Chapter 6

Mamseli mutisti suutaan sisarelleen ja hänen miehellensä.

Elsa kulki siinä edestakaisin, yhtä vieden toista tuoden. Isäntien ja emäntien huomio kääntyi Elsaan.

"Tämäkö tyttö se on, joka sisar-Heleenan lasareettiin toi?" kysyi Aatu.

"Sama tyttö juuri", sanoi mamseli.

"Kummallinen on tyttö, kun pani ainoan nuttunsa saadakseen vieraan pitäjän ihmistä lasareettiin!" sanoi Aatu.

"Ei vaan sitä olisi tehnyt yksikään meidän kylässä", sanoi Juuso.

"Nuttuasi et saa takaisin, vaan kyllä nutun hinnan", sanoi Juuso, ottaen lompakon povestaan ja laskien pöydälle kaksi seteliä.

"Sinä panet kaksi, minä panen kolme, koska sinä otit pojan", sanoi Aatu, pannen hänkin rahaa rahan päälle ja ojentaen rahat Elsalle.

Elsa otti rahat vastaan ja niiasi, sanoen samalla:

"Kyllä minä nämät otan, tuleepahan taas ehkä joku joka tarvitsee" ja lisäsi: "paljo kiitoksia!"

Maksettuaan rahat tulivat isännät rattoisammalle tuulelle ja puhelivat ruokaa odottaessa kaikenlaista, samalla kun emännät puhelivat mamselin ja rouvan kanssa. Ruoan jouduttua, jota Priitta-Stiina-täti kyökissä valmisti, söivät kaikki hyvällä halulla, ja syötyään läksivät vieraat pois.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kesäpuuhia.

"Setelirahoja ne ovat, vaan ei niinkään suuresta arvosta", sanoi mamseli, katsottuaan vierasten mentyä Elsan rahoja. "Pohatat lievensivät omaatuntoaan maksamalla Elsan nutun ja ottamalla pojan. Kun edes pitäisivät hyvin poikaa, olisi sekin hyvä askel eteenpäin poika raukalle!"

"Ehkä ne nyt sentään täyttävät enon velvollisuuden", sanoi mummo, joka pyyhki astioita.

"Eiköhän oteta vielä jankoltaan vaatteita sisään; minusta näyttävät aivan kuivilta", kehoitti mamseli, katsellen kyökin akkunasta pihalle.

Pian olivatkin kaikki täydessä puuhassa päästämässä vaatteita nuoralta.

"Ja Elsa kun osaa jo tavallisen hyvin pestä vaatteita!" sanoi mummo mamselille.

"Elsa on kummallinen tyttö; ei luulisi luutatytön osaavan muuta kuin luutia tehdä", vastasi mamseli.

"Mihinkä hyvät ihmiset pannaan tämä ruokien paljous", kysyi mamseli, kun vaatteet oli saatu korjuusen ja hän ennätti kyökkikomentoansa miettimään. -- "Ottakaa tekin nyt hyvähkö joukko niitä kotiinne!" sanoi hän Priitta-Stiinalle.

"No, Jumalan kiitos! kyllähän se minulle hyvä on", vastasi mummo.

"Alkakaa kasata; Elsa saa tulla apuna kantamaan. Ottakaa mitä vaan haluttaa, ei ne meillä tule syötyä!"

"Mamseli on hyvä ja itse antaa; en minä rupea rohmuamaan!"

Mamseli antoi niin, että niitä oli mummon ja Elsan kantaa isolla pärekorilla. He menivät mummon asuntoon eräässä mutkikkaan kadun kulmatalossa. Tämän pihan perällä oli pieni kamari pesotuvan takana. Huone oli muutoin soma ja siisti.

Elsa ihmetteli Priitta-Stiinan sievää ja pientä huonetta ja sen omituisia huonekaluja. Luutakaupoilla ollessaan oli hän nähnyt paljonkin, mutta ei somuudessa sen vertaista ja ihme, ettei hän ollut koskaan joutunut siinä huoneessa ennen käymään.

"Näin minä asun ja pidän oman vapauteni", tuumi mummo.

Elsa ei osannut siihen vastata; hän ajatteli vaan.

"Pitkäänhän sinä ihmettelet!" sanoi mummo naurahtaen. "Kyllä minullakin sentään on ikävääkin, niin että kärtyisyyteen asti, vaikka tää asunto näin näkyy, kuten olet sen jo tällä vähäisellä tuttavuutemme ajalla huomannut."

"Jaa, itsekullakin on omat asiansa ja mielipahansa!" sanoi Elsa.

"Jumala on rakkaus! sanoit sinä, ja ne sanat soivat pitkään ja vienosti korvissani. Soisin, että Jumala, rakkaudesta rikas, rakastaisi minuakin!"

"Jumala rakastaa kyllä teitäkin. Hän rakasti jo teitä, ennen kuin olitte syntynyt! Hän rakasti meitä kaikkia, ennen kuin maailman perustus laskettu oli. Olette varmaankin lukenut sen, että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itse kanssansa. Teillekin tehtiin synnistä vapaus ja valmistettiin autuus, silloin kuin Kristuksen veressä Jumala sovitettiin ja autuus kaikille langenneille Aatamin lapsille annettiin."

"Kyllä minä lukenut olen, mutta en mitään käsittänyt, enkä ole voinut mitään sovintosaarnaa itseeni sovittaa enkä sen lupauksia omistaa!"

"Te olette tien suulla; se ennen pitkää teille valkenee", sanoi Elsa.

"Olisi se hyvä, -- vaan pitihän mennä mamselin luo. Mielellään taas levähtäisikin, mutta vielä mieluummin tekee palvelusta hyville ihmisille." Katsahtaen ruokajoukon päälle, "siinä on ruokakultaa hyvien ihmisten antamaa, että milloin sen syödäkään ennätän", sanoi mummo ja pani ovensa lukkoon, lähtien Elsan kanssa mamseli Eveliinan luo.

Kun sinne pääsivät, istui mamseli kyökin pöydän päässä joteskin murtuneen näköisenä silmillään lukien permannon rakoja.

"Mitäs mamseli nyt suree?" kysyi mummo.

"En minä sure, minä vaan ajattelen, kuinka mitättömiin ihmisen aikomiset menee. Kun minä mielessäni kuvittelin, kuinka laitan Heleenan tänne kaupunkiin asumaan ja kuinka kiitollinen hän siitä on minulle, ja hänelle tulee niin hauska olla, saa kouluuttaa poikansa j.n.e., niin äkkiä menivät tuumani nurin, jotta häpeen omia ajatuksianikin. Kyllä ihminen on oikein turhamielinen!"

"Ja itserakas!" sanoi Elsa.

"Oikein kouraantuntuvasti itserakaskin!" myönsi mamseli.

"Huomenna kait vaatteet vedetään?" kysyi mummo.

"Huomenna, ja lauvantaina silitetään."

"Sitten menen minä lepäämään!" sanoi mummo.

"Terveydeksenne tehkää se!" sanoi mamseli. "Mutta illallinen."

"Kiitos! ruokaa mulla on liiaksikin!" sanoi mummo ja läksi.

Seuraavana päivänä oli mummo taas toimissaan; vaatteita vedettiin ja venytettiin. Elsakin sai näyttää voimaansa jos hänen piti pysymän pystyssä lakanan toisessa päässä. Usein tahtoi hän tulla mukana ja kaatua kun mummo kiskoi kuin karhu.

Suurista pyykkipuuhista päästyään ja kaikki kuntoon saatuaan läksi mamseli loppukesäksi Munkkiniemeen. Siellä sai hän asunnoksensa vinttikamarin, josta oli ihana näköala ja voi tähystää kauvas viehättävään ympäristöön. Kalua kaikenlaista toi mamseli mukanaan ja Elsa sai asua kesällä mamselin kanssa samassa huoneessa. Elsan mökistä tehtiin levähdyspaikka kävelymatkoilla tahi oikeammin metsäpirtti. Se oli Munkkiniemen herrasväen kesäkartanona, ainoastaan leikillä ja naurun vuoksi, mutta usein he sentään menivät mökin sievälle nurmikolle istumaan.

Munkkiniemen rannassa oli useampia venheitä; muutamat olivat hyvässä kunnossa, toiset perin rappiolla. Viimeksi mainittuihin kuului Elsan venhe, jolla hän aikoinaan oli äitineen soudellut ympäri saaret ja niemet. Tuo Elsalle niin rakas muistokappale oli joutunut hylyksi; suullaan se rannalla makasi ja päivä raoista tirkisti. Elsa katsellessaan venhettä tillahti itkemään, sillä monet muistot olivat kätkettynä äitivainajan ja lapsuuden suloisista ajoista tuossa vanhassa venheessä.

Munkkiniemen herralla oli suuri venhe, johon sopi toistakymmentä henkeä. Harvoin oli se kuitenkin liikkeessä, sillä ilman piti olla melkein tyynen, ennen kuin hän uskalsi lähteä veden päälle. Hän oli saanut pelon vereensä hukkumayrityksistään ja onnistumattomista venhematkoista.

Oli kerran kesä-ilta ja oikein tyyni. Naisväki rupesivat pakoittamaan herraa ulos lahdelle. Heti myöntyikin hän ja iso venhe irroitettiin rannasta; kaksi renkiä otettiin soutajiksi. Elsa ja mamselikin seurasivat mukana. Herra itse istui perää pitämään, tarkasti ja vakaasti varoittaen lapsiaan istumaan sievästi ja rauhallisesti.

Venhe suunnattiin kaupunkia kohden ja tuothätää mentiin sivu Seurasaaren; sitten laskettiin Trumsön rantaan, josta lahden ylitse ja saaria kierrellen Hietalahteen. Yli Hietalahden, sivu Munkkisaaren ja Hernesaaren, ja Munkkisaaren välisestä salmesta kuljettiin Harakkaa kohden. Aukealta mereltä katseltiin kaupunkia, josta parhaastaan silmiin pisti Punavuoren paljaat kalliot ja Kaivopuiston metsä.

"Milloinkahan nuotkin kalliot ovat taloja täynnä?" kysäsi Munkkiniemen rouva.

"Ei milloinkaan!" vastasi herra.

"Fredrikki annahan kulua sata vuotta, kyllä vielä toista näet, sillä Helsinki on pääkaupunki", sanoi mamseli.

"Se ei kuulu meidän aikakauteen; se on meille yhtä kuin ei milloinkaan", vastasi vakaisesti herra.

"Eikö käännytä jo takaisin?" kysyi rouva.

"Mennäänhän nyt ympäri Viaporin", sanoi herra.

"On Suomessakin tanakka sotavarustus", tuumi mamseli, tähystellen Viaporia. Toisetkin katselivat ja tekivät siitä huomioita.

"Siihen on mereltä menemättä, jos vaan ei laskea tahdota", tuumi toinen soutajista.

"So, kyllä piisaa nyt", tuumi herra ja antoi venheen kääntyä, ja laskettiin takaisin Munkkiniemen rantaan.

KOLMASTOISTA LUKU.

Hän oli mamselin vanha tuttu.

Syksy tuli ja samalla se aika, jolloin kaupunkilaiset maalta kotiutuvat. Mamselikin tuli piikoineen kaupunkiin mutta kumma kyllä ei enään entiseen asuntoonsa, vaan vallan toiseen. Siinä ei ole liioin ihmettelemistä, sillä joka vuokralla asuu, saa usein muuttaa.

Mamseli oli kyllästynyt. Ihmiselle tulee toisinaan kyllästymisen aikakausi, -- hän oli kyllästynyt toimetonna olemiseen. Hän vuokrasi avarat huoneet ja rupesi pitämään ruokaa ja kortteeria ylioppilaille ja muille nuorille herroille. Kaupunkiin tultua tuli suuri majanmuutto, ja uusien mööpelien eli huonekalujen osto. Elsan mielestä pani mamseli niin paljon rahaa tuossa uudessa puuhassaan ulos, että hän luuli ja nimittikin mamselin kukkaroa tyhjentymättömäksi.

Kaksikerroksisessa rakennuksessa sen toisessa kerroksessa, joka oli varustettu isohkoilla akkunoilla ja tarkoitukseen sopivilla monilla kamareilla, aloitti mamseli uutta liikettänsä. Pyykkimummokin otettiin auttajaksi ja lisävoimaksi tuli maalta kaksi tanakkaa punaposkista piikaa. Kumma kyllä, oli toinen noista piioista Munkkiniemen kyökkipiika, tuo lukijalle entiseltä tuttu Liina. Olikohan joku kipa-kapa tullut Munkkiniemessä taaskin, ja Liinan sentähden ollut pakko muuttaa kaupunkiin? Eipä suinkaan. Mamseli oli kelpolailla korottanut palkkaa ylitse sen, mitä Liina Munkkiniemessä sai, ja tuo palkankorotus sen vaikutti, että Liina mielellään muutti mamselin suurehkon ruokalaitoksen keittäjäksi.

Kun lukukausi yliopistossa alkoi, ilmestyi Helsinkiin paljo majapaikan etsijöitä. Ensimmäisenä päivänä oli mamselilla kaikki sijat tilattuna, ja vieraat muuttivat sisään; kaksi herraa kutakin kamaria kohti. Noissa nuorissa herroissa oli virkamiesten ja talonpoikain lapsia, rikkaita pohatoita ja joku perin köyhäkin. Kaikki he olivat valinneet elämän-uraksensa lukumiehen tien, ja koettivat niinmuodoin kilvan ennättää opin vaivaloisella tiellä, saavuttaakseen mitä pikemmin tavoittamansa päämaalin: virkamiehen palkan ja paikan vastaiseksi toimeentuloksensa ja koulukustannusten palkitsemiseksi.

Mamselin oma kamarikin jaettiin kahdeksi, sillä se oli nurkkahuone kahdella akkunalla. Toisen puolen sai asunnoksensa Munkkiniemen nuori herra. Herra ja rouva Munkkiniemestä olivat poikaa katsomassa ja hyväksyivät paikan aivan mallikelpoiseksi pikku herralle.

Nyt kun oli paljon muita palvelijoita, sai Elsa sisäpiian toimen; hän sai luvan palvella herroja. Hän heille kahvia kantoi, saappaat kiillotti, pesuvedet kantoi, vieläpä asiallakin juoksi. Näin alituisessa puuhassa pian kului ensimmäinen lukukausi.

Noissa nuorissa herroissa oli hyvä joukko papeiksi aikovia. Elsa jokahisen erittäin tarkasti tuli tuntemaan; hän tunsi heidät paljo paremmin kuin emäntänsä heitä tunsikaan, sillä mamseli ani harvoin kävi herrojen huoneessa. Elsapa heistä osasikin itsekseen tehdä havaantoja ja näki, ettei hänen pappi-aluistaan ollut kuin yksi ainoa, jolla oli se mieli, kuin tulevainen pyhä virka vaatisi. Arvellee joku, että lienee ehkä ollut jokin perin köyhä mökinpoika, joka kerjuulla ja velalla itseänsä kouluutti; kaukana kumminkin se oli siitä. Hän kyllä oli ruumiiltaan perin laiha ja kapeamuotoinen, mutta äärettömän rikkaan rovastin poika. Rovasti oli leski eikä hänellä ollut muita lapsia, kuin tämä poika, joka oli kuin papiksi luotu. Useimmat mamselin hyyryläisistä tulivat kotiin jälkeen puoliyön ja astuivat lujasti ja hoiperrellen; vieläpä usein kotiin tultua syntyi niiden kamarin-asukkaiden kesken korttitalkoo ja sen keskessä väliin aika metakka. Mamseli senlaisten metakoiden jälkeen kävi aamulla herroja puhuttelemaan, useinkin näin sanoen:

"Kun te kerran olette sivistyneitä ja herroja, niin älkää te eläkö kuin luontokappaleet eli kuin pakanat."

Semmoisten puheiden jälkeen olivat herrat, niin kauvan kuin muistivat, nolona. Työläästi kehtasivat tulla isoon saliin yhteiselle päivälliselle, kun muutamat vielä seivästäessään olivat saaneet sinimarjoja kasvoihinsa. Mamseli oli aina itse ensimmäisenä päivällistouhun aikana silmillään seuraamassa mitä kulloinkin tarvittaisin, vaan muutamat herroista olisivat väliin suoneet, että hän olisi kaukana ollut, vähintään tuulimyllyn toisella puolella.

Munkkiniemen Antti oli vilkas, reipas ja ahkera poika, ja läksyt olivat hänellä niin selvät, kuin selkein vesi. Tuo rikkaan rovastin jumalinen poika ohjasi häntä mamselin pyynnöstä, ja poika edistyi koulussa suurilla askeleilla.

Kaikkine edistyksineen ja touhuineen tuli joululuvalle lähtö ja saappaat vietiin suutariin paikattavaksi. Elsa sai kantaa Haneliukselle rajoja monta kantamusta, ja kun hän vie viimeistä osuutta niin -- Matti, hän oli siellä suutarin opissa, tuo Kirkkonummen Matti.

"Sinä täällä opissa!" sanoi Elsa.

"Niin, hyvä Elsa! et usko mitä elämää ne minun kanssani pitivät. Ei isäntä niinkään kuin lapset ja emäntä. Minä olin suorastaan liikaa siinä talossa. Sen huomasi isäntäkin ja kaunis kerta hän otti minun mukaansa kaupunkiin ja etsi minulle paikan tähän."

"Ja tässäkö on hyvä?"

"Tässä on hyvä; sen parempaa ei köyhän poika tarvitse. Minä koetan opetella suutariksi, eikö tuota silläkin eläne."

"Elää kait", sanoi Elsa ja läksi pois.

Kotiin tultuansa kertoi Elsa mamselille:

"Matti on Haneliuksella suutarin opissa."

"Herranen aika! suutarin opissa", sanoi ihmeissään mamseli. "Eipä ruvenneet pitämään poikaa muuta kuin silmän pilkkeeksi."

"Emäntä ja lapset ovat olleet niin pahat."

"Vai niin, no, kyllä sen jo senkin emännän näki päällekin päin, ett'ei hän ole orpolasten hoitaja."

Muutamia päiviä ennen joulua läksivät herrat maalle vanhempiensa luo, vaan tuo hiljainen rovastin poika ei mennyt. Hän jäi yli pyhien kaupunkiin, ja sanoi odottavansa isäänsä kaupunkiin kohta pyhien jälkeen.

Kun ylioppilaat läksivät, antoivat he passarillensa juomarahaa, ja Elsalle keräytyi rahaa aikalailla kumminkin itse mielestänsä, vaikka toiset eivät vielä sellaisia summia suuressa arvossa pitäneet. Tuo ennen mainittu maisteri, joka ei poiskaan lähtenyt, ei juomarahaakaan antanut, sillä hän sanoi ei hänellä rahaa olevan ennenkuin isänsä tulisi.

Kun joulu kaikkine lahjoineen ja iloineen oli ohi, tuli eräänä iltana, kun kaikki oli erittäin rauhallista mamselin asunnossa, pihalle ajaen jonnin joutavalla hevosluuskalla ja vanhalla reellä, vanhanpuoleinen lihava herrasmies. Miehellä oli mustalla veralla päällystetty turkki ja päässä karvalakki; jaloissa oli suuret karvasaappaat. Vieras antoi hevoselleen heiniä ja alkoi sitten astuskella yläkertaan. Hän löysi ainoastansa kyökin ovelta avaimen ja astui kyökkiin.

"Hyvää iltaa tytöt! Asuuko tässä yhtä Isakki nimistä ylioppilasta?" kysyi vieras.

Elsa, jonka päässä oli tarkassa muistissa kaikkien herrojen sekä liika- että ristimänimet, huomasi kohta, että etsittiin kotiin jäänyttä herraa, ja läksi kohta kynttilä kädessä johtamaan vierasta, sanoen:

"Rovasti on hyvä ja tulee tänne!"

"Mistä neiti tietää, että minä rovasti olen?" kysyi ukko.

"Kyllä minä arvaan", vastasi Elsa, ja vei vieraan Isakki-maisterin kamariin.

Isakki-maisteri oli ahkerassa lukemisen touhussa saksankielisiä "tunnustuskirjoja". Hyvään aikaan ei hän kääntänyt päätään oveen päin, ja ukko ja Elsa seisoivat niin hiljaa, että tuskin hengitystä kuului. Vihdoin astui ukko pöydän luo, laski hiljaa kätensä pojan olkapäälle ja sanoi:

"Oikein Isakki! pidä päälle. Onko tuo viimeinen tenttaami?"

"Joko te tulitte?" kysyi Isakki kääntyen isäänsä päin. "Minä en kuullut yhtään kun tulitte."

"Kyllä minä näin sen ja seisoin tuolla ovessa tytön kanssa kauvan aikaa."

Elsa kääntyi pois ja meni kyökkiin.

"Hän oli Isakki-maisterin isä", sanoi Elsa toisille piioille.

"Isä niin lihava, ja poika niin laiha!" sanoi Liina.

"Kyllä se monestikin niin on", lisäsi mummo.

"Niinpä se on melkein aina", sanoi Lotta.

Mamseli asui Isakki-maisterin kamarin viereisessä kamarissa. Kun rovasti tuli, oli hän lepäämässä päivällisen päälle ja veteli unta kaikessa rauhassa tammikuun iltapimeässä. Kuitenkin loppui häneltä pian uni, sillä hän näki unta niin että heräsi -- hän kuuli tutun äänen läpi unensa ja jäi silmät auki ihmeissään kuuntelemaan. Hän nousi istualle sohvalla ja hieroi silmiänsä, mutta hän luuli sen kumminkin olevan unta. Ei, unta se ei enään ollut sillä seinän takaahan se ääni kuului.

"Ihan sama ääni kuin silloinkin! Olleeko hän sama mieskin?" tuumi mamseli itsekseen.

Mamseli veti kellonnauhaa.

Elsa tuli sisään juoksujalassa.

"Tiedätkö sinä Elsa, kuka vieras tuolla on Isakki-herran kamarissa?"

"Maisterin isä."

"Onko hän tullut?"

"Hän tuli juuri äsken."

"Minkä tekosyyn nojalla minä menisin sinne, että saisin nähdä, kummoiseksi hän on käynyt. Tiedäs, se rovasti on minun vanha tuttuni; se on ollut isälläni apulaisena. Siitä on Elsa rukka aikaa jo."

"Käskekää hänet tänne kahville."

"No, herranen aika, enkö minä nyt itsestäni noin paljoa haiveltanut. Käske rovasti tänne!"

Elsa meni.

Mamseli sillävälin sytytti monihaaraisen kynttiläjalan pöydällä.

Elsan ääni kuului vienosti seinän takaa:

"Rovasti on hyvä ja tulee kahville mamselin luo!"

"Mikäs mamseli se on?" kuului rovasti kysyvän.

"Hän on emäntäni!"

"Pappa menee vaan!" toimitti Isakki-herra.

Vähän ajan takaa aukeni ovi ja rovasti astui virkanutussa sisään. Elsa oli oven aukaissut ja painoi sen kiinni myöskin.

"Hyvää iltaa!" sanoi rovasti.

"Jumala antakoon! Vielähän tekin elätte!"

"Mitä? Eveliinako on tuossa? Vielähän minä elän ja olen; jopa olen ennättänyt leskeksikin tulla."

"Kyllähän siitä ajasta jos jotakin on ennättänyt", vastasi mamseli.

Rovasti puristi hellästi mamselin kättä; sitten hän istui mamselin neuvomaan soututuoliin.

Mamseli veti kellon nauhaa. Elsa tuli sisälle.

"Tuokaas kahvia rovastille!" kuului mamselin käsky.

Elsa poistui ja tuli vähän ajan päästä takaisin, tuoden kahvia vehnäleivän kanssa.

Rovasti ja mamseli olivat erittäin vilkkaassa keskustelussa, että töin tuskin joutivat kahvia ottamaan. Elsa meni pois, ja mummo kyökissä Elsalta kysyi:

"Mitä se rovasti siellä tarinoipi?"

"Siellä on ilo ylimmillään", vastasi Elsa.

"No, mitähän siitä vielä tuleekaan?" arveli mummo.

"Häätpä tietenkin!" tuumi Liina.

"Joutavia, vanha ihminen!" sanoi mummo.

Hyvään aikaan ei kuulunut mitään sisään kutsumusta.

Viimein tuli mamseli kyökkiin antamaan käskyjä Liinalle illallisen valmistuksessa; samalla hän suhasi jotakin Liinan korvaan, ja meni pois kyökistä.

"Oo, eihän nyt kummempaa!" oli Liina ihmettelevinään. Toiset eivät olleet millänsäkään. Suuri illallinen laitettiin ja Isakki-maisterikin kutsuttiin illalliselle. Illallisen päätökseksi tuli, että rovasti ja mamseli olivat kihloissa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Ja he menivät kukin omaa tietänsä.

Isakki-maisteri oli tuohon isänsä kauppaan hyvin tyytyväinen. Rovasti meni asiat toimitettuaan kotiinsa. Häiden pito jätettiin kevään valoisaan aikaan.

Niinkuin oli luonnollista, antoi mamseli tiedon kihlauksestansa Munkkiniemeen, vaikka itse kihlaus tapahtuikin äkkiä ja ilman heidän läsnäoloansa. Tästä nousi touhu Munkkiniemessä. Rouva suuttui niin, että lähti paikalla kaupunkiin sisartansa nuhtelemaan, sillä mitä enään hullumpaa asiaa taisi maailmassa olla, kuin sisar, joka oli luvannut aina naimatonna pysyä, nyt äkkiä kuin tuulesta lähtee ruustinnaksi ja veisi sinne mennessään kapineensa, tavaransa ja pankissa olevat rahat. Tästä olisi hän valittanut miehellensäkin, jos ei se olisi samaan aikaan sattunut olemaan pitkässä reisussa ulkomailla. Ja niin saapui rouva mamselin asuntoon pilvisenä tammikuun päivänä.

Kun rouva tuli mamselin asuntoon, oli mamseli kyökissä ja sinne tuli rouvakin.

"Mitä minä olen nyt saanut kuulla, että sinä menet naimisiin ja pääset ruustinnaksi? Onnea vaan! Mutta olisit tuota voinut päästä maailman läpi ilmankin, kun kerran alotit. Mitä niitä turhia puheita pidät ja puhut minun lapsistani ja lupaat niille, kun et niille kumminkaan anna."

"Älä nyt pauhaa, hyvä ihminen, minun asianihan se on. Etkähän sinä ole minkään puutteessa eikä sinun lapsesi; ei se ole kuin joutavaa ahneutta", vastasi mamseli.

"Kuules, tuleppas tänne!" sanoi mamseli.

"Minne?" kysyi rouva.

"Tänne porstuaan!" ja niin he menivät molemmat porstuaan.

Munkkiniemen rouva seisoi sisarensa edessä hyvin ryhdikkäänä.

"Tässäkö me seisomme kylmässä porstuassa?" kysyi rouva.

"Tässä me nyt seisomme, että pakkanen hiukan jäähdyttää liikaa intoasi toisen omaan, sillä tietääkseni olet saanut perintösi niinkuin minäkin, ja varakkaan miehen, ett'ei sinun lapsesi köyhyyden tähden puutteesen joudu, jos eivät oman kunnottomuutensa tähden ajan varrella."

"Kylmä mulle tässä tulee. Tiedä se, että olen istunut reessä ja nyt pidät sinä minua kylmässä porstuassa."

"Niin, se sopii hyvin, kun minä olen rovastin tytär, että vihdoinkin tulen ruustinnaksi."

"Kuules, Eveliina, sinä olet ihan viime aikoina tullut niin kovin kummalliseksi. Sinun elämäsi oli hiljaista ja rauhallista, kuin kyyhkysellä pesässään, mutta sinä olet tuon hiljaisuuden heittänyt; sinä olet siipesi levittänyt ja ruvennut puuhaamaan, kuin sellainen, joka ei muuten elä."

"Jaa, minä opettelen emännäksi."

"Mistäs sitä tiesit ruveta opettelemaan, hyvä Eveliina?"

"Se tuli itsestään, se aavisti."

"Laske minut edes kyökkiin! Totta se on, että vilustaa minua."

"Voithan mennä kamariinkin", sanoi mamseli ja aukaisi kamarin oven. Sinne hävisivät porstuassa-juonittelijat.

"Voi hyvänen aika", sanoi mummo. "Kyllä ei ole sekään hyvä, että on tavaraa. Noin sitä sitten on riita sisarten välillä ihan tavaran tähden."

"Pientä se on mummo tuo; olen minä suurempiakin kahakoita nähnyt", sanoi Liina. "Kyllä siinä on rouvassa matantuuraa, mutta herra on hyvä mies."

Lotta, joka oli etempää maalta eikä ollut koskaan muiden kuin talonpoikaisten parissa ollut, kysyi:

"Riiteleekö herrasväkikin?"

"Eihän ne juuri riitele; ne vaan lausuu ja sanelee", vastasi Liina.

Vähän ajan kuluttua kuultiin rouvan ja mamselin ääni porstuassa. Se oli naurun sekaista keskustelua ja he menivät rappuja alas pihalle, jossa kuski hevosta pidellen rouvaa odotti.

Piiat näkivät kyökin akkunasta, kuinka sisarukset kaikessa sovinnossa erkanivat. Mamseli katsahti pihalla seisoessaan kyökin akkunaan ja piiat vetivät päänsä akkunasta pois, vaan mamseli kiiruhti ylös ja tuli suoraa päätä kyökkiin.

"Se on pulska, tuo sisaren miehen orit!"

"Kyllä siinä on konkaria", vastasi Liina.

"Huh, huh, hyi, kun siellä on pilvipakkanen tänään; oikein se kynsiin kiinni ottaa!" tuumi mamseli. "Pitäkää pellit kiinni, ett'ei lämmin taivaalle luista", lisäsi hän ja meni kamariin.

* * * * *

Aika kului, joululupa loppui. Ylioppilaat alkoivat tulla kaupunkiin. Mamselinkin huoneet alkoivat täyttyä. Ankara alkoi työ. Nyt mamseli huomasi vasta uhoon yhtyneensä. Hänen piti huolta pitää suurehkosta majapaikasta ja samalla morsiuspuuhistansa. Suurenlaisesti tahtoi hän varustaa itsensä kaikenlaisilla kapineilla. Hänellä itsellään tosin oli liina- ja pitovaatteita moneksi vuodeksi, vaan sulhasen liinavaatteet ja peitteet alkoivat vetää puoleensa kaiken huomion. Hän oli kahden vaiheella, pitikö heittää majanpito toisiin käsiin kesken talven, vaiko jatkaa sitä poislähtöönsä asti.

Isakki-maisteri suoritti viimeisen tenttaaminsa jo helmikuussa. Tuo ainoa tulevainen poikapuoli oli myöskin uusiin tamineihin varustettava. Mamselilla oli syytä iloita, että hän sai varustaa poikaa papintutkintoa ja vihintää suorittamaan. Hänellä oli vielä suurempi syy senkin tähden, kun Isakki oli tuleva kumminkin aluksi isällensä apulaiseksi, ja oleva alituisesti yhdessä perheessä ja äitipuolen silmien edessä.