Part 3

Aika kuluu, siinä kaikki, ja ehtoo on jo tulossa. Sen kera uutinen. Nainen saa arvaamatta tietoonsa, että hän on tullut pohjattoman rikkaaksi. Toisinaan on häntä kaivellut huoli, riittäisivätkö hänen varansa ajan pitkään siihen ylellisyyteen, johon elämä on hänet totuttanut. Nyt hän siis on siitäkin pelosta päässyt.

»Ajatelkaa, ajatelkaa» — huudahtavat hänen tuttavansa — »mikä harvinainen myötäkäyminen! Miltä tuntuukaan onnen saapuessa?» Nainen ei voi vastata, hän ei saata puhua sanaakaan — hän vain hymyilee.

Vihdoin pääsee hän yksin metsään päin kulkemaan. Hän käy poikki kukkivien kenttien, pitkin nuorekasta puistokujaa, seuraa mielipolkuansa.

Hän astelee verkalleen syvissä mietteissä. Välistä hän seisahtuu, kääntyy, katsoo taaksensa.

Tuolla rauhallisena ja rikkaana lepää hänen kotinsa. Tuuheissa ryhmissä siellä täällä viihtyvät erilaatuiset lehtipuut; alempana ääretön, viettävä puutarha ja heinäniitty, missä väki häärää oivallisten työmuurahaisten tavoin. Loitompana, järvelle päin viertävällä rannalla seisovat, aivan kuin taiteilijan järjestäminä, monet ja monenlaatuiset kartanoon kuuluvat rakennukset. Melkein kaikki ne ovat punavalkoisiksi maalatut. Viehättävä on tämä suomalainen taulu. Se mieltä viihdyttää ja ihastuttaa, — mutta naisen pää kallistuu rintaa vasten kuin surussa.

»Olen onneton ihminen», puhuu hän itselleen. — »Niin, niin, minulla on kaikki maailmassa niin suloisessa muodossa, kuin sen vain voin itselleni toivoa. Miksi en siis ole onnellinen? — Olenko kiittämätön? — En, en. Ymmärrän hyvin, mikä armo on tullut osalleni. Tiedän kyllä panna tälle arvoa, mutta minkä minä sille mahdan, etten sittenkään, mikä saapuneekaan, voi tuntea todellista iloa ja onnellisuutta! Minä olen _syntynyt_ onnettomaksi, ja minkä lahjana täällä maan päällä saankin, se ei voi korvata sitä, jota minulle syntymässä ei annettu, luonnetta, jossa asustaa sielun sisäinen rauha.

Sisällinen rauha, luontainen tyytyväisyys ja hilpeä mieliala on suurin lahja, jonka Luoja voi ihmiselle varata — niin varmaankin on — mutta sitä en minä ole saanut, se ei ole ollut minulle tässä elämässä suotu. Mitä teenkään, asustaa minussa ikuinen, selittämätön kaipuu.»

Huomaamattaan on nainen nostanut päänsä korkealle. Hänen silmänsä tähystelevät vaistomaisesti kaareutuvaa taivasta, ja katseessa kiiluu tuska.

»Pian on elämäni sammuva. En käsitä, kuinka tuo on tapahtuva, mutta uskon kuitenkin, että se kuoltuanikin jatkuu — tulee jatkumaan loppumattomiin. Oi Herra, Jumala suuri», kysyy hän aivan kuin armoa anoen, »täytyykö sieluni käydä rauhatonna läpi rannattoman iankaikkisuudenkin?»

14. MUOTOKUVA

He tutustuivat toisiinsa taiteilija-päivällisillä.

Oli etelämainen, kesäinen syysilta. Suurten, avonaisten ikkunain kautta tulvi Pariisin katuelämän erikoinen, lumoava humina. Se sekaantui taiteilijain vallattomaan ilta-iloon sitä ärsyttäen, yllyttäen.

Sattumalta he olivat joutuneet vierekkäin pöydässä istumaan, tuo mainehikas maalari, neljäkymmenvuotias maailmanmies, kaikki valloittava, ja neiti, nuori näyttelijätär, joka aivan äskettäin oli singahutettu kuuluisuuden häikäiseville, kultaisille kukkuloille.

Vieraina toisilleen olivat he silti jo kauan toisensa tunteneet.

Nainen tiesi ennestään, että tuo mies oli komea, kaunis, hienosti sivistynyt, täydellä antaumuksella alati innostuva naistenihailija. Mies oli kuullut, että nuori näyttelijätär oli ihmeteltävä. — Olikohan mahdollista, että hänen puhtautensa oli yhtä tosi kuin hänen lahjakkuutensa! Ihmeellistä kyllä, että heidän puhellessaan, nauraessaan, tuon naisen olemuksesta ikäänkuin tuulahti jotain raitista, uutta. Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen hän oli — ja mikä miellyttävä puku hänellä oli yllään! Tuo valkoinen, vaaleanpunertava musliinihame monine, kevyine volangeineen johti mieleen äsken puhjenneet, tuoksuvat ruusunkukkaset.

Illan ihanuus, jalot juomat, taiteilijain vallaton vapaus, lämpö, valaistus, hilpeys, sulautuivat sopusuhtaisuudeksi. — Joku taiteilijoista soitti valssin, jonka surunvoittoisa intohimoisuus kaiveli sielun juuria, herätti, yllytti tulisia tunnelmia.

Maalari oli hetkeksi vienyt tanssiin äsken keksimänsä aarteen, tuon nuoren naisen. He pysähtyivät, heittäytyivät vierekkäin sohvalle istumaan.

Mies sanoi: »Teidän kätenne ovat kauniit — saanko ne maalata?»

Nainen vastasi hymyillen: »Saatte.»

Mies sanoi: »Teidän silmänne ovat maailman ihanimmat — saanko ne maalata?»

Nainen vastasi: »Saatte.»

Ja monet hetket syntyivät tästä hetkestä.

Kuulu maalari maalasi nuoren näyttelijättären, mutta ei oikeastaan hänen ulkomuotoaan, mieluummin hänen sielunsa, sellaisena kuin hän luuli sen aavistavansa.

Korkealla, kivisessä rakennuksessa, Pariisin syrjäisessä reunassa, sijaitsi atelieeri. Pitkät hetket, ajatukset etäällä, taisi nuori nainen sen ikkunoista katsella ulos, kauas, yli muinaisten vallihautojen, yli kenttien ja puutarhojen. Vapaana hän sai täällä olla, puhella, nauraa, lauleskella, tuskinpa hän oikeastaan itsekään huomasi, mitä hänen lähimmässä läheisyydessään tapahtui — tunsi ainoastaan hyvin viihtyvänsä, että jokin miellyttävä ympäröi häntä.

Miellyttikö tuo mies häntä? — Miellytti, tietystikin. Tunsihan hän toisinaan ihan selvästikin, miten jonkinlainen lämmin, keskinäinen ymmärtämys heidät veti toisiaan kohti. Ja joskus nuori nainen ajatteli: »Niin, niin —. Me sopisimme mainiosti kaikin tavoin toisillemme, mutta tunteemme eivät ole sitä laatua, että ne vuoria voisivat siirtää — ja koska esteitä on, ja niin suuria, miksi antaa edes hetkeksi mahdottomuuksien juolahtaa mieleen!»

Joskus he joutuivat keskenään syviin taiteellisiin keskusteluihin. Toisinaan sitten täytti atelieerin juhlallinen hiljaisuus, jossa ei kuitenkaan ollut mitään painostavaa. Silloin tuo nerokas mies antautui sieluineen, kaikkineen taiteen valtaan. Silloin se kauneus, ylevyys ja syvyys, jonka hänen mielikuvituksensa siitä loi, minkä hänen maalliset silmänsä näkivät, ikäänkuin itsestään, hänen kättensä ja pensselinsä kautta muodostui todellisuudeksi. Nämä hetket olivat noita pyhiä, yksinomaan taiteilijoille sallittuja, noita korkeita inspiratsionin hetkiä, jotka jännittävät hengen siinä määrin, että ruumis värisee ja uupuu.

Äkkiä saattoi maalari sitten heittää pensselinsä, maalivehkeensä ja katsoa pitkään malliaan.

Kerran hän sanoi:

»Tiedättehän, mikä minut kuuluisaksi teki?»

»Muistan, tiedän; tuon nerokkaan miehen muotokuva se oli.»

»Sitä miestä minä ihailin. Hän oli miltei isällinen ystäväni. Tosi harrastuksella hänen kuvansa tein.»

Hetken kuluttua maalari jatkoi: »Mitä olen sen jälkeen tehnyt? — Siitä on nyt kymmenen vuotta!»

»Olette tehnyt monta ihastuttavaa kuvaa.»

»Niin, niin — tiedän. Olen tehnyt paljon sekä kaunista ja hyvää että huonoa — ja aina kiiteltyä! Mutta minulla itselläni ei ole ollut töitteni tuloksesta suurtakaan tyydytystä. — Te olette vielä niin nuori, teillä ei urallanne ole vielä ollut taisteluja ja taiteellisia tosikoettelemuksia. Te ette ehkä siis voi aavistaa miltä esimerkiksi tuntuu tieto siitä, että kerran nerokkuuden lähteet ovat tulvineet avoinna, että on luonut jotain, jolla on ikuisuuden leima — ja sitten senjälkeen ei koskaan, koskaan enää mitään sentapaistakaan.

Joka kerta kun ensimmäisen suuren voittoni jälkeen olen tähystänyt ja pyrkinyt korkealle, olen katkeruudekseni huomannut, että säännöllisesti olen joutunut yhä matalammille kukkuloille. Pelolla, joka vähitellen on muuttunut suruksi, vihdoin vaihtunut kauhuksi, olen itseltäni kysynyt, eivätkö sitten milloinkaan enää taivaan portit minulle avaudu? Enkö milloinkaan enää ulotu ihanteellisuutta tavoittelemaan? Minä kuolen pian — sillä tiedän, etten tule kauan elämään — enkö sitten edes yhden ainoan kerran sitä ennen vielä pääse taiteessani uudelleensyntymään? —Ja nyt!»

»Nyt?»

»Luulen että tuo uudelleen syntyminen minussa on tapahtunut.»

Mies nousi äkkiä, tuli nuoren naisen luokse ikäänkuin hänet syliinsä sulkeakseen. Nainen silloin nopeasti otti hänen kätensä, lämpimästi niitä pusertaen, mutta samalla hän vaistomaisesti, miltei huomaamattansa väistyi taaksepäin.

Hieman katkera hymy piirtyi maalarin suupieliin.

»Älkää pelätkö», sanoi hän alakuloinen sävy äänessään. »Tiedättehän, etten mitään teille tee, etten ketään niin kunnioita kuin teitä. Te olette ainoa nainen, joka olette minua vastustanut — kuinka en teitä kunnioittaisi — ja kuinka juuri tämä ei olisi vetänyt minua puoleenne enemmän kuin iloisuutenne, viisautenne, tai mikään muu.

Käykää nyt tänne katsomaan!»

Hän seisoi kauan hiljaa kuvaa tarkastaen.

»Te näette tuon hienon vartalon, hennot, pitkäsormiset kädet, kulttuuri-ihmisen hienostuneen ulkomuodon. Mutta mitä näette silmissä? Mistä luulette tuon kalpean ihon johtuvan? Onko teille itsellenne tuttu se vastustetun himon tuli, joka katseessa säihkyy? Näettekö innon, joka siinä palaa? Silmissä kuvastuvat samalla perikato ja taivas, sillä sielussa taistelevat vallasta puhtaus ja intohimot — ja — puhtaus voittaa. Puhtaus teissä kaiken voittaa!

Vastatkaa, tunnustakaa vihdoinkin kerran, että olen salaperäisen, harvinaisen olentonne aavistanut ja oikein ymmärtänyt. — Näyttämöllä, toisten luonteita ja tunteita tulkitessanne, olen luullut näkeväni oman sielunne välkähtävän. Kaikkialla olen teitä tutkinut. Käytöksessänne minua kohtaan olen teitä silmälläpitänyt. Olenhan oikein luonteenne aavistanut? Eihän ihminen siinä määrin voi pettyä? Olisinko suurimman työni rakentanut valheelliselle pohjalle!»

Nuori nainen seisoi hiljaisena, kalpeana. — Hänen teki mieli itkeä. Ehkä hän oli pettänyt, mutta tahallaan hän ei ollut sitä tehnyt. Suurta, syvää kiitollisuutta hän tunsi tuota miestä kohtaan, joka oli niin paljon rikasta ja arvokasta hänelle antanut ja joka niin paljon kaunista oli tahtonut hänessä nähdä. Hennoisiko hän milloinkaan hänelle uskoa mitään, joka ehkä voisi häntä loukata, tuottaa hänelle surua?

Vihdoin hän sanoi kuitenkin aivan hiljaa: »Rakas ystäväni — minun on niin vaikea olla. En tiedä oikein itsekään, minkälainen on luonteeni. En tiedä, olenko intohimoinen — ehkä — olen kai. — Olenko puhdas -— ehkä sitäkin tavallani olen. Mutta ovatko nämä ominaisuudet hyveitä — paheita? Ken voi sitä varmuudella sanoa. Te pidätte, ymmärtääkseni, intohimon paheena, puhtauden hyveenä, ja te luulette minussa näkevänne kauneimman, kun puhtaus voittaa halut. Mutta eivätkö meissä niin hyveet kuin kaikki paheetkin oikeastaan riipu siitä, mitä luonteemme syntymässä on perinnöksi saanut, ja siitä, mitä kohtalo sitten meille tiellämme on varannut? Oikeastaan hyveen ja paheen käsite riippuu siitä, kuka arvostelee, kenessä sitä arvostelee, ja usein voi kaikella olla niin aivan luonnollinen syy, että sen yksinkertaisuutta hämmästyy. Salaperäisyys, jota esimerkiksi minussa olette luullut huomaavanne, ehkä yksinkertaisesti johtuu siitä, että — olen rakastunut. Olen rakastunut mieheen, joka on meistä kaukana ja jota ette tunne.»

Nainen ei uskaltanut katsoa mieheen, joka hänen vieressään seisoi, ja hänen ääneensä oli tullut katkennut kaiku. Mies seisoi liikkumattomana. Hän oli peittänyt kasvonsa käsillään.

Äkkiä hän oikaisihe, sanaakaan sanomatta kulki reippaasti, miehekkäästi muutaman askeleen edestakaisin huoneessa. Sytytti sitten savukkeen ja katsoi vihdoin pitkään nuorta naista.

»Te rakas ihminen», sanoi hän lopulta lämpimästi. »Mitä oikeastaan tekeekään, että tuskalleni nyt on tullut loppu, mitä siitä, jos elämäni nyt menehtyy! Jaloin taidetuotteeni, paras omasta itsestäni, se, mille korkeimman arvon annan, se nyt kuitenkin tuolla liinaisella pinnalla elää ja on pysyvä. Ja kerran te kuitenkin sen uuden elon minulle annoitte. Iankaikkisesti olen teitä siitä kiittävä.»

Ja hän hymyili, tuo suuri mies, mutta hänen silmissään kiilsi kyyneleitä.