesen. Sitten kannettiin kaikki tavarat venheen luo, ja helpostipa se venhe kantoikin kaikki tavarat ja kaksi ihmistä. Niin istui mummo airoille ja alkoi vetää Elsan perintövenhettä. Pian jäi Munkkiniemi, ja mummo nauroi:

"Purkakoon nyt Munkkiniemen herra mökkiä; omansapa se on ja sinulla on sinun omasi."

Pian otti Elsa mummolta toisen airon ja niin he soutivat kaksissa hengin tyyneessä ilmassa tuon jokseenkin pitkän matkan, Munkkiniemestä Pohjois-satamaan. Lastin purettua tuli hyvä joukko lisää tavaraa tuon tuvan nurkkaan ja Pohjois-satama sai yhden venheen lisää.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kun tulisi hyvä isäntä.

Elsa katseli kallella päin pesotuvan nurkkaan; hän katseli ihmeissään, kuinka joutavaa oli tullut joutavan lisäksi. Niinkuin kaikesta näytti, olivat ne päälliseksi tiellä ja tiellä hän itsekin. Mummo huomasi pian, että Elsa näytti tyytymättömältä perintöönsä ja sen säilytyspaikkaan. Hän laski hiljaa kätensä Elsan olkapäälle ja sanoi:

"Luulenpa, että perintösi vaan harmittaa sinua."

"Minusta on kaikki niin hassua", vastasi Elsa.

Mummo, joka oli paljon maailmassa nähnyt, ei tuosta niinkään kummissaan ollut, vaan tuumiskeli:

"Kaikki asiat näyttävät alussaan hassuilta, vaan kun niihin tutustuu, tulevat lopulta aivan tavallisiksi ja ovat silloin hyvinkin viisaita."

Elsa myönsi sen kylläkin niin olevan ja alkoi puuhata kapineitansa parempaan järjestykseen.

"Mutta se venhekin, mitä minä silläkin teen?"

Mummo mietti hetkisen ja sitten virkkoi:

"Se on kyllä vanhanlainen; olisi melkein myytävä niin kauvan, kun sillä jotain saa. Liian kalliita tahtoo siitä polttopuitakin tulla, ja hengen kaupalla on sillä, jos kävisi Korkeasaaressa pyykkiäkin pesemässä. Kuka sen tietää, mihin me taas jonkun ajan päästä joudumme, tulemmeko moniin aikoihin edes näkemäänkään venhettä, sen vähemmin sillä soutamaan."

Joku salainen voima oli tuossa mummon puheessa, joka sai Elsan silmät kosteiksi. Kuka tietääkään edeltäpäin, mihin ihmiset joutuivat. Sangen salaperäinen oli Elsan mielestä mummo. Hän oli palvelija eikä palvelija, hän oli apuna missä häntä tärkeimmin tarvittiin. Ankarasti piti hän kiinni oikeuksistansa, silloin kun luuli vääryyttä kärsivänsä, mutta sangen hupainen mummo hän oli silloin, kun sai olla toiselle avuksi. Oikein köyhä ei hän ollut, vaan ei rikaskaan. Elsan mielestä se oli omituinen mummo. Pesotupaa ja sen peräkamaria hallitsi hän kuin omaa taloansa. Miten olikaan hän sen niin valtoihinsa saanut?

Talo, jossa mummo asui, oli erään varakkaan kalastajanlesken talo. Huoneita ei talossa ollut paljo ja harvoin nekin vähät hyyrättynä, sillä tuo emäntä ei lainkaan sillä lukua pitänyt, oliko hänellä hyyryläisiä vai ei, ja huoneita ei korjattu koskaan. Jos hyyryläinen tahtoi olla niin sai. Ketään ei hän koskaan pois käskenyt, enemmän kuin lienee taloonsa pyydellytkään. Hyyryistä ei hän liioin kovaillut. Se maksoi joka jaksoi, joka ei taas jaksanut eikä pystynyt, se sai olla maksamatta; pois hän vaan ei käskenyt. Huoneita itse korjaamasta ei hän liioin kieltänyt, ja sai vetää hyyrystäkin pois; eikä siitäkään riitaa syntynyt. Mutta huoneet olivat kumminkin niin rappiolla, ett'ei niissä enään millään ehdolla hyyryläiset asuneet. Emännän oma huone katurakennuksessa ja pesotupa kamarinensa olivat paraat asuntokelpoiset koko talossa.

Emäntä olikin jo hyvin vanha ja sanottiin hänen toisinaan höpsivänkin; kumminkin hän puhui itsekseen. Mummosta, tuosta vanhasta pesumatamista, piti hän paljon, ja kutsui häntä aina rouvaksi. Mummo ottikin tuon rouvannimen mielellään vastaan emännältä, vaan ei hinnasta mistään muilta, sillä hän sanoi, että se kuuluu talonomistajalle, että hän kunnioittaa hyyryläistä. Emäntä taas puolestaan antoi mummolle rouvan arvonimen sentähden, että mummo aina maksoi hyvin hyyryn, ja piti huoneen siistinä ja hyvässä kunnossa, niinkuin myöskin sentähden, ett'ei mummolla ollut lapsia, pieniä eikä suuria. Emännällä ei koskaan lapsia ollut ja niinmuodoin ei hän juuri olletikin reuhaavia lapsia oikein hyvillä silmin katsellut.

Sattuipa nyt juuri samana päivänä, jona Elsan tavarat Munkkiniemestä tuotiin, se kummallinen tapaus, että kun mummo jonkin asian johdosta pistäytyi emännän kamariin, olikin hän kuollut. Mummo ei ollut aivan arka, vaan kumminkin teki se hänessä hyvin oudon vaikutuksen. Hän oli kuollut aivan sairastamatta. Mummo huomasi kyllä, että emäntä oli aamulla noussut ylös niin terveenä, että oli voinut huoneensa puhdistaa ja tilansa korjata. Mitä muuta oli hän askaroinut, siitä ei tolkkua saanut; se vaan oli selvä, että hän makasi sohvalla hengetönnä, kylmänä ja kankeana. Mitään ulkonaista väkivallan merkkiä ei ruumiissa näkynyt, joten ei voinut otaksua murhankaan tapahtuneen.

Erittäin kauvan ei mummo tuon kuolleen huoneessa siekaillut, vaan poistui ottaen avaimen kamarin ovelta, ett'ei joku menisi kamariin ja äkkiarvaamatta kuolijaaksi säikähtäisi. Nyt kiiruhti mummo sanomaan Elsalle emännän kuolemaa.

Elsa, joka ei emäntää paljon tuntenutkaan, ei osannut siitä olla paljo pahoillansakaan; kumminkin ihmisen, vaikkapa oudonkin, kuolema, varsinkin niin äkkinäinen, teki Elsaan syvän vaikutukseen. Mummo itki katkerasti vanhaa tuttavaansa, ja Elsakin alkoi itkeä, kun mummo alun antoi. Jonkun aikaa itkettyään huomasi mummo, ett'ei se porusta parane, ja läksi sanomaan toisille asukkaille talossa. Samassa rakennuksessa, kuin emäntäkin, asui muudan sepän leski. Hänellä oli kaksi aika-ihmistä tytärtä. Äiti ja tyttäret olivat neulojia. He olivatkin ainoat talon lisäasukkaat sillä kertaa. Heidän asuntoonsa johti eri rappu ja mummo meni hiljaa ja varovasti heidän porstuaansa. Kamarin ovi oli lämpymän tähden hiukan raollaan, ja mummo kurkisti raosta ja näki heidän kolmen ahkerassa neulontapuuhassa.

"Hyvää päivää, älkää pelästykö", sanoi mummo.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi leski Lund.

"Emäntä on kuollut", sanoi mummo.

"Kuollut!" sanoivat naiset melkein yhteen suuhun.

"Hän on arvatenkin halvauksen saanut", sanoi leski Lund.

"Niin minäkin otaksun", sanoi mummo.

Elsa oli hiipinyt mummon perässä, ja kun mummo katsahti taaksensa, näki hän Elsan seisovan keskellä pienen porstuan permantoa.

"Elsa rukka", sanoi mummo.

"Mummo rukka", vastasi Elsa.

"No, sen sanoit niinkuin pitikin. Hyvin minua surettaakin, mihin tästä taas joutuukaan", tuumiskeli mummo.

Siitä sitten kaikki läksivät katsomaan emännän ruumista.

Leski Lund, nähtyänsä emännän ruumiin, oli valmis lääkäriä hakemaan. Toiset odottelivat niin kauvan ruumishuoneen eteisessä ja pihamaalla, kunnes lääkäri saapui.

Lääkäri, ollen jo vanha harmaapäinen, asteli sisään sauvansa nojalla. Tarkkaan hän tutki kuollutta ja huomasi hänen aikoja sitten tämän maailman jättäneen. Rohvessoori sanoi, että ruumiin saa haudata.

Nyt oli tieto annettava vainajan sukulaisille.

Kenelläkään läsnäolevista ei ollut varmaa tietoa sukulaisista; kumminkaan ei heitä oltu talossa koskaan nähty.

Mummo otti huolekseen käydä pappilassa. Siellä hänen mielestänsä se asia paraiten tunnetaan. Pappilassa kumminkaan ei sen pitemmälle päästy, kuin että hän oli tullut aikoinaan Sipoon pitäjästä ja sitten joutunut naimisiin miehelle, jonka leskenä hän kuoli, sekä ett'ei tälläkään ollut sukua kaupungissa. Kirkkoherra kumminkin lupasi kysyä tietoa Sipoosta. Kun se näin oli, ei ollut toivoakaan saada sukulaisia hautajaisiin, vaan täytyi talossa olevien haudata kuollut omalla kulutuksellansa.

Mummo piti emännällensä yksinkertaiset hautajaiset, ja suri kovasti, kun ei varmaan tiennyt, saiko enään talossa asua vai ei. Niinkuin päivän nousua, odotti hän tietoja Sipoosta.

Pari viikkoa hautajaisten jälkeen, kun Elsa eräänä aamuna istui akkunan edessä kamarissa ja neuloi, näki hän maalais-isännän ajavan pihaan ruskealla hevosella ja sievillä kärryillä.

"Tuolla tulee varmaankin mummolle vastaus!" huudahti Elsa.

Mummo, joka jotakin hääriskeli kamarin perällä, tulla löntysti akkunan luo.

"Mikä vastaus?" mummo hämillään kysyi.

"Ai, maalainen", kiljasi mummo hevosmiehen huomattuaan.

Vastustamattoman halun tunsi mummo mennä pihalle vierasta puhuttelemaan. Järki kumminkin sai voiton ja hän pysyi sievästi paikallansa. Vieras otti heiniä kärryistä ja heitti hevosen eteen ja alkoi astella pesotupaa kohden. Avoimesta ovesta astui hän sisälle ja seisahtui keskellä permantoa. Kamarin ja pesotuvan välinen ovi oli myöskin auki, mutta vieras ei tullut kamariin saakka, vaan kysyi pesotuvasta:

"Onkohan tämä se sisarvainajani talo?"

"Kuka oli sisarenne?" kysyi mummo, astuen pesotupaan.

"Sisareni nimi oli Klementiina ja oli hän tietääkseni naimisissa vanhan kalastaja Starkin kanssa."

"On oikein tämä, Starkin lesken talo; hän kuoli aivan vähän aikaa sitten", vastasi mummo.

Vieras ja mummo tulivat kamariin.

Vieras oli korkeakasvuinen, hoikanlainen ja ijältään noin viidenkymmenen vuotinen. Hänellä oli puolivillaiset vaatteet, vähän vivahtavat siniharmaasen; takki oli auki, niin että punaisen ja sinisen juovainen liivi näkyi. Paksut teräksiset kellonvitjat osoittivat liivin taskussa löytyvän taskukellon. Jalassa oli hänellä lyhytvartiset saappaat ja kädessään piti hän hallavoitunutta huopahattua. Partaa ei miehellä ollut, vaan tarkemmin katsottuna osoitti musta ja tiuha sänki, että hänellä oli hyväkin parran kasvu, vaan että hän ajeli leukansa.

Mummon käskystä istui vieras akkunanpieleen.

"Onko tää teidän tyttärenne?" kysyi vieras, katsahtaen Elsaan, kun tämä neuloi pöydän toisessa päässä.

"Hänen vanhempansa ovat kuolleet. Hän on nyt orpo, vaan hänpä onkin kohta aikaihminen", lausui mummo.

"Kohta niin, vai on vanhemmat molemmat kuolleet?"

Sitä sanoessaan ja kauvan jälkeen näytti mies ajatuksiinsa vaipuneelta. Väliin hän veltosti sivulleen katseli ja näytti kovin uniselta. Vihdoin hän havahtui, kasvonsa kirkastuivat, ja ojentain selkänsä suoraksi istuimella, hän lausui:

"Jaa, niin se on tässä maailmassa. Kuolema, se korjaa puoleensa kansaa, nuorta ja vanhaa. Kuolleet on minunkin vanhempani. Minun ikäiselleni tuo nyt ei ole mikään kummakaan, vaan eivät ne sentään kauvankaan ole kuolleena olleet. Isäni kuoli viisi vuotta sitten ja äitini kuolemasta on neljä kuukautta. Kyllä se koskee kovasti, kun omaisia niin kuolee, vaan sille ei mitään voi. Minulla ei näytä olevankaan onni myötäinen; kolme vuotta sitten jäin leskeksi, ja ainoa lapsi, mikä minulla olikin, seurasi äitiänsä hautaan. Hän oli jo aikaihminen, tytär, josta minulla olisi ollut paljo apua talouden hoidossa, mutta poissa, ainiaan poissa, on minun rakas lapseni, minun Kaarina tyttäreni!"

Elsa ja mummo katselivat ihmeissään vierasta erinomaisella säälin tunteella. Mummo alkoi kääntää juttua toisaalle ja kysyi:

"Mitä aijotte nyt tämän talon kanssa tehdä ja kenelle tämä talo oikeastaan tästälähin kuuluu, teillekö vai jollekin toiselle?"

"Herra hänen tiennee! Minusta on samantekevä kenelle tää kuuluu. Otan tään minäkin jos se minulle joutuu, jos taas ei, niin minä tyydyn aina siihen, mitä muutkin ihmiset päättävät."

"Te varmaankin annatte siinä tapauksessa, että isännäksi tulette, entisten hyyryläisten asua talossa?" kysyi mummo.

"Jaa, hyyryläisten, siitä en minä tiedä mitään sanoa; mutta minä luulen, että tää talo tulee myytäväksi. Mitä hyyryläisten kanssa tekee, sen määrää se joka talon ostaa."

"Niin kauvan kumminkin asumme tässä, ja minä olen myöskin saamista sisarenne hautajaiskustannuksista, sillä minä hautasin hänen omalla kulutuksellani; sisarenne tavarat ovat liikuttamatta huoneessa", sanoi mummo.

"Vai niin", sanoi vieras ja meni pihalle hevosensa luo. Sieltä sisään palatessaan hän kantoi raskasta eväspussia.

"Kas tässä, matami! Ottakaa vähän kylänruokaa maistijaisiksi", sanoi isäntä, laskien pussin mummon eteen permannolle.

Mummo aukaisi pussinsuun siteen ja nosti sieltä lampaanlihoja, juustoja ja suuren voipytyn. Tavarat hän latoi pöydälle.

"Antaako isäntä nämät minulle?" kysyi mummo.

"Niin olisi tarkoitus", vastasi vieras.

"Kiitoksia!"

Mummo käski Elsan keittämään kahvia sillä aikaa, kun hän meni isännän kanssa emäntävainajan huonetta näyttämään. Elsa keitti kahvia. Kahvi oli jo kauvan valmiina, ennenkuin mummo ja vieras huoneesta palasivat. Hevonen hirnahteli pihalla isäntäänsä ikävöiden. Elsa katsahti akkunasta ja näki mummon ja isännän kuin myöskin leski Lundin tulevan emännän huoneesta kartanolle. He näyttivät kaikin hyvin syvämietteisiltä. Elsa koetti avoimesta akkunasta kuunnella, vaan ei saanut suoraa keskustelun menosta; isäntä pudisteli päätänsä aina aikatavasta.

Vihdoin alkoivat isäntä ja mummo astua pesotupaa kohden ja isännän sanat kuuluivat:

"Huono komento."

He olivat siis tutkineet huoneet ja nähneet ne olevan perin rappiolla.

Vieras tuli mummon kanssa huoneesen ja Elsa taritsi kohta heille molemmille kahvia. Kahvia nauttiessaan tuumiskeli isäntä:

"Asukaa vaan jos voitte tässä talossa, eipä tää niin häävinen olevan näytä", ja vähän mietittyään: "minun täytyy suoriutua asioilleni; kylläpähän perästä saadaan nähdä, kuka tähän isännäksi tulee."

"Kun tulisi hyvä isäntä", sanoi mummo.

"Toivotaan!"

Sen sanottuaan alkoi isäntä lähteä; kiiteltyään kahvin edestä hän meni pihalle, painoi hattuaan syvempään, irroitti hevosensa ja ajoi ulos pihasta.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Uuteen palvelukseen.

Muutamia päiviä tuon maan-isännän käynnin jälkeen tuli mummo myöhään illalla kotiin erään tuttavansa herrasväen luota. Heillä oli ollut senlainen onnettomuus, että heiltä oli kuollut palvelusneiti.

"Nyt sinulla on paikka tiedossa, vaikk'ei minua lainkaan huvita, että taas ehkä erkanemme, sillä olisimmepa kyllä toimiin tulleet yhdessäkin. Mutta toiselta puolelta on se erittäin sopivaa, että pääset palvelukseen, sillä en minä juuri kehoita sinua täänlaisen vanhan mummon toimissa pyörimään, kun vaan palveluspaikkoja on saatavissa."

Silloin Elsan silmät kiilsivät; oikeinpa rinta aaltoili pelkästä ilosta. Yksitoikkoiseksi alkoikin tulla eläminen mummon kamarissa, vaikka jotain tehtävää olikin. Toista toki oli palvelus.

Mummo tuli hyvilleen, nähtyään Elsan suloisesti hymyilevän.

"Minun on hauska nähdä sinua, kun sinulla on halu työhön. Nytkään tänä kesänä ei mikään olisi voinut estää sinua levähtelemästä, mutta sinä päinvastoin olet ollut ahkerassa työssä; sellainen pitää ihmisen luonto olla. Ahkeraa täytyy ehdottomastikin kunnioittaa sekä rikkaan että köyhän."

"Mitä lajia väkeä he ovat, sen uuden palveluspaikan isäntäväki?" kysyi Elsa.

"Maisteri on herra, he ovat vielä nuoria kumpikin sekä rouva että herra. On heillä jo pari pientä lastakin sentään."

"Yksikö palvelija heillä pidetään?"

"Mihinkäs siinä yksi joutuis! Tulee teitä olemaan kaksi. Sinä oikeastaan tulet lastenpiiaksi, ja sinun tulisi, jos myönnyt menemään, mennä sinne jo huomis-aamuna."

"Miksikä en menisi."

"Älä nyt suinkaan hyvä ihminen siksi ota, että minä mitenkään ajan sinua sinne, tai tahdon sinusta päästä!"

"En minäkään tahtoisi teistä päästä, ilman sanomattannekin sen ymmärrän, ett'ette aja minua pois, sillä olisittepa sen voinut tehdä kohta tuloni jälkeen."

"Hm", myhähti mummo.

Elsalla olivatkin kapineet joltisessakin kunnossa, mutta täytyi niitä järjestää sentään, ennenkuin taas voi muuttaa uuteen palveluspaikkaan. Kiireellä asetettiin kaikki reilaan läpi yön. Vähän nukahdettua aamupuoleen, nousivat mummo ja Elsa puoliunisina ylös, haukkasivat suurusta ja varustausivat lähtemään. Käsirattaille nostettiin Elsan arkku ja nyt työntämään uutta ja outoa tulevaisuutta kohden.

Matka ei ollut pitää, sillä maisteri asui hyvin lähellä ainoastaan toisessa korttelissa, ja oli siinä talossa tasainen pihamaa. Talon isoa porttia pidettiin aina kiinni, ja kulettiin ulos ja sisään pienestä portista. Siitä ei kuitenkaan kärryillä päässyt, vaan täytyi silloin aina isoportti avata. Hirmuisen raskaat ja tanakat olivatkin tuon isonportin puolikkaat. Niin, portin auki saatua työnnettiin käsirattaat pihaan ja mummo johti kärryt maisterin kyökin rappujen eteen. Talossa oli yksikerroksinen vinkkeliin rakettu asuinhuone-rivi, joka oudon silmään näytti tavattoman pitkältä ja muhkealta. Elsalla ei nyt kumminkaan ollut aikaa sen tarkemmin talon ulkomuotoa tutkia, vaan kantoi mummon kanssa arkkua kyökkiin. Ensi silmäyksellä huomasi Elsa, että kyökki oli hyvin avara, melkein Munkkiniemen kyökille vivahtava. Oli siinä pulska ja tanakka piikakin, jonka toveriksi Elsan nyt oli rupeaminen.

"Elsa tulee niin jotta rytkyy!" sanoi entinen piika, äänellä, joka ilmoitti, että Elsa nyt oli tekemisissä suoraluontoisen ja säyseän ihmisen kanssa.

"Hyvää huomenta!" sanoivat tulijat.

"Jumala antakoon", vastasi neiti.

Entisen neidin arkun viereen nostettiin Elsan arkku, sillä kyökin seinämällä oli kyllä sijaa kolmellekin arkulle.

"Siinä on Sanna-vainajan arkku vielä poishakematta", sanoi toinen piika.

"Saanko luvan kysyä nimeänne?" kysyi Elsa.

"Katri minun nimeni on."

Kun Katri oli paraiksi kerinnyt nimensä uudelle kumppanilleen ilmoittaa, astui rouvakin kyökkiin. Rouva oli keskikokoinen sirovartaloinen. Erinomaisen kaunis ei hän ollut, ei ylpeä myös, vaan muutoin ryhdikäs, niin että jo ensi silmäheitolla huomasi hänen olevan parempaa sukua; vähintäänkin juoksi hänen suonissaan aatelinen veri.

"Hyvää päivää rouva, tässä minä tuon teille Elsan. Minä toivon, että rouva tulee olemaan täysin tyytyväinen Elsaan, ja niinmuodoin en tarvitse minä hävetä esityksestäni."

Elsa ojensi päästökirjan rouvalle.

Rouva luki ja katsahti luettuaan Elsaan.

"Soo, vai olet sinä jo niinkuin vanhat palvelijat?"

Rouva pyörähtiin ympäri, kävi vähän hellin luona ja meni niin lappu kädessä toiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua raotti rouva ruokasalin oven ja kutsui Elsan sisälle. Elsa astui ruokasaliin.