Chapter 2

Mutta tuon sairaan eukko-Heleenan silmistä valui kuumat ja kirkkaat kyynelet. Hän muisteli menneitä parempia aikoja, kun hän varakkaana tyttärenä ja sittemmin varakkaana vaimona ajeli asioille pääkaupunkiin samaa maantietä. Ehdottomastikin muisteli hän miesvainajaansa katkeruudella. Tuo viha suli kumminkin pian, kun hän katsahti vieressänsä istuvaa Elsaa, jonka lapsellinen kristillinen rakkaus oli ollut hänelle suureksi avuksi. Hän piti siinä tilassa ollessaan kaiken suututtelemisen suurena syntinä, kun Jumala oli hänestä niin suurta huolta pitänyt, että lähetti hänelle auttajan toisesta seurakunnasta. Mutta muistuuhan sitä kaikkea mieleen kärryissä istuessa; niinpä Heleenakin muisti nyt kuinka hän ennen rikkaan tyttärenä ollessaan kumminkin Elsan ikäisenä oli halveksinut köyhiä, etenkin luutakauppiaita ja varsinaisia kerjäläisiä. Oli ollut monta kertaa kiukkuinen, kun näki luutakauppiaiden isänsä metsästä varpuja taittavan. Oli ollut kiukkuinen isällensäkin, kun noin vaan antoi koivujansa listiä, Palkitseeko Jumala pahan hyvällä? Se oli kysymys, joka nousi Heleena-paran sydämessä. Noista ajatuksistaan ei hän puhunut kenellekään, ja niin he saapuivat Helsinkiin.

Elsan ei enään tarvinnut vaivata itseänsä leskeä lasareettiin johtamisella. Sillä torppari ja Heleena itse lupasivat siitä huolta pitää. Hellästi puristi leski Elsan kättä, kun erosivat. Mattikin jäi torpparin ja äitinsä hoimeihin.

Kun hän vihdoinkin oli saanut eron tuosta Kirkkonummen vaivaisväestä, alkoi hän astumaan katua ajatuksiinsa vaipuneena. Tuossa astuessaan tunsi hän erinomaisen ikävän äitivainajataan. Kun hän siinä kyynelsilmin katua verkalleen astui aikeessa mennä kotimökkiinsä, muisti hän männyn kärkit ja herran, joka niitä häneltä sai. Hän käänsi kulkunsa herran asunnolle ja meni huoneesen sisälle. Mitään herraa ei huoneessa ollut, vaan vanhanpuoleinen naisihminen.

"Eikö tässä enään asu se herra, joka minulta osti männyn kärkkiä?" kysyi Elsa puoli hämillään.

"Se kuoli jo; eilen olivat herran hautajaiset", vastasi vanha nainen.

"Ei suinkaan hän mahtanut niiden kärkkien tähden kuolla?" sanoi Elsa hyvänpäiväisesti säikähdyksissään.

"Jopa, mitä tyhjää, ei se niiden tähden, vaan kun oli jo niin rinta loppu, että keuhkot putosivat vatsan pohjaan, niin elääpä sitä enään sitte", tuumi mummo.

Näin sekä loukattuna että lohdutettuna poistui Elsa huoneesta. Että Herra oli kuollut tuota haluttua kärkkivettä saatuansa, poisti Elsasta sen mielipiteen, että äitinsä ehken eläisi, jos sitä lääkettä saanut olis. Mutta pikaista oli kumminkin Elsan mielestä herran kuolema. Josko hän tuli autuaaksi, siihen kysymykseen olisi hän mielellään vastauksen tahtonut. Tietäisiköhän se mummo? Mutta ett'ei liian uteliaalta mummon silmissä näyttäisi, hän päätti parhaaksi karttaa uudestaan taloon ja mummon pakinoille menemistä.

Nyt hän alkoi vapaalla mielellä astumaan reippaasti Munkkinientä kohti.

Ilta-aurinko loi purppuraa lännen taivaalle, kun hän asteli noita tuttuja polkuja. Kotiinsa hänen piti menemän, mutta hänellä ei ollut mielestänsä siellä mitään tekemistä. Surulliseksi tuli mielensä, kun hän astui mökkiin; kumminkin hän Jumalaa kiittäen söi hyvällä halulla niukan illallisensa ja nukkui rauhaisesti.

VIIDES LUKU.

Uuteen toimeen.

Aamulla kun hän heräsi, mietti hän jatkaisiko yksinään luutatyttö-tointansa vai mitä. Kun hän sitä ajatellen puki yllensä, pesi kasvonsa ja kampasi hiuksensa ja oli ulos lähtöön valmiina, astui sisälle Munkkiniemen piika Sanna ja sanoi:

"Hyvää huomenta Elsa! Missä sinä, Elsa rukka olet ollut? Minä olen yrittänyt tänne monta kertaa, vaan ei täältä ole kuulunut hiiren hiiskahdusta enemmän kuin haudasta. Rouvakin sanoi jo, että minnekähän Elsa parka niin katosi. Maitokuski on kaupungissakin koettanut kysellä sinua, vaan ei ole sekään mitään selvyyttä saanut. Sano, hyvä ihminen, mitä sinulle on tapahtunut."

"Mitä te luulitte minulle tapahtuneen? Varmaankin oikein pahaa."

"No, jotain sellaista me tuumimme."

"Kyllä teillä on vähä uskoa, kun luulette, ett'ei Jumala, joka hallitsee koko suurta avaruutta, voisi vaaroista suojella ja varjella yhtä orpotyttöä. Ettekö tiedä, ett'ei varpunenkaan puusta putoa ilman Isän tahtoa, saatikka sitten ihminen. Jos Jumala kerran pitää huolen linnusta, miksi ei hän pitäisi myöskin köyhästä tytöstä. Kyllä Sanna se on niin, koska minä ihmeellisen johdatuksen kautta jouduin erään kuolevan lesken auttajaksi aina Kirkkonummelle asti. Hän oli sairas, vaan minulla on toivoa hänen parantumisestaan."

Sanna oli tovin aikaa aivan vaiti. Hän katsoi kummissaan Elsaa, joka seisoi suorana ja vastausta odottavassa asemassa hänen edessänsä.

"Niin, minä en paljon ymmärrä jumalisista asioista. Kummastuttaa minua kumminkin, sillä minä osaan, niinkuin moni muukin, kaikkea ihmetellä. Lähde nyt kuitenkin kanssani, edes näyttämään itses rouvalle!"

Silloin Elsa sanaakaan virkkamatta läksi ulos ja lukitsi ovensa, pistäen avaimen taskuunsa.

Aamu-aurinko paistoi mitä ihanimmasti, kun tytöt astelivat yli kauniin vihannan niittykedon. Päivä kultasi mitä somimmasti seudun metsät ja läheisen meren lahden ja lintujen vienot aamuvirren sävelet kaikuivat viidakosta. Erittäin majesteetillisenä seisoi ylemällä paikallansa Munkkiniemen herrastalo, sen monet akkunat häämöttivät kuin kuparilla sekoitettu kulta. Vanha halleva vahtikoira käreällä äänellänsä ilmoitti vierasten tulon, kun tytöt pihaa lähestyivät. Häveten poistui vahti, kun näki tulijoiden olevan vanhoja tuttuja ja puoliksi talon väkeä.

Tuossa uhkeassa talossa oli myöskin portaat, jotka kyökkiin johtivat. Niitä portaita tytöt nousivat ylös. Munkkiniemen avarassa ja valoisassa kyökissä oli suuri helli ja seinät täpö täynnä komean loistaviksi kiilloitettuja vormuja, astioita ja kansia. Tuo kiiltävä kupari-ylöllisyys huikaisi melkein äkkinäisen silmiä. Hellin luona hääri touhuunsa kiinnitettynä hellin päällikkö, keittäjätär. Hän oli keski-ikäinen hyvin jaksavan näköinen, ja pian osoittikin voimaansa, kantaen tavattoman suurta perunavatia kyökin pitkälle mustaksi maalatulle pöydälle. Tavattoman suoraan ja korkealle nousi höyry perunavadista.

"Elsakin on täällä!" sanoi keittäjätär, laskettuaan vadin pöydälle.

"Tulinhan minä."

"Istu!"

Sanna oli sillä välin pyörähtänyt sisälle, luultavasti rouvalle kertomaan Elsan löytymisen.

Viereisistä huoneista kuului sekaisia ääniä, lasten hälinää ja aikaisten keskustelua. Vähän ajan kuluttua ilmestyi Sanna väliovelle.

"Tule rouvan luo!" sanoi Sanna alennetulla äänellä.

Hiljaa hiipien seurasi Elsa käskyä.

Oli pieni nurkkakamari, johon aamuaurinko heitti valoa vaaleain verhojen läpi. Kamari oli erittäin somasti ja siististi sisustettu. Rouva oli vaatetettuna aamunuttuun ja istahti nojatuoliinsa. Hän jäi viistoon asemaan pöydän vieressä, kun käski Elsan istua oven pielessä sijaitsevalle tuolille. Rouva koputti sormiensa päillä pöytään ja katseli väliin akkunaan, josta verhon tähden ei voinut läpi nähdä, väliin Elsaan.

"Mitä olet nyt miettinyt Elsa?" sanoi vihdoin rouva, katkaisten äänettömyyden.

"Enhän ole vielä miettinyt paljon mitään. Kumminkin olen sen verran ajatellut, ett'ei luutatytön toimi enään minulle sovellu."

"Sitä minäkin tarkoitan; sinun on parasta alkaa palvelusta."

Elsa ei vastannut mitään.

"Kyllä saat olla meilläkin, mutta on minulla toinenkin paikka. Sinä pääset vanhan sisareni luo kaupunkiin; hän on minulle puhunut monta kertaa, että toimittaisin hänelle maalaistytön ja minä olen luvannut toimittaa sinun. Hän on aivan yksinäinen vanha-piika, joka elää pensioonilla. Jos vaan tahdot, niin minä vien sinun jo tänään hänen luoksensa."

"Mutta eikö hänellä ole entistä palvelijaa?"

"Hänellä kyllä on ollut, vaan nyt ei hänellä ole; siinä on käynyt semmoinen vanha matami pientä palvelusta tekemässä. Sen minä huomautan sinulle, että hän tahtoo olla hieman oikullinen; vaan älä huoli mitään hänen oikuistansa. Vastustamista ei hän suvaitse."

"Luulen voivani häntä palvella."

"Minä luulen sitä samaa, ja kun kerran tottuu herrasväkeä palvelemaan, kyllä se aina siinä sitten eteenpäin luistaa."

Rouva näytti hyvin miettiväiseltä.

"Kuules Elsa! minun piti myöskin sivumennen huomauttaa erästä kohtaa, vaikka se onkin arkaluontoista laatua. Älä sinä ylön paljon päätäsi vaivaa noilla ylimaailmallisilla henkisillä asioilla, sillä kun niitä kovin paljon miettii, voipi niissä tulla ennenkuin luuleekaan sekapäiseksi. Monen on käynyt niin."

"Kuka on antanut ihmiselle järjen ja ymmärryksen lahjan?" kysyi Elsa, hymysuin katsellen rouvaa.

Rouva hieman naurahti ja lausui sitten verkalleen:

"Kyllä minä sen tiedän, että Jumala, joka ihmisen teki, sen myöskin teki täydellisimmäksi luontokappalten seassa; -- Hän teki sen kuvaksensa ja lahjoitti sille kuolemattoman sielun, josta seurasi myöskin järki ja ymmärryksen lahja. Sillä kumminkaan ei ole sanottu, että ihmisen pitää haeskella tuulen takaisia. Ota nyt ja mene kyökkiin saamaan suurusta; sitten saat käydä kodissasi järjestämässä kalustoasi ja iltasella menemme uuteen paikkaasi. Ota myöskin mukaasi mitä luulet tarvitsevasi, sillä sinä näetkös tulet muuttamaan palvelukseen josta et milloin vaan voi käydä Munkkiniemen niityn laidassa vaatteita muuttamassa."

Elsa meni kyökkiin, jossa väki olivat juuri ruoalta päässeet, Sanna ja kyökkipiika vaan vielä aterioivat. Rouva tuli kyökin ovelle ja sanoi:

"Liina katsoo Elsalle myöskin haukattavaa!"

"Kyllä!" sanoi Liina, se oli keittäjättären nimi, ja viittasi sormellansa Elsaa rahille istumaan.

Elsa aloitti syönnin. Siinä oli leipää ja silakkaa, perunoita ja piimää. Kaikki söivät hyvällä halulla. Syödessä katseli Liina Elsaa silmiin, viimein aloitti hän puheen:

"Mamseli Eveliina saapi siis tänään uuden piian. No, ei se hullumpi palveluspaikka ole; saahan siinä olla yksin, vaikka yksinäisyyskö se sitten on maailman hauskinta elämää."

"Yksinkö siinä on; onhan siinä mamseli", sanoi Sanna.

"Onhan siinä mamseli, vaan kuinkahan siinä Elsan lukevaisuuden kanssa käypi?"

"Lukee lukunsa ja tekee tehtävänsä, siinähän se on", sanoi Sanna.

"Kyllä, mutta on siinä sentään pieni tieto mitä luetaan ja missä luetaan. On ymmärrettävä asia, ett'ei Elsa ollessaan mamselin luona ole enään jumalisen äitinsä luona. Siinä on eroitus."

Elsa oli paljaana kuuntelijana eikä niinmuodoin vastannut mitään. Syötyänsä ja kiitettyänsä läksi hän kotimökillensä.

Niinkuin rouva oli neuvonut, tuli nyt kaikki kapineet tarkastuksen alaisiksi. Elsa avasi äitinsä vanhan arkun ja purki permannolle sen sisällön. Siinä oli äitiin juhlapuku: musta hame ja röijy. Musta silkki sievästi laskoksilla, jonka kuitenkin selvästi hyvin kuluneeksi eroitti. Enimmäkseen köyhältä näytti arkun sisältö. Elsan tulivat vedet silmiin, kun hän tuota tavara-aittaa tutki. Hän ei itkenyt sitä, että oli köyhä orpotyttö, vaan sitä, että tiesi äitinsä muuttaneen ja vaihtaneen nuot halpa-arvoiset ja perin kuluneet maalliset pukimet ijäti kestäviin, sanomattoman kallisarvoisiin taivaallisiin. Hänen pienestä rinnastansa nousi syvä huokaus taivaitten Herralle, että hänkin vielä kerran voisi niin päättää matkansa maailmassa, että sais kuoltuansa tuon ikävöidyn vanhurskauden puvun ja sitä autuaitten seurassa kantaa. Kun hän siinä järjesteli vaatteita jonkunlaiseksi nyytiksi ja tulikuumat kyynelet tippuivat vaatteiden päälle, aukaistiin tuvan ovi ja sisään astui Lemströmska.

"Johan Elsa on kotosalla", sanoi eukko.

"Olenhan minä, mutta nyt minä lähden palvelukseen."

"Kenelle?"

"Munkkiniemen rouvan sisarelle kaupunkiin."

"Vai niin, missä sinä olet ollut niin kauvan? Minäkin kertaa pari yritin tänne, sinua tapaamatta."

Elsa kertoi lyhykäisyydessä Kirkkonummella käyntinsä ja mitä hän sillä matkalla oli huomannut.

"Herran työt ovat ihmeelliset! Niin sanoi äitisikin monta monituista kertaa. Minun vaan ei tahdo mennä päähäni ne asiat, vaikka kuinka koettaisin. En minä juuri niin jumalatonkaan olisi mielessäni, vaan kumminkin huomaan, että se perin yllyttää, se yllyttää välinpitämättömyyteen Jumalasta ja hänen pyhästä sanastansa ja mieleen lykkää kaikenlaisia murheita ja suruja. Kyllä se on hyvä, joka jaksaa niin uskoa; sellaisella ihmisellä on paras, hyvä piti sanomani, maailmassa."

"Hyvä niin! Jos vaan aina tämän elämän läpi Herrassa vaeltaa", sanoi Elsa.

Lemströmska, vanhan tuttavuuden puolesta, auttoi Elsaa toimissa, jotka tuota pientä majanmuuttoa edistivät. Tuot'hätää olivatkin muutettavat kapineet kunnossa. Otettiinpa äitivainajan arkkukin pihalle, jossa puhdistettiin ja annettiin tuulettua. Siihen sitten sullottiin mitä kelpaavata löydettiin.

Kun kaikki oli kunnossa, lukittiin ovi niin huolellisesti, kuin voitiin. Sitten kantaa retustettiin arkku Munkkiniemeen.

Ehtoolla valjastettiin hevonen kääsyjen eteen. Elsa ja rouva istuivat kääsyihin, renki läksi kyyditsemään. Arkku jätettiin Munkkiniemeen, kun ei sitä sopinut kääsyissä kulettaa. Ensikertaa eläessään ajoi Elsa kääsyissä ja niin saavuttiin kaupunkiin. Hevonen ajettiin erääsen pihaan, joka oli puutarhalla varustettu ja jossa kasvoi kaikenlaista viheriäistä ja kauniita kukkia. Rakennukseltaan oli talo matalanlaista, eikä siinä huoneiden luku hyvinkään korkealle noussut; oli siinä kumminkin vinkkelirakennus, johon johti kolmet eri portaat. Vinkkeliin vieviä portaita myöten meni rouva sisälle, käskien Elsan seurata mukana. Porstuassa oli kaksi ovea; toinen kamariin, toinen kyökkiin. Avain oli kummankin oven suulla, ja rouva meni komeammasta eli kamarin ovesta sisälle.

"Odota nyt Elsa hiukkasen tässä porstuassa, kun menen ja käyn täällä", sanoi rouva.

Rouvan mentyä, alkoi sisältä kuulua iloista keskustelua ja naurun hekotusta. Eipä aikaakaan niin pistiin kapeakasvoinen valkoisella myssyllä verhottu naisenpää oven raosta.

"Kah, onhan siellä ihminen! Tule sisään!" kuului naisen kutsuva ääni.

Elsa astui sisälle ja pysähtyi ovipieleen. Munkkiniemen rouva oli istunut keinutuoliin, jossa hän hiljalleen itseänsä keinutteli. Mamseli katseli Elsaa kauttaaltansa päästä jalkoihin.

"Kyllä sinä näytät väyreeltä tytöltä; pelkään vaan että olet liian nuori", tuumi mamseli.

"Minkä vuoksi luulet liian nuoreksi?" kysyi rouva.

"Jos jotain tarvitsis joskus nostaa, mitä lapsesta on."

"Älä hätäile, kyllä hän on kantanut painoja ja monen monta luutatakkaa, vaan ethän tarvitse taas tavattomia nostattaakaan."

Sillä vastauksella näytti mamseli olevan tyydytetty.

"Mene sinne kyökkiin sitten!" sanoi mamseli.

Kun Elsa meni kyökkiin, istui siellä vanha mummo, jotain nypläten pöydän päässä; rillit olivat hänellä nenällä.

"Mitäs sinä haet?" kysyi mummo, katsellen Elsaa lasisilmiensä ylitse.

"Minä tulen tänne palvelukseen."

"Palvelukseen! Jaha, vai sinä oletkin uusi piika. Saat kait tään viran minulta."

Eukko ei vähääkään hyvillään olevalta näyttänyt. Mamseli ja rouvakin tulivat kyökkiin.

Mummo oli noussut suoraksi pöydän päässä ja sanoi:

"Mitä konstia se on, että minut pannaan pois kesken kuukauden? En minä ole tiennyt toista paikkaa itselleni varustaa. Enhän minä tähän ole pyrkimässä käynyt; mamseli itse pyysi minua. Olisin tuoksi tietänyt, niin en olisi tullutkaan."

"Ettehän te tässä asuva ole, ja minä tarvitsen semmoisen, joka vakinaisesti luonani asuu. Siksi toiseksi saattehan käydä täällä tyttöä neuvomassa tämän kuun loppuun. Täyden palkan minä teille tältäkin kuulta maksan", sanoi mamseli.

Mummo ei vastannut mitään siihen, ainoastaan ulkonaisella käytöksellään osoitti siihenkin päätökseen tyytymättömyyttä.

"Kyllähän minä menen pois, en minä millään muotoa tahdo mummon virkaa enkä leipää. Tottapahan hyvä Isä katsoo minulle toista manaamatointa leipää", lausui Elsa, kääntyen oveen päin ja oli aikeessa mennä ulos.

"Kuule!" sanoi Munkkiniemen rouva. "Älä mene!"

Elsa pysähtyi.

"Jos mun vallassani olis, niin minä ajaisin tuon matamin paikalla poijes", tuumi rouva.

"Sisareni sanoo niin, kuuletteko?" sanoi mamseli.

"Kyllä minä tästä ajamattakin menen. Komeampaahan tuo ajamalla mennä olis", sanoi mummo verkalleen.

"Tehkää hyvä herrasväki, kuten itse tahdotte, vaan ei minun tieltäni pidä ketään pois laittaa", sanoi Elsa.

Kaikki katselivat odottavassa asemassa, meneekö mummo. Mummo meni ja murisi mennessään, ollen niin sydäntä täynnä, ett'ei hyvästikään sanonut.

"No niin, kyökki on nyt sinun!" sanoi mamseli. "Ota päältä ja ole niinkuin talon ihminen."

Elsa jäi kyökkiin ja tarkasteli nyt kaikkia paikkoja, että oppisi tietämään missä mikin on, jos tarvitaan. Munkkiniemen rouva oli myöhään iltaan sisarensa kamarissa. Illalla katsoi hän pois mennessään kyökin ovelta sisään ja sanoi:

"Hyvästi Elsa, pidä hauskaa!"

Elsa katseli akkunasta, kuinka rouva nousi kääsyihin ja kuinka sisarensa häntä erinomaisella hellyydellä hyvästi jätteli.

Kun rouva oli mennyt, tuli mamseli kyökkiin.

"Eikö sinulla ole ollut ikävä, kun jouduit yksin niin kauvan olemaan? Tuo Klaara jäi niin kauvaksi, että oikein. Oletko sinä edes katsellut paikkojakaan täällä?"

"Olenhan minä tässä katsellut mitä nähtävillä paikoilla on. -- Eihän tuota vastatulleen sovi kaikkiin salapaikkoihin tirkistellä."

"Eipä täällä niin erinomaista olekaan; ei täällä meillä ole niinkuin sisareni kyökissä. Kas tuota matamin ruojuketta, miten on jättänyt padan ruostumaan. Osaatko sinä Elsa laittaa tuon padan puhtaaksi?"

Elsa alkoi kohta puhdistamaan pataa.

"Kyllä se hyvin näkyy käyvän", tuumi mamseli.

Kun pata oli puhtaana, käski mamseli Elsan kanssansa kamariin. Siellä näytteli hän kaikenlaista, minkä vaan luuli Elsaa huvittavan. -- Olipa mamselilla toinenkin kamari, se näkyi olevan sänkykamari. Siellä olikin Elsalla kohta tehtävää, sillä hänen tuli mamselin opastuksella laittaa sänky maattavaan kuntoon.

Kun vuode oli laitettu ja pieni pöytä sängyn eteen nostettu, mentiin kyökkiin. Siellä laittoi mamseli illallista kyökin pöydälle sanoen:

"Syödään tässä. Palvele sinä vaan minua. Kyllä huomautan, mitä sinun kulloinkin on tehtävä. Minä osaan opettaa, mutta minä osaan myöskin vaatia. Ei sellainen osaa vaatiakaan, joka ei osaa opettaakaan. Minä olen opettanut monesta tytöstä kunnon piian. Mutta älä luule, että ne sentään sen edestä kiittää. Kas niin, syö ja pane sitten tuohon sänkyyn maata! Hyvää yötä, Elsa."

"Kiitoksia! hyvää yötä, mamseli!"

KUUDES LUKU.

Kaksi sairasta vaimoa.

Elsa yksin jäätyään söi illallisensa, laittoi vuoteensa ja pani levolle. Sängyssään rukoili hän hartaasti Jumalaa ohjaamaan häntä, nyt kun hänellä ei enään ollut äitiä, niin että hän kunnialla voisi tulla toimiin vieraiden ihmisten kanssa, ja niin eläisi tässä maailmassa, että hän kuoltuansa saisi ijankaikkisen elämän. Hän uinahti ja heräsi erittäin vilkkaana aikaisin aamulla.

Valoisana kesäaamuna oli hauskaa kaupungissakin. Hän avasi kyökin akkunan ja ah, kuinka hyvä haju tuli sisään lähellä akkunaa olevista puutarhan puista. Olipa pieni lintukin oksalla aamuvirttänsä laulamassa luojan kunniaksi. Niin riemastui Elsan sydän tuosta linnun viserryksestä, että oli hänkin virittää virren ja kimakan äänensä akkunasta yhdistää linnun lauluun, mutta terve järki sai hänessä sen verran sijaa, että hän jaksoi yli riemunsa luontonsa hillitä ja olla vaiti eikä veisullansa herättää mamselia emäntäänsä; sillä hän varmaan arvasi, ett'ei hänen enempi sen perästä siinä kyökissä sallittaisi virsiänsä viritellä. Lyhyt oli kumminkin tyttöparan ilon aika ja pian rupeis kyynelet vierimään hänen poskiansa alas, sillä nyt hän taas muisti elämän kodissa, ja kuinka se kaikkine murheinensa suruineenkin oli sentään hauskaa. Vaikka leipä usein särvintä kaipasikin, sai hän vapaasti täydellä aaltoilevalla rinnalla laulaa luojan kunniaksi kotona ja metsässä, laulaa taivaalliselle Isälle surunsa ja huolensa.

"Onko se mamselin uusi neiti?" kuului ääni puutarhasta.

Elsa oli vetänyt päänsä pois akkunasta, vaan kuultuansa naisäänen häntä puhuttelevan, meni hän jälleen akkunan luo. Kun hän akkunasta ulos katsoi, tuli vanhanpuolinen lyhyenläntä, mutta lihava nainen akkunan alle.

"Hyvää huomenta!" sanoi nainen.

Elsa tunsi hänen entiseltä, kun hän kaupoilla kulkiessaan oli samalle ihmiselle luutia ja vispilöitä myynyt.

"Jumala antakoon! emäntä", vastasi hän.

Emäntä näki, että Elsan silmät olivat itkusta punaiset.

"Onko ikävä?" kysyi emäntä suurella osanottavaisuudella.

"Tahtoohan se vähän olla", vastasi Elsa, koettaen hillitä luontoansa.

"Noo, kyllä se ikävä ohitse pian menee, kun ensin pääsee siunattuun alkuun. Tule tänne puutarhaan, että tulee vähän hauskempi!"

Samassa soi kello kyökin seinässä. Se oli mamseli, joka soitti piikaansa.

"Kello soipi ja minun täytyy mennä sisälle", sanoi Elsa ja poistui akkunasta. Hiljaa hiipien meni hän kamariin. Mamseli oli pistänyt avaimen oveen, että hän pääsi sänkykamariin.

"Oletko sinä jo näin aikaisin ylhäällä? Minä vaan soitin koetteeksi, pitikö sinun olla hyvä heräämään."

"Voi hyvä mamseli! minä olen saanut Luvan herätä monta kertaa pyryyn ja pakkaseen. Jos minä muuta olisin niin hyvin tottunut kuin heräämään ja ylösnousemaan, niin ei sitten hätää."

"Niin, kyllä minä sen arvaankin, että siinä virassa kuin sinä olet ollut, on täytynyt aikaisin nousta ja luvan saanut lähteä. Meillä et tarvitse niin aikaisin nousta, sillä minä mielelläni aamusella makaan vähän pitempään."

Elsa sai luvan poistua. Hän meni emännän luo puutarhaan. Hauskaa se oli siellä katsella, kun tuo hyvänlaatuinen talon-emäntä kaikkia näytteli.

Mamselin noustua alkoi vasta askareet, kun hän oli Elsaa kieltänyt mihinkään toimeen ryhtymästä, ennenkuin hän opastamaan joutuisi. Kello oli täsmälleen kahdeksan, kun mamseli saapui kyökkiin. Silloin tehtiin tuli helliin ja kahvipannu asetettiin tulelle. Elsa sai katsella tarkkaan kaikkea, kuinka mikin paikka oli tehtävä. Kun kahvi oli tarpeiksi kiehunut, sai Elsa ottaa pienen sievän korin kyökin seinältä naulasta ja saatuansa mamselilta muutamia kuparirahoja ja neuvoja, juosta läheiseen leipurin puotiin kiireisesti koriansa täyttämään. Onnellisesti suoriutui Elsa leipurissa käynnissänsä, ruvettiin, kahvinjuomiseen ja Elsa sai koettaa taitoansa kahvin tarjoamisessa. Se kuitenkin kävi niin kömpelösti että mamseli päästi kimakan naurun. Kun kahvi oli juotu, meni mamseli sisään päällensä pukemaan, sillä oli käytävä torilla. Nyt otettiin isohko kori, jonka Elsa sai kantaa; toiseen käteensä sai hän ottaa kuparisen maitokannun. Niin asteli mamseli edellä ja Elsa perässä. Matka ei ollut torille aivan pitkä. Ennenkuin mihinkään kauppoihin ryhdyttiin, kulettiin ympäri torin ja jok'ikisen kuorman luona teki mamseli moniaita kysymyksiä. Saamistansa vastauksista teki hän, tuon kiertokulun suoritettuansa, sen johtopäätöksen, että kaikki oli sinä päivänä hirveän kallista. "Liian vähän maalaisia näin kesällä torilla", tuumi hän. Kumminkin oli jotakin ostettava. Tuo kuparinen kannu ostettiin maitoa täyteen, yhdestä venheestä vähän tuoreita silakoita ja niin lähdettiin torilta pois. Kantamukset kannettiin kotiin ja Elsa sai ensimmäiseksi työkseen kotiin päästyä näyttää taitoansa silakkain perkaamisessa.

Mamseli katseli tuota kalan perkausta ja huomautti kohta:

"Päät pois! Vai sinä rupeat jättämään päät paistettaviin silakoihin."

Erinomaisen hyvin hän mamselin mielestä suoriutuikin tehtävässään. Kalat tuhrutettiin jauhoissa ja paistettiin pannussa. Toiseksi ruuaksi keitettiin maitovelliä ja kolmanneksi paistettiin pannukakkuja. Nyt sai Elsa käyttää ja näyttää taitoansa päivällispöydän laittamisessa isossa kamarissa. Se oli Elsasta erittäin hauskaa työtä. Vaikka hän tekikin paljon erhetyksiä, huomasi mamseli että Elsassa oli halua ja tarkkuutta.

Kun päivällispuuhista oli onnellisesti suoriuttu ja mamseli pannut sohvalle lepäämään, meni Elsa pihamaalle tuulluttelemaan. Kun hän siinä yksinään seisoi, pidellen käsillään puutarhan aidasta, kurkisti toisesta talosta yli vanhan ja matalan väliaidan entinen matami, joka eilispäivänä niin vihaisena oli pois lähtenyt.

"Kuinkas käypi siellä uuden piian?" kysyi matami.

Elsa huomasi, ett'ei mummon äänessä enään ollut semmoista äkäisyyttä kuin eilispäivänä. Hän läheni sentähden aitaa, jonka ylitse mummo katsoi ja pääsi puutarhaa kiertämällä aivan mummon eteen.

"Asutteko te siinä talossa?" kysyi Elsa.