Part 2

Jo läheni tanssien tyttöineen »Danilo». Hänen, entisen lemmittynsä pitsinen nenäliina oli sattunut putoamaan lattialle. »Danilo» sen huomasi. Hän tunsi myöskin rukoilevan katseen. Äkkiä hän kalpeni, päästi tytöt irti, syöksyi taannoisen rakastettunsa jalkojen juureen, koskettaen huulillaan hänen korkeaa, läpikuultavalla silkillä verhottua jalkarintaansa. Mutta samassa hän jo taaskin nousi ja oikaisihe suoraksi, korskeana, kookkaana, loukatun itserakkauden hymy huulillaan. Kylmänkohteliaasti kumartaen hän ojensi nenäliinan omistajalleen, seisoi vielä hetken verran epäröiden, mutta viittasi sitten kädellään ilotytöt takaisin luokseen ja tanssi, musiikin räikeästi soidessa, heidän parvessaan pois, niinkuin oli tullutkin.

Naisen poskille oli noussut polttava, sinertävä puna. Äkkiä se taas pakeni, ja hänen olentonsa kävi niin ihmeellisen vaaleaksi. Silmäluomiaan hän tuskin jaksoi avatakaan — sen verran vain, että ehti huomata ivahymyisen katseen, jonka hänen ystävättärensä ymmärtämyksellä, salaa, keskenään vaihtoivat. Ja niin hän kuoli.

7. FALERON »PAREMPAA MAAILMAA KOHTI»

Makaan sairaana ja katselen, tarkastelen pitkään taulujäljennöstä: meri, kivinen ranta, jossa hervoton, jäntevä, ihmisruumis pitkin pituuttaan makaa eteenpäin kumarassa. Sen yläpuolella kohoaa mahtavin siivin enkeli, voimakas ja sopusuhtainen, kantaen sylissään nuorta, neitseellistä, kirkastettua olentoa, joka hurmaantuneena onnellisuudessa ojentaa käsivartensa, koko olentonsa ylöspäin, kohti valovirtaa, joka ylhäältä häikäisevänä jo ympäröi häntä.

Kerran — kauan, kauan aikaa sitten, kun olin onneton — katselin usein tuota syvää, taiteellisesti niin täydellistä maalausta. Toivoin innokkaasti minäkin kerran pääseväni, tämän sielun lailla, vapautuneena väsytetystä ruumiistani, kohoamaan kovasta kivikkomaasta uuteen, korkeampaan elämään.

Suruni on vähitellen minua runnellut, kunnes sekä se että minä itse olemme muuttuneet. Taulu on joutunut toiseen paikkaan, missä harvoin olen sen nähnyt.

Mutta tänään ovat katseeni jälleen aivan arvaamatta siihen sattuneet.

Mitä tämä taideluoma minulle nyt sanoo, mitä ajatuksia se sytyttää, mitä se muistuttaa, millainen, minkä näköinen se on?

Niinkuin häipyvästä usvasta kohoava maisema kirkastuu minulle nyt tieto siitä, että se on kuva minun taiteestani.

Tuo väsynyt, venytetty ruumis maassa on kova, uuttera, useinkin toivoton työni, josta kuitenkin jonakuna päivänä nousee aivan odottamattani tosi, kirkastettu, henkevöitynyt taide. Niinkuin janoava sielumme, kohoaa tämäkin »maallisesta» jumalallista alkulähdettään kohti.

Ja siinä hetkessä tunnen uuden työhalun virtana nousevan suonissani. Janoan toimintaa, työtä täällä maan päällä. En enää toivo kuolemaa, vaan haluan innokkaasti maallista elämistä, joka on tie ylimpään autuuteen.

8. »SOITTO ON SURUISTA TEHTY»

Nuori kirjailija tahtoi naisen omakseen, mutta hän ei voinut häntä saada sillä tavoin kuin olisi toivonut — vaimokseen.

Tuo nainen kuului hänelle sydämineen, haluineen, mutta laillisin sitein oli hän toisen omaisuutta. Ja koska nämä siteet olivat sitkeät ja niiden katkaiseminen olisi viattomille tuottanut tuhoa ja onnensurmaa, päätti mies riistää rinnastaan rakkautensa.

Toivotonna, mutta tahtonsa lujittamana, hän nyt antautui, unohtaakseen surunsa, luonnottoman kiihkeään työhön. Mutta sen sijaan että työ olisi tuon rakkauden verhonnut unohduksen viileään huntuun, se vähitellen pani kärsimyksen haavat yhä tulisemmin kirvelemään.

Kulkiessaan tuskan kuumeessa tuntui hänestä siltä, kuin hän ei enää oikein tähän varsinaiseen maailmaan olisi kuulunutkaan. Luonnossa ääriviivat äkkiä olivat selvinneet, värit tulleet vivahduksiltaan rikkaammiksi, ihmisetkin ilmenivät heikkouksineen, jaloine piirteineen, kuin kirkastettuina. Kaikki tuntui niin omituisen läpikuultavalta, autereiselta; mikä oli kaunista, sitä valaisi lämmin loisto, mikä oli synkkää, sitä tummensivat vielä syvemmät varjot.

Runoilijan suupieliin uurtui katkeria juovia, silmissä salamoi terävyyttä; toisinaan niitä verhosi läpitunkematon ilme, kasvojen iho kävi kellertäväksi, mutta aivoista, sielusta tulvi tulisia neronkukkia.

Henki kasvoi, mutta ruumis riutui.

Vihdoin hän oli uupumaisillaan. Hän tarkasteli nerontuotteitaan, mutta katkeruus sielussaan luuli hän huomaavansa, etteivät työ eivätkä mitkään kunniat olleet minkään arvoisia rakkauden rinnalla. Ne eivät kyenneet estämään helvetin tulia syömästä hänen elinvoimiaan. Työ vei ruumiilliseen kuolemaan, naisen omistaminen yksin vei elämään.

Ja yhdellä iskulla hän nyt kumosi jylhät, ylevät päätöksensä. Hänen täytyi sittenkin, hinnasta mistä tahansa, saada tuo nainen, tuo ainoa, ellei vaimokseen, niin silti täysin omakseen. Ja hän varasti nyt salaa tuon naisen toiselta ja omisti hänet, tyydyttäen huumauksessa pohjatonta janoaan.

Mutta velttous hiipi jäljissä.

Äkkiä taiteilijan tarmo laukesi. Aivojen herkkä läpikuultavaisuus sakeni, tuska poistuessaan vei mukanaan mielikuvituksen huiman lennon, ja vihdoin hän huomasi, minne vain silmänsä loi, maailman pintapuoliseksi ja värittömäksi. Hänen luomiskykynsä oli onnen saapuessa kadonnut.

Nyt hän ikäänkuin seisahtui ja katseli kysyvänä ympärilleen. Hieman levotonna hän koetti haparoida aiheita sieltä täältä, mutta juuri kun hän oli jonkun saavuttamaisillaan tai jo luuli saavuttaneensa, niin se ihan hänen silmiensä edestä haihtui tyhjiin. Tuo nainen, ollessaan hänen tuskansa, oli vienyt häntä ruumiillista kuolemaa kohti; nyt oli sama nainen, ollessaan hänen onnensa, tullut hänen henkisen elämänsä esteeksi.

Terveys palasi, mutta kipinä, innostuksen tuli ei syttynyt. Aika kului, apua ei kuulunut.

Mies lähti vihdoin matkoille, antoi tuulten viedä aavoille merille. Toiset olot toisivat varmaan uusia virtauksia, vapaampaa lentoa ajatuksille — mutta turhaan! Yhä hänen sielunsa horrostila jatkui.

Ei, ei, hän ei voi näin elää kauemmin. Mitäpä elämästä, jos sen täytyy jatkua sielullisessa velttoudessa.

Vihdoin hän joutui kesäisten metsien syvyyksiin, missä ikirauha asustaa. Hän etsi juuri tätä yksinäisyyttä, yksinäisyyttä, joka on suurten ajatusten luoja.

Hän kulki — kulki. — Korkeina, solakoina siinä seisoivat nuoret hongat. Taivasta kohti ne tähystelivät, tuuheat latvat jo korkealla päivän helteessä huminoivat. Niinpä hänkin oli aivan äskettäin vielä voimakkaana ylöspäin pyrkinyt ja noussut — juuri hän. Miksi ei siis vieläkin? Olihan hän parhaimmassa miehuutensa iässä!

Vaistomaisesti hän ojensi käsivartensa jännittäen lihaksensa.

»Risut maassa virukoot», hän huudahti vihdoin ylimielisesti, ja antaakseen parempaa pontta sanoilleen hän potkaisi miehekkäästi hajalle maassa olevan risuläjän, lennättäen käsillään risut sikin sokin. Ruumis vaati raakaa työtä.

Mutta elottomia oksia heitellessä tulvahti häntä vastaan ummehtunut, kolkko, homeinen haju. Käteen sattui nuori kuusi, kuusi, joka kerran oli ollut nuori, sillä nyt siitä ei ollut jälellä kuin homeen ja mädän peittämä runko ja neulattomat, hennot oksat. Syyttä tai tietymättömästä syystä oli sekin kerran parhaimmassa, nuorekkaimmassa kasvussaan katkaistu ja heitetty tuonne maaksi maatumaan. — Noinko hänkin jäisi, tuollainenko olisi hänenkin uransa loppu? Muutko honkina pääsisivät hänen ylitsensä taivasta kohti humajamaan?

Ei! Jo riitti onnea ja saamattomuutta. Ilossa ei ole tosielämää. Suru se sittenkin yksin elämälle todellisen arvon antaa. Ja surun kautta hän elämään taaskin pyrkii. Menehtyköön se, jonka hän jättää, menehtyköön hänen oma ruumiinsakin, mutta sielu, henki, nerokkuus, taivaan lahja, joka kuitenkin on ihmisen paras puoli, se nousee vihdoinkin taas uuteen eloon ja kukoistukseen.

Ja hän palasi kotiinsa kuin kuumeessa ja erosi elämänsä rakkaimmasta. Mutta runosta, jonka hän loi rakkautensa muistosta, tuli laulu, jonka ihanuudelle ja surunsynnyttämälle kauneudelle ei löytynyt vertoja.

9. HYMNI GRAMOFOONILLE

Hän oli minulle kirjoittanut: »— olet väsynyt ja kyllästynyt — sinä! sen huomaan, älä kielläkään. Mikä mielettömyys antautuakin noin pitkälle kiertueelle — ja maaseutukaupunkeihin. Kuinka mahdollista antaa yleisölle taidetta, tositaidetta, kun lavalle joutuu suoraan provinssihotellin huoneesta!

Nyt seuraat neuvoani. Ainakin tässä meidän kaupungissamme, joskaan se ei ole pienimpiä, asut luonani. — Huudahdat — kuulen sen. Koetahan kerran heittää tekopyhyytesi!

Mitä välitämme ihmisistä, mitä tekee, että olen nuorimies, että olen kaunis mies ja kuulu mies — tuo kaikki ei tule lainkaan sinua häiritsemään, joskin tänne saapuessasi käyt kodikkaaseen kotiini asumaan. Sinä tulet, siinä kaikki.»

Ja minä »tulin».

Suloisen lepoisa oli olo nuoren lääkärin kodissa. Lämpö huoneissa tasainen, kalustovärit aistikkaat, lattioilla pehmeät matot, salissa äärettömän, notkealehtisen palmupuun siimeksessä leveä, oivallinen, tiikeriturkisten peittämä leposohva — kaikki pienimpään asti niin tyylikästä, niin sopusuhtaista. Mikä parasta, täällä sain olla yksin, yksin kera ruusujen, joita isäntäni oli minulle lähettänyt. Itse hän päivät pitkät oli toimissaan.

Väsymys vain ei hellittänyt, päinvastoin. Tämä äkkinäinen, mukava olo ikäänkuin höllenti jänteet, aivon, tarmon.

Tulipa päivä, jona minulla illalla oli ensimmäinen suuri konserttini tässä koko tärkeässä kaupungissa.

Loikoilin aamuhameessani, en jaksanut, en viitsinyt pukeutua; eikä toivettakaan siitä, että innostusta saisin edes sen vertaa, että jonkinmoisella menestyksellä voisin esittää vaativan ohjelmani.

Tylsänä istuin salissa ja tuijottelin ikkunan läpi avaruuteen. Kuinka katseeni lienevätkään liidelleet, sattuivat ne komeaan gramofooniin, joka oli nurkkaan ikäänkuin häpeämään tyrkätty. Vaistomaisesti nousin tarkastelemaan nuottilevyjä, joita huomasin viruvan viereisen kaapin päällä. Niissä monet ja kuuluisat nimet.

Mitenkähän, jos panisin Kubelikin soittamaan Chopin'in iankaikkisen nocturnen — eiköhän tuo juuri nyt sopisi mielialaani?

Heittäydyin hetkeksi sohvalle selälleni, käsivarret pään alla, polvet koukussa, toinen sääri toisen yllä ilmassa keikkuen. Suloinen oli tuo vanha nocturne; se ikäänkuin imi sielua jonnekin kauas ylöspäin. Pariin kertaan täytyi minun se soitattaa.

Sen jälkeen suvaitsin antaa Geraldine Farrarin esiintyä ja laulaa minulle ihka uuden italialaisen aarian, jota en ennestään tuntenut. Ajatukseni lensivät Amerikkaan. Siellä kaunis Geraldine nyt kymmenen vuotta oli oopperassa pitänyt paikkaani, josta vapaaehtoisesti olin luopunut. Kaduinko? — ehkä — en sittenkään, ja kun muistelin epätaiteellista uutta maailmaa, virtasi kylmä väristys pitkin selkärankaani.

Kaunis, kirkas oli Geraldinen ääni, ja hyväntahtoisesti annoin hänenkin toistaa numeronsa.

Jopa olin melkoisesti innostunut, ja joskin aika jo kului liian pitkälle, konserttia varten kun oli valmiiksi pukeuduttava, en voinut olla tarttumatta vielä kolmanteenkin laululevyyn.

Siinä Forsell, Forsell Carmenin toreadorina koko kirjavassa komeudessaan! »John» esitti laulettavansa kaikuvalla, itsetietoisella äänellä ja ryhdillä. — Hellyin helakkaan nauruun — näin hänet edessäni siroine, vastustamattomine teatterisäärineen — kaikkien naisten ihastus! Forsell toreadorina — hahahaa — mainiota, mainiota!

Kaikki väsymykseni oli äkkiä kuin poispuhallettu, ja kiireesti ryhdyin juhlapukemiseni valmisteluun.

Ja juhlaksi muodostuikin konsertti. Kauniit sävelet, taiteellinen esitys korvissani ja mielessäni, tahdoin minäkin esittää jotain tositaiteellista ja lauloin, lauloin koko taidollani, tiedollani ja sielullani. Ilta oli yhtä huumausta ja iloa vain.

Palasin konsertistani isäntäni — lääkärin — sekä muutaman hänen ystävänsä seurassa. He olivat kaikki haltioissaan, niinkuin yleisö konsertissakin oli ollut, ja hetkessä käski isäntämme avata samppanjapullon, pari, kolmekin.

»Maljasi! — olit suurenmoinen.»

Naurahdin.

»Arvatkaapa mikä minut niin hyvälle laulutuulelle sai — sinä, katsoppas tuonne — tuota sinun gramofooniasi. Tuosta se tuli; ja nyt, jos tahdotte, niin soitatan teillekin jotain.»

Tuossa tuokiossa olinkin jo rientänyt koneen luo ja pannut sen käyntiin. Se soitti meille »In der Nacht» — one stepin — tuon meille kaikille niin »rakkaan».

»Muistoja, muistoja! Miten hupaista, tulehan niin tanssimme!»

Kaikki hyräilimme, lauloimme kuorossa gramofoonin mukana. Pyörtelimme, juoksimme, kiertelimme kuin hurjat. Naurusta ihan kyyneleet vuotivat. Yhä vaan soitto soi. Hullua, hurmaavaa tämä oli. Varsinkin kun herrani kanssa samassa paikassa kymmeniä kertoja olin pyörinyt, tuntui siltä, kuin jo aivan toisessa maailmassa olisin ollut. Vihdoin, täyttä kurkkua nauraen, kaaduimme sylitysten leposohvan kukallisille tyynyille.

Joku joukosta samppanjalasi kädessä huusi minkä jaksoi:

»Eläköön gramofooni!»

10. INHIMILLISIÄ LIITTOJA

He ovat nuoret, iloiset, onnekkaat, ja kesä on kauniimmillaan. He rakastavat toisiaan. Ei voi olla lempeä valtavampaa kuin on heidän! Se on yksinäinen laadultaan koko avarassa maailmassa, niin nuorekkaan hurja, niin lennokas, niin varma ja uhkarohkea.

He käyvät käsitysten ikäänkuin lentäen yli kukkivan maan. Pelloilla heilimöivät lemuavat apilaat, kurjenmiekat, virnat, ruusuruohot; pientareilla ylenevät jäykkinä, korskeina punakat piikkiohdakkeet. Päivä paahtaa, luonto huokuu tyytyväisyyttä. Tuulen hengettäret hivelevät ihmislapsia, joiden ympärillä, heidän kulkiessaan, korennot ja perhoset leikkien kaartelevat ja toisiaan ajelevat.

Tuolla jo on lehtimetsä! Laulaen se tulee heitä kohti. Kauemmas, honkaisille salomaille he eivät pyri; pehmeä on täällä sammalten koristama kallioinen maaperä. Heidän allansa hymyilee järvi. He nauravat, kisailevat, suutelevat toisiaan, ovat rakastuneet. Kaikki on yhtä elonhurmiota.

Heidän pyhitetty liittonsa tulee kestäväksi. Ikuisesti on heidän onnensa pysyvä, jatkuva muuttumattomana. Elämän ja iankaikkisuuden läpi he tulevat toisilleen kuulumaan, yksin vain toisilleen!

Näin he uskoivat.

Ja onnea näkyikin riittävän kautta vuosien; rakkaus kantoi yli vastusten, jopa tuskienkin.

Kuitenkin kyllästyminen jo alusta alkaen piilossa väijyi, kunnes se uskalsi, niin aivan, aivan huomaamattomasti hiipien lähennellä. Jokapäiväisyys haihdutti hellävaroin onnellisuuden kultaisen, hennon hehkun, pyyhkäisi sitten kovemmin käsin pois sydämen hellyyden, kaiverteli vihdoin terävin kynsin keskinäistä ymmärtämystä ja luottamusta, horjahutti sen vankkaa pohjaa. Lopulta se, niinkuin meren uliseva hyrsky, raateli, survoi hiutaleiksi jalojen tunteitten viimeiset tähteet —

Nyt he seisoivat kurjina, kylminä, köyhinä. Tuskinpa enää osasivat muistollakaan onnenpäiviään, ja pingoituksesta sitkeät siteet räminällä katkesivat.

Heidän tiensä erosivat.

Mies jatkoi hieman tyrmistyneenä tavallista, varmaa uraansa. Nainen otti kierrelläkseen vietteleviä, epävarmoja rotkopolkuja, kiitipä sitten yli aavojen vetten, joutui kauas kotoisilta mailtaan. Maailmalla hän kohtasi toisen miehen, joka häneen mieltyi. He mieltyivät toisiinsa kumpainenkin.

Elämää olivat he jo kokeneet. He seisoivat tosin vielä sen keskihelteessä, mutta myrskyöissä olivat he jo karaistuneet, vankistuneet. Kuumeentapainen tunnelma kuitenkin heidät yhdisti, elon mahla ei vielä ollut tyrehtynyt heidän suonissaan. Jonkinlainen kiihoittunut onni tuli heidän osakseen, mutta he eivät milloinkaan voineet unhoittaa, ettei elämä ole vain leikkiä. He tajusivat tuon tunnetun totuuden, että kukin sielunsa syvimmässä on ja on iäti oleva auttamattoman yksinäinen. Varsinkin he painoivat mieleensä, ettei mikään maailmassa voi olla pysyväistä, ettei pidä mihinkään täydellisesti luottaa.

He rakastivat toisiaan, mutta lakkaamatta he silti itselleen ja toisilleen vakuuttivat, että heidän suhteensa ei tule olemaan kestävää laatua. He toistivat: avioliitossa voi olla pitempiaikaista, tasaista, pysyväistä onnea, mutta miksi antautua niin vakavaan liittoon, koska sen loppu kerran kuitenkin on niin varmasti taattu! Vapaan liiton yhteiskunnallisesti luonnoton laatu ja luonne myöskin jo itsessään kantaa pirstautumista, mutta koska tällaisessa suhteessa ei anneta vannottuja lupauksia, ei liiallisia pettymyksiä myöhemmin myöskään voi ilmestyä. Ja voipa vapaassa sopimuksessa olla välkähtäviä riemuhetkiä, yliluonnollisen ihaniakin.

Aika kului. Riemuhetkiä heillä oli välkähtäviä, yliluonnollisen ihaniakin, joskaan niissä ei ollut ensi lemmen puhdasta, huimaavaa lentoa.

Aina kuitenkin jokin levottomuus, jonkinlainen kiihoittunut pelko heitä värisytti ja yhä he puhuivat rakkautensa lopun tulosta. Mutta kuta kiihkeämmin he sen lopun tuloa kuvittelivat, sitä hermostuneemmin, intohimoisemmin he toisiinsa takertuivat. Jokapäiväisyyden vainoliekit eivät koskaan päässeet heitä kärventämään, ja kuinka he elivätkään, syventyivät heidän tunteensa syventymistään.

Vihdoin he huomasivat ihmeekseen, että tästä hitosta, josta he oikeastaan eivät olleet mitään sen suurempaa toivoneet, olikin muodostunut heidän elämänsä kauimmin rehoittava, monivärisin onnenkukka.

11. OLEN VALOKUVIANI POLTTANUT

Olen seisonut uunin ääressä ja polttanut vanhoja valokuviani. Silmät haaveillen liekeissä, ajatukset maailmalla. Konemaisesti aina uuden kuvan olen heittänyt tuleen edellisen seuraksi. Mutta kuolleista elämään herätti katseeni yksi noista kuvistani. Sen ilme huulien ympärillä oli niin merkillisen elävä, sen hymy niin ihmeellisen eloisa. Liekit liehuivat kuvan ympärillä, söivät sen reunoja, nuolivat sen sydäntä, yhä vain tuo huulien hymy oli sama. Vihdoin ne liekit tekivät lopun kuvasta, mutta hymy vielä hiilloksessakin eli.

Tuossa oli kuvani, tässä minä itse — mikä eroitus? Noinhan minäkin elämäni läpi kuljen hymysuin. Liekkejä ympärilläni, jotka koettavat turmella kaikkea elävää, josta elän, liekkejä usein sielussani, jotka taitavasti jäytävät sydänjuuria ja survovat rinnan toivottomaksi — ja silti, aina sama hymy, pakon ja tottumuksen kaikkea pettävä hymy huulilla. — Vieläköhän hiilloksenakin hymyilen!

12. UNI

Mies ja nainen rakastivat toisiaan luvattomasti.

Lämmin, helakka oli kesäpäivä. He kulkivat huumeessa, rinnatusten, vuoristossa, ylös harjannetietä, jota reunustivat ruskearunkoiset männyt ja sinipunertavat, auringonpaahtamat kanervikot.

Heitä kiihoitti halu. »Oi katso», sanoi mies, »mikä tuolla, tuon pitkän, leveän penkin päällä, ylhäällä harjanteen laella, tien varrella!»

»Missä? — Vai tuolla. Miten kummallista! Täynnänsä pikkulintujahan on tuo penkki. Miten somaa; riennetäänkö katsomaan!»

Hän naurahti hieman lyhyesti ja hätääntyneestä He kiirehtivät tavoittelemaan pikkulintuja, mutta heidän mielessään oli penkki.

Tuskin olivat montakaan askelta astuneet, kun näkivät sivulta, suurten kivien lovesta, omituisen olennon nousevan.

Hän oli keskikokoinen mies; paksua, palleroista yläruumista kantoivat vaaleansinisiin kääreihin kierretyt, laihat sääret. Pää oli pullea samoinkuin ruumis, poskia peitti lyhyt, musta parransänki, silmät mulkoilivat ikäänkuin sivulta väijyen.

»Mikä tuo on! Miten vastenmielinen olento! Se kiertää meitä kohti ikäänkuin meitä vaanien. — Jo lähenee. Hyi, mikä seura — astukaamme tieltä sivulle.»

»Niin, tuolta lohkareelta voimme hypätä alas. Siinä on sitten toinen tie. Jos annat kätesi minulle, et satuta itseäsi. Hyppäys ei ole sen pitempi.»

He hypähtivät alas ja tulivat uudelle tielle, joka oli autiompi, kylmempi, epätasaisempi. — Mutta kun he varovaisuuden vuoksi katsahtivat taaksensa, oli tuo sama mies yhä heidän kintereillään.

»Mikä olet? Mahdatkohan olla kateellisten ihmisten tekemä tuonen henki, jonka nimeksi on pantu 'yleinen mielipide'!»

Mies ja nainen kiirehtivät kulkuaan ja seisoivat pian suuremman, ammottavan kuilun partaalla. — Mutta samassa jo outo mieskin oli tuossa, ihan heidän jäljissään.

»Ei auta muu kuin pyrkiä tuonne alaspäin, yhä pakoon. Tosin on nyt välimatka pitempi kuin äsken, mutta siellä pohjassa näen lumen peittävän maata sen verran, etteivät jäsenemme alasmennessämme voi loukkaantua kiviin. — Varo vaan, kun astumme askeleen avaruuteen, että kätemme eivät pääse luisumaan irralleen toisistaan. — — — Oh, Jumalan kiitos! Se onnistui, ja joskin nyt lumi takertuu jalkoihimme ja hiljentää vauhtiamme, pääsemme nyt pois tuon ilkiön silmien alta. Jaksathan vielä?»

»Jaksan, jaksan aina kuolemaan —»

Mies juoksi pitkin askelin ja veti kädestä naista, joka kylmästä tuskin enää taisi jäseniään liikuttaa. He vilkaisivat taaksensa.

Tuossa tuo hirviö yhä vain heitä seurasi. Pitkäkyntiset kouransa se ojensi heitä kohti, silmät kiiluivat kuin verenjanosta, hengitys läähätti, hirmuhampaat irvistivät hajallaan.

»Rakas, rakas», sanoi mies ja tarttui naista vyötäisiin. He seisoivat äkkiä korkealla, jäisen vuorenhuipun kärjessä. Heidän alleen oli ilmestynyt ääretön lumimeri. Hanget kylmät, mutta pehmeät.

»Ethän pelkää, omani? Tämä kiitäminen ilman läpi ahdistaa henkeä. Vauhti ikäänkuin vääntää ruumiin vyötäisistä poikki — sen olen unessa pudotessani kokenut — mutta jos koetamme puhua toistemme kanssa lakkaamatta, niin emme sitä niin huomaa.»

Ja niin he tekivät. Voimakkaasti he kiertäytyivät viimeiseen lujaan syleilyyn ja suorina he yhdessä syöksyivät alas ilman läpi.

»Tulkoon nyt kuolema — ja nyt se tuleekin. Kesähelteistä rakkautta emme koskaan saaneet, mutta silti me toisiamme, yksin toisiamme rakastamme.

Jäätykööt ruumiimme, silti tulisina palavat sielumme.»

Niin he puhuivat, ja kun he olivat kiitäneet avaruuden kautta, vaipuivat he syvälle lumihankeen, yhä syvemmälle, syvemmälle. Ja he tunsivat, kuinka heidän syleillessään heidän jäsenensä jäätyivät. Mutta heidän sielunsa sulivat autuaallisuudessa yhteen.

13. IKUINEN KAIPUU

Kesäaamu. Vaaleansinisilkkisessä makuuhuoneessa herää nainen. Pieni kello on jossain helähtänyt; norja, sorea palvelijatar on saapunut, tuoden tullessaan pienten pitsiliinojen koristamalla hopeatarjottimella höyryävän teen ja lämpöiset herkkuleivokset.

Palvelijatar vetää toisistaan erilleen raskaat verhot ikkunain edestä, jotka hän avaa, ja samassa tulvii niiden kautta muhkean rakennuksen altaaneilta tuhansien kukkasten hunajainen tuoksu. Aurinko täyttää myös hetkessä äsken vielä pilkkopimeän huoneen, kiehtoen hehkullaan naisen, joka venytteleikse untuvilla.

Hän lepää tuossa hiljaa, kädet ristissä päälaella, ahmien suviaamun suloa. Hänen olonsa on mukava, mutta hän ei huomaa sitä itse, tuntee ainoastaan, että jokin surutunnelma hiipii mielessä. Tuo tunne ei ole hänelle outo, sillä se on ollut hänen seuranaan syntymästä saakka.

Vihdoin hän nousee, käärii ympärilleen pehmoisen silkkivaipan, pistää valkoiset jalkansa siroihin, kultakankaisiin sandaaleihin. Häntä odottaa viereisessä huoneessa, tilavassa marmoriammeessa, hajuvesillä sulostettu, lempeä kylpy.

Hänen pukupöydälleen on siroteltu herkullisia kaunistushelyjä, erilaatuisia kalpeankellertäviä norsunluuselkäisiä harjoja ja esineitä aistikkaine kultanimikirjaimineen. Kimallellen tyylikkäästi hiotut kristallipullot tarjoavat kallisarvoista sisällystään — kauneutta, nuoruutta. Kaikkea tätä hienostunutta ihanuutta heijastavat suurehkot kuvastimet, joiden ääressä nainen istuu kauan, ikäänkuin huvikseen itseään taiteellisesti kaunistellen. — Mitä hän ajattelee? Onko hän onnellinen?

Ei, hän ei ole onnellinen, sillä yhä jokin painostaa hänen mieltänsä. Mikä? Miksi? — Hän ei sitä itsekään tiedä.

Onhan hänen elämänsä ollut harvinaisen rikas. Velttoudessa hän ei ole sitä elänyt; hyvillä töillä, jaloilla harrastuksilla on hän sen täyttänyt. Eikö tuo sitten ole kyennyt hänen mieleensä uurtamaan alati kestävän ja elävän tyytyväisyyden juovaa?

Ajoittain on hänellä, niinkuin kaikilla, ollut suruja, syviäkin, mutta tällä haavaa ne eivät häntä vaivaa. Juuri nyt ei mikään erityinen ahdistele hänen sieluaan. — Lohduton on suru, jolla ei edes ole olemisen syytä!

Ja päivä saapuu tuoden mukanaan kaiken hyvän, minkä se ylellisyysihmiselle on voinut varata — ystäviä, imartelijoita, huvituksia, taiteellista työtä, kulttuuritoimia ja nautintoja jos jonkinlaisia.