Chapter 5
"Paraiksi, että luet katkismusta ja sitä, mitä seitsemännessä käskyssä kielletään!" sanoi mamseli, asettuen Liinan vastapäätä toiseen päähän pöytää.
Herra ja rouva seisoivat ovella.
"Mutta hullusta kyöpelin marakatista heitti ristin koko pitkäksi Jumalan pyhäpäiväksi; jaksaakin kamuta perässä, vaikka häntä hiidessä asti asuisi. Jos paha henki ajaa papilla, niin papintytöllä se aina hullummin ajaa", sanoi Liina, lyöden katkismuksen niin lujasti pöytään, että se hyppäsi ylös ja kirposi avoimesta akkunasta pihalle.
"Nyt sulla paha henki ajaa, kun heitit katkismuksen pellolle", sanoi mamseli. "No, ei sillä väliä; kylläpähän sotamies korjaa samalla, kuin se tulee ruokaansa noutamaan!"
"Korjaa! kyllä minä tästä itseni kohta korjaan; en minä ijankaiken rupea yhden kakaran tähden tässä haukkumisia kuulemaan!" sanoi Liina, alkaen heittää vaatteita päälleen.
"Liina, Liina! älä ole tuhma!" sanoi rouva.
"Onko hän joitakin sotamiehiä meidän tavarastamme elättänyt?" kysyi herra.
"Sulhasta, näet!" sanoi mamseli.
"Ala kauskia sitten!" sanoi herra.
"Niin kauskinkin, vaan käskemättä minä tulin ja käskemättä menen."
"Älä vinkaile ja tulputa suutas! Puhu sievästi ja läiski hiljemmin!" sanoi herra. "Sano, oletko sinä varastanut?"
"Olen! mitä se siihen kuuluu?"
"Hm, hassu hän on; se minun täytyy myöntää. On varastanut ja se ei vielä muka kuulu asiaan." Vähän mietittyään kysyi herra:
"Mikä kakara se on, jota hän syyttää?"
Rouva tarttui nyt puheesen ja sanoi:
"Se on Elsa, ja asia on se, että minä Leski-Annan sairauden aikana käskin Liinan viemään itse tai toisilla tytöillä kannattamaan mökille, mitä he välttämättömimmästi tarvitsevat. Kumminkin on Liina laiminlyönyt lähettämiset ja viemiset, jonka sain Elsan omasta suusta kaupungissa kuulla, kun hän sanoi hiirien ainoastaan meidän avustamme eläneen. Se on hirveätä ja suuri häpeä talolle."
"Tulkaapas tänne saliin kaikki!" sanoi herra. Hän meni itse edellä, rouva ja mamseli perässä ja Liina seurasi hyvin vitkaan, jääden seisomaan ovipieleen. Herra istui keskellä permantoa sijaitsevaan soututuoliin ja sanoi:
"Käskekää Elsa tänne!"
Rouva avasi akkunan, joka oli puutarhaan päin, ja josta kuului lasten ääniä.
"Elsa! Tule sisään!" huusi rouva.
Vähän ajan takaa kuului lasten liukkaita askeleita, ja he tulivat kaikella voimalla, Liisillä erinomaisen komea kukkakimppu kädessä.
"Pappa! katsokaas kun Elsa laitti kauniiksi minun kimppuni!"
"Entäs minun?" sanoi Klara ja ojensi hänkin kimppunsa, koettaen joutua papan luo.
"Minä en pidä koko Elsasta, kun sanoi minun tehneen syntiä, kun vuolin pyhänä kirjokepin!" lausui alakuloisena Antti.
Elsa seisahtui Liinan viereen ovipieleen.
"Kyllä ovat kauniita kimput! Antin sauvasta en minä jouda nyt puhumaan. Olkaa nyt lapset sohisematta ja poistukaa pihalle; minulla on täällä tärkeitä keskusteltavia!" sanoi herra.
Lapset juoksivat pois.
"Kuinka se on Elsa? etkö saanut äitisi sairauden aikana mitään?" kysyi herra.
"Kyllä se vähä oli!" vastasi Elsa.
"Lähetitkö sinä Liina mitä rouva käski?"
"En!
"No, se on hyvä, että tunnustat edes". -- "Mikä sotamies se on, jota olet ruokkinut?"
"Niilo hänen nimensä on."
"Niilo, maltahan! Mikä sukunimi hänellä on?"
"Kontio!"
"Eikö hän koskaan ole puhunut kenenkään hengestä ja kunniarahasta?"
"On, kyllä hän on näyttänyt sen minulle, mutta kuului sen hiljakkoin panneen pantiksi, kun oli juontipäällä."
"Onko hän puhunut, kenen hengen pelastuksesta hän tuota merkkiä kantaa?"
"Meidän herran sanoo kerran pelastaneensa hukkumasta, kun oli venhe herralta kaatunut!"
"Aivan oikein! siitä on aikaa jo monta vuotta, mutta se, joka minun kotona henkiin virvoitti, oli Leski-Anna, Elsan äiti, hän palveli silloin vanhuksillani. Hän kyllä autti minun vedestä, vaan Annan toimesta sain minä hengen. Molemmat he tekivät tehtävänsä."
Mamseli ja rouva kuuntelivat, päätään kallistellen, keskustelun menoa.
"Missä hän nyt asuu?" kysyi herra.
"Suutarin mökissä, Korpan maalla!"
"Hae hänet tänne kohta! me juomme kahvia niin kauvan."
Liina läksi kolmella nelisellä.
"Enkö minä sanonut, että asia pitää aina ensin tutkia, ennenkuin selkään sutkii", sanoi herra, katsahtaen mamselin päälle joteskin äkäisesti.
"Fredrik, mitäs silloin olisit tehnyt, jos miehellä ei olisi ollut niitä ansioita?" kysyi mamseli.
"Olisin ajanut tytön pois, tai antanut anteeksi vastaisen parannuksen toivossa."
Nyt siirtyivät kaikki ruokasaliin, jonka pöydällä lämmin kahvi odotti. Elsa oli hankkeissa mennä kyökkiin.
"Istu pöytään, Elsa! Nauti kahvia, kosk' olet äitisi elättänyt ja hoitanut hautaan saakka! Minä olen ollut näissä asioissa surkean huolimaton; se minun häpeäkseni täytyy tunnustaa."
Kun he siinä, yhtä ja toista tarinoiden, olivat istuneet kotvasen aikaa, ilmestyi ruokasalin ovelle elähtänyt mies harmaassa sarkapuvussa, jonka rinnassa riippui useampia mitalia. Mies oli kookas ja voimakkaan näköinen ja kantoi pulskaa huulipartaa. Kyökissä seisoi Liina ja odotti utelijaan näköisenä, mitä tapahtuman piti.
Kohta miehen ilmestyttyä loi Munkkiniemen herra kahvipöydästään kieron silmäyksen ja koko hänen olemuksensa osoitti, että hän pian aikoi jotakin suurta toimittaa. Niin juhlallisen näköisenä hän istui.
"Hyvää päivää, teidän ylhäisyytenne!" sanoi sotamies.
"Päivää!" vastasi herra hieman venyttäen.
"Herra on kutsuttanut minua!" jatkoi mies.
"Odota, älä ennätä, kyllä kerkiää! Vasta tulit!"
Mies näytti tulevan hieman hämilleen ja kasvoista näkyi, että hänen suloiset unelmansa olivat sammumaisillaan.
"Nimesi on Niilo Kontio, eikö niin?"
"Kyllä!"
"Ja kannat hopeista kunniarahaa minun henkeni pelastamisesta?"
"Sen teen!"
"Tulitko pahastikin haavoitetuksi minun henkeäni pelastaessasi?"
"En vähääkään vioittunut."
"Pystyt siis työhön täydellisesti?"
"Kyllä!"
"Mutta et saa työtä, tai muutoin puuttuu halua siihen."
Mies näytti joutuneen aika pulaan. Hän katseli sivulleen ja jokaisen päälle, vieläpä kattoon ja laattiaan.
"Jaa, kyllä minä osaan tehdä työtä ja saanhan minä sitä, mutta tulen monta kertaa suureen puutteeseen."
"Niin juomisesi kautta!"
Miehen kasvoihin lensi puna ja häntä rupesi hiottamaan.
"Kyllähän siihen on viinankin syytä!"
"Ja velttoutta ja laiskuutta", lisäsi herra.
Mies ei nähnyt hyväksi vastata, vaan herra jatkoi:
"Kun sinä kerran olet niin urhoollinen mies, että olet voinut pelastaa ihmistä hukkumasta ja olet ansainnut useampia palvelus-mitalia rintaasi, on perin huonosti ruveta niin perin epärehelliseen toimeen, kuin piikain kanssa komplotteeraamaan. Jos sinulla oli nälkä, mahdoit tulla minun tyköni. Kuinka kaunan sinä olet varkain syönyt meidän talon ruokaa?"
"Olenko minä ollut teidän ruokaa varkaissa?"
"Sitä ei sinun tarvitse ruveta kinaamaan, sillä antaja on tunnustanut. Liina!"
Liina astui ruokasaliin.
"Sano, että hän kuulee, oletko vai et ruokkinut häntä."
"Kyllä minä niin paljon antanut sille olen, että jos maksan sitä, joudun hyvin kolme vuotta ilman palkkaa palvelemaan!"
"Kuuletko nyt?"
"No, ei teidän talo se ainoa ole, jonka keittäjätär sulhasia, olletikin vanhoja ja uusia sotamiehiä ruokkii; sellaisia kokkia on Helsinki puolillaan."
"Kaikkiko kyökkipiiat ovat varkaita?"
"Mitä he lienevät, kyllä he vaan ruokkivat!"
"Teidän velvollisuutenne on mennä naimisiin!"
"Minä en huoli siitä! Minä huomaan, että minä olen pahasti tehnyt, ollessani epärehellinen palvelija. Jos herra antaa minulle anteeksi erhetykseni, niin minä palvelen ja maksan mitä olen kuluttanut."
"Sinäkö et huoli minusta?"
"Ole vait!" sanoi herra, polkien jalkaa. "Sinä saat mennä minun edestäni sen sileän tien." Ottaen kolme hopearahaa kukkarostaan: "Siinä on vielä, ett'ei ole mielesi paha, juo nekin! Jos sinä olisit rehellisesti pyytänyt minulta sekä ruokaa että piikaa, niin olisi tämä asia käynyt toisella tavalla ja sinusta olisi voinut tulla kunnon torppari tai pieni virkamies kaupunkiin. Mutta näin ollen tekisin minä suuren synnin, jos minä auttaisin lurjusta. Koska Liina on katunut tuhmuutensa, saapi hän täydellisen anteeksi-annon, ja koska hän niin epärehellisestä ja laiskasta miehestä ei huoli, saapi hän vielä palkankorotusta."
"Kiitoksia herra ja rouva ja kaikki!" sanoi Liina.
"Ja nyt saat Niilo Kontio poistua! Ja muista, ett'et enää tule meidän alueelle, sinä riidan ja rähinän aine!" sanoi herra.
"Enkö minä saa piikaa?"
"Millä se sinua elättäis, jos naimisiin joutuis?" sanoi herra.
Niilo poistui, kiroten mennessään.
KYMMENES LUKU.
Jumala on rakkaus.
"Kamala mies tuo!" sanoi herra, Kontion mentyä.
"Minua pahasti peloittaa se, että hän harkitsee jonkun koston, kun hän noin tuli vihoitettua!" sanoi rouva.
"Olet lapsellinen, Klara!" sanoi mamseli.
"Minkä koston hän osaisi laatia?" kysyi herra.
"Voisi lyödä kuolijaaksi sinun, tai polttaa talon!"
"Hän voipi sen tehdä, jos se on hänen vallassaan, mutta minä luulen, että meitä suojelee paljon korkeampi ja voimakkaampi, joka voipi pahatkin aikeet tyhjäksi tehdä. Hän kyllä veti minun vedestä, ja se työ ansaitsisi tulla hyvinkin palkituksi, mutta en voi nyt mitään palkintoa hänelle toimittaa, hän kun on ollut suuri lurjus", tuumi herra.
Mamseli ja Elsa nousivat pöydästä; herra ja rouva samoin.
"Täytyy lähteä kaupunkiin", sanoi mamseli.
"Jaa, minä lähden kyytiin", sanoi herra.
"Älä Jumalan tähden!" sanoi rouva.
"Kuinka niin?"
"Kontio voipi sinun lyödä hengeti."
Tämän puheen kuuli Liina kyökkiin.
"Se ei lyö ketään; ei hänellä ole luontoa tuskin tappaa rottaa, sitä vähemmin ihmistä", sanoi Liina.
"Sen minä kyllä uskon!" sanoi herra. "Jaa, sano, Liina, renki Kallelle, että se valjastaa Pollen kaksi-istuimisen eteen."
Siinä sitä sitten kaikessa sovinnossa mamselikin sisarestaan erosi, vieläpä sanoi hyvästit Liinallekin. Vanha Polle seisoi pää nyökällään kääsyjen edessä, joihin nousi Munkkiniemen herra ja mamseli takaistuimelle, mutta Elsa istutettiin etuistuimelle.
"So, soo, Polle! aletaanpas laputtaa", sanoi herra, ottaen suitset käteensä ja tuo vanha, viisas hevonen alkoi juosta löntystää. Aurinko oli jo hyvin alhaalla ja varjo venyi pitkäksi. Ihanassa iltailmassa oli surinaa; siinä sääskiä ja kärpäsiä ja muita hyönteisiä hyöri. Hauskaa ajoa se oli kumminkin, ja Elsa olisi mielellään suonut matkan pitemmäksikin.
"Minulla on yksi tuttava sairaalassa", alkoi mamseli puhumaan.
"Kuka se on?" kysyi herra.
"Se on yhden rikkaan miehen tytär, jolla oli kolme rusthollia. Hän on joutunut naimisensa kautta onnettomaksi ja on aivan kurjassa tilassa."
"Juopon miehen sai, arvaan!"
"Juopon!"
"Mitä Eveliina hänelle aikoo?"
"En tiedä itsekään. Kun hän nyt paranee ensin, saapa nähdä, mitä sitten hänelle puuhaan." Vähän vaiti oltuaan jatkoi mamseli, katsellen tieviereen: "Elsa sen ihmeellisen salliman kautta joutui tietoonsa saamaan ja kuletti Kirkkonummelta tänne lasareettiin, ja minä luulen että hän virkistyy. Hänessä minun ymmärtääkseni ei ole niin paha keuhkotauti; paremmin nälkätauti eli näivetys."
Tullista kun sisään tultiin ja katua ajettiin, tulvasi ihmisiä ehtokirkosta.
"Vahinko, kun ei tullut kirkossa oltua! Niille on tänään pitkään saarnattu ja hyvä saarna pidetty!" tuumi mamseli.
"Oltiinhan aamukirkossa!" sanoi Elsa.
"Jaa, silmien kanssa riitelemässä Munkkiniemen Liinan kanssa!"
"Hm!" myhähti herra, vaan kukaan ei tiennyt mitä hän ajatteli, ja hän käännytti hevosen mamselin asuntoon.
Kun paraiksi pääsivät pihaan ja saivat hevosen pysäytetyksi, juoksi pieni poika kääsyjen viereen; hänen silmistänsä valuivat suuret vesikarpaleet.
Elsa tunsi kohta Matin ja riensi alas kääsyistä.
"Minä olen täällä odottanut sinua, kun äiti kuoli k:lo 4:jän aikana!"
"No, joko äiti nyt kuoli?" kysyi Elsa.
"Heleenako kuollut?" huusi hädissään mamseli.
"Se on semmoista, että herra ties mitä syöttävät ja miten ne hoitavat; kuolihan siitä samasta huoneesta se mummokin!" puhui mamseli.
"Epäileekö Eveliina lääkäreitä?" kysyi herra.
"Mikä tässä maailmassa tietää keneenkään luottaa", vastasi mamseli.
"Hyvähän se oli, että pääsi kitumasta", tuumi herra.
"Niin, mutta sielu!" sanoi mamseli, päätään kallistellen.
"Kyllä hän autuaaksi tuli", sanoi Elsa.
"Niinkö Elsa luulee? Jos niin olisi, olisin minä hyvin hyvilläni."
"Elsa sen nyt sitten tietää!" tuumi herra.
"Kyllä hän tietää, paremmin kuin minä ja sinä, Fredrik."
"Taitaa tietää!" arveli herra, ettei kinaa tulisi.
"Hänen oma äitinsä kuoli hiljan ja tyttö on sen nähnyt!"
"Ja sillä hän nyt tietää kaikki asiat!"
"Sinä olet paha, Fredrik!"
"Kyllä äitini autuaaksi tuli! Hän sanoi sen itse minulle aamulla", sanoi Matti.
"No, se on eri asia, kun poika puhuu!" tuumi herra.
Ja niin menivät he joukossa huoneesen. Elsa meni kyökkiin ja pieni Matti, mamseli ja herra kamariin.
Kohta kun Munkkiniemen herra ja mamseli olivat päällysvaatteensa riisuneet, tulivat he kyökkiin. Elsa puuhasi jotakin askaretta ja Matti seisoi ja piteli ovipieltä.
"No, mitäs sinä nyt rupeat toimittamaan, poika?" kysyi herra.
Matilla meni väkisinkin peukalo suuhun, ja mitäpä se suusta poissa tekikään, kun asiat olivat perin epäselvät ja vaativat ensin kovasti miettimistä, ennen kuin vastaisi.
"Ota nyt peukalo suustasi ja vastaa, kun herra kysyy!" sanoi mamseli.
"Hm, kylläpä siinä taitaa pyöreät pojalla olla!" arveli herra.
"Kuinkas äitisi nyt hautaan saadaan?" kysyi Elsa.
"Ne hautaavat sen sieltä lasareetin puolesta", vastasi Matti.
"Ai! ai! Ei ole hyvä sekään!" sanoi mamseli, ja katsoi silmiin herraa. "Eiköhän olisi puuhata jotain? Voi Heleena parkaa, kun lasareetin hautaus!"
"Ei se nyt häävi hautaus ole, vaan hautaus, kuin hautaus!" tuumi herra.
"Minä hyvin sen tiedän, ett'ei kuollut siitä tiedä, kuinka häntä haudataan, vaan se olisi niinkuin vanhan tuttavuuden puolesta somempi, kun hautaisi pikku sievästi, vaikk'eikään suuren-kustannuksellisesti", sanoi mamseli.
"Minä en vähääkään tunne sellaista Heleenaa, vaan kun lienee tuttavianne ja tahdotte haudata häntä vähän paremmin, annan minäkin siihen hiukka apua!" sanoi herra.
"Sepä olisi koko hyvä asia, hyvä Fredrik!"
Niillä päätöksillä läksi herra pois, istui kääsyynsä ja katosi pihasta.
"Hän on kunnon mies, minä pidän paljon hänestä!" sanoi mamseli.
Matti seisoi vaan edelleen kyökin ovipielessä.
"Sinä olet käynyt taas Kirkkonummella, vai kuinka?" kysyi Elsa.
"Kävinhän minä."
"Tiedätkö sinä enoistasi?" kysyi mamseli.
"Kyllä minä ne tunnen, rikkaita isäntiä ovat"
"Etkö käynyt heidän luonansa, kun kävit kotonasi?"
"Kävin Juuso-enon luona ja hän aikoi ottaa minun luoksensa, jos äiti kuolee."
"No, onhan se sitten suunnille ihminen", sanoi mamseli.
"On koko helpoitus meille", sanoi Elsa.
"Sitä se on", sanoi mamseli. "Kuinka sinä nyt pääset sinne?"
"Käyden vaan! Hätäkös kesällä kävelläkään on?"
Silloin mamseli asetti pojan illallista syömään ja pojan syötyä antoi vielä nyyttiin evästä, ja sanoi nyyttiä sitoessaan:
"Kun sinä nyt tulet enosi luo Kirkkonummelle, niin sano paljo terveisiä Eveliina-mamselilta, siltä rovastivainajan tyttäreltä. Sano hänelle että hän tulkoon tänne ensi tuorstaina päivällisen aikaan, sillä silloin hautaamme hänen Heleena sisartansa. Jos hän muutoin hyväksi näkee, sanokoon Aatu-veljelleenkin, että hänkin saa tulla sisartansa hautaamaan. Se ei liene niinkään suuri kustannus ajaa Helsinkiin omilla hevosilla niin merkillisen asian tähden, sillä ei aina omia sisaria kuole."
Matti lupasi koettaa sanoa niin hyvin, kuin mahdollista.
"Niin, ala mennä! nyt tulee yö ja vilponen käydä. Mene hyvän onnen kanssa!"
Matti alkoi astella pois kyökistä nyökäyttäen hyvästijätöksi päätään, painoi pienen lippulakin kartanolla päähänsä ja juosta reputti ulos pihasta mamselin antama nyytti kädessä.
Kun Matti oli paraiksi pois näkyvistä ennättänyt, tuli pyykkimummo pihalla mamselin portaita kohti.
"Tuota en ollut muistaakaan!" sanoi mamseli Elsalle. "Se käypi kuin kello tuo akka ja tulee ihan täsmälleen niinkuin puhe oli."
Enempää ei mamseli ennättänyt puhua, sillä mummo oli jo kyökin ovessa.
"Hyvää iltaa!" sanoi mummo. "Antakaa nyt anteeksi, vaikka minä niin äkäpäällä täältä viimein läksin!"
"Mitä se sitten tekee? Suuttuuhan ihminen toisinaan", sanoi mamseli.
"Niin, ja minä vielä sittenkin, jolla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä maailmassa!" tuumi mummo.
"Kyllähän niitä ihmisillä on vastoinkäymisiä, niin kauvan kuin elää", säisti mamseli.
"Kyllä muutamat pääsevät kappaleen vähemmällä harmilla tämän maailman läpi", sanoi mummo ja vedet vyörivät hänen silmistänsä.
"Taas on tänään yksi köyhä leski päässyt maailman vaivoista, luulon mukaan Herransa iloon!" sanoi mamseli sortuneella äänellä.
"Kuka se on?" kysyi mummo, istahtaen rahille.
"Hän on yksi Heleena niminen ihminen Kirkkonummelta."
"Heleena! mitä Herran nimessä? mikä Heleena hän mahtoi olla?" kysyi mummo, katsoen mamselia silmiin, silmillä joilla tuskin näki, niin oli hän säikäyksissä.
"Hänen isällään oli kolme taloa."
"Jaa, jaa, kyllä minä tiedän! Minä olen hänen äitinsä sisar, minä olen hänen tätinsä!" sanoi mummo, istuen aivan nolona.
"Te Heleenan täti! Sisarenne oli rikas talon emäntä!"
"Niin olikin!"
"Kuinka te tänne jouduitte?"
"Sepä se! Kyllähän minäkin olisin voinut olla talon emäntä, jos se olisi ollut sallittu, mutta se ei ollut; sallimus on kaiken onnen minulta kieltänyt ja elän päivästä toiseen, kun vaan jaksan raataa. Minä olin nuorempi, kuin se sisar, josta mamseli puhuu. Hän naitiin kun olin vielä pieni. Hän pääsi emännäksi rikkaasen taloon ja sai suuret myötäjäiset. Pian sen jälkeen kuolivat vanhempani ja minun perintöosani pantiin holhojan taa. Holhojan kasvatettavaksi jouduin itsekin ja sain sanomattoman paljon kärsiä kasvatusaikanani. Vihdoinkin tulin aikaihmiseksi ja sain kosijoitakin luokseni, mutta samaan aikaan joutui holhojani vararikkoon ja köyhtyi, ja sinne meni ja hupeni perintöni. Kosijat sen kuultuansa hylkäsivät minut."
"Jaa!" sanoi mamseli.
"Niin minä suutuin, tulin palvelukseen kaupunkiin ja sillä tiellä olen, Joskus vaan olen käynyt Kirkkonummella."
"Mummo on siis naimaton!"
"Ei, leski minä olen. Täällä menin sitte naimisiin muutaman merijullikan kanssa; Pekka hänen nimensä oli, ja siihen määrään hävytön, että ensi reissulla häittemme jälkeen karkasi, minun suureksi harmikseni ja kummakseni. Se onni minulla kumminkin oli, ettei toki lapsia tullut eikä jäänyt."
"Hyvä on onnea vähäkin!" sanoi mamseli.
"Hyväpä oloksikin!" vastasi mummo.
Mummo jäi yöksi mamselin kyökkiin, sillä seuraavana aamuna aivan aikaisin piti noustaman pyykille. Elsa ja mamselikin saivat kiirutta vielä illalla katsomaan vaatteita pyykkiin.
Seuraavana aamuna nousi mummo aikaisin ylös. Elsa sai luvan nousta myöskin, sillä hänen oli seuraaminen mummoa pesotupaan. Mamselin käsky kuului:
"Mummon pitää opettaa Elsa pyykitsemään!"
Pesotupaan päästyään katseli mummo ihmeissään Elsaa, kuinka hän alkoi kuin vanha pesijätär puuhata lipeätä ja muita toimia.
"Pesethän sinä oikein puhtaaksi!" sanoi mummo hetken aikaa yhteistä työtä tehtyään.
"Olenhan minä pessyt kodissa äidin kanssa ja yksinkin, se vaan että meillä oli niin vähä vaatteita."
"Herra siunaa, kun tuo tyttö osaa niin tyytyväisesti puhua kaikesta, niin kuin köyhyyskin olisi vaan ilman-aikainen turhanpäiväinen asia, -- vaikka se on suuri vitsaus ja Jumalan ankara rangaistus."
"Ai, ai, mummo! Ei se ole rangaistus eikä mikään vitsaus, se on pelkkä Jumalan rakkaus: sillä Jumala on rakkaus."
Mummo painoi päänsä höyryyn ja pesi voimansa takaa; väliin jupisi hän sanoja:
"Jumala on rakkaus!"
YHDESTOISTA LUKU.
Eihän se nimeä maininnut.
Pyykkipäivinä oli mamselilla paljon puuhaa, kun Elsa oli pesotuvassa. Hänen täytyi keittää ja varustaa ruoka oikeaan aikaan pesijöille ja muutoinkin pitää taloudesta huolta. Kun vielä sattui samaan aikaan tuo Heleenan kuoleminen, niin täytyi juosta myöskin lasareetissa. Keskiviikkona hankitsi mamseli Heleenan siihen ruumisarkkuun, jonka Munkkiniemen herra oli ostanut ja lasareettiin lähettänyt. Keskiviikkona saivat pesijätkin pyykin pestyksi ja vaatteet kuivamaan. Pyykin pestyä rupesi pesumatami, vaikka olikin hyvin väsynyt, puuhaamaan hautajaisia. Hautajaisia piti mamselin luona pidettämän ja oli vähän ruokaakin varustettava, koska odotettiin vieraita Kirkkonummelta asti. Mummo näytti parastaan ruoan ostamisessa omalla rahallaan, koska Heleena, niinkun hän sanoi, oli hänelle sisaren tytär.
Tuorstaina oli mamselin asunto juhla-asussa ja katajanhavuja ripoitettu permannolle. Mummo, joka tiesi kaupungin läpeensä, oli hankkinut ja kutsunut kantajat. Täsmälleen jälkeen puolisen tuli kaksi maalaishevosta pihaan; hevosilla oli kuormana juhlapukuun puetuita ihmisiä ja tavaraa. Kärryistä laskeutui mies elähtänyt kumpasestakin; samoin kaksi tanakkaa emäntää. Olipa kärryillä pieni Mattikin, vaan hän oli saanut ihka uuden puvun. Maalaisilla oli ruokatavaroita kärryissä runsaassa määrin, lihaa, voita, leipää, maitoa, juustoa ja siankinkkua. Kyökin pöytä tuli aivan lastiinsa noiden maalaistavarain paljoudesta.
Paraiksi olivat nämät maalaiset ennättäneet itsensä mamselille esittää, kun jo pihaan ajoi Munkkiniemen herrakin rouvineen. Kohta heidän jäljissään tuli kuusi siistiin merimiehenpukuun puettua miestä; he olivat nuot matamin kutsumat kantajat.
Vieraiden tullessa oli matami kaupungilla jotakin vielä puuhaamassa. Kun hän ostoksineen tuli portista sisään, näki hän maalaiskärryt ja hevoset ja katseli avossa suin niitä. Kohta kuin mummo astui kyökin ovesta sisään, venyi maalaisten naama pitkäksi, ja hyvin alakuloisina tervehtivät he mummoa, sanoen muudan joukosta:
"Onhan täällä tätikin!"
Toinen emännistä kysyi:
"Kuinka jaksaa Priitta Stiina?"
"Kyllähän minä hyvin jaksan, mikäs minua vaivaa! Vapaa ihminen, teen työtä ja syön ruokaa Suomen pääkaupungissa."
Samassa käski mamseli vieraita sisälle.
Hyvä katajan haju tunki tulijoille vastaan, kun maalaiset vetäytyivät mamselin saliin. Munkkiniemen herra koetti kohtelijaasti tervehtiä vieraita: noita kuolleen veljiä ja heidän emäntiään, vaikka sappea pakoitti ja olisi ollut valmis heille kunnottomuudestansa oivan nuhdesaarnan pitämään. Kahvin juotua lähdettiin joukossa sairashuoneelle.
Sievästi hankittuna makasi Heleena arkussansa. Elsa ja Matti lähenivät likimmäksi arkkua, Elsa koetti ruumiin kylmää kättä ja purskahti itkemään. Tämä teki syvän vaikutuksen veljiin ja kaikkiin läsnäoleviin. Vedet vyöryivät kaikkein silmistä. Toinen veli läheni arkkua ja kosketti sisaren kättä, toinen veli poistui takaperin saattojoukon taa. Samassa joutui siihen pappikin ja arkun kansi ruuvattiin kiinni ja sitten lähdettiin.
Kaksi mustaa hevosta veti ruumisvaunua. Hiljalleen kulki hautasaatto luteerilaiselle hautausmaalle. Eräässä nurkassa sai Heleena sijansa; se ei ollut mikään loistopaikka, mutta sievä sija se oli sentään. Siihen, kolmen kyynärän syvyyteen, se kaunis Heleena nyt laskettiin. Pappi, ijältänsä nuori, mutta muutoin hyvälahjainen ja tarkka asioiden huomaaja, oli kirkkoherran apulainen. Hän oli myöskin väliaikaisena sairashuoneen saarnaajana. Hän oli ripittänyt Heleena-vainajan ja tiesi niinmuodoin suureksi osaksi hänen historiansa. Nyt hän pontevin sanoin puhui moniaita muistosanoja vainajasta, jotka muutamissa kohdissa eivät olleet aivan hauskinta laatua joillekuille asian-omaisista; sen parhain huomasi niistä ei aivan suloisista silmäyksistä, joilla he pappia tähystivät. Hautausmenojen päätyttyä sanoi mamseli hiljaa Elsalle:
"Jos Jumalan sana milloin ei rakkautta rakenna, vaikuttaa se kiukkua kuitenkin!"
Hyvässä järjestyksessä saavuttiin sitten hautajaistaloon, jossa alettiin kaikkea tyhjentää mitä sisälle pantu oli. Maisteltiin viiniäkin ja tuntuihan se pian kulmissa; se samalla antoi rikkaille isännille rohkeutta aloittaa puhetta:
"Kuuluukohan se papille tehdä niin sormeentuntuvia huomautuksia ruumissaarnassa, melkein mieskohtaisia syytöksiä?" sanoi Aatu-isäntä.
"Eihän se nimeä maininnut", vastasi Juuso.
"Ja siinä se olisi tehnyt niinkuin mies, kun olisi aikalailla nimeltään haukkunut!" sanoi Munkkiniemen herra.
Aatu jäi katsomaan silmät selällään Munkkiniemen herraa.
"Jaa, suuri niillä on papeilla oikeus ruoskia toista ihmistä sanoilla", arveli Aatu vasta pitkän ajan päästä.