Chapter 3

"En minä tässä talossa asu. Minä asun tuolla kappaleen matkan päässä kadun toisella puolella, vaan minulla on täällä työtä. Olen parhaallaan pyykillä tässä pankkitirehtöörillä. Täällä on iso pyykki, joka kestää monta päivää. Sano mamselille, että hän laittaa pyykin ensi viikoksi, sillä silloin minä joudan, jos hän muutoin minun tahtoo pesemään. Sano myöskin, ett'en minä ole vihainen kahta päivää yhteen jaksoon."

Sen sanottuaan poistui mummo aidan päältä ja Elsa kippasi kyökkiinsä. Siellä hän alkoi tehdä puhdasta parhaansa perästä. Tuot'hätää oli kaikki kunnossa ja kahvipannu porisi hellillä.

Kello soi.

Elsa juoksi sisään. Mamseli oli noussut ylös ja istui sohvalla, lueskellen jotain kirjaa.

"Keitä kahvia aivan samalla lailla, kuin näit aamulla!"

"Se on jo valmis!"

"Hyvä! Tuo se sisään."

Elsa kantoi kahvin sisään ja mamseli ihmetteli kahvin hyvää makua ja sitä tapaa, jolla hän sitä tarjosi, juuri kuin monta vuotta palvellut piika.

"Minun täytyy kiittää sisartani siitä, että hän toimitti sinun tänne eikä itse sinua pitänyt."

"Se pesumatami puhui tulevansa mamselin vaatteita pesemään ensi viikolla, jos mamseli muutoin tahtoo. Hän sanoi ei olevansa enään vihoissaan."

"Hm", sanoi mamseli. "Tulkoon vaan! enhän minä ole hänen käskenyt olla vihoissaan."

"Niin, ei mikään ole niin suloista, kuin sovinto", sanoi Elsa.

Mamseli katsahti terävästi Elsaa silmiin, nähtävästi kummeksien tytön lausetta.

"Sinä olet hyvin jumalinen ja äitis oli myöskin; olen tuota kaikkea sisareltani kuullut."

"Jumalan pelko on viisauden alku", sanoi Elsa.

"Juokse sanomaan matamille sinne tirehtöörin alakyökkiin, että hän tekee niin hyvin ja tulee meille pyykille ensiviikolla."

Elsa oli valmis lähtemään.

Pian juoksi hän portista ulos ja sitten toisesta sisään ja tuli pihan perällä tirehtöörin pesutupaan. Täällä oli matamia kaksittain, vieläpä muudan piikakin höyryävien punkkain takana työtänsä ahkeraan tekemässä. Samaan aikaan kuin Elsa ilmestyi pesutuvan ovelle, löi piika suopavaahtoa ylös kattoon, jotta se räiskyi kaikkien silmille ja sanoi:

"Tämä on renkien rakkautta."

"Jopa meni vähään renkien rakkaus, kun suopavahtoon!" tuumi tuo ennen mainittu matami.

"Hyvää rakkauttahan se on; ei sais sitä ilman vaatteitakaan puhtaaksi", tuumi toinen pesumummo.

Elsa läheni hiljalleen tuttavan matamin työpaikkaa ja sanoi:

"Mamseli lähetti sanomaan, että teette hyvin, jos tulette ensi viikolla meidän pyykille!"

"Kiitoksia! Mamseli saa taas oikein saamarin valkoisia vaatteita; sen takaan kuin kymmenestä sormestani", vastasi mummo.

Toinen matami alkoi katsoa Elsaa ällistellen ja sanoi:

"Etkös sinä ole se luutatyttö Munkkinimestä?"

"Kyllähän minä olen luutiakin tehnyt", sanoi Elsa.

"Älkää nyt hemmetissä luutatytöksi sanoko mamselin palvelusneitsyttä", sanoi ensimmäinen mummo.

"Silläpä ei ole väliä, miksi minua kutsutte. Kumminkin sanon, että huonoa oltavaa sekin olis, jos ei kukaan luutaa tekisi."

"Kas tyttöä vaan, mitä päästelee naamastaan", sanoivat kaikki ja nauroivat.

Elsa meni pois eikä enempää kuunnellut. Kotiin tultuaan hän kysyi luvan saada käydä sairaalassa katsomassa Heleena-tuttavaansa. Mamseli ei tahtonut mitenkään saada päähänsä, että kannattais käydä Kirkkonummen köyhiä katsomassa. Vihdoin hän kuitenkin myöntyi ja Elsa läksi.

Sairaalassa makasi Heleena sängyssään. Hän nukkui, vaan heräsi, kun Elsa astui vuoteen viereen.

"Kas kun Elsakin on tullut tänne!" sanoi sairas ihmeissään.

"Niin, minä olen nyt täällä kaupungissa palvelemassa, ja pidin velvollisuutenani käydä tirkistämässä, oletteko saanut sijaa täällä ja hyvää hoitoa ja semmoista."

"Kyllä minä täällä hoitoa saan ja luulen, että paranenkin, sillä rohvessoori on sanonut, ett'ei rintani niin huono ole kuin sen yskään nähden luulisi."

"Olisipa hyvä, jos paraneisitten!"

"Enemmän kuin hyvä Matti-rukankin tähden. Aivanhan sekin joutuisi mieron tielle, jos minä nyt jo kuolisin."

Elsa painoi päänsä aivan lähelle sairaan kasvoja ja sanoi:

"Jumala kyllä orvoista huolen pitää, mutta teidän itse tähtenne täytyy rukoilla lisää armon aikaa, että ennätätte tehdä parannuksen." Nousten kumarruksista lisäsi hän: "Jumalan edessä ei ole mitään mieroa."

Sairas katseli pitkään Elsaa.

"Sinussa on ihmeellinen henki, kun sinä pidät semmoista huolta niinkuin minustakin, vallan oudosta ihmisestä. Ihme kuin jumalisuus kulkee perintönä vanhemmista lapsiin!"

"Jospa se kulkisikin perintönä, vaan kun tahtoo olla ihan päinvastoin", tuumi Elsa. "Koettakaa kääntyä Jesuksen puoleen ja turviin te itse, älkää muita ihmetelkö. Se kallis perintö on juuri yhtäläisesti teillekin tarjona, kuin se oli minun äidilleni ja minulle."

Toisella puolen huonetta makasi eräs vanha vaimo sairaana sängyssänsä. Hän kuuli Elsan ja leski-Heleenan keskustelun.

"Kuinka vanha sinä olet, tyttö?" kysyi tuo vanha vaimo.

"Minä käyn kolmattatoista."

"Ja osaat jo noin puhua autuuden asioista. Sinun täytyisi vähintääki olla sairaan hoitajatar."

"Se hänen täytyisi olla!" toisti Heleena.

Samassa aukeni ovi ja sairasten hoitajatar, keski-ikäinen lihava nainen astui sisälle, toisessa kädessä rohtopullo, toisessa lusikka. Hän läheni Heleenan sänkyä ja kaatoi nestettä lusikkaan, tarjoten sitä Heleenalle. Sairas nielasi joutuin lusikan sisällön.

"Onko tämä teidän tytär?" kysyi hoitajatar Heleenalta, katsahtaen Elsaa.

"Ei hän minun tyttäreni ole, eikä minussa olisi ollutkaan sellaisen tyttären kasvattajaa."

"Kuinka niin?"

"Hän on jumalisen lesken tytär ja on nyt uskovainen niinkuin äitivainajansakin."

"Mikä sinun nimes on?"

"Nimeni on Elsa Särkkä."

"Ja missä ovat vanhempasi asuneet?"

"Munkkiniemessä."

"Onko isäsi palvellut Munkkiniemessä?"

"Kyllä hän kuuluu palvelleen."

"Ja eikö se ollut suuri juomari?"

"Kyllä hän juoneenkin kuuluu."

"Tunsin kyllä isäsi, aivan hyvin tunsin; sainpa yhden yön täydet tekijäiset hänestä aivan tässä samassa talossa. Hän oli juonut ja sitten kadulle pökertynyt. Poliisit raastoivat hänet tänne melkein hengetönnä. Liika on liikaa juomisessakin, -- ai, mikä sininen savu hänen suustansa tuli, kun hän vähän lämpesi. Minä ja yksi nuori lääkäri teimme parastamme pitäen hänessä henkeä. Kamala mies oli, se minun täytyy tunnustaa." Vähän mietittyänsä hän sanoi: "Ja sitten hän kuuluu kuolleen, ei aivan kauvaa sen tapauksen jälkeen."

"Niin se kuuluu olleen, kuten kerroitte", sanoi Elsa.

"Semmoinen hän vaan oli, en muuta tiedä sanoa", sanoi hoitajatar, mennen ulos rohtoinensa.

"Siinä on myöskin ihminen; puhuu kuin puolihassu", sanoi Heleena.

"Eiköhän se puhunut niinkuin Elsan kiusaksi", tuumi vanhempi vaimo.

"Jonkinlainen herjauksen tarkoitus siinä kait oli", sanoi Heleena.

"Ei se mitään tee, hyvä vaan, että saan kuulla mimmoinen isäni oli. Äitivainaja ei niin tarkkaan tiennyt sitä kertoakaan. Tahi jos tiesikin, ei tahtonut. Se oli vaan synti, joka isässäni oli. Hoitajatar on nähnyt vaan seurauksen synnistä ja siitäkin vielä ulkopuolisen kuoren. Sellaiset näkemiset ovat vakavana ja kauhistuttavana varoituksena karttamaan synnillisiä menoja", sanoi Elsa.

Samassa kuin Elsa oli puheensa lopettanut, astui sisään Heleenan poika, pieni Matti. Hän oli vasta saanut myydyksi kaikki ne luudat, jotka he olivat tullessa hevosella tuoneet.

"Joko sinä Matti parka pääsit eroon luudistasi?" kysyi äiti.

"Viimeinkin sain kaikki myydyksi."

"Lähdetkö sinä kotiin nyt?"

"Kuinka vaan tahdotte!"

"Niin, mene vaan kotiin, äläkä nyt liiaksi vaivaa itseäsi. Osta rahoilla ruokaa ja sano naapurin emännälle, että äiti on paranemaan päin!"

Matin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli äitinsä olevan paranemaan päin.

"Sinäkin olet täällä!" sanoi Matti Elsalle, puristaen häntä hellästi kädestä.

"Niin, mene kotiin vaan ja tee niinkuin äitis käskee!"

"Hyvästi nyt äiti!" sanoi Matti.

"Hyvästi nyt Heleena! Tulkaa nyt kaikin puolin terveeksi. Hyvästi mummokin!" sanoi Elsa, aikoen lähteä.

"Hyvästi Elsa!" sanoi mummo. "Mutta olisit viipynyt vähän aikaa minunkin sänkyni vieressä!"

"Kyllä mielellänikin viipyisin, vaan kun olen toisen palvelija niin täytyy kotiin kiiruhtaa."

"Minäkin olen uskovaisia maan mummoja. Meidän henkemme tuntuu ilman riitaa soveltuvan yhteen. Mene vaan lapsi askareihisi ja pidä päälle alkamaasi!"

Elsa ja Matti läksivät ulos sairashuoneesta.

SEITSEMÄS LUKU.

Mutta annas olla, minä tunnen hänet.

Elsa ja Matti kulkivat siihen asti, kuin tuli kadun kulma, josta Matin oli alkaminen pitkä matkansa Kirkkonummelle. Kauvan seurasi Elsa silmillänsä Mattia, kun hän astuskeli, tuo perin pieni poika, kadun laitaa pää alas painuneena. Pian Elsa siitä sitten kotiinsa pyörähti ja meni kyökkiinsä. Mamseli, kuultuansa kyökkiin ihmisen tulleen, riensi katsomaan.

"No, kuinka siellä sairas oli?"

"Paranemaan päin luuli olevansa."

"Selitäpäs minulle oikein, mikä ja mistä se sairas on?"

"Minä en oikein itsekään tiedä hänen perijuurtansa, sen vaan tiedän, että Kirkkonummella hän asuu pahanpäiväisessä mökkirähjässä, ei paljon paremmassa kuin meidän siellä Munkkiniemessä. Sen sain siellä ollessani sivulta kuulla, että hän oli ollut varakas aikoinaan ja että hän oli joutunut häviöön ja köyhyyteen juomarin miehen kautta."

"Mikä hänen nimensä mahtaa olla?"

"Sukunimen kuulinhan minä, mutt'en muista; ristinimi on Heleena."

"Heleena! mutta annas olla, minä tunnen hänet. Saako sinne sairaalaan vielä mennä?"

"Kyllä kait."

"Minä tahdon heti mennä häntä katsomaan!"

Samassa pyörähti mamseli kamariin ja pisti kapan yllensä ja hatun päähänsä.

"Tule mukana, Elsa!" sanoi hän mennessään.

Emäntä seisoi pihalla, kun mamseli lukitsi porstuan ovea.

"Minnekkä nyt mamseli lähtee?" kysyi emäntä.

"Kuinka niin? Onko siinä lähdössäni jotain erinomaista?"

"Ei muuta kuin vaan näyttää niin kiire mamselilla olevan."

"Menen katsomaan lasarettiin yhtä ihmistä, olisiko se vanhoja tuttaviani."

Kun menivät portista kadulle, sanoi mamseli:

"Se nyt vasta on kyselijä, tuo emäntä. Hän on muuten hyvä ämmä, vaan älä kiireesti lähde mihinkään, muuten saat selittää minne matka pitää."

Ripein askelin, melkein juosten, menivät mamseli ja Elsa sairaalaan. Pihalla tuli hoitajatar heille vastaan.

"Mamselikin tulee tänne. Ketä te etsitte?"

"Mikä sen muijan nimi on, joka tään tytön tuttavana täällä rintatautia sairastaa?"

"Minä en muista, vaan saattehan kuulla häneltä itseltään. Vie tyttö mamselia sinne -- avain on ovessa, kyllähän sinä osaat."

"Kiitoksia!" sanoi mamseli ja seurasi tyttöä kamariin.

Elsa astui edellä ja mamseli perässä sairashuoneeseen; outo haju pisti nenään heidän sisään astuessa.

Molempien silmät kääntyivät juuri äsken kuolleesen ihmiseen.

"Voi hyvä mamseli! Mummo on kuollut!"

Mamseli seisoi vähän hämillään, eikä vastannut mitään, nyykäytti vaan vähän päätään.

"Mitä, onko mummo kuollut?" kysyi Heleena sängystään toisella puolen huonetta, nousten samalla istumaan. "Mitä minun silmäni näkevät? Mamseli Eveliina täällä!"

"Ai! Heleena! Mikä ihmeellinen sattumus", sanoi mamseli ja juoksujalassa läheni vuodetta.

"Oletteko te Elsan emäntä?"

"Olen."

"Voi taivasten tekijä! mitä minä olen saanut kärsiä, sitten kuin viimein mamselin näin."

"Ei minunkaan elämäni ole aivan hauskimpia ollut; aina vaan yksinäisyyttä. Mutta kumminkin saanhan olla omassa rauhassani. Niinhän minä aina sanoinkin, että ennen olen aina ilman miestä, kuin että sattuisin saamaan juomarin ja hulttion miehen."

"Ihmisen on tässä maailmassa kulkeminen kohtaloansa kohti. Minäkin aina kuvittelin mielessäni loistavaa vanhuutta ja onnellista avioelämää. Olinpa ylpeäkin haaveksiessani. Vaan onnettomuus minua on seurannut joka askeleella", sanoi Heleena itkussa suin.

"Jaa", sanoi mamseli. "Kyllä se on kummallista kuinka kohtaloiden ohjaaja ohjaa muutamia ihmisiä maailmassa vaikeuden kautta. Näyttäis juuri kuin toiset ihmiset olisivat syntisempiä kuin toiset; niin näyttäis kärsimyksiin katsoen, vaan kun asiata tarkemmin tutkii, niin ei siinä suurempi syntisyyskään ole rangaistavana. Luullakseni siinä suureksi osaksi on omaa syytä, eli kuinka te Heleena luulette?"

"Suureksi osaksi siinä on omaa syytä, eli toisin sanoen niinkuin perhe-elämässä toisen aviopuolison syytä. Meidän elämässä kumminkin, vaikka sen itse sanon, oli isännän vikaa enemmän kuin minun, sillä hän joi ja hävitti kaikki."

"Annamme niiden asiain nyt olla, te tarvitsette lepoa ja me voimme poistua. Mutta milloin tuo poisviedään?" sanoi mamseli, tarkoittaen kuolleen mummon ruumista.

"Kyllä he tulevat sen ottamaan, kun saavat tietää että täällä on kuollut", sanoi Heleena.

"Hyvästi nyt Heleena! Minä tulen toisen kerran; en tahdo väsyttää teidän heikkoja voimianne ylen määrin. Tulkaa terveeksi! sitä toivottaa vanha ystävänne, ja käykää meillä, kun ikään vaan sen verran paranette."

Heleena hyvin liikutettuna puristi mamselin kättä ja sanoi:

"Kiitän sydämestäni teitä, että tulitte minua katsomaan. Mamseli on ainoa, joka enään pitää minua ihmisenä. Kaikki on minun hyljänneet; kun loppui rikkaus niin loppui myöskin tuttavuus siihen patuiseen paikkaan. Mitä taas tuohon Elsaan tulee, se pieni enkeli, muulla nimellä ei häntä voi nimittää, on minulle toimittanut jumalallisen sallimuksen kautta tään kaiken avun ja hyvyyden; hän on suorastaan pelastanut meidät molemmat puutteisin kuolemasta, nimittäin poikani ja minun."

Viimeistä lausetta sanoessaan tahtoi itku voittaa.

"Kyllä vielä kaikki hyväksi tulee!" lohdutti mamseli, ja niin läksivät he sairashuoneesta.

Kotimatkalla ei mamseli puhunut mitään Elsalle eikä vähään aikaan kotonakaan; hän näytti vallan mietteisinsä vaipuneen. Elsa luuli tehneensä suuren pahan, kun oli Heleenan asiassa toiminut. Nähtyänsä mamselin niin hiljaisena ja miettivänä ei hän uskaltanut häneltä mitään kysyä, ei edes mitä illalliseksi laitetaan. Hän luuli mamselin närkästyneen siitä kun Heleena sanoi Elsaa enkeliksi ja hänen vaan piti tavallisena ihmisenä. "Enkeli! mikä enkeli minä olen? Voi kun se Heleena-eukko on olematon niissä puheissaan", sanoi itsekseen kyökissä Elsa.

Vihdoin tuli mamselikin kyökkiin ja näytti itkeneeltä. Hän istahti kyökin pöydän päähän ja alkoi kutoa sukkaa.

"Elsa, laita teetä tulelle!" sanoi hän tehden työtänsä. Elsan hääriessä hellin luona alkoi mamseli puhua:

"Voi hyvä Isä kuitenkin Heleena parkaa! kyllä on muoto muuttunut. Hän oli vähän komea tyttö, kaunis, rikas, ja itsestänsä pitäväinen. Arvaathan kolmen rusthollin tytär. Jaa, kyllä siinä oli tyttö. Hän oli meidän lähimmäinen naapuri. Asia näet oli seuraava: Me olimme pappilan väkeä. Isäni oli kirkkoherrana samassa seurakunnassa ja meidän puustellista oli vaan kivenheitto matkaa siihen maankuuluun ja uhkeaan rustholliin, jonka rikkaudet kehuttiin olevan loppumattomat. Vanhukset eli isäntä ja emäntä eivät olleet mitään erinomaisen isollisia eikä pojatkaan, mutta kyllä tyttäret. Ei sen puolesta, että tää Heleena mikään pahan kiskoinen ylpeä olisi ollut, ei, päinvastoin, mutta enemmin naurettavan komeilija. Se nyt taisi olla osaksi syystä siitäkin, kun hän oli niin tavattoman kaunis, että moni herrasihminen, minä muiden mukana, olin kateellinen hänen somaa vartaloansa ja hienon hienoa hipiäänsä. Toinen Liisa niminen tyttö oli ylpeä myöskin, mutta ei niin kaunis, vaan sen sijaan kylän kuulu tavattoman häijyytensä vuoksi. Mutta armias kun se naimisiin tuli, siitäkös toimen emäntä kuuluu tulleen; piti talonsa ja kuuluu rikkaana olevan tänäkin päivänä. Vaan hän asuu kaukana Hämeen maassa, jonne hän naiduksi tuli."

"Rikkaana!" sanoi Elsa aivan ihmeissään. "Onko sillä ihmisellä sydäntä ensinkään. Että, vaikka olis kuinka häijy, niin auttaa hänen kuitenkin pitäisi ainoata sisartaan, kun tietää puutteessa olevan."

"Niin Elsa sanoo, mutta sinä olet lapsi etkä vielä käsitä tään maailman menoa. Etkö sinä, kun lukevainen olet, ole veisannut virressä: 'Ystävist' älä ihastu, sillä veljein väli rikkoontuu.' Mitä siinä on sanottu veljestä, voidaan myöskin sanoa sisaresta. Se ei ihmekään ole, jos ei sisar, joka asuu kaukana Hämeessä, mitä hänen hyväkseen tekisikään, sillä tuskin hän niin varmaan tietääkään näin kurjasti asiain olevan, maalaiset kun eivät paljoakaan kirjevaihtoa käytä, vaan ennemmin menevät itse asiansa toimittamaan. Mutta veljet, se minusta on ihme ja kumma! kun he kaikki asuvat samassa pitäjässä ja tietävät hänen onnettoman tilansa ja myöskin sen, ett'ei hän itse ole syypää köyhyyteensä, vaan ainoastaan miesvainaja. Auttaisivat edes sisartaan, mutta siinäpä seisotaan, jokos auttavat? eikös auttaneetkin? Semmoisia ne ovat ihmiset; ei ne häntä edes sisarekseen tunnusta, sitä vähemmin että veisivät onnettomalle leivän pahan, ne hävyttömät. -- Kohota Elsa kantta, ett'ei kuohu niin paljon vettä joutavasti hellin päälle!"

"Ai! kun ma niin uskoon kuuntelin."

"Jos minulla olis varaa, niin minä kiusallakin, ihan veljien harmiksi, laittaisin Heleenan asumaan kaupunkiin. Antaispa nähdä, eikö veljet joskus vierainakin kävis, kun hän vaan täällä alkais jotakuinkin hyvin voida. Vaan jos niin olis ja se siksi tulis että minä sattuisin siihen, niin sanoa mäläyttäisin minä päin naamaa jotta joko kelpaa nyt vierastella veljien, kun muut ihmiset, vennon vieraat, ensin auttavat pahimmasta pukamasta läpi."

"Vai mamseli on rovastin tytär."

"Niin olen, kuinka niin?"

"Oliko mamselin isä hyvä saarnamies?"

"Mitä taivaallisia sinä nyt rupeat kyselemään?"

"Muuten vaan kysyin."

"Siinä tietysti tuossa kysymyksessä on jotain alla. Siitä on varmaankin äitivainajas tai joku muu jotain puhunut."

"Ei puhunut äiti eikä kukaan muukaan, minä kysyn sitä aivan itsestäni ja perin hyvässä tarkoituksessa."

"Niin, kysyppä missä mielessä hyvänsä, kyllähän tuon uskon, että rehellinen olet. Isäni saarnaa kuuntelivat kirkon seinät mielellänsä. Nimeä kantaa sen ristimät lapset, yhdessä asuvat vihkimänsä pariskunnat, jos eivät itsestään riitele ja erkane. Haudassa makaavat ne kuolleet, jotka ukko hautaan siunasi ja haudassa hän itsekin. Mutta saarnat, ne olivat enemmin kirkon seiniä varten kai aivotutkin ja seinät sitä kuuntelikin, vaikka kyllä kirkossa väkeä oli usein tungokseenkin, mutta seiniä ne olivat ne ihmisetkin."

"Hän oli siis aivan suruton pappi."

"Niinkuin lahopuu."

"Hän oli muuten lahjakas, hyvä ulosanto."

"Niin pontevasti saarnaavat yhdet sadasta, ja ääni semmoinen, jotta kirkon seinät tärisivät."

"Hengetön saarna on kuin puukellon soitto."

"Se on tosi, mutta kaadappas sitä teetä nyt kuppiin, muuten tässä tulee meistäkin paljaita puukellon soittajia ja vielä päälliseksi sellaisia, joita kutsutaan Naakaksi. Hyvinpä rupeaa haukotuttamaan."

Elsa kaatoi teetä ja mamseli joi kolme kuppia.

"Hyvää se onkin! Nyt on sinun vuorosi!"

Elsakin joi, mutta ainoastansa kolme suuntäyttä, sitten hän kaatoi loput ämpäriin.

"He, he, he, miksikä sinä sen ämpäriin kaasit?"

"Silakkaapa tässä tuntuu mieli tekevän", sanoi Elsa tunkien kaloja suuhunsa ja seisoen kyökin kaapin edessä.

"No, kyllä tässä osaan minäkin silakan kimppuun käydä", sanoi mamseli, mennen hänkin kaapin luo.

KAHDEKSAS LUKU.

Sitä en tahdo, älkää Herran tähden!

Seuraavana päivänä tuli Munkkiniemen rouva kääsyillä ja renki toisella hevosella, jonka perässä oli kärryt ja kärryissä Elsan arkku. Elsa, nähtyänsä kyökin akkunasta, että hänen arkkunsa on rattailla, juoksi suoraa päätä pihalle ja alkoi auttaa rengin kanssa arkkua sisälle. Mamseli ei ollut huomannut kadunpuoleisesta akkunasta vierasten tuloa ja kun ei hänellä pihalle päin ollut muuta akkunaa, kuin kyökin, niin ei hän tiennyt asiasta mitään. Hän sattumalta joutui tulemaan porstuaan ja näki äkkiä edessänsä sisaren, Elsan, rengin ja arkun porstuassa.

"Mitä joukkokuntaa te olette?" kysyi mamseli.

"Kyllä sen kuulee, että vanhoja piikoja täällä asuu, kun ei tunne omaa sisartaan", sanoi rouva naurahtaen.

"Sehän on tämän maailman tapa", vastasi mamseli.

"Ei suinkaan se nyt mitenkään sovi, että maailman tapa niin tarttuu papin tyttäreen."

"Niinpä papin, no, jaa, mihinkäs tuo arkku nyt sovitetaan?"

Munkkiniemen rouva katsahti hieman äkäisesti Elsaan, kun kuuli sisarensa lausuvan isästänsä tuon halveksivan lauseen "niinpä papin".

"Arvostellaanko täällä jo pappejakin?"

Mamseli mutisti suutansa ja silmäniskulla huomautti, ett'ei sopinut rengin kuulten keskustelua jatkaa, ja osoitti rengin ja Elsan viemään arkkua ylös vinnille.

"Ole hyvä ja astu sisään!"

Rouva ja mamseli menivät kamariin.

"Miltäs uusi piika näyttää?"

"Kyllä siitä kalu tulee."

"Se on siinä uskonnollisessa puuhassa niin kovasti. En tiedä, mutta minusta tuntuu, kuin ei se olis niin nuorella tytöllä oikein paikallaan. Mielestäni on pilalla koko tyttö."

"Siinäpä seistään", sanoi mamseli, seisoen keskellä kamarin laattiaa, terävästi katsoen silmiin sisartaan. "Jos meidän isä ei olisi soittanut puukelloa sen sijaan kuin hänen piti hengellisesti saarnata, niin et sinä sanoisi minulle tuolla tavalla tänä päivänä. Etkö sinä tiedä, että 'lasten on Jumalan valtakunta'?"

Munkkiniemen rouva oli saanut vastauksen ja sen omalta sisareltansa -- vastauksen, jota hän ei olisi unissaankaan osannut aavistaa saavansa. Hän ei muistanut riisua sadekappaansakaan, vaan istahti ensimmäiselle tuolille, mikä eteen sattui. Rinta löi, päässä jyski, korvissa humisi, ja sanat sisaren huulilta omasta rakkaasta etevälahjaisesta isävainajasta. "Puukellon soittoa hengellisen saarnan edestä. Oliko se mahdollista? Huusihan isä tosin kuollessaan, että hän on taluttanut sieluja kadotuksen kuiluun ja helvettiin, vaan vakuuttihan lääkäri, että se on hermo- ja aivohäiriötä. Kuinka se on mahdollistakaan? Ei, hyvä Jumala! jos kerran taivasta on olemassa niin siellä varmaan, aivan varmaan, isälläni on asuin-sijansa."

Mamseli näki, että sisar oli säikähtänyt ja että hänen huulensa hiljaa liikkuivat; kuitenkaan ei hänen suustansa mitään kuulunut.

"Mitä sinä oikein luulet nyt miettiväs?" kysyi mamseli. "Kuinka sinä rohkenet mennä tekemään johtopäätöksiä luojan töistä? Ja ollessasi papin tytär, mennä sanomaan lapsen pilalla olevan yksinkertaisen uskonsa ja jumalisuutensa tähden. Sinä tiedät, ett'ei minullakaan ole mitään omatakeista eikä varmaa uskonnollista kantaa, vaan en sittenkään noin jumalattomia päätelmiä voi tehdä, sillä siitä soimaisi minua luntonikin."

"Älä nyt noin tuimasti minua tuomitse, jos tuon nyt sanoin, sillä en siinä ennättänyt tuntoani kuulustella; se tuli vaan pikemmin tottumuksesta. Sinä hyvä siskoni muistat, että isävainajamme halveksi kaikkea lahkolaisuutta ja kerettiä ja muistan hänen monesti toruneen piikojammekin, jos jotain sellaista yrittelivät. Onko tytössä lahkoa, kerettiä tai kirkon uskoa, on minulle tietämätöntä, vaan minusta on vakaumukseni mukaan hyvin tukalaa elää sellaisten ihmisten kanssa, jotka yhtenään puhuvat ja ajattelevat taivaallisia ja unhottavat maalliset askareensa."

"Sellainen vakaumus on suoraa jumalattomuutta."

Samassa astui Elsa huoneesen ja sanoi:

"Minä asetin arkkuni siihen sen vanhan hyllyn viereen lähelle akkunaa vinnissä. Ei suinkaan se pahasti tehty ollut, mamseli?"

"Ei, mitäs sillä väliä on, jos se suittaisi nyt tiellä olla, niin saattaahan sitä perästäkinpäin siirrellä."

"Kylä minun täytyy myöntää, että jumalinenkin saattaa olla toimellinen. Minusta näyttää tuo tyttö olevan oivallisen piian alku", sanoi rouva Elsan mentyä.