Part 2

Lapsuus, lauhkeat päivät, riemujen retket, minne, minne ne jäivät onneni hetket?

Lapsuus, luoksesi palaan polttavin povin. Sun ilojuhlihis halaan tulla mä kovin.

Lempeät silmät siellä leikkini varjoo. Kukkaset niityllä, tiellä seppelen tarjoo.

Lapsuus, onneni kehto laulusi helää. Terve taas, kotilehto, lapsesi elää.

UNHO

Turhaan, turhaan odotin lunta, valkovaippaa, yhä märkä sade vain heristeli raippaa.

Selkääni löi imut sen, että mieltä kirvi. Mustana maa multainen vastahani irvi.

Kuulin kuin sen saumoista maahinen näin huusi: »Viel’ ei kypsät kuolemaan kidutetut luusi.

Vielä kestää pieksäntää hermoytimesi. Uhmasit. — Et huolinut suojaa itsellesi.» ᵥ

Kestin. — Jopa vihdoinkin pyhää lunta sataa. Taivaan ratsut hopeiset kiitää linnunrataa. —

Miksi entismurheella sydäntä nyt sären? Unhon lunta heittelee kädet hengettären...

YÖNÄKY

Kukistuu pimentoinen vuori jylhä, ja kuilut ammottavat tasoittuu, avaruus aukee ääretön ja ylhä.

Niin allani mun venho kohouu, mi uutehen mun kantaa maailmahan, jost’ aatos arkaellen uneksuu.

Jäähyväiskatsehen mä katoovahan luon maahan, kun jo tähtöset ja kuu mun kietoo säveltensä soitantahan.

Ja unhotukseen vaipuu kaikki muu.

KEVÄÄN IHME

Kevät on, nyt ruusuja puhkee mun koppini ikkunaan. Mitä nään: on liljakin uhkee ja tulpaani loistossaan!

Kevät on, joka sopessa siintää sinivuokko ja kukkanen muu. Ja taas sydäntenhoni kiintää vihannoitseva koivupuu.

Kevät on, läpi muurien loistaa ilon hehkuva aurinko. Runoruhtinas talveni poistaa, suven pääsky laulavi jo.

KUKKAISSADE

Pyhättöni, koppi hämyinen, ja'at mulle kukkuraisin mitoin tarujas, mä hiljaisuutehen vaivun kummaa kiehkuraista sitoin.

Kukkaistulva putoo ihanin, otan vastaan käsin levitetyin. Näen silmät, hymyhuuletkin, unohtaen, että kerran petyin.

Istun hiljaa, silmin suljetuin, aarteitani tääll’ ei ryöstä kade. Armaat silmät näen, kuulen kuin leppoisasti lankee kukkaissade.

TÄÄLLÄ

Vanki, teljettynä lukkoin taa; suven suloja en nähdä saa.

Mutta täällä paratiisit muut iäisyyden kukkalatva-puut,

jotka soivat kautta aikojen, vaihtuessa myrskyn, tyvenen.

Täällä näen meren valtaisan, elon meren kumman, kuohuvan.

— —

Täällä etsin, kunnes löydän sen Kallehimman helmen: Totuuden.

LAULAJAN ILTAHETKI

Olen kulkija vain, sain maistaa kohlut mä kovat. Elonpäiväni ain’ levottomia, outoja ovat.

Toki sittenkin kun hiljenee päivien vilke, mulle iltaisin satain syttyy tähtien pilke.

Ja sipsuttain runo-impeni luokseni rientää, sydänmurheessain hän haavaini polttehen lientää.

Sulan vahaksi mä, ja anteeksi poveni anoo: tomun peitteessä miks sielu, mi päivyttä janoo?

On juhlaisaa Näkymätöntä palvoa tälleen. Sydän laulelmaa luo vienolle pyhittäjälleen.

SÄVEL

Sävel soi läpi kaikkeuden värikäsnä ja muuttuvin vaihein. Hiushienona, pauhuna sen yhä kuulet tuhansin aihein.

Kas tunturipurona noin se rientää raikuvin ryöpyin. Taas piilossa varjostoin soi hiljaa syömehen syöpyin.

Vain tuokio. — Kuulet sen jo myrskynä seljänteillä, kunis laantuvi, rauhainen syvä hartaus on säveleillä.

Sinipintahan kirkkaan veen se painuu vienohon uneen. Väre hellä nyt saa sydämeen, on viihdytys kiusautuneen.

Ken kärsivä lienetkään, elo ryöstikö kaikkesi? — Toinnut. Taas kuule! Ne helkkyämään käy kaikkeuden ikisoinnut.

Pois muurit

POIS MUURIT

Pois muurit mykät, ahtahat, on mulle auki ikkunat, en ole vanki, orja en mä henki, ihminen.

Pois muurit! Elon ihanuus, sen ehtymätön kirjavuus kuin juhlasaatto näyttäyy ja uniin hämärtyy.

Pois muurit! Elin kerta mä satujen kultapilvissä, soi siellä ihmesävelet ja lemmen kuiskehet.

Pois muurit! Valkopuvussa taas astun kukkapolkuja puutarhani mun suljetun vallassa haaveilun.

Käyn siivillä mä aatoksen kuhunka halaa sydämen, ja aina maailma on uus ja mittaamattomuus.

Mä vapaa, vapaa sittenkin, mun jos he telkes muurihin. Vastaani valot vakamoi, — en tänne kuolla voi.

KESTÄ!

Keskellä leiskuvan tulen, kidutuspätsissä tässä uljasna käy.

Julmat on jumalat taivaan, ei tule pääsyä tuomaan tenhojen henget.

Ihminen, selkein otsin liekeissä seiso. Uhmasi, tahtosi ponsi kuin teräshaarniska luja yksin sun suojaa.

Ihminen, valimon kuuman tulesta nouset ehjänä niin.

ÄÄNI

totuuden puolustajain monituhatvuotiselta kidutuslavalta

Lyö, lyö! Mua soimaa katalin kantein, en pelkää! Ja vaikka käydä mun täytyy nyt kahlituin rantein, — sydän kauhusta jäytyy, kun vitsovi selkää veriraippa; en murru, en vaivu!

Lyö, lyö! Pane ristikon taa, ovet telkitse rautavantein, pue ylleni pakkovaippa; en taivu!

Ei säikytä julmat säädöt, ei polttomerkit, ei häädöt, vaan uhmaten kuolemaa ylös kimmoan ehjänä silleen kuin kotka, mi välttäen surmaa käy lentimilleen. ja uransa pilvihin piirtää.

Lyö, lyö! Mua hurmaa elon tuskat, ne siirtää yli esteen ja muurin. Lyö, lyö! On kerta mun voittoni suurin.

YLÖSNOUSEMUS

Mä luulin, tuli pimeys ja kuolon kolkko yö, mut ylösnousemukseni vain tää on ihmetyö.

Pois alta paatten ponnistaa, min koston koura kaas, päin päivyttä jo kurkistaa vesani uusi taas.

Kuin nuori viinipensas tuo käy keväin lehvimään, niin jälleen ylös havahdun, elohon nostan pään.

Ylitse kiviraunion, mä mihin haudattiin, jo oksani ne kaartuvat puhjeten kukkasiin.

Ja hervonneet on kädet ne, mi heitti kiviään, ylt'ympäriinsä uuden sen mä maailman nyt nään.

Maa uusi on ja soinnukas kuin saari satujen. — Myös täällä kohtaan hänetkin: unteni ihmisen.

JÄÄHYVÄISET

Jää hyvästi, kammio, tuskien tuutu, kivipiirrosseinä ja ristikkoruutu.

Pois riennän, aurinkokukille suoden tuhat suukkoa, päivyen riemua juoden.

Jää hyvästi öitten olkinen soimi! — Unet pois; eläköön elon taisto ja toimi!

AIKA

Valtakuntain, kansojen ruhtinatar lahjomaton, suur’ olet valtiatar, konsa liikut laajalla astimellas.

Herjoihinsa sortuvat Rooma, Hellas. Caesarien pöyhkien päättyy sarja, pilviin piirtää Attilan ratsun harja.

Sinä yksin merkitä taidat leimoin, mikä kestää, paalutat rajat heimoin, kaaoksesta jumalat, uskot nostat.

Kaupunkien mustista komeroista, maankin alta, vuorista, kaivannoista tulvii vyöry, — missä sen ääret näätte?

— Vaunut vierii, vaihtuvi kyytivuorot, airuitten torvien kaikaa kuorot: »Kiitää tietään Ajatar, väistykäätte!»

Vuosisatain sortajat sinä kostat. Spalernaja, Bastilji kauhistuvat. — Entis-luomat vain ovat savikuvat.

REPALERUHTINAS

Näätkö hänet, loihditun, ikinuoren suljettuna luolahan synkän vuoren kiertämässä kampia raskaan suurta vitkaisen ajan.

Hänpä jalosyntyä, jumaljuurta, leikkijöihin luotu ja sankartöihin, solmittuna hornan on kahlevöihin ankaran koviin.

Inha luola, limaiset seinät, katto, permannolla liskoja, kyitä matto, ilma täynnä höyryä tuhahtavaa,— kaamea syvyys.

Tuhat-vuosin kampia siellä viertää, nää ei, kuinka tähtöset rataa kiertää, kulkee kuu ja aurinko tietään ravaa äärellä taivaan.

Tuhat-vuosin loihdussa manausten, onkaloissa kammojen, kauhistusten maistaen vain sappea, herjan juomaa maljasta peikkoin.

Näätkö hänet, kalpean, kaunokaisen, ohimoilla kuultehen hohtavaisen, kauneuttaan tuota ei tunne, huomaa repaleprinssi.

Katso kurjaa ohdakekruunuansa, karpaleita valjulla otsallansa, olentonsa rääkätyn riutumusta piinassa tuossa!

Ruhtinas noin syöstynä hornankuiluun. — Kuka auttaa? Kellä on uskallusta taistoon käydä, tarttua taikahuiluun peikkoja vastaan?

Huilut soimaan! Repaleprinssi tuokaa luolastansa! Valtikka käteen suokaa, pelastakaa sankari kammitsoista, kahleista jalo.

Sammuu tähdet, aurinko koht' ei loista, jollei hornaa ihmisen voima voita, vuoret väisty, vangitun päivä koita aikojen yöstä!

NÄLKÄKUOLO

Mit' on tää tyhjyys, kaameus, ois ihmistenkö asumus alaston luola, vertaa vailla elomme mailla?

Näät, himmeässä sopessa niin karkealla vuoteella risoissaan lepää lapsi vieno, onneton pieno.

On hymyttömät huuloset ja kelmeät sen poskuet, suu pieni itkussansa vääntyy, lapsonen nääntyy.

Vaan äiti polon povelleen lähentää, painuu vuoteeseen, — sois kesken kovaa riutumustaan hän lohdutustaan.

Mut äiti parka, poves on nyt aivan tyhjä, hervoton. — Ken kulkee? Katso, kalma siellä on lähitiellä.

Ja lapsukainen hädässään hapuilee pikku käsillään, pusertaa kokee huulosilla, vapisevilla.

On äidin tuskat kauheat. Voi taivahiset jumalat, jo heltykää! Oi kurjuusmajaa; — ei armahtajaa! —

Niin tunnit kuluu, saapuu yö. Miks, äiti, sydämesi lyö noin harvaan? Kalma oves avaa, sä etkö havaa!

Mut äiti lapsen vieressä on liikkumaton, kelmeä. Ja kalman katse heihin salaa himoiten palaa.

Hän hiipiväisin askelin käy, peittää kurjat suudelmin ja leikkii suortuvilla lapsen, tuon silkkihapsen.

He hiljaa tunkiessa hyyn nyt vaipuu kalman syleilyyn. Vain tuuli ikkunasta soipi. Yö vaikeroipi.

ÄITI POJALLEEN

Uraasi käy! Syvälle sieluhun juurra usko, mi elon on pohja, ainoa vakuus. Ponnistuksissa puurra, olkohon oikeus ohja, töittesi takuus.

Uraasi käy, vaikka sun, kalleimpani, täytyy vuoria kantain raivata tiesi. Luonasi aatteissani käyn läpi kärsimysrantain, ollos miesi!

Uraasi käy! Tehoton melto on rauta. Elämän sulatuspaja kuuluvi meille. Taistossa itku ei auta. Tuhoojas tieltäsi aja häpeän teille!

Uraasi käy! Nuorra jo suoritit vaalis. Kaunis arpa, min nostit, säilytä yhä! »Kaikkien onni» se maalis. Kalliisti kilpesi ostit, olkoon se pyhä!

Uraasi käy! Poikani, saavutat kerta sen, mitä nyt jäit vaille. — Aika sen antaa. Soudat myrskyjen merta, vielä sun aurinkomaille onnetar kantaa.

Vapaita säkeistöjä vapaudesta

PUNAISET UNET

Sen tiesin tammikuun tähtien alla, kun yhtyivät aamu ja yö syleilyyn pitkään, kun ulapan rajaton hankivyö katosi helmahan taivaanrannan ja vihurit rannoilla soitti.

Mä tiesin, valheunta nukkuvi honka, ohut-oksainen koivu ja kinoksiin painuneet pensaat. Mä tunsin aatokset uhkean kuusen, joka valkoiseen vaippaansa kätki ikipunaiset, nuoret unet.

Mä tiesin, aatokset kylmän ja nukkuvan maan kapinoivina, elämän uskoa täynnä ne vankikahleissaan eli. Syvällä maaemon uumenissa kiehui ikuinen elämän mehu salaa kohoten silmuihin pieniin ja alle karkean kaarnan taas aikanansa puhjetakseen uutta luomaan.

Mä tiesin yläpuolla pilvien piilevän aurinko jättiläisen, maan kuningattaren, joka taisteleva oli vallastaan.

Minä tiesin kevään koittavan taas ja kiitävän etelän tuulen yli vapaan, aavan ulapan rannoille näille.

Tiesin, että jälleen kukkivi kumpu, lehvää kantavat puut ja vapautta laulaa ilma.

KEVÄÄN LAULULINNULLE

Mä tiesin: tosiksi muuttuvat suuret punaiset, nuoret unet... Pieni laulaja, miten suloisesti soitit puhjetessa kevään, jolloin rakas käsi poimi rintaani ensimmäiset puhjenneet vuokot valko-sinikukkineen ja jolloin palaavain joutsenten helmivyö sinitaivaalla siinsi.

Pieni laulaja, miten iloisesti visersit painuessa lapion maan mustaan, siunattuun multaan. Täytti säveleesi avaruuden, kun voimakkain iskuin raivattiin maata tai hepo asteli edessä auran, jota ohjasi uuttera mies. Pieni laulaja, yhä noin sinä laula: kanna sielumme korkeuksiin! Soita taivaiset unelmat, joita siivillesi pilvistä satoi, sydäntemme kuultaviin!

Pieni laulaja, kätköistä metsäin tuo meille salaiset vihreät viestit.

ENSIMMÄISET VUOKKOSET

Kenen äänet, kuni hopeaiset tiu’ut kujatiellä soi? Kenen askelet niin kepeet, nopsat olla voi?

Ketä sykyttävin sydämin mä vuotan kotiportilla? Kenen kuvan sieluhuni loihdin vartoissa?

Hetki vain, ja kuusikujalta ne kohta juosta kirmaisee pikkutyttöseni; — rusosilmät säteilee.

Koulustansa kuusivuotiaskin samoo reppu selässään. »Viivyitte!» — »Me jäimme vuokkosia etsimään.»

Niin he kertoo, kilvan ojentaen mulle valkokukkia, kevätrinteheltä poimittuja, kosteita.

Näin en iloinnut mä ensi vuokkosista liene milloinkaan. — Tunnen: elämäni kevät alkaa uudestaan.

MUISTATKO?

Muistatko: pieni, keltainen on mökki, aamun rusko läpi oksien puuntaa, käkö laulelevi kukkujaan. Muistatko pajut, miten penkereellä, ne parhaillaan keltakukkihin kietoutuu. Ja ilmassa pääsky kiirii. Muistatko lapsen pellavapään, hän mökin pihapuistikossa kiikkuu köysikiikussaan?

Muistatko sauhut kotoisen saunan, 'taas äiti sen lämmittää lapsosiaan, omia armaitaan varten. Ja kuule, pienet karitsaiset navetassa pilttuussaan määkii ja emoltaan maitoa etsii.

Tule, katso, lilja on puhjennut esiin mullastaan tuvan ikkunan eessä. Myös äiti päivänkukkia kylvää. Muistatko lapsen pellavapään, joka keskipäivän auringossa paljasjaloin juosta kinuaa?

Muistatko pientä peltoa, jonka isä muokkasi, loi ojat, kynti ja kuntoon saattoi. Kas nyt siinä isä, tuulen tyyntyessä, illan suussa vakaana astuu. Noin hän vakkasestaan kauraa kylvää, ja äiti katsoo, kylvölle siunausta toivoen. Muistatko lapsen pellavapään, joka isän kintereillä käy ja pikku kätösestään jyväsiä heittää. Muistatko?...

* KESÄN VIIMEISEN KUKAN...

Kesän viimeisen kukan, lokakuussa puhjenneen ruusun tuot mulle, sinä kuusivuotias.

Sinun tummat kutrisi ovat hienot kuin silkki, ja ruskeain silmies pehmeää hohtoa ja välkettä katsehes kirkkaan en kyllin ihailla voi.

Olet suloinen lapsi, suloisempi kuin puutarhani hienoin orvokki tai karitsainen pieni. Ja ilomielisnä helkkää kuin laulelo linnun armaan sun äänes.

Mun kuusivuotiaani, tyttöni pieni, keijuna liitelet ihmisten mailla hymyisin huulin, ja sointujen sädevuo sinusta elämään virtaa... Somat ovat leikkisi ja herttaisesti totta pakinoit päivän mittaan.

Suloinen kuusivuotias, sinua nähdessä sydän ihmisen lapsuuden kirkkaissa vesissä kylpee.

Ja illoin, kun silmäsi uneen painuu, täyttävät hyvät henget huoneen, — ne vuotees äärellä valvoo.

Tai koitossa aamun säde päivän ikkunahan syttyy, kun heräät.

Kuusivuotias tyttöni, olet äitisi runo parhain, hänen korkein luomuksensa, suloinen lapsi.

Kesän viimeisen kukan, äsken puhjenneen ruusun toit mulle, kiitos, kiitos!

En ole emosi minä, noin suloista en synnyttää mä tainnut. Kuin ruusun ikään sinut elämä mulle toi.

OMENAPUUT

Omenapuut, omenapuut, valkeakukkaiset, morsiot kevään, teissä on muistoja, teissä on suloa elomme hetkiin, vaivojen retkiin, vaihteleviin.

Omenapuut, omenapuut, kertokaa tarina matalan majan, aikainen aamu ja keskinen päivä, elämän kalpea ehtoo.

Omenapuut, omenapuut, istutti teidät lapsosen käsi, ohjaama äidin, neuvoma taaton, vesasta vaaksanmittaisesta, pienestä niin.

Omenapuut, omenapuut, tuosta on vierinyt vuosia monta ilojen, tuskainkin. Taatto silloin kylillä raatoi, illoin muokkasi peltoa omaa, korvesta kuokki apilaspellon, soralla kattoi kujaisen tien, viljeli kotoisen kasvistarhan, pensahat hoit eli, ojaset oikoi, pihalle laittoi kivisen kaivon; sen ei kristallikirkas vesi loppunut milloinkaan.

Omenapuut, omenapuut, vieläkö muistatte äityen armaan, kullankeltaiset kiharat kuinka riippui kulmillaan? Tuolla hän koivikon rinteellä suihkutti maitoa Kaunokin nisistä, kiulusta juotteli pellavapäitä kaksoispoikasiaan.

Omenapuut, omenapuut, kasvoitte kukkien keralla, joita äiti se kasvatti hellin mielin. Sireenit, jasmiinit puistikon puolla, liljat ja komea »keisarinkruunu», asterit, neilikat, orvokit tummat, tuoksuva reseda, jonka on seura hieno kuin ystävän parhaan, te sekä muut, joitten muisto ei haihdu, vartuitte varrelta, kukkia loitte, tuhlaten tuoksuja, värien kultaa riemuksi rintain sykähtäväin.

Omenapuut, omenapuut, hymyten näitte, kuinka ne kohos poikaset polvenkorkuiset, kuinka ne nuoraa heitteli, hyppi, linkosi palloa, lennätti leijaa, kankaalla kirmasi huudellen raikkailla lapsenäänillään.

Omenapuut, omenapuut, miksi te äkkiä vaikenette? — »Ikävä meidän on kummullamme, katso, on harmaa kaivon vintti, lahonnut, kallellaan, matalan majasen ometta tyhjä, kukkaset peitossa sammaleen. Nähkää kesantoruohoa laihat pellot kasvaa vain.»

Omenapuut, omenapuut. Tiedän, kuinka se tarina päättyi. Nurmi jo kattaa taaton hautaa, pojat on mennehet merten taa. Yksin majassa harmaahapsi istuvi mummo, heikko jo vanhuuttaan.

Yksin istuu miettehissään, kirjettä vuottelee...

Omenapuut, omenapuut, valkeakukkaiset, morsiot kevään, saitte jo pilven itkemään...

VAPAA TYÖ

Ken työlle eli ja jumalilta sai poveensa tulen sammumattoman, hän onnekas.

Työ luova, hedelmöittävä, mi kuvat toinen toistaan loistoisammat eteemme loihdit, elämän taikavoima sä!

Työ, lepommekin kirjokukin verhoot, ja voimaa ikuista sinusta ystävyyskin imee ja rakkaus.

Työ, niinkuin ylkä sä valittus eteen miehuusryhdein käyt ojentaen kihlojas ja hänet vuoritielle viet.

Työ luova, hedelmöittävä, ei orjan kahle, pakko painava, vaan vapaa, ilmaan avartuva, ilojen lähde sä ylkä ylvähin, sun kanssas vaivat voitoksemme kääntyy ja yöstä aamu valkenee, sun lahjoistasi hapsillemme ikuinen nuoruus heijastuu, ja silmä, ajan himmentämä, saa taivahisen loistehen.

Työ luova, hedelmöittävä, sun miehuussyleilystäs meille suloinen onni virtailee.

Työ, ylkämme, mi otsallasi seppelettä kuninkaan kannat, Sinusta jumalia kiitämme ja sulle viritämme ajast' aikaan sävelen kaikumaan.

On sulta kaikki: riemu, tuska, suru, on sulta leikki, lepo, lohdutus. Sun miehuussyleilysi kaiken antaa, sun rinnallas vain yks’ on voimakas: suur’ Luonto...

NUKKUVA MAA

Maa nukkuu, siki-unessa raskaassa lepää. Nukkuvat metsät, nukkuvat pellot hankien painavain alla. Kansa nukkuu.

Maa nukkuu. Kallistuneet ovat kinoksiin niittyjen aidat ja avoimet portit. Korpi on poluton, ummessa kujat, ei kulje viittatietä kukaan. Kuin kuollut on kylä, ja kansa nukkuu.

Maa nukkuu; vain unen horrosääniä kuuluu, järeitä, katkeamattomia. Metsän puut korostavat koko voimallaan, ja syvään hengittävät lumikattoiset talot nietosten keskellä, ja kansa nukkuu.

Maa nukkuu. Hyytyneet ovat lähteen suonet maan uumenissa, jähmeessä virta. Ja himmeissä tuvissa on tuskaisaa. Vain painajainen liikkuu pahoin unin kiusaten nukkuvaa kansaa.

Maa nukkuu, Pohjolan pitkää unta, vilun ja jään, talven ja kuoleman unta. Ei oksain liikahdusta, ei pyrähdystä pyyn, ei kalketta yksinäisen tikan. On muisto vain kaukainen, hyvä, taru oraista, lehvistä, suven kasvusta. On muistoa vain kuvaus kansasta, joka rakasti, uskoi...

Niin paksu on lumivaippa maan yllä. Niin tiiviisti suljetut silmäluomet on, ettei ne aueta voi laulun voimin.

Nyt ollaan kuoleman mailla, ja kansa nukkuu.

TAISTOHON LÄHTEVÄ

Mä taistohon, aavoille lähden yli vellovan laineen, läpi merten ja maiden, halk’ usvien kohtalokkaiden, — — en maineen, en itseni, turhan en tähden, vaan uskon, mi tähtien ratain ja kaukaisten vuosisatain taa viittaa.

Mä taistohon lähden; sukupolvien poltosta veriin tuli minulle syttyi. Ja jos orjantappurateriin jalat särkyvät, siivet ne kantaa yli tuonelan tarhain.

Pyhät Jumalat, tietäni kaitkaa läpi harhain, mun kulkea sinne vain suokaa, kussa sorretut huokaa, ja mun suitsutusuhrini antaa vain sille, mi aikojen tauluun iäks piirtyy.

Mua kaitkaa, kunis kirpoan voittolauluun ja pois esirippu se siirtyy, iäisyyttä mi peittää.

Käyn taistohon; aurinko heittää sädesäihkynsä rannalle taivaan. Ei vaivaan huku etsijän tie, vaan se huipuille, voittohon vie.

Muistojen puutarhassa

Jos laulun kuningas mä oisin seppelpää ja helmivyössäni ois kultaa kiiltävää,

yks helmi hohtaisi kuin kaari kuun, — se Sulle oisi — himmentäen muun.

* * *

Viertä niityn tuoksuvaisen, kevein askelin astuin, hopeaiset juovat piirtyi pilvihin.

Leijui silkkisiivet, kukkiin painui mettiset. Sirkat soitti, häilähteli heinäin helpehet.

Kesyt kyyhkyt yli kedon lensi leijaten. Vihannuuttaan hohti aho, punamarjainen

Kaikui armahani laulu koivurinteeltä, laulu kirkas, hilpeä kuin kelloin helinä.

Niin mä siinä kukkamaata kuljin ihmeissäin. Ilon virta vieri yli niittyin vihreäin.

* * *

Se kulta, jota sulta sain, ei ollut helisevää ja loistosi, mi lumos mun, ei kuorta kiiltelevää.

Sydämes soit, se kultaa vain on pelkkää. Jospa kunne mä katson, en sen vertaista mä maailmassa tunne.

Ja valtakunnat rikkahat ja värisointu-kuvat sun kauttasi kuin lumoista minulle avartuvat.

Kerallas niinkuin leivonen, min siivet pilviin piirtyy, mun sieluni nyt hattaroihin purppuraisiin siirtyy.

* * *

Kätes kaulahani kiersit virkkain: »Kulta, kulta!» Yhä kuulen, näen, miten hymyävi silmä kirkkain kuni lähde, joka kimmeltäen ruohostossa suvisäällä päilyy. — Yhä näen: suortuvas kuin häilyy, yhä tunnen käsivarttes sulon. Kuiskees yhtyvi yön kohinoihin, kun mä nukun. Ja kun aamun koihin herään, tunnen askeltesi tulon.

* * *

Sun luokses tulin lemmen leikkilöön ja tuokiohon hyväilyjen helläin. Niin kevyt syke oli sydämelläin, kun astuin autuutemme pyhättöön.

Sun jalkais juuressa mä istuin niin. Sä käsin herkin suortuvani liestit. Vaan sielustasi sanomat sai, viestit, veit kätköihin mun syviin, salaisiin.

Mä tunsin kosketusta siipies, vavisten kuljin pyhää, synkkää maata. Mä mitä koin, en kuvaella saata. Sä paljon avasit, — ah, sydämes.

Sun luokses tulin leikein, naurusuin kuin kuljetahan juhliin iloisihin. Mut suutelomme suli kyynelihin. Löi sydän raskain, kovin kamppailuin.

* * *

Sano armas, miten oma niin sä olla voit. Vasta eilenhän me kohdattiin, ja jo tänään elämäni kirjaa luet.

Sano armas, mistä avaimen salakirjoitukseen olet saanut.

Lue, lue, mitään kiellä en. Murra sinetit! — öinen itku, päivän nauruni, lehdet ennen koskemattomat avaa, avaa! — Sinä ystävä jostain vuosituhansien takaa.

* * *

Pääni sun polvies varaan laskeutuu. Tässä mä onneni paraan löydän, jos elämä veikin osansa; lemmen ja leikin, hohtavahelmisen uuden luot ihanuuden. Vain Sinä. Ei kukaan muu.

Pääni sun polvies varaan laskeutuu. Tässä mä suruni yön uutimet avaan. Irroitan itkuni vyön, — Syväriin katsoa kammottavaan saat Sinä, loihtia lohdun paraan. Vain Sinä. Ei kukaan muu.

* * *

Sun kauttasi uudesti synnyin, kätes hellä mun kiidättää taas väylää, ohitse usvain, mikä ollut on, kaikki se jää.