Part 4

Meidän musta ruuna seisoo rappujen edessä, valjastettuna uusien Turun kiessien eteen. On kirkas, lämmin paiste. Sen karva kiiltää ja valjaiden soljet ja pislait välkkävät ja istuinten häkkien puolapuut ovat sileät ja lämpimät. Istun takaistuimella lähinnä nuoremman veljen kanssa. Minulla on uusi koltti, uudet housut ja uusi lakki, jossa on oikea nahkalippa. Hypistelen sitä toisella kädellä, samalla kun toisella pitelen etuistuimen kaiteesta, etten retkahtaisi selälleni, jos ruuna nyhtäiseisi, kun paarmat ja kärpäset puree. Pikkuveli puristaa kaiteesta kahdella kädellä. Se jo kerran pyllähti maahan, kun ruuna riipaisi. Isä istuu etuistuimella, suitset kädessä. Äiti vielä viipyy. Sen on ensin pitänyt imettää ja nukuttaa kaikkein pienin ja viedä vähän suuremmat puutarhaan huoneiden taa poimimaan viinimarjoja, etteivät näkisi ja rupeisi itkemään, kun me lähdemme. Malttakoothan mielensä, kyllä tulee vielä heidänkin vuoronsa. Mikä sinne koko joukolla niinkuin mikäkin mustalaispartti, eikähän semmoinen joukko mahtuisi kiesseihinkään, eikä ruuna jaksaisi vetääkään mäkisellä matkalla.

"Eikö se jo ala joutua?" kiirehtii isä.

Samassa äiti tuleekin, käy vielä toimittamassa jotain ja nousee sitten viimein isän viereen.

"Minä menen avaamaan porttia!"

"Et sinä pääse alas."

Mutta minä pääsen alas ja saan portin auki ja kiinnikin, ja keikautan itseni takaisin ylös ja olen aika miestä mielestäni ja hoidan koko matkan pikku veljeä pitämällä kättä hänen selkänsä takana.

Olemme matkalla Vänninmäkeen, Repolaan, jossa meidän lehmät ovat kesälaitumella. Se on siellä jossain sydänmaan kylässä, jonne on hyvin mäkinen maantie ja suuria soita mäkien välissä. Niiden väet ovat meidän parhaita ystäviä. Ne tuovat meille kirkossa käydessään keltaista paksua piimää ja marjoja ja ohralettuja. Niillä on myös hyvin keltaista paksua voita.

Alkumatka on vielä tuttua. Jortanin kalliolle asti, jossa on oltu mustikassa. Siitä lähtee ison kiven kohdalta polku metsään. Nytkin sieltä tulee lapsia mustikasta, suut, posket ja sormet sinisinä. Tytöt niiaavat meille, minullekin, minä nyökäytän heille päätä niinkuin isä.

On kauhean paljon mäkiä, jyrkkiä ja pitkiä. Isä nousee aina mäen alla kävelemään ja minä myöskin.--"Istuisit kärryissä, eikö sinua väsytä?"-- "Ei väsytä". Ruuna vetää mutkitellen. Minä ihmettelen sitä siksi, että silloinhan sille tulee pitempi matka. Isä selittää syytä siihen, vaikka minä en ymmärrä, mutta tottapahan ruuna sen tietää, koska niin tekee. Miksi lienee tie mäen kohdalla leveämpi kuin muualla?

Tie laskee Holpanlahden rantaan. Isä ajaa veteen ja antaa ruunan juoda. Hyvin pieniä kaloja viilettää vedessä rattaiden välissä. Kaukana siintää suuri järven selkä ja sen yli näkyy Iivaara, jossa nyt ei olekaan enää Tapion linnaa.

Eräässä louhikossa tien vieressä on punaisia kiviä. Äiti sanoo, että niistä saa sinistä väriä. Toisessa paikassa on metsä kahden puolen tietä palanut mustaksi, rahtimiehet ovat sytyttäneet, ovat nekin huolettomia, kun jättävät tulen kuivaan sammaleen. On hirveän pitkä, suora tie rannattoman suon halki. Siinä tuntuu viileämmältä ja tuoksuu väkevälle. Äiti tahtoisi panna villahuivin meidän hartioille, mutta ei meillä ole ollenkaan kylmä.

Se mäki, joka näkyy suon takaa, ei ole vielä Vänninmäki, vaan Ryhälänmäki.--"Milloin tullaan perille?"--Isä ei sano sanovansa, sittenpähän näet. Ruuna lorottaa joka mäen alla, vaikkei olisikaan lorottamista--soh!

"Isä, saanko minä nyt ajaa?"

Isä antaa minulle ohjasperät, mutta pitää myöskin itse ylempää kiinni. Se sillä aina kiusaa.

"Isä ei saa pitää."

Isä antaa ohjakset kokonaan minulle ja panee sillaikaa piippuun. Minä hoputan ja saan ruunan vähän juoksemaankin. Tulee vastaan rahtimies, jolla on suuri parkkikuorma. Minä saan sivuutetuksi sen omin avuin, vaikkei rahtimies ollenkaan käännä.--"Ne ovat semmoisia junkkareita!"-- "So, so", sanoo äiti, "kuinka sinä niin?" Tie yhä nousee, minä saan yhä ajaa, koska osaan. Tulee taloja ja peltoja ja tuulimyllyjä, kokonainen kylä.

"Isän pitää sanoa, milloin minun pitää kääntää Repolaan."

"Joka tahtoo olla ohjaksissa, sen pitää itsensä myös tietää, mihin ajaa."

Minä kuitenkin ajan, vaikken tiedä. Luotan siihen, että isä kuitenkin sanoo. Ruuna kääntyy erääseen taloon. Minä käännän sen pois. Joku ukko seisoo portinpielessä ja portti on auki.--"Sivuko se nuori mies aikoikin ajaa?" Sehän on Repolan isäntä. Isä ottaa ohjakset ja ruuna riipaisee juosten pihaan.

Vai tämä nyt sitten on se Repola! Olen ensi kertaa näin kaukana kylässä. Minut valtaa hillitön uteliaisuus nähdä kaikki, mitä täällä on. Täällä ei ole mikään niinkuin meillä. Tämä on korkealla mäellä eikä missään ole järveä eikä rantaa. Kah, niillä on viisi aittaa rinnakkain rivissä, toinen toistaan pienempää. Kah, niiden välissä on sola, takana kasvaa tuomikko--siinä sitten olisi mainio olla piilosilla. Kah, tallin oven päälle on naulattu suuri lintu, siivet levälleen ja jalat hajalleen. Kurki! Isäntä on riisunut ruunan ja menee juottamaan sitä niittynotkoon. Minä menen perässä.

Siellä on suuri, syvä lähde ja sen vesi on niin kirkasta, että näkee pohjaan asti. Siitä lähtee maanalainen puro, joka vie lampiin ja lampi laskee jokeen ja joki järveen. Siinä voisi olla kalojakin, onko siinä kaloja? Onhan siinä kaloja. Mitä kaloja?--"Ruutanoita."--"Minkälaisia kaloja ne on, saako niitä ongella?"--"Elä mene liian lähelle, sen reunat saattavat pettää. Solahdat maan sisään." Minä ajattelen: jos olisin Kihovauhkonen, hyppäisin lähteeseen ja harrisin maan alitse meidän järveen. Sammal sihisee ja painuu allani ja minun sydänalaani vihlaisee somasti, kun hyppään pois.

Isäntä vie ruunan talliin ja niittää sille heiniä. Siellä on pieni varsa emänsä kanssa samassa karsinassa. Se pistää turpansa ulos ja minä uskallan silittää sen ylähuulta, joka on siloinen ja suloinen kuin Taaton tädin sametinsilkkinen ompelutyyny. Se imee emäänsä, ensin toista nisää ja sitten toista. Minkätähden se niitä muuttaa? Isäntä sanoo, että toisessa on syömistä, toisessa juomista.

Tupatiellä juoksee pikku koiranpentu vastaan, haukkua räiskäyttää ensin ja tulee sitten pyörimään jaloissa. Minä tempaan sen syliini.--"Saanko minä sen?"--"Saahan sen."--Nyt se on minun koira. Sen nimi on Otti. Se potkaisekse sylistäni ja ryntää pirttiin, minä jälestä. Siellä on pankon alla kolpperossa vasu, jonne se juoksee. Siinä on toinenkin aivan samanlainen. Sen nimi on Anti. Ne ovat niin yhdennäköisiä ja yhdenkokoisia, etten tiedä, mikä on Otti ja mikä Anti. Pikku poika tulee karsinasta ja selittää, että sen tietää siitä, että Otti on urosa ja Anti imisä. En tiedä, kuinka sen sittenkään tietää. Poika selittää. Ahaa! Sen pojan nimi on Taavetti. Sillä on housuja kannattamassa nahkainen solkivyö niinkuin aikamiehillä ja vyöstä riippuu tuppi. Sillä ei ole milloinkaan ollut puupuukkoa. Saisivat ne jo antaa minullekin oikean puukon.

Tupa on kauhean suuri, täällä vasta voisi tavattomasti telmiä. Hirveän isolle uunille vie portaat yhdestä ainoasta hirrestä, johon on koverrettu astuimet. Uunin kupeella on luukku, josta mennään lattian alle. Tupa on täynnä ihmeellisiä asioita. Vanha ukko istuu penkillä ja palmikoi tuohia.--"Mikä siitä tulee?"--"Konttihan tästä olisi tulevinaan, ei tiedä, tuleeko." Minä seison ja katson, kuinka hän näppärästi pistelee pitkiä tuohiliuskoja toistensa alle.--"Vieras on hyvä ja istuu", sanoo ukko. Minä istun ja hän alkaa puhutella minua kuin vertaistaan:-- "Kuuluuko sitä mitä vieraalle?" Minä tiedän, että silloin pitää vastata: --"Ei tuota mitään kiireelle kerrottavaa, mitä vain teille."--"Ei tuota meillekään mitään erinäistä, on ollut vain hyvät heinäilmat."--"On meilläkin ollut hyvät heinäilmat."--"Tänä aamuna tuo vähän sataa ramautti karjankynteen."--Olin aivan erikoisesti mielissäni siitä, että hän näin kohteli minua kuin aikamiestä ja istuuduin hänen viereensä penkille, vaikka olisi tehnyt mieleni lähteä telmimään Taavetin kanssa ja kiivetä uunille ja mennä katsomaan koiranpenikoita. Hän keskeytti hetkeksi työnsä ja alkoi kaivaa piippuaan rassilla, joka riippui kukkarossa, minkä hän oli vetänyt esiin housunkauluksen alta. Hän tyhjensi sen kouraansa, kääri neulanauhan kukkaron suun ympärille ja moksautti, päätään taapäin keikauttaen, piipunperät poskeensa. Sitten hän, mulauttaen minulle silmiään, ruiskautti hampaittensa välitse pitkän mustan märän kauas keskelle tuvan lattiaa. Minä teen vaistomaisesti saman, mutta se päättyy vain sihaukseen.--"Pitää painaa kieli hampaita vastaan ja ponnauttaa kurkkulaellaan, niin se lentää. Ähäh, jopahan lensi paremmin!"

On ilmaantunut kaksi pientä tyttöä meidän eteemme, molemmilla sormet suussa.--"Kah, ettekö te älyä, sydänmaan kollot, pistää kättä kirkonkylän nuorelle herralle." Tytöt sysäävät silloin kättä ja niiaavat minulle kuin aikaihmiselle.

Silloin aukeaa tuvan ovi ja eteisestä tulee tyttö kahvia kantaen. Joku toinen on avannut hänelle oven ja hän tulee keikuttaen tarjotinta ylhäällä päänsä päällä. Hänellä on ristikkäinen hame ja ristikkäinen lyhyt nuttu ja valkoinen esiliina. Hänellä on keltainen tukka, keskeä jakauksella, ja pitkä palmikko. Hän tulee minua kohti, tarjotin yhä ylhäällä. Sitten hän laskee sen minun eteeni ja katsoo minua hymyillen suoraan silmiin. Hänellä on punaiset posket ja poskissa kuopat.--"Olkaa hyvä ja ottakaa kahvia." En ole vielä koskaan ottanut itse kahvia; aina kun ovat kylässä tarjonneet, on äiti pannut sokerit ja kermat sekaan ja lautaselle vehnäset ja asettanut kupin eteeni pöydälle. Mutta kyllä minä osaan yhtä hyvin itsekin, ensin sokerin ja sitten kerman ja sitten vehnäsen.--"Panee enemmän sokeria sekaan", sanoo tyttö. Minä panen kaksi palasta. "Panee vielä, kun ovat niin pieniä." Panen kolme ja otan sitten vehnäspalan.--"Ottakaa toistakin sorttia." Kun olen tehnyt senkin ja huomannut, että se käy hyvin, nostaa heiskauttaa hän taas tarjottimen päänsä tasalle ja menee keikutellen ulos, ja joku toinen painaa oven hänen jälkeensä kiinni. Minulle on tuotu kahvia erikoisesti tupaan ja sitä varten on avattu ovia! Tytöt ja Taavetti seisovat ja töllöttävät minuun. Pitäisiköhän minun antaa niille vehnäsestäni? Mutta minä olen jo ahtanut sitä poskeni pullolleen ja harpin kiireesti kahvia, vaikka se polttaa niin, että sitä läikähtää koltilleni ja tahtoo vääntää suuta itkuun ja vesi kihoo silmään.

Taas tulee tyttö samalla tavalla tuomaan toista kuppia. Minä tiedän, että toinen kuppi aina ensin aiotaan ottaa ilman leipää ja että sokeri pannaan sekaan vasta, kun siihen kehoitetaan. Hän kehoittaakin ja istuu viereeni odottamaan ja antaa lapsille kullekin sokeripalasen ja piparikakun.

Vasta kun hän on lähtenyt, muistan, että enhän olekaan kiittänyt, ja juoksen hänen jälkeensä. Minussa on herännyt vastustamaton halu saada olla hänen kanssaan. Hän tulee minua vastaan toisesta tuvasta, kädessä suuri kivikuppi ja toisessa myöskin kivikuppi. Seuraan hänen mukanaan. Hän menee saunakotaan. Siellä on suuri muuripata, tyhjänä tulella.--"Tule vain, tule vain", kehoittaa hän minua. Hän alkaa paistaa otralettuja, nostaa kauhalla kupista lettuvelliä ja läväyttää sen padan pohjaan, jossa se kärähtää ja lemahtaa hyvälle nenään. Sitten hän kääntää sen ja paistaa toisen puolen ja antaa sen minulle. Se on hyvää, vaikka vähän polttaa. Hän katsoo minuun, nauraa vähän uutta paistaessaan ja minä nauran myös. Minun pitää vain syödä niin paljon kuin jaksan, mutta enhän minä enää jaksa. Itse hän ei syö, kokoo vain näppärästi kasaa korkeammaksi, lettua letun päälle. Pian on toinen kuppi tyhjä ja toinen kuppi kukkuranaan. Hän panee tyhjän kupin kumolleen täyden päälle ja antaa minulle kapustan ja me viemme ne yhdessä.

Minä juoksen hänen jälessään joka paikkaan. Hän menee aittaansa, siihen kaikkein pienimpään, se on ihan hänen omituinen omansa. Se on kuin leikkihuone. Hänellä on siellä hyvin pieni vuode nurkassa. Hän ei makaa siinä kenenkään kanssa, Taavetti vain makaa yläsillalla. Orsilla riippuu hänen vaatteitaan ja monet ihan uudet kengät, uudet pieksut, uudet ruojut ja uudet lipokkaat, ja sukkia ja sukkanauhoja, ja sen ukki on tehnyt sille virsut, jotka sopivat minunkin jalkaani. Äitinsä on kutonut ja ommellut sen vaatteet, mutta se on itse neulonut sukkansa ja kutonut sukkanauhat. Hän ottaa orrelta paitain välistä hajuheinäpalmikon ja pistää sen nenän alle ja käskee haistamaan. Se tuoksuu ihmeen hyvälle.-- Tunsin sen tuoksun sitten aina, kun hän muistui mieleeni. Sinäkin sitten aina keräsit sitä samaa tuoksuheinää liinavaatteittesi väliin--ja sait sen mukaasi viimeiselle retkellesi.

"Mikä tuo on?"

"Kannel--soitanko?" Hän näppäilee sitä ja hyrähtää lauluun. Sen silmät katsovat silloin jonnekin kauas aitan ovesta ulos minun ohitseni. Se kuuluu minusta hyvin kauniilta.

Meistä tulee yhä paremmat tutut. Hänen nimensä on Johanna.--"Lähdetäänkö marjaan?"--Me juoksemme maantien poikki tuulimyllymäen taa aholle hakaan. Siellä paistaa päivä niin lämpimästi, että kivet polttaa jalkaan. Johanna johdattaa marikosta marikkoon, kutsuu luokseen, kun löytää uuden, ja antaa minun aina poimia parhaat. Hän kaataa omasta tuohisestaan minun tuohiseeni eikä auta, vaikka panisin kuinka vastaan.--"Tokihan, tokihan!" Pian ovat tuohiset täynnä mansikoita ja vattuja ja on seassa muutamia mustikoitakin. Ne tulevat ensin pohjapeittoon, sitten melkein puolilleen, sitten enemmilleen kuin puolilleen, sitten piripintaan, sitten kukkuralleen.--"Nyt poimitaan suuhun." Minä poimin joka marjan suoraan suuhuni, hän kouraansa. En löydä enää.--"Tulehan tänne!... Suu auki, silmät kiinni!" Hän nakkaa suuni täyteen marjoja ja lähtee kirmaisemaan pois. Saavutan hänet vasta tuulimyllyn alla.

Hän istuu siellä kivellä ja siivoaa marjojaan. "Etpä saanut minua kiinni."--"Nytpäs sain!"--ja läiskäytän häntä selkään.--"Etpäs saanut!" ja hän heiskahtaa pois, ja kiertää myllyä ja kun olen saamaisillani hänet kiinni, hypähtää hän rappusille ja aikoo mennä myllyyn, mutta ovi on lukossa ja hän pujahtaa kaiteen alitse myllyn hännälle ja istuutuu siihen kahareisin. Minä teen samoin. Hivuttaun eteenpäin, hän vetäytyy selkä edellä saman verran pois. En saisi häntä kiinni, vaikka hänet tavottaisinkin, hän ei pitele käsillään, puristaa vain jaloillaan, mutta minä en uskalla irtauttaa käsiäni. Siirrytään, siirrytään, hännän päässä minä hänet otan, hän ei uskalla hypätä alas. Mutta hän uskaltaa ja seisoo jo maassa kivellä kädet ojona minua kohti. Minä putoan hänen syliinsä, me kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen.--"Koskiko sinuun, nätti poika?"--"Ei koskenut"--vaikka koski.--"Anna, kun puhallan."--Hän puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sitä esiliinallaan. En itke, en vaikka, vaan nauran ja käyn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!", johon hän sanoo: "Saitpas."

Ja sitten hän pyörii myllynä kantapäillään, kädet siipinä, hame kellona hulmuten, ja minä myös, ja me pyörimme niin kauan, että kaadumme.

Ja sitten me olemme pallosilla pihamaalla ja se päivä menee kuin ryöppy, kunnes hänen äitinsä huutaa hänet lehmitarhaan ripsumaan. Me ripsumme yhdessä, toinen toisella puolen lehmän. Sitten Johanna lypsää oman nimikkolehmänsä ja minä ripsun.

Isä ja äiti ja pikkuveli ja isäntä tulevat ristiäisistä toisesta talosta ja isäntä taluttaa ruunan tallista ja alkaa valjastaa. Äiti huutaa minua tulemaan.--"Elä mene, jää tänne", kuiskaa Johanna lehmän alta. Minä nakkaan ripsuni pois ja juoksen sanomaan, että tahdon jäädä tänne iäksi päiväksi. Kaikki nauravat ja isä nostaa minut takaistuimelle pikkuveljen viereen.--"Jäi se Otti ottamatta", sanoo isäntä porttia avatessaan, mutta ruuna riuhtaisee menemään. Minulla on niin paha mieli, etten osaa edes itkeä. En saanut heittää hyvästiäkään. On täysi työ pysytellessäni kiinni, kun ruuna karkaa täyttä vauhtia alamäessä. Kun se viimein hiljentää vauhtiaan vastamäessä, sanoo äiti kietoessaan harsohuivia ympärilleni iltakylmässä:--"Olisiko sinun kovin mielesi tehnyt sitä koiranpenikkaa? Tuodaan sitten toissa kertana." Sitten hän sanoo isälle: --"Kovin siisti ja korea tyttö se Johanna." Jos hyppäisin alas, niin etteivät näkisi ja karkaisin metsään ja sitten juoksisin sieltä sinne! Mutta isä ajaa kovasti illan viileässä. Tuulee vastaan milloin kylmää ilmaa notkopaikoissa, milloin lemahtaa lämpimämpää kovemmilla mailla.

En muista, miten tultiin kotiin. Minulla oli vielä maata pannessani niin ikävä, että rintaan koski.

Odotin, että Johanna tulee pian meillä käymään kirkossa käydessään ja tuo silloin sen koiranpenikankin. Hän tulikin, ei kuitenkaan sinä kesänä, vaan jonain toisena; mutta hän ujosteli minua ja minä ujostelin häntä. Emme osanneet täällä meillä olla eikä leikkiä sunnuntaiaamuna. Minulla ei ollut mitään näyttämistä hänelle. Hän meni kirkkoon ja sieltä suoraan kotiinsa. Mutta se ei ollut se muisto, joka hänestä minulle jäi, minulle jäi hänestä ainaisena miellyttävänä suloisena muistona jotain siistiä, reipasta, ystävällistä ja hellää, joka oli sanonut minua nätiksi pojaksi, joka oli puhaltanut otsaan ja kuiskannut lehmän takaa, etten menisi, vaan jäisin--ja olisin jäänytkin, jos ei minua olisi temmattu pois, ehtimättäni heittää edes hyvästiäni.

Herään eräänä aamuna siihen suloiseen tunteeseen, että on tekeillä jotain erikoista, mutta en heti saa selville mitä. Missä olen? En ole tavallisessa vuoteessani isän selän takana. Olen huoneessa, jossa ei ole ikkunaa. On kuin tuikkaisi tähtiä, mutta jostain hyvin läheltä. Nenääni tuoksahtaa lampaan villan haju. Nyt muistan: olen aitassa nahkasten alla. Samassa muistan kaiken muunkin ja pöllähdän pelästyksissäni ylös. Olenko nukkunut liian kauan, onko myöhästytty?--"Nouskaa, nouskaa! On lähdettävä heti!"--Ovi aukeaa.--"Ei ole vielä mitään kiirettä, vielä te ehditte." On pieni pettymys, että täti sittenkin on noussut, vaikka oli sovittu, ettei kukaan nouse herättämään. Mutta hänellä on aitan rappusilla kahvit ja maidot ja voipullat. Ja jospa nyt täti nousikin, kunhan eivät muut. Kaikki ne nukkuvat vielä, niinkuin oli sovittu ja päätetty, lehmätkin tarhassaan. On vielä puolihämärä, en ole koskaan ollut ylhäällä ennen auringonnousua. On vähän kylmä ja raput ovat märät.

On niin mukavaa, että äiti vielä nukkuu, uutimet alhaalla, vaikka lapset ovat ylhäällä. Olisi mukava mennä naputtamaan ikkunaan. Mutta me liikumme hiljaa, varpaillamme. Ei saa puhua kovaa, hss! Juomme ääneti kahvia ja silmät tuntuvat jotenkuten suuremmilta ja kuin pyrkisivät yhä vielä suuremmiksi. Siinä on seinää vasten ongenvapani ja jokaisen meidän pieni eväskonttimme. Ne ovat kasteesta märät, mutta hiekka niiden alla on kuiva ja valkea.

Me olemme lähdössä koko päivän retkelle Suurelle suolle lakkaan. Se on maantien takana ja monen mäen takana, mutta kyllä me sinne osaamme. On siellä oltu ennenkin aikaihmisten kanssa. Siellä on lampi suon laidassa, josta saa kaloja, minulla on ongenvapa, muilla vain tuohiset, pikkulapset saavat poimia lakkoja, sillaikaa kuin minä ensin ongin ja sitten paistan nauriita, joita sieltä saa meidän halmeesta. Näin on aikoja sitten tarkkaan tuumittu ja päätetty.

Me lähdemme hirmuisen totisina, peräkkäin, kontit selässä ja marjatuohiset hattuna päässä, niinkuin marjamiehillä on tapana. Tie vie navetan taitse haan läpi notkoon. Metsän sisus on hämärä, puista rapisee kastetta ja kumahtelee tuohisiin, oksain välit ovat täynnä hämähäkin verkkoja. Notkossa on usvaa, niin ettei näy suohauta eikä liinaliko, vaikka ne ovat ihan tien vieressä. Siitä puhaltaa tavi ilmaan ja lentää meidän ylitse ränkättäen järvelle päin. Me hätkähdämme juoksemaan ja juoksemme yhtä menoa rinteen ylös, jolloin leipäkannikat kolahtelevat konteissa. Yhtäkkiä on vastassa ulkoaidan veräjä, niin tukeva ja juhlallinen ja ankara--koska sen läpi ei ole ennen saatu mennä yksin-- että tuskin uskallan pudottaa alas veräjäpuun. Samassa kuuluu kotoapäin rykimistä ja kolahtelemista ja minä pujahdan pian läpi, niinkuin ehtiäkseni jotain piiloon. Ollaan ulkometsässä, korkeassa harvassa hongikossa. Täällä naapurin vihainen härkä aina mylvii. Vaikka minä tiedän, että se ei nyt ole täällä, vaan sydänmaalla laitumella eikä sitä siis tarvitse pelätä, niin minä pelkään sitä kuitenkin ja tunnen sen pohkeissani. Tekisi mieleni juosta, mutta minä en juokse. Järvellä ränkättää taas se tavi. Tie nousemistaan nousee ja tullaan sille korkealle harjulle, josta näkyisi kirkko ja pappila ja Koiraniemi ja meidän talon katot ja koko maailma, jos ei olisi niin sakea usva. Suurta suota ei näkyisi, sillä se on vielä korkeamman harjun takana.

Laskeutaan alas ja töksähdetään yhtäkkiä maantiehen. Se menee jonnekin hyvin kauas Kajaaniin, jossa on talvella markkinat. Kuuluu kärryjen kolinaa. Emme ehtisi enää maantien yli, ennenkuin se tulisi törmää laskien kohdalle ja näkisi ja turmelisi marjaonnen. Pysähdymme näreikköön. Se on isä, joka tulee pitäjältä. Se ei huomaa, ei tiedä, että me olemme tässä. "Papp--!"--"Hss!" Se ei kuullut, se menee! Me sitten kiireesti maantien yli. Pikkusisar kaatuu ojaan ja aikoo purskahtaa itkuun, mutta ei purskahdakaan, kun me puhdistamme sen vaatteet ja irvistelemme sille, niin että se viimein nauraa ja me nauramme kaikki. On kuin olisi oltu kauhean kauan matkalla. Koti on jossain hyvin kaukana missä lie.

On noustava hyvin jyrkkä kivikkotörmä, sakea näreikkö ensin, sitten lepikko, sitten koivikko. Kun päästään harjun laelle sen suuren kiven luo, näkyy siitä jo vähän suurta suota häämöittäen metsän läpi. Toinenkin rinne on alussa niin jyrkkä, että on tartuttava vesoihin kiinni. Sitten se ei enää ole niin jyrkkä. Me lennämme suin päin suon reunaan ja nakkaamme tuohisemme eteemme maahan huutaen kaikki yhteen ääneen: "Kipperin kapperin marjoja täyteen! Sinun tuohisesi kumolleen, minun kohdalleen!"

Silloin kuuluu mahdoton parahdus, ensin yksi, sitten toinen, muuttuen pitkäksi parkunaksi ja kirkunaksi, ja lammen päässä suolla seisoo kurkilauma, kaulat kurkallaan, nokat aukeillen ja siivet iskien. Samassa ne nousevat lentoon ja kiertävät lammen ja tulevat meidän kohdallemme melkein puiden tasalla lentäen, jalat roikkuen pitkinä ja siivet havisten, ja käännellen päitään ja koukutellen kaulojaan. Muut lapset huutavat niille vastaan: kurkluu! kurkluu! matkien niiden ääntä ja rynnäten heti lakkamättääseen, mutta minä seison kuin tyrmistyneenä enkä pääse liikahtamaan paikaltani. Kurjet vaakkuvat suota pitkin, kiertävät sitä kohoten vähän korkeammalle, yhä kirkuen ja kadoten viimein usvaan. Vielä kauan sen jälkeen, kun ne ovat menneet, kuuluu niiden huuto, ensin loittonemistaan loitoten, sitten taas niinkuin yhdestä kohti. Se kuuluu pitkin päivää silloin tällöin. Ne ovat yhä kuin meille vihoissaan, niinkuin toruisivat. Minä tiedän, että siellä on vielä toinen suo, niin laaja, ettei rantaa näy ja sen keskessä on lampi, jolle ei pääse muuten kuin suksella, ja jossa on hirmuisen isoja haukia ja mustia ahvenia ja sen rannalla kauheasti lakkoja, että niitä saisi mättäistä lapiolla lykäten. Koetan onkia, mutta saan vain muutamia pikku ahvenia. Enkä viitsi poimia lakkojakaan. Kuljeskelen metsässä ja koetan päästä semmoiseen paikkaan, josta näkyisi kurkien suo. Se näkyy koivun haarasta, johon kiipeän, ja sen takaa näkyy vaara, josta nousee kasken savu, mutta kurkia ei näy. Nyhdän nauriita halmeesta ja teen risukokon suon reunaan, jonka tuhassa paistan nauriit. Kaikkien nenät ja posket nokeutuvat niitä syödessä ja ne nokeavat niitä vielä tahallaankin. Niillä on kauhean hauska ja kun kurjet kerran taas siellä kirkaisevat, niin ne matkivat niitä, mutta minä en voi. Tahtoisin vain päästä niitä sinne näkemään, ja vielä minä kerran pääsenkin. Tämä suo on kauhean pieni ja mitätön, tuommoisten pikkulasten suo.

Kun tullaan illalla kotiin, ovat äiti ja täti maantiellä vastassa.--"Äiti ja täti, me on saatu hirveän paljon marjoja! Kaikki kontit täyteen!"-- "Äiti ja täti, me paistettiin nauriita ja syötiin!"--"Sen olette näköisiäkin."--"Äiti ja täti, mepä nähtiin kurkiakin!"--Ne sanovat sen niin, kuin niiden näkeminen ei olisi ollut sen kummempaa kuin marjain poiminta ja naurispaistikkaiden paistanta. Minulle se oli semmoista, josta en olisi osannut kenellekään puhua.

* * * * *