Part 2

"Muuten ei minulle näinä päivinä ole mitään merkillistä tapahtunut..." — Sen uskon helkkarin hyvin! — mutisi ukko ja lykkäsi silmälasejaan ylös ja alas. — Mitäpä sellaisille tapahtuisi, jotka eivät kiinnitä huomiotaan mihinkään — ... "Minä en ole onnistunut pääsemään kenenkään ihmisen tuttavuuteen..."

— Tuollainen, tuollainen...

— Ole nyt vaiti ja lue loppuun! — keskeytti Agneta-rouva hänen huudahduksensa. — Eihän hänkään saata juosta yltympäri kaupunkia ventovieraiden ihmisten perässä — hänen kaltaistaan ei ole tekeytyä tuttavaksi sillä tavalla!

— Aivan totta, ystäväni. Ja koska se ei ole hänen kaltaistaan, niin ei hänen tarvitsisi liikahtaa paikoiltaan, sillä hän ei näe kylässä enempää kuin kotonakaan.

— Mutta oletko nytkään oikeudenmukainen, hänhän kirjoittaa, että siellä on sieviä pikku puutarhoja?

— Sieviä pikku puutarhoja, niin, — matki ukko suurella taitavuudella eukkonsa herkkää puhetta. —. Sepä tosiaankin ansaitsee mainitsemista. Mutta lukekaamme loppuun:

... "Ja miten hauskaa ja turvallista onkin tuntea olevansa näin yksin itsensä kanssa"... — Vai niin, sekö on hauskaa ja turvallista!... "Sitten olen käyttänyt aikaani katsellakseni täällä lähistöllä olevia nähtävyyksiä. Tarkoitan etusijassa Visingsötä, sen aikakauden elävää muistomerkkiä, jolloin aatelismiehellä oli laajempi valta kuin monella entisajan pikkukuninkaalla, ja sitten manterella vastapäisellä kallionkielekkeellä olevaa Brahe-rakennusta, tuota vanhaa kummitusta, joka melkein lahoavassa kaavussaan kenties vielä kestää vuosisatoja ennen hautaansa vajoamista.

Matkustan nyt nauttimaan Vetterin ympäristöistä. Enemmän toiste — nyt vain ehdin vakuuttaa olevani edelleen isän ja äidin altis

Karl August."

— No, saitko tietää mitään? — kysyi ruukinpatruuna, äänessään hieman ivallinen sävy. — Saitko tietää, miten hän voi, mitä hän tekee, millaisia tuttavuuksia hän on hankkinut tai pikemmin karttanut? Eikö tämä ole aivan samaa kuin emme olisi saaneet kirjettä ollenkaan!

— Ei suinkaan, ystäväni, sehän oli rakas pikku kirje! — tuumi rouva. — Anna se minulle, jotta yksikseni jäätyäni saan sen lukea.

— Ylen mielelläni. Mutta tiedän kyllä, että hän olisi löytänyt parempiakin aiheita. Sillä vaikka Grenna onkin pieni kaupunki, niin se harjoittaa kuitenkin melkoista karjakauppaa, ja minä olisin halunnut kuulla yhtä ja toista siitä!

Jo kahdeksan päivän kuluttua saapui uusi, Hjo'ssa päivätty, jonkun verran pitempi kirje.

Kun ruukinpatruuna ei ollut sisällä kirjeen saapuessa, avasi Agneta-rouva sen ja luki iltahämyssä seuraavat rakkaalta pojaltaan saapuneet rivit:

"Taasen kirjoitan, ja nyt pienoisesta länsigötalaisesta Hjo'n kaupungista, joka uittelee jalkojaan Vetterin kirkkaassa lähteessä, mutta jolla ei ole niin erikoista asemaa kuin Grennalla. Senkin ympärillä on luonto kuitenkin mitä kaunein. Eräs seikka minulla on kuitenkin Hjo'ta vastaan: kiusallinen hieta kaduilla, jotka eivät tiedä mitään kiveämisestä. [Tästä on tehtävä sama huomautus kuin Grennasta. Ajatelkaammepa vain meidän aikamme monivuotista edistystä, kun teollisuudella on siivet ja rautatiet kulkevat halki vuorten ja laaksojen. _Tekijä_.] Täälläkään en tunne yhtään ihmistä; mutta kaikkein kasvoilla, jotka kohtaan, on suopean hyväntahtoisuuden ilme. Ne näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: Älä kulje kuin mikäkin erakko; vaan kysy, niin annamme sinulle vastauksen! Mutta minun on kuitenkin vaikea yhtyä heidän käsityskantaansa — enkä myöskään tiedä, olisiko minulla sitten yhtä hauskaa kuin nyt yksikseni.

Joka aamu ylös noustuani — ja se tapahtuu varhain — menen jollekulle sillalle katselemaan, miltä Vetter kunakin päivänä näyttää. Vetter on järvistä kauneimpia, mutta myöskin oikullisimpia. Toisen kerran se on peilityyni, niin läpinäkyvän kirkas, että voisi selvästi eroittaa kalat syvyydestä, ja toisen kerran se taas varustautuu taisteluun tavalla, joka saattaisi itse Itämerenkin suosionosoitukseksi päätänsä nyökäyttämään. Silloin Vetter ei ole leikkisä; ja joskin se on ainoastaan järvi, niin täytyy syvällä ihailulla katsella, miten suurenmoinen se on raivossaan. Mutta — sitten tulee iltahetki. Jos silloin seisomme sen rannalla, katselemme suoraan sen yli itään päin, näemme taajaharjanteisen Ombergin, miten se kohottaa pitkälleulottuvan ruumiinsa tuon sinertävän reunan yli; näemme valkoisina kimaltelevat kirkot, ja vihdoin, auringon vaipuessa mailleen, vaalean juovan vedenpinnalla — se jäi, sanoo kansa, pyhän Birgitan askelista, kun hän kulki Vadstenaan — me näemme kaiken sen, ja silloin täytyy tunnustaa, että Vetter kaikissa muodoissaan tarjoaa tauluja, joita mieli ei voi koskaan unohtaa.

Hjo'n eteläisen tullin vieressä, aivan järven lähellä, minä seison usein n.s. Kasakkamäellä, missä palautan muistiini mitä sattumalta olen saanut siitä kuulla. Narvan tappelun jälkeen, kun joukko venäläisiä vankeja tuotiin Ruotsiin, sijoitettiin tänne viisikolmatta kasakkaa. He kuolivat täällä; ja kun kirkon hallintomiehet eivät suoneet heille lepopaikkaa vihityssä maassa, haudattiin heidät toinen toisensa jälkeen kaupungin eteläpuolella olevalle hietatöyräälle. Mutta heillä ei ole siellä mitään rauhaa, ruotsalaisessa mullassa; usein öisin, kun Vetter peittyy sumu- ja usvavaippaansa, nähdään (tarujen mukaan), miten nuo viisikolmatta kasakkaa kuun kelmeässä valossa pitkine keihäineen ja kevyessä asestuksessa ratsastavat järven yli, kunnes vihdoin katoavat itään, kohti kotoista ilmansuuntaa. Minustakin tuntui kerran, iltahetkenä, meren kajastellessa ylen voimakkaasti, kuin olisin nähnyt heidän levottoman joukkonsa — — — Lopetan kirjeeni tänään ja jatkan huomenna...

Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni erään tuttavuuden. Joka päivä olen turhaan tähystellyt laivoja ja merimiehiä: täällä on ainoastaan muutamia vähäpätöisiä veneitä. Mutta eilisiltana tultuani rantaan näin sataman edustalla hyvässä taklauksessa olevan kaljaasin, ja oikea merimies hauskassa meritakissaan seisoi sillalla. Se teki minulle oikein hyvää, ja me pääsimme pian juttusille. Hän valitti kalliita luotsausmaksuja ja vaikeaa kanavamatkaa, joka oli ensimäinen mitä hän koskaan oli tehnyt, ja armottomasti hän kiroili Vetterin merikorttia, johon ei ole merkitty mitään maihinnousupaikkoja, ja niin muodoin täytyy käyttää luotseja, vaikka muuten selviytyisi itsekin aivan hyvin. 'Minulle, niin totta kuin tahdon olla kunniallinen mies, maksaa enemmän kuin 50 pankkoriksiä se että olen saapunut tähän viheliäiseen parranajovatiin. Mutta jos pääsen kunnialla pois, niin ei purteni hevin tänne palaja!'

Ja siinä kaikki, mitä minulla tähän asti on kerrottavaa. Muuten voin erinomaisesti ja matkustan huomenna, jos tuuli on suotuisa, Ombergiin.

Ainaisella pojan rakkaudella isän ja äidin

Karl August."

Oli hauskaa nähdä Agneta-rouvan kasvoja hänen tutkiskellessaan tätä kirjettä. Alun hän kuittasi jokseenkin vähällä, mutta päästyään sanoihin: "Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni tuttavuuden", rupesi hän jo kuvittelemaan mielessään pientä romaania. Saatammepa senvuoksi käsittää hänen mielenkarvautensa, kun hän huomasi, että tuttavuus, sensijaan että olisi koskenut jotakuta perheenisää ja tämän rikkaita kauniita tyttäriä, muitta mutkitta supistui vanhaan laivuriin, ja siinä koko kirjeen loppu! Seuraavasta kirjeestä hän luonnollisesti saattoi odottaa vieläkin vähemmän; mitäpä olisi kerrottavaa matkasta jollekin _vuorelle_! "Niin, niin, kaikki mitä Karl August kirjoittaa, on kyllä hyvää ja rakasta ja hauskaa — mutta olisi hän kuitenkin saattanut olla melkoista hauskempi ja laajasanaisempi!"

Mutta ruukinpatruuna sanoi kotiin tultuaan ja luettuaan kirjeen: — Se oli sentään jotakin, rakas Agnetani! Huomaan hänen tulevan tarkkaavaisemmaksi, ja se mitä hän kirjoittaa laivurista, on varsin hyvää: se todistaa, että hän alkaa harkita näkemiään ja kuulemiansa. Ja joskin tuo kuunsäteitä, kasakkoja ja pyhää Birgittaa koskeva loru olisi joutanut olemaan poissa, niin kirje on kuitenkin hyvä sellaisenaan. — Täytäpä piippuni, Agneta, ja anna minulle hieman juomista.

IV.

Kärsimättömämpänä kuin koskaan ennen ruukinisäntä odotti sitten seuraavaa kirjettä, joka tulikin kohdakkoin. Laajemmalti kuin kumpikaan edellinen se sisälsi jotakin molemmista niistä asioista, jotka ukon oli tapana jakaa terveeseen järkeen ja loruihin.

Kirje oli jälleen päivätty Hjo'ssa ja kirjoitettu iltaa jälkeen Karl Augustin paluun Ombergista.

"Rakkaat vanhemmat!

Nyt saatan sanoa eläneeni — niin, eläneeni kokonaisen vuorokauden täynnä sanomatonta iloa!

Mainitsin viime kirjeessäni aikovani Ombergiin. On niin houkuttelevaa katsella läntiseltä rannalta itäiselle; sinne todellakin aivan ikävöi.

Vuokrattuani eräänä aamuna itselleni veneen ja saatuani pari merimiehen-alkua hoitamaan purjeita tahi airoja — kumpia vain tarvittaisiin — nousin puolelta päivin alukseen, mukanani matkakarttani, näköputkeni ja pari mielirunoilijaani, kuluttaakseni niiden seurassa aikaani järven yli kuljettaessa.

Tuuli, jota aluksi saattoi sanoa välttäväksi, tyyntyi vähitellen siinä määrin, ettei purjeita tarvittu. Ja sen sanon: hyvä oli, ettei käynyt päinvastoin. Sillä en tiedä, olisiko minua haluttanut nähdä näiden hiljaisten merimiesten varustautuvan ankaraa myrskyä vastaan. Valmistautuessaan irroittamaan purjeet tahi käärimään ne kokoon, osoittivat he niin suurta tottumattomuutta vesilläoloon ja niin suurta hentoutta airoja pidellessään, että uskalsin hieman ilmaista tyytymättömyyttäni. Mutta he olivat hyvänahkaisia rahjuksia ja vastasivat aivan levollisesti: 'No, jollei mene niin nopeasti, niin meneehän sen verran hitaammin!' Eikähän siihen ollut mitään vastaanväittämistä. Ja kun ei tullut mitään tuulenpuuskaa, jonka avulla, kuten he lausuivat, tuntui kuin joku juoksisi ja lykkäisi takaapäin, silloin vene lipui ylen hiljaa ryhdittömien aironvetojen voimasta, niin että minulla oli hyvää aikaa tarkastella miehistöni eleitä. 'Kas niin, Kalle, nyt otamme hieman vahvistusta!' lausui toinen toveri ja kohotti viinapullon huulilleen, pienissä sirrottavissa silmissään sellainen himon tuli, että tuskin luulin sen sammuvan koko puolituoppisen sisällyksestä. 'Se on tietty', vastasi Kalle ja tarttui vuorostaan pulloon. Mutta kun he sitten laskivat pullon pois, huomattiin, että he olivat vain maistelleet sen verran kuin hienoin neito. Heidän miehevyytensä puolustukseksi täytyy minun kuitenkin mainita, että tätä maiskuttelemista uudistettiin ainakin joka neljännestunti, josta myöskin seurasi, että pullon kärpäset pian joutuivat kuiville. Mutta korppu, joka oli heidän välissään teljolla ja aina naukun jälkeen kulki suusta toiseen, oli ainoastaan puoliksi jyrsitty, meidän saapuessamme Hevossaaren majataloon, joka on aivan vuoren eteläpuolella.

Siirryttäessä lännestä itään näkee koko ajan, miten suurenmoinen Omberg vähitellen aukenee yhä selväpiirteisempänä, ja seisoessa näiden pystysuorien vuoriseinämien edessä, jotka vaipuvat aina neljänsadan jalan syvyydelle veteen, valtaa ehdottomasti hämmästys ja ihailu mielen. Tämä syvyys — siinä on Vetterin syvin kohta — ynnä se seikka, että Omberg on muutoin laakealla rannalla, on antanut aihetta siihen rohkeaan oletukseen, että tällainen vuorijättiläinen on jossakin maanmullistuksessa vedenpohjasta ilmoille singonnut. Oli miten oli, siinä se nyt — valtavana muistopatsaana purjehtijoille — majesteetillisesti kohottaa yli koko seudun maitten ja vesien tuon mehevän metsän ja nuorteiden niittyjen seppelöimän päälakensa.

Päivänlaskun aikana saavuimme Hevossaareen; ja saatuani huoneen ja hieman virvokkeita vuokrasin pienemmän veneen soutaakseni rotkoihin. Tässä merkillisessä vuoressa on näet niin suuria onkaloja eli holveja, että niistä mahtuu aivan hyvin sisään.

Sen kaltaista iltaa ei sieluni _koskaan_ unohda. Koskaan ei ole silmäni yhdellä kertaa nähnyt eikä luultavasti ikänä saa nähdä sellaista taivasta, sellaista vettä, niin sanomattoman suurta ja runsasta suloa.

Veneen soljuessa vedenkalvoa, jota ei yksikään tuulenhenkäys saanut väräjämään, hehkui läntinen taivaanranta veressä ja kullassa, ja veri ja kulta virtasi veden pinnalla. Airot eivät ammentaneet vettä, vaan purppuraa. Takaamme kumotti kuu suuresta punasinervästä pilvestä, joka muodostui kevyiksi, haavemaisiksi olennoiksi, ja mikäli vene eteenpäin vieri, kelluivat kuunsäteet perässä, saadakseen suudella pieniä kristallimaisia kuplia, jotka iltarusko reunusti helmillä, kaikkia meren koralleja kauniimmilla.

Ja tässä loisteliaassa yössä seisoivat — tämä vesi jalustanaan ja taivas telttanaan — jättiläisvuoren harmaat seinät jyrkkine varjoineen; ja mitä lähemmäksi me saavuimme, sitä valtavampana ammotti meitä vastaan kuilun synkeä kita.

Pysähdyimme Rödgavelin rotkon eteen, joka on huomattavin kaikista.

Itse aukon eli holvikäytävän edessä, joka on melkein gootilaista tyyliä — vuoren on luonto tältä kohdalta tosiaankin sellaiseksi muovannut — ovat molemmat toisistaan jonkun matkan päässä olevat murtuneet kallionlohkareet suurenmoisena verhona, joka ryhmyillään varjostaa käytävää. — Sen ulkopuolelta, vasemmalta, pääsee päivänvalo sisällekaartuvasta kulmaseinästä, joka on haljennut kahtia ja siten muodostunut kahdeksi suunnattomaksi kaistaleeksi; näiden välitse taivas pohjoisesta lähetti kelmeänkeltaisen valojuovansa, hälventäen siten avaran eteisen hämärän.

Mutta yö peitti pian Ombergin ja sen maanalaiset asunnot; vain vuorenhalkeamasta hohti illan viimeisen hehkun heikko kajastus. Vuoresta kuului huokauksia; kenties vangitut vuorenhenget siellä valittelivat tahi ehkäpä Omna-kuningatar, jonka mukaan muinaistarina on antanut vuorelle nimen, silloin holvin hiljaisuudessa rukoili.

Minä tuskin hengitinkään, ainoastaan näin ja tunsin, kun vene hetkisen pysähdyttyään soljui mustaan kuiluun. Vesi löi holvin louhia vasten, airojen loiskeeseen vastasi kallioiden kumea kaiku. Huokaukset kuuluivat yhä voimakkaampina ja tuntuivat tulevan milloin syvyydestä, milloin yläpuolellamme olevista särmikkäistä reunuksista. Olimme nyt Rödgavelin rotkossa. Mutta minä tahdoin sen vielä kauniimmaksi. Nousin maihin 6—7 kyynärän pituiselle säikälle, johon tein tulen rotkon syvennykseen lukemattomista merkillisennäköisistä pikku kivistä muodostuneelle röykkiölle — olin näet ottanut mukaani risuja — ja kun liekki hulmahti ilmoille, valaisten tämän vuorisataman, korkeakaarisen katon suihkulähteestä poreilevat helminauhan kaltaiset pisarat, kauempana välkkyilevän veden, veneen ja seurassani olevat kaksi miestä, niin minut valtasi tunne, joka on liian suuri kielin kerrottavaksi. Käännyin tuleen päin, katselin ylemmäksi kallioseinämien syvennyksiin ja huomasin suureksi ihmeekseni ison linnun, joka oli etsinyt suojansa eräästä halkeamasta. Haukka istui siinä kuolleena komerossaan.

Miksi se oli sinne lentänyt? Miksi ilman vapaa asukas oli etsinyt leposijansa maan syvimmistä uumenista? Oliko myrsky ajanut sen tänne, vai oliko vesi noussut niin korkealle, että oli ahdistanut sen pimeään vankeuteensa? Vai oliko se iän uuvuttamana täältä hakenut viimeisen leposijansa, erakko-parka, joka väsyneenä vapauteen ja elämään, surren kadotettua puolisoaan, oli tahtonut piillä veljiään? Kukapa sen tietää? Ei kukaan... Otin kuolleen haukan: sen siivet tulevat mukanani kotiin.

Nousin jälleen veneeseen ja soudin vesille. Ulkona oli kuu kohonnut sammuvan iltaruskon sijalle. Vesi oli jälleen saanut luonnollisen värinsä ja lepäsi siinä tummansinisenä. Rotkon nuotiosta liekki loimusi yhä kirkkaampana, kipinät hyppelivät sinne tänne holvin hämärässä, ja kauas vesille näkyi nuotion kajastus.

Jatkoimme matkaamme vuoren juuritse pohjoiseen, missä lukuisat muut rotkot houkuttelivat meitä pysähtymään, mutta ainoakaan ei ollut niin ihmeellinen kuin Rödgavelin rotko."

Niin pitkälle ruukinpatruuna ja Agneta-rouva olivat päässeet lukiessaan tätä Karl Augustin kirjettä, jota ukko oli luvannut puolisolleen olla minkäänlaisilla huomautuksilla keskeyttämättä, oli siinä mitä oli. Mutta äkkiä hän rikkoi kaikki lupaukset ja hyvät aikeet; ja voimakkaasti huutaen "siunaa ja varjele, jos olen milloinkaan kuullut moista kuutamolorua" arvoisa ruukinpatruuna purki ilmoille kaiken sen kärsimättömyyden, joka niin pitkän ajan oli kuohunut hänen mielessään.

— No, mitä nyt? — kysyi Agneta-rouva, joka oli huomannut rajusään olleen tulossa.

— Lempo ties — minä en tiedä! Mutta sen ainakin saatan sanoa, että ainoastaan rutihullu täyttää kokonaista kaksi taajaankirjoitettua sivua pelkällä iltaruskolla, kuutamolla, purppurapilvillä ja vuorenhaltioilla; että itse paholainen on mennyt poikaan! Eikös hän aiota niin järkevästi, että luulisi kirjeen viisaan ihmisen kirjoittamaksi — tunsin sydämeni aivan ilosta sykähtelevän. Mutta sitten hän yhtäkkiä syöksyy virtaan, joka on pajan vieressä olevaa koskea vuolaampi, ja millä hän sitten myllyään käyttää? Niin, ainoastaan mielikuvilla, tunteilla, kuolleilla haukoilla ja muulla lorulla, joka kyllä saattaa soveltua rakkautta kaipaavalle tytölle, mutta ei koskaan _minun_ ruukkini ja...

— Ja sinun kahdenkymmenen tilasi perilliselle! — täydensi Agneta-rouva.

— Haa, juuri niin, kahdenkymmenen tilani! Niitä ei kylvetä eikä korjata haukansiivillä ja purppuraviljalla! Mikä viheliäinen lörpöttelijä... Anna minulle piippu ja lehdet!

— Silloin luen toisen puolen hiljaa.

— Sen saat jättää tekemättä — saatat kyllä odottaa huomiseen. Siinä ei ole juuri mitään uteliaisuutta herättävää.

Mutta sanomalehdillä ei ollut mitään hauskempaa kertomista, tahi ruukinpatruuna unohti pahastuksensa ja tosiaankin halusi kuulla kirjeen lopun — lehdet yhtäkaikki heitettiin pois, ja sanoen "no annetaanhan tulla loppukin", ruukinpatruuna jälleen otti esille Karl Augustin kirjeen.

Hymähtäen äiti täytti lasin helmeilevällä oluella ja tarjosi ukolle. — No; mitäs muuta tuo rakas poika sitten kirjoittaa?

— Ahaa, — vastasi isä pitkäveteisesti pyyhkien suutansa — sinä panet mainiota olutta, Agneta! En luule Lindaforsissa enää valmistuvan mitään sellaista sinun lähdettyäsi... Mutta kuulehan nyt!

... "Olin yön Hevossaaressa, ja seuraavana aamuna läksin hyvissä ajoin maan puolelta katselemaan vuorta, mikäli jäi aikaa. Sen juurella on luonto mitä rehevin, tie kiemurtelee halki aaltoavien viljavainioiden, siellä on kukkivia niittyjä ja notkoja ja kokonaisia pyökkimetsiä; eivätkä mieltä suinkaan vähimmän kiinnitä Alvastran luostarin jylhät rauniot..."

— Luoja varjelkoon, — keskeytti ruukinisäntä, — kun hän nyt pääsee isännöimään tuolla luostarinröttelössä, niin silloin saamme sanoa kaikelle järjelle jäähyväiset.

— Rakas Johannes, olisi kylläkin parempi, että sinä olisit vaiti ja lukisit, kuin että noin alinomaa keskeytät huomautuksinesi, jotka eivät juuri ole niin erityisen viisaita. Luostarista saattanee nyt ainakin sanoa: "Jumalan kiitos, ettei sellaisia enää ole olemassa!" ja se olisi heti järkevää puhetta.

— Loruja — ole vaiti ja kuuntele!

... "Menin vanhaan luostarikirkkoon, jonka toinen holvi on puoleksi säilynyt ja jota monien vuosisatojen vanhat valtavat pylväät vielä tukevat. Kuuntelin miten puut suhisivat sen raunioiden ympärillä, mistä muinoin niin moni rukoushuokaus lähetettiin ilmoille; ja minä tunsin itse, että voisin tässä rukoilla anteeksi ja katua monta erehdystäni, monta tekoani, monta mennyttä hetkeäni, ja sitte tunsin mieleni niin ylentyneeksi, että melkein olisin ollut valmis yhtymään kaikkiin ilman laulajiin, jotka puiden latvoissa visertelivät..."

— Hm, — sanoi ruukinpatruuna, — toivon että tuo todellakin lankeisi hyvään maahan. Mutta jatketaanpa edelleen.

... "Olen katsellut koppien jäännöksiä ja huokaillut niiden kanssa, jotka kerran täällä kaipasivat elämän iloja ja riemuja; olen nähnyt holvin, jonka minä — koska se on osittain kirkon sisällä — kuvittelen mielessäni olleen sen huoneen, missä nuori noviisi otettiin vastaan, kun hän oli vaihtanut maallisen puvun nunnavaippaan, uhrautuakseen kirkolle, luopuakseen maailmasta ja elämästä — — Mutta minä ajattelen isää ja keskeytän..."

— Jumala siunatkoon sinua siitä, poikani — se oli parasta mitä saatoit tehdä! Kuitenkin, rakas Agneta, minä olen nyt tyytyväinen luostarissakäyntiin; luulenpa että hänellä todellakin tuolla holveissa on ollut järkeviä ajatuksia.

... "Lähenin lähenemistäni vaellukseni keskipistettä. Minun piti vielä varhain aamulla käydä katsomassa n.s. 'Päälakea', voidakseni oikein nauttia näystä, joka minua odotti. Mutta päästyäni vuorelle täytyi minun hankkia itselleni opas. Pysähdyin erään portin ääreen, josta lähtevä lehtokuja vei matalaan, punaiseksimaalattuun, yksikerroksiseen rakennukseen. Loistaessaan aamuauringon valossa se maalaisena vaikutti hyvin puoleensavetävästä. En kuitenkaan tullut astuneeksi sisään, sillä eräs torpparinpoika, joka samalla tuli kävellen, tarjoutui minulle näyttämään tietä. Häneltä sain tietää, että se oli ylijahtimestarin virkatalo. Lähdettyäni sieltä tunsin todellista kaipuuta: en ole koskaan nähnyt mitään taloa, johon minulla olisi ollut niin suuri halu astua sisälle..."

— Eikö hän ole peräti hullu? — kysyi ruukinpatruuna ja pysähtyi vedotakseen vaimoonsa. Ja tällä kertaa Agneta-rouva tyytyi vain vastaamaan: "mitäs joutavia!" mutta vastustava ääni oli niin laimea, että ukko jo päätteli rakkaan Agnetansa ajattelevan asiaa juuri samoin kuin hän itsekin.

... "Nyt en enää tahdo väsyttää isää ja äitiä kuvauksillani; mainitsen ainoastaan, että minä, tehtyäni vaivattoman vaellukseni vuoren erilaisten puiden latvojen alla, saavuin huipulle, missä sain yli odotusteni nousevan palkinnon. Tuossa tuokiossa saatoin kääntää katseeni Itä-Göötanmaasta Länsi-Göötanmaahan, Smoolannista Nerikeen. Näin kuusi kaupunkia, lähes viisikymmentä kirkkoa, ja loitoimpana läntisellä taivaanrannalla häämöitti Kinnekulle. Vetter oli jalkojeni juuressa kuin suuri, pingoitettu kangas, ja tähän kankaaseen kudottuina säteilivät auringon loistossa sen huomattavimmat kaunistukset: Visingsö toisella puolella ja toisella ihmeellinen Neitsyt pienine kalliosaarineen. Tosin kaikki tämä, etenkin idässä aukenevan silminkantamattoman näköalan yhteydessä, oli varsin ihanaa — mutta minun täytyy kuitenkin myöntää, ettei sieluni, enempi kuin silmänikään, saanut mitään lepoa. Se oli liian aavaa.

Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut, kun vaelsin alas, ohimennen katseltuani salaperäisen Omna-kuningattaren hautaa peittäviä lukuisia nimiä. En ole koskaan sietänyt tätä merkkipaikkojen tuhraamista, enkä millään muotoa olisi tahtonut piirtää vähäpätöistä nimeäni kaikkien niiden kenties yhtä vähäpätöisten joukkoon, joita siellä oli ennen.

Kulkiessani tummanvihreätä tietä alas ajattelin tosin yhtä ja toista — mutta muistan, ettei isä erikoisesti rakasta tuollaisia haaveellisia mietteitä, jonka vuoksi ne syrjäytän. Tahdoin käydä katsomassa 'Yhtätoista pyökkiä' ennenkuin sanoisin jäähyväiseni vuorelle — ja täällä minua vihdoinkin kohtasi pieni seikkailu... Mutta mitä näenkään, kello on kymmenen ja tunnin kuluttua lähtee posti täältä Hjo'sta. En ehdi nyt muuta kuin sanoa, että jatkan ensi kerralla. Jumala siunatkoon teitä, isä ja äiti! Teidän

Karl August."

Tosin Agneta-rouva oli, kuten aikaisemmin mainitsimme, kunniasanallaan luvannut, ettei hän koskaan valittaisi pettyneistä toiveista; mutta joskin hänen huulensa olivat ääneti, niin ainakin tällä kertaa hänen katsantonsa haastoi sitä selvemmin. Ja ruukinpatruuna, joskin itse hyvinkin uteliaana ja suutuksissaan siitä, ettei poika ollut alottanut kirjettään aikaisemmin, ei voinut pidättää sydämellistä nauruaan. — No, muoriseni, mitä sait tietää? Kun vain pääsimme niin pitkälle, että jotakin olisi tapahtunut — niin yhtäkkiä kello oli kymmenen ja posti valmis!

V.

Vihdoinkin, jonkun ajan kuluttua, saapui jälleen kirje. Tällä kertaa ruukinpatruuna luki kirjeen ensiksi ja yksin! Sitten ei myöskään seurannut minkäänlaisia selvittelyjä.

Ukko jätti Agneta-rouvan yksikseen, ja äiti luki kiivaasti tykyttävin sydämin:

"Rakkaat vanhemmat!