Part 3

Lopettaessani viime kirjeeni piti minun vaeltaa eräälle Ombergin paikalle, jota sanotaan 'Yhdeksitoista pyökiksi'.

Täällä kasvaa, kuten nimitys ilmaisee, pyökki, ja ylen ihmeellinen pyökki, jonka ikää ei tiedetä. Yhteisestä kannosta kohoaa kyynärän korkeudelta maanpinnasta useita jättiläismäisiä runkoja, joita ennen aikaan lienee ollut kaksitoista; ja sen vuoksi puu onkin saanut 'Apostolien pyökin' nimen. Mutta eräs haaveellinen talonpoika — niin kertoo tarina — piti pilkkana ja häpeänä sen, että Juudaksella oli paikkansa toisten opetuslasten joukossa, ja sen vuoksi hän hakkasi yhden rungon; sen jälkeen puu sai saman nimityksen, joka sillä on vielä tänäkin päivänä, nimittäin 'Yksitoista pyökkiä'. Nyt nämä yksitoista pyökkiä ovat kuitenkin lahonneet yhdeksäksi, joista kaiketikin kolme pian seuraa tovereitaan. Mutta kuusi jäljelläolevaa yhdessä muodostavat pienen kammion, johon voi mahtua 8—10 henkilöä, ja ne saattavat vielä kestää muutamia vuosisatoja.

Menin nyt katsomaan tätä paikkaa, jonka näkemistä yksikään matkustaja ei lyö laimin... Mutta kadun, että viime kirjeessäni nimitin seikkailuksi sitä, mikä oli ainoastaan mitä yksinkertaisin sattuma; senpä vuoksi saan nyt liittää sen 'oikaisujen' joukkoon."

— Ahaa, ajatteli Agneta-rouva vetäen syvälle henkeään, — tuleeko vanha ujous jälleen esille!

... "Ei, en joutunut siellä mihinkään seikkailuun: sattui ainoastaan, että minä lähtiessäni 'Yhtätoista pyökkiä' ympäröivästä puistosta katsahdin puuhun ja huomasin silloin tuossa pikku komerossa aivan nuoren tytön — niin, siinä kaikkityyni! En puhunut hänen kanssaan, hän ei edes huomannut minua; mutta paikalta, jolla seisoin, saatoin nähdä hänen jokaisen kasvonpiirteensä, ja saatanpa todellakin sanoa, etten koskaan ennen ole nähnyt niin kauniita kasvoja, niin hienoja, niin kirkkaita, niin lempeitä. Hän teki jotakin käsityötä, mutta antoi sen usein vaipua polvilleen silittääkseen pientä vaaleankeltaista vuohta, joka seisoi pystyssä puuta vasten ja siveli päällänsä hänen pikku jalkaansa. Väliin hän istui kuunnellen, miten muutamat siivekkäät ystävät puunlatvasta hänelle lauloivat. Hän alkoi itsekin laulaa, ja minusta tuntui kuin tuulenkannel olisi soinut hiljaisessa huminassa, ja tunsinpa, etten olisi väsynyt, vaikka olisin pysynyt piilopaikassani iltaan asti. Mutta katselinpa häntä miten paljon tahansa, en kykene sanomaan, oliko hänellä tumma vai vaalea tukka, oliko hänellä siniset vai mustat silmät, oliko hän pieni vai suuri, näin ainoastaan kokonaisuuden, ja tämä kokonaisuus minusta muistutti vestaalin kuvaa, joka ujona ja peläten kosketusta maan kanssa oli paennut sen ja taivaan välille.

Mutta äkkiä minua mitä epämiellyttävimmällä tavalla häiritsi räikeä ääni: 'Alma, Alma, mitä nyt, mitä tämä on — onko kello seisahtunut, mitä?'

En kykene kertomaan, miten minua kiusasi nähdessäni nuoren tytön sävähtävän kuin sähköiskusta! Tuossa tuokiossa hän lensi puusta; mutta ennenkuin oli saanut irti oksaan tarttuneen hameenpoimun, tuli eräs mies esille pensaista — ja noiden kasvojen, koko tämän henkilön veroista en ole myöskään milloinkaan nähnyt.

Huomasin hänet vanhahkoksi mieheksi, vieläpä melko vanhaksi, mutta hänen kasvonpiirteensä kuten koko käytöstapansakin osoittivat ihan harvinaista vilkkautta. Hän oli keskinkertaista pitempi, vankkarakenteinen ja kuitenkin solakka. Teräväpiirteiset kasvot osoittivat rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja eloisat, tummat silmät, jotka loistivat ja säkenöivät kuin tuli ja liekki, osoittivat vireän sieluntoiminnan säilyneen vielä tällä iällä. Hänen yllään oli lyhyt tumma arkinuttu ja päässä vihreä kokardilakki. Toisessa kädessään hänellä oli piippu — ja kainalossa ruokokeppi [piirretty todellisuudesta. _Tekijä_.] — toisessa kello, jonka hän heti tulonsa jälkeen kiivaasti ojensi tyttöä kohti, samalla kun hän peräti ärtyisesti ääntäen ja elehtien komensi: 'näytä kelloasi!'

'Ah, isä', vastasi tyttö, 'en ymmärrä, miten saatoin noin unohtua!' Ja kumartuen hän painoi pikku huulensa vanhan herran käteen, joka — herra nimittäin — ei silti suinkaan sulanut ystävälliseksi, vaan hypähti syrjään, ikäänkuin tätä heltymistä peläten. 'Sinä olet tunteellinen hanhi, Alma, oikein sietämätön pikku hanhi, tuhat tulimmaista, joka et sovellu ylijahtimestarin tyttäreksi enempää kuin minun huonoin pyssyni... minun huonoin pyssyni, — etkö luule, että siitä on enemmän hyötyä kuin sinusta? Mitä? No vastaa, äläkä tuijota ruohoon noilla lemmikkisilmilläsi sensijaan että katsoisit isääsi!'

'Voi, isä!'

'Voi, isä — niin, siinä on kaikki mitä kykenet sanomaan, luulen ma! Toista oli äitisi, autuaasti nukkunut vaimo-vainajani: hän sai minut ärtymään kymmenesti päivässä. Hän oli oivallinen nainen, itse järjestys. Kylläpä hän olisi hävennyt sinua, jos vaan olisi elänyt ja nähnyt, ettet ollut muistanut tulla päivällispöytään etkä pitänyt ruokarauhaa; ja hän olisi hävennyt silmät päästään, jos sitten olisi nähnyt sinun seisovan tuolla tavalla kuin mikäkin madonna, sensijaan että vähän kieltäsi liikuttaisit.'

'Mutta mitäpä sanoisin, isä-kulta, kun olen näin hairahtunut?' kysyi tyttö ja koetti huomattavasti ponnistaen katsoa isäänsä silmiin.

'Mitäkö? Mitä hyvänsä — kun et vain ole vaiti!... Ah, minun autuas vaimoni! Söin kaksi kertaa niin paljon hänen eläessään: suutahdukset ärsyttivät ruokahalua — sellaista naista ei ole enää tässä maailmassa. Mutta mene nyt kotiin, ja pidä silmäsi auki: täsmälleen kello kolme sinulla on kahvi pöydällä!'

Juuri kun tyttö oli rientämäisillään pois, huusi isä hänet takaisin — ja minä olisin halunnut puristaa tuon kummallisen vanhan herran kättä, kun hän yhtä karkealla äänellä, joskin silmät olivat saaneet aivan toisen ilmeen, komensi: 'suutele minua!' Ja silloin tytär kavahti hänen kaulaansa, ja hänen hienot poskensa hehkuivat ilosta ja punastuksesta, kun isä laskien kätensä hänen leukansa alle suuteli häntä otsaan, jonka jälkeen hän nopeasti katosi metsätietä, ja tytär — pikku kili mukanaan — laskeusi mäkeä alas.

Kas, siinä koko seikkailuni! Olin nähnyt ylijahtimestarin tyttärineen.

Illalla menin Hjo'hon, missä viivyn vielä pari päivää silmäilläkseni takaisin suloiseen Ombergiin ja iltausvissa nähdäkseni, miten kasakkani ottelevat Vetterin ulapalla...

Teidän Karl August."

— Ja siinä koko seikkailu, — sanoi Agneta-rouva kiertäen kirjeen moniin poimuihin. — Hän matkustaa kyllä näkemättä vestaaliaan. Voi minun yksinkertaista poika-parkaani, sinusta ei tule koskaan oikean seikkailun sankaria!

Mutta jätämme nyt Lindaforsin ja seuraamme Karl Augustia.

VI.

Kymmenen päivää Ombergista paluunsa jälkeen Karl August oli vielä Hjo'ssa.

Joka päivä hän sanoi itsekseen: "Huomenna pitää ajatella matkaa", mutta huomispäivän tultua hän istui jälleen lempipaikallaan lehtevän rannan turvepenkillä, luoden silmänsä vastakkaisella rannalla olevalle vuorelle.

Herra ties eikö paikkakunnalla yleinen sananlasku: "ken on saanut Hjo'n hietaa kenkäänsä, ei hevin sieltä erkane", vihdoin olisi toteutunut Karl Augustissakin, jollei hän itse eräänä päivänä, aivan omatta syyttään, olisi joutunut erään arvoisan porvarin tuttavuuteen, joka kauan oli kiinnittänyt huomionsa yksinäiseen muukalaiseen ja nyt lähestyi häntä ainoastaan ystävällisestä halusta mahdollisesti tehdä hänelle jonkun palveluksen.

Puhe kääntyi ensiksi Vetteriin, sitten Visingsöhön sekä vihdoin Ombergiin ja sen ihmeellisyyksiin, vaikkakin Karl August salaisesta vastenmielisyydestä koetti sitä karttaa. — No, — sanoi kohtelias kaupunkilainen, — mitä piditte, herraseni, vuorihahmoista; eivätkö ne olleet luonnollisia — etenkin Neitsyt?

— Neitsyt? — toisti Karl August; ja jollei hän olisi muistanut vanhaa herraa, jolla oli salamoivat silmät ja harmahtava pörröinen tukka, olisi hän melkein ollut valmis lukemaan "Yhdentoista pyökin" ilmestyksen niiden utukuvien joukkoon, jotka silloin tällöin liihoittelivat hänen mielikuvituksessaan. — Mikä kumman neitsyt? — kysyihän tyyntyneempänä. — Onko se saari?

— Ei suinkaan, mutta itse vuoressa, meren puolella, n.s. "Läntisten seinäin" kohdalla riippuu tahi kurottautuu järven yli kumman näköisiä kallioita, jotka erilaisten muotojensa mukaan ovat saaneet enemmän tahi vähemmän sattuvia nimiä, kuten Neitsyt, Munkki, Saarnastuoli j.n.e. Niitä kalliohahmoja minä tarkoitan. Mutta Neitsyt ei ole mikään kivikuva, vaan kellertävä piirustus sileällä kallioseinämällä.

— Silloin tahdon matkustaa Ombergiin vielä kerran! — huudahti Karl August hänelle aivan harvinaisella vilkkaudella. Ja ylen tyytyväisenä siihen, että oli keksinyt niin hyvän verukkeen, jonka nojalla saattoi uudistaa käyntinsä, hän kohteliaasti hyvästeli uuden tuttavansa, kiitti tiedoista ja kiiruhti pois, laittaakseen kaikki matkakuntoon auringonnousuksi.

Sinä päivänä oli ilma hiostava sekä mailla että vesillä. Vetter oli niin levollinen ja tummansininen, että vene väkineen kaikkineen selvästi kuvastui sen kalvoon. Purjeiden käyttäminen ei tullut kysymykseen; ja päivä oli jo kulunut melko pitkälle Karl Augustin lähestyessä Hevossaarta.

Mutta ilman syytä ei Vetter ole tullut tunnetuksi oikullisesta vaihtelevaisuudestaan. Tuskin oli pieni tuulenpuuska alkanut pullistaa lerpallaan riippuvia purjeita, kun myrsky äkkiä puhkesi, ja Vetter oli kuin kiehuva pata.

Näemme kuitenkin Karl Augustin vakavan ponnistelun jälkeen nousevan maihin; ja iloisena siitä, että selviytyi onnellisesti vaarasta, sijoittuvan Hevossaaressa vanhaan asuntoonsa.

Kohta päivällisen jälkeen myrsky taukosi. Tuli jälleen täysin tyven, vieläpä mitä suloisin ja viehättävin ilma.

Sydän lämpöisenä ja avoimena luonnon vaikutelmille Karl August kulki lukuisain pyökki- ja lehmusholvien alitse Alvastraan päin, lakkaamatta harkiten keinoa, millä pääsisi ylijahtimestarin virkataloon. Mutta vaivasipa hän aivojaan miten hyvänsä, asia ei sittenkään hänelle selvinnyt. Sillä tuo peräti yksinkertainen keino, että menisi sisälle pyytämään lasillisen vettä, tuntui hänestä jokseenkin narrimaiselta, kun hän kerran tuli kuuluisalta luostarilähteeltä. Mutta kuitenkin, jollei mitään muuta ilmenisi, hän päätti voittaa ujon saamattomuutensa, joksi hän sitä itse nimitti: päätti astua ainakin portista puistikkokäytävään. Kaikki muu sai jäädä sattuman varaan.

Samalla kun sankarimme kuljeksi näissä ajatuksissa ja silloin tällöin koetti tutkiskella niitä käytöstään ja ulkomuotoaan koskevia pikku etuja, joita Herra oli hänelle suonut, oli taivas alkanut tummua, ja ilma tuli jälleen painostavaksi. Siitä hän teki sen johtopäätöksen, että rajuilma ukkosineen, sateineen paremmin kuin mikään muu auttaa häntä hänen pulastaan. Mutta ylijahtimestarin virkatalo oli vielä pitkän matkan päässä, ja yhteenkasaantuvat mustat pilvipatsaat osoittivat kyllin selvästi, ettei tien päähän ehtinyt ennen rajuilman tuloa.

Ukkosenjyrähdys, jota seurasi voimakas pyörretuuli, antoi merkin, ja tuossa tuokiossa taivas oli musta kuin yö. Mutta salamat saivat sen liekehtimään; ne lensivät sihisten halki avaruuden; hieta tuprusi tomupyörteinä maantietä pitkin; ukkonen jylisi ja sade valui virtanaan. Karl August joudutti askeliaan ja oli iloinen saadessaan suojaa Alvastran luostarinraunioista.

Tässä hän hämmästyksellä kuunnellen ukkosen kaikua vuoressa oli viettänyt suunnilleen neljännestunnin ajan. Välähtipä silloin kirkas salama, valaisten kaukaisemman holvin, niin että hän sen loistossa oli tuntevinaan vaalean hameen hulmahduksen. Mutta kun muuri osui eteen, ei hän nähnyt kyllin selvästi, menemättä avoimelle paikalle. Siksi hän kurottautui sen ulkopuolelle mahdollisimman pitkälle, ja — kiivaasti sykkivin sydämin, henkeänsä pidättäen, huomasi kauniin Alman kasvonpiirteet, "Yhdentoista pyökin" luona näkemänsä unohtumattoman ilmestyksen — tuon tytön, johon hänen ajatuksensa aina kohdistuivat.

Olkihatun asemesta, joka oli hänen jalkojensa juuressa, hän oli sitonut nenäliinan päänsä ympäri ja istui näin kivellä nojaten otsaansa käteen.

"Pelkääkö hän vai rukoileeko hän Jumalaa?" kysyi Karl August. Mutta oli miten hyvänsä, esittäytyminen tuntui hänestä yhtä sopimattomalta. Silloin tyttö kuitenkin kohotti päätänsä: kasvoilla oli hento kalpeus, silmät olivat kyynelissä ja kädet ristissä. Hän katseli ihmeisesti pelokkaana ympärilleen, mutta silloin Karl August ei muistanutkaan vetäytyä takaisin — Alma huomasi hänet ja huudahti hiljaa.

Nyt oli aivan mahdotonta jäädä paikoilleen, ja se olisi myöskin ollut sopimatonta ja anteeksiantamatonta. Hänen ensimäinen velvollisuutensa oli rauhoittaa tyttöä. Ja juuri sen vuoksi, että nuori tyttö näytti niin pelokkaalta, niin kauhistuneelta, sai Karl August rohkeutta. Reippaasti hän astui tytön eteen, ja huomatessaan hänen vapisevan sanoi syvään kumartaen ja äänellä, jonka piti herättää ja joka myös herätti luottamusta: — Suokaa anteeksi, että matkustava vieraskin on hakenut turvaa täältä!

Alma vastasi hymyllä, joka ilmaisi avointa, lapsellista hämin sekaista ilahdusta.

— Jos uskaltaisin tarjota palvelustani, — jatkoi Karl August, — niin juoksisin noutamaan hevosen ja ajopelit — ja jos saisin luvan...

— Ei, ei, älkää tehkö niin! — huudahti tyttö hieman kiivaasti. — Asun aivan lähellä; sade kai pian taukoo, ja minä menen kotiin.

— Ylijahtimestarin asuntoon! — lisäsi Karl August ja punastui samalla ajatellessaan, että oli ilmaissut salaisuutensa.

— Niin, isäni asuu siellä.

— En tahdo vaivata! — lausui Karl August hetkisen vaitiolon jälkeen. — Minun on kenties mentävä takaisin kirkonholviin?

Alma kohotti katseensa: hänen hienoille kasvoilleen, joissa niin selvästi näki veren jokaisen ailahduksen, lehahti lievä puna. — Pelkään kovin! — sanoi hän sekä viehättävällä että kainolla suoruudella.

Tuntien itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen elämässään, onnelliseksi sen johdosta, että oli saanut oman itsensä vuoksi sellaisen katseen niin viehättävältä olennolta, joka ei saattanut aavistaa, ei välittänyt siitä, että hän oli suuren ruukin ja kahdenkymmenen tilan omistaja, kumartui Karl August enemmän kauniiseen naapuriinsa päin.

He olivat jälleen ääneti, ainoastaan silloin tällöin lausuen yksinäisiä sanoja ukkosenilmasta ja sateesta, joka lakkaamatta virtasi maahan. Joskus he yht'aikaa silmäilivät luostariin päin, jolloin tapahtui, että heidän katseensa kääntyessään yhtyivät ja arasti karttoivat toisiaan.

Mutta silloin leimahti salama, niin terävä ja häikäisevä, että rauniot näyttivät kokonaan olevan tulessa ja liekissä, ja salamaa seurasi räjähdys, jonka kauhea jyry kuului kauaksi ympäristöön.

Muutamia minuutteja Karl August oli aivan huumaantunut. Mutta kun äärettömän suuri pilvipatsas kohosi raunioista aivan läheltä sitä paikkaa, missä hän tytön kanssa seisoi, tuli hän sen verran tajuihinsa, että otti hänet syliinsä ja kantoi savun ja tulen läpi tielle. Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan riensi eteenpäin mikäli omat voimansa kestivät.

Sanaakaan sanomatta ja ääntä päästämättä Alma lepäsi hänen sylissään. Silloin Karl Augustin valtasi kauhea pelästys, että salama kenties oli iskenyt tyttöön, ja hän laski taakkansa nurmikolle.

Tyttö oli pyörtynyt. Juuri kun Karl August avasi nauhoja ja siteitä, joita löysi käsiinsä, hän kuuli liiaksikin tutun äänen huutavan:

— Antakaa tytön olla, antakaa tytön olla, hyvä herra! Jos jotakin on tekeillä, niin olenhan minä saapuvilla.

Nopeammin kuin jos olisi saanut kannullisen vettä tahi sangollisen hajuvettä heräsi Alma pelkästään siitä, että kuuli tuon äänen. Ja syrjästäkatsojalle olisi varmaan ollut varsin mielenkiintoista nähdä, miten erinomaisen reippaasti vanha mies keppi kädessä ja piippu suussa köpitti paikalle.

— No, no, mitä nyt? — olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui jonkun verran tyrmistyneelle Karl Augustille. — Mitä herralla on tekemistä minun lapseni kanssa? Ja mitä se merkitsee, että Alma maantiellä pyörtyy kiertävien ritarien huviksi?

— Isä, — vastasi tytär änkyttäen ja katseli hellästi isäänsä, — ukkonen iski raunioihin, minä olisin palanut sisälle, jollei — —

— Loruja, palanut sisälle — joutavia. Mitä tekemistä nuorella miehellä oli raunioissa samalla kertaa kun tyttäreni oli siellä? En pidä tuollaisista romaanimaisista vehkeistä!

— Olisiko herra ylijahtimestari pitänyt enemmän siitä, ettei olisi enää löytänyt tytärtään? — vastasi Karl August ärtyisästi.

Mutta tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun kuumaverinen ukko kimmahti niin korkealle ilmaan, että tuskin yksikään nuori mies olisi voittanut häntä joustavuudessa ja ketteryydessä. — Mitä, herraseni, — huudahti hän ja teki muutamia käsittämättömän hauskoja eleitä, — silläkö tavalla sitä nykyaikana puhutellaan minun ikäistäni miestä! Kiitän Jumalaa, ettei minulla ole poikaa, ja niin olisi teidänkin isänne tehtävä, jos — tuota, tuota — jos häntä ei olisi koskaan kohdannut tuo vähemmän hauska huvi, että häntä sanotaan herran isäksi!

Nyt ei Karl August oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua. Mutta hän tahtoi ylen kernaasti saavuttaa ylijahtimestarin suosion ja katsoi sen vuoksi hyväksi kohteliaasti vastata, ettei hänen isänsä tosin olisi menettänyt mitään sellaisessa tapauksessa, mutta että hän itse silloin olisi menettänyt tuttavuuden, joka hänen toivoakseen — silloin Karl August rohkeasti käytti hetkeä hyväkseen — ei päättyisi alkuunsa.

— Ahaa, suur'kiitos, miksi ei? — vastasi ylijahtimestari, joka ei suinkaan näyttänyt olevan halukas mihinkään rauhanhieromisiin. — Kenties kuvittelette mielessänne, että minä esittäisin pikku näytelmän tässä maantiellä, syleilisin ja suutelisin teitä ja pitäisin liikuttavan puheen, kun olette sattunut pelastamaan tyttäreni. Ei, älkää luulko, älkää luulko! En ole vielä niin vanha, etten aivan hyvin muistaisi omaa nuoruusaikaani; ja mitähän luulettekaan, herra, että olisin antanut tällaisesta harvinaisen suloisesta seikkailusta: pelastappa tyttö, kaunis kuin minun Almani, Alvastran raunioista jyrinän, ukkosen ja salaman keskeltä — tuli ja leimaus, olen tuskin kuullut puhuttavan sen veroisesta onnesta! _Minä_, herra, olisin saadakseni pitää tuollaista kaunotarta käsivarsillani — (tässä vilkkaan miehen silmät säihkyivät vielä tulisemmin) — olisin kernaasti kantanut hänet, jos niin olisi tarvittu, vaikka läpi hornan kuilun!

— Isä, isä! — kuiskasi Alma, nykien ukkoa takinhihasta. — Herran nimessä, isä!

— Kas niin, karitsani, pikku kukkani, ole sinä vaiti ja kiitä Jumalaasi, että sinulla on isä, joka ymmärtää vartioida kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä! Mutta, — ja silloin hän jälleen kääntyi Karl Augustiin — minun täytyy nyt viedä hänet kotiin. Vielä kerran saan, hyvä herra, toivottaa teille onnea seikkailunne johdosta. Jääkää hyvästi!

Ja ennenkuin Karl August oli ennättänyt ajatellakaan, oli onnellinen hetki mennyt, ja ylijahtimestari, koko paikkakunnan hyvin tunnettu ja omituinen ilmiö, oli tytär kainalossaan lähtenyt läheistä pikku taloa kohti.

Karl August seisoi hetkisen mietteissään ja poistui vasta kun Alma käänsi päätänsä ja vakavana sanoi hänelle hyvästi.

VII.

Siihen aikaan, jossa tämä pieni kertomus liikkuu, oli Ombergin kruununpuiston ylijahtimestarin virkatalo ainoastaan yksikerroksinen eikä yhtä komea kuin nykyisin. [_Nyt_ tarkoittaa tämän kertomuksen kirjoittamisaikaa eli vuotta 1845, jolloin tulin Ombergissa tuntemaan useimmat kertomuksessa esiintyvät henkilöt ja samalla sain peräti omituisen jahtimestari M——n suostumuksen siihen, että aikomaani kertomusta varten esittäisin hänet itsensä ilmi elävänä ja samalla kuvaisin hänen kotinsa sisustuksen. Kirjan valmistuttua painosta sai hän sen eikä ilmaissut sen johdosta vähintäkään tyytymättömyyttä. _Tekijä_.] Mutta vanhan jahtimestarin luja tahto, järjestystä rakastava luonne ja nuorekas sielu ilmeni kaikkialla, alkaen sirosti siistitystä pihasta aina hänen omiin huoneisiinsa saakka, jotka kuvastivat kaikkein uskollisimmasti hänen luonnonlaatuaan.

Tilavaan eteiseen tultaessa oli vasemmalla keittiö — jolla tässä talossa oli melkoinen tehtävänsä — oikealla vierashuoneet ja aivan sisäänkäytävää vastapäätä ylijahtimestarin omat huoneet, joihin kuului iso sali ja sen takana oleva suuri huone, hänen kaikkensa.

Salin oikea seinä oli kaunistettu vanhanaikaisilla pyssyillä ja kivääreillä. Niiden alla riippui ruutisarvia, hylkeennahkaisia metsästysreppuja ja linnunsiipiä sekä haulipusseja ja luodinmittareita, jotka kaikki olivat järjestetyt mitä suurimmalla huolella ja aistilla. Ja saman seinän peränurkassa seisoi kaksin jaloin suuri, täytetty karhu todistamassa nuorempien päivien urotöistä. Lukuisat metsästyskompeet ja pari pienehköä kirjahyllyä, joissa oli romaaneja ja vanhoja runoteoksia, täyttivät muut seinät. Huonekaluina, jotka olivat raskaita ja vanhanaikaisia, oli korkeareunaisia nahkapäällyksisiä tuoleja ja ikkunan ääressä iso pöytä täynnä ruukkuja, joissa kaikenlaiset kasvit kukoistivat.

Astuessamme nyt kynnyksen yli itse pyhäkköön, saavumme valoisaan ja hauskaan huoneeseen. Uunin vieressä, sen ja telttasängyn välisellä ahtaammalla paikalla, näkyi muutamia valiopyssyjä, ja niiden alla taas ne metsästysreput ja ruutisarvet, jotka olivat onnistuneet saamaan suosion, sekä matkalaukku, näköputki, kaksi hattua, ryhmysauva, jahtitorvi, pari pistoolia ja muutamia piiskoja. Asiaanperehtymättömästä tämä kokoelma kenties tuntuu hieman kokoonhaalitulta, mutta se, joka tunsi omistajan jokapäiväiset tavat, tiesi että jokaisella esineellä oli — hänen makunsa ja tarpeensa mukaan — määrätty paikkansa, sama tänään kuin eilenkin, ja eilen sama kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vastapäätä, uunin toisella puolella, riippui muutamia harvinaisia keppejä piippuhyllyn vieressä. Toisen ikkunan edessä oleva ylijahtimestarin pöytä sekä tilava hylly, jonka jokaisella paperikimpulla oli oma otsikkonsa, olivat vanhan herran kapineiksi harvinaisen pölyttömät ja puhtaat. Toisen ikkunan kohdalla olevalla avatulla pöydällä oli vierekkäin kaikkein uusimman kirjallisuuden tuotteita, kirjoja ja lentolehtisiä, jotka siinä saivat olla aikansa: määrättyjen ajanjaksojen kuluttua, — kenties tapahtui se myöskin määrätyllä kellonlyönnillä — vietiin ne joko ulompaan huoneeseen "romaaniroskan" joukkoon tahi pistettiin kauniiseen kirjakaappiin, jossa oli kaikenlaisia aineita käsitteleviä tieteellisiä valikoimia; ylijahtimestari oli tietorikas mies, joka seurasi aikaansa ja piti arvonsa mukaisena tuntea etenkin oman maansa kirjailijat, suurimmasta nimestä kaikkein vähäpätöisimpään. Ja erikoisen pöydän taakse asetetulla pehmeällä sohvalla — ukko rakasti mukavuuttaan — sai hän päivällislevollaan sanomalehdistä uneksia päivänuutisista, joita hän kernaasti seurasi.

Sohvan yläpuolella oli maalaus, vanhan herran ihastus. Se kuvasi kaunista naista, joka aamupuvussaan sitoi sukkanauhaansa. Ylijahtimestari, joka nuoruudessaan oli ollut ja oli vieläkin suuri naistenihailija, oli — niin hän itse kertoi — kerran Medevin lähteellä, vuosikausia sitten, nähnyt naisen, jonka ulkomuotoon hän siinä määrin ihastui, että houkutteli erään siellä samalla kertaa oleskelleen taiteilijan salaa valokuvaamaan hänet, mutta 'kainon soveliaassa' asennossa, jonka maalari itse sai valita. "Se riippui tässä juuri samalla paikalla", sanoi ukko, "kun hänen miehensä vuoden kuluttua, tehdessään retken vuorille, pistäytyi luokseni. 'Hitto vie, miten tuo on vaimoni näköinen', huudahti hän luotuaan ensi silmäyksen tauluun. 'Niin, niin, saattaa olla', vastasin minä." —

— En tiedä, tunsiko hän siinä ruudinsavua. Ja silloin ukko siveli välinpitämättömänä leukaansa, mutta veitikkamainen hymy leikki hänen mustissa silmissään.