Part 3

"Nyt kysytään lähinnä, kuinka murhaaja pääsi alas pihalle. Tästä olin päässyt selville kävellessämme yhdessä talon ympäri. Noin 5 1/2 jalan päässä mainitusta ikkunasta kulkee pitkin seinää kaasuputki. Tämän putken kohdalta olisi kenen tahansa mahdotonta ylettyä ikkunaan, puhumattakaan sisälle tulosta. Huomasin kuitenkin että neljännen kerroksen ikkunain luukut ovat tuota omituista lajia, jota Pariisin kirvesmiehet nimittävät sanalla 'ferrades'. Tässä tapauksessa ovat luukun puolikkaat 3 1/2 jalkaa leveät. Kun me niitä talon takapuolelta katselimme, olivat ne kumpikin puoliksi avoinna, s.o. ne muodostivat seinän kanssa suoran kulman. On todennäköistä että poliisiviranomaisetkin tutkivat talon takapuolelta, mutta kun he näkivät vain näiden luukkujen kapeimman pinnan (ja kuinkapa muuten olisi voinut ollakaan), niin eivät he ehkä huomanneet niiden leveyttä, vaan päättivät voivansa olla ottamatta niitä laskuissaan lukuun. He olivat kerta kaikkiaan vakuutettuja, ettei tätä tietä kukaan ollut voinut poistua, ja sen vuoksi jäi heidän tutkimuksensa pintapuoliseksi. Mutta minulle selvisi heti, että kun luukku painetaan aivan seinää vasten, niin se ulottuu kahden jalan päähän kaasuputkesta. Oli siis ilmeistä että erinomaisen uskalias ja notkea henkilö voi putkea tukikohtana pitäen luukun avulla heilauttaa itsensä ikkunan luo. Tarttumalla luukkuun sen yläreunasta, potkaisemalla luukun painumaan ikkunaa kohti ja samalla itse seuraten mukana sai hän jalkansa sijoitettua seinää vasten ikkunan alla samalla käyttäen luukkua tukenaan. Ja jos ikkuna oli auki, heilautti hän itsensä helposti huoneeseen.

"Nyt tahdon, että pidätte sitä, mitä olen maininnut erinomaisesta uskaliaisuudesta ja notkeudesta, ehdottoman välttämättömänä edellytyksenä koko tämän tavattoman rohkean ja vaikean teon suorittamiselle. Tahdon osoittaa teille, kuinka asia mahdollisesti voi olla tapahtunut, mutta toivon teidän ennen kaikkea panevan pääpainon sille seikalle että murhaajan kätevyyden ja notkeuden on tässä tapauksessa täytynyt olla miltei yliluonnollista laatua. Rinnastakaa nyt nämä kaksi seikkaa: tämä suunnaton notkeus ja kätevyys toiselta ja tuo omituinen kimeä tahi raaka tahi epätasainen ääni toiselta puolen, jonka omistajan kansallisuudesta ei ollut kahta yksimielistä arvelua ja jonka äänteissä eivät todistajat voineet erottaa ainoatakaan selvää tavua."

Tässä kohden syntyi aivoissani epämääräinen, vain puolikypsä mielikuva siitä mitä Dupin mahtoi tarkoittaa. Minusta tuntui että olin ymmärtämäisilläni kaiken, mutta en voinut ajatella asiaa selvyyteen saakka, kuten ihminen usein on pääsemäisillään ajatustyössään tulokseen, mutta lopuksi ei kykenekään johtamaan sitä päämäärään saakka. Ystäväni jatkoi:

"Menkäämme nyt sisälle huoneeseen. Katselkaamme miltä siellä ulkonaisesti näyttää. On sanottu että piirongin laatikoista oli varastettu, vaikkakin monia arvoesineitä oli jätetty ottamatta. Se on väärä päätelmä.

"M:me l'Espanaye ja hänen tyttärensä", jatkoi Dupin, "viettivät hyvin eristettyä elämää, eivät koskaan kutsuneet vieraita luokseen ja menivät harvoin ulos, joten heillä ei ollut syytä hankkia itselleen runsaasti monia erilaisia vaatetustarpeita. Esillä olleita vaatteita oli juuri sellainen määrä kuin voi arvella noiden naisten tarvinneen. Jos murhaaja olisi niistä jotain varastanut, niin miksei hän ottanut niistä parhaita, miksei hän ottanut suorastaan kaikkea. Sanalla sanoen, minkävuoksi hän jätti 4000 frangia paikoilleen ottaakseen vaatepussin kuormakseen? Mutta kulta oli koskemattomana. Melkein koko pankkiiri Mignaud'lta nostettu summa oli kukkarossa vuoteen jalkopäässä. Tämän vuoksi ette enää lainkaan tarvitse ottaa huomioon poliisin päätelmiä ja toimenpiteitä niiden todistajain lausuntojen johdosta, jotka kertoivat tuon rahasumman tuodun taloon. Ihmeellisempiä sattumia kuin tämä (että nimittäin joku henkilö tulee surmatuksi kolme päivää senjälkeen kun on saanut rahoja) tapahtuu joka päivä kymmenittäin, meidän vähääkään hämmästymättämme. Tässä tapauksessa merkitsisi, jos rahat olisivat olleet poissa, se tosiasia, että ne oli kolme päivää takaperin tuotu taloon, enemmän kuin sattumaa. Se vahvistaisi tuota poliisin otaksumaa murhan vaikutteista. Mutta asian todelliseen laitaan katsoen meidän täytyy, jos tahdomme pitää kultaa tämän hirveän teon vaikuttimena, samalla pitää selvänä, että murhaaja oli perin auttamaton hulttio luopuessaan samalla kertaa sekä kullasta että vaikuttimestaan.

"Nyt pyydän teitä lujasti painamaan mieleenne nuo seikat, joista äsken huomautin — tuon ihmeellisen äänen, tuon yliluonnollisen kätevyyden ja notkeuden sekä täydellisen vaikuttimien puutteen näin kauheaan murhaan, ja katselkaamme tapausten menoa sellaisenaan. Tässä näemme naisen, joka on paljain käsin kuoliaaksi kuristettu ja sitten työnnetty jalat edellä ylös uuninpiippuun. Tavalliset murhamiehet eivät menettele tällä tavoin. Kaikkein vähimmin he käsittelevät ruumista tällä tavoin. Teidän täytyy myöntää, että tavassa millä ruumis oli tungettu uuniin, on jotakin mitä me ranskalaiset sanomme _excessivement outré'ksi_ [ylenmäärin liialliseksi], jotakin mitä emme voi sovittaa tavalliseen ajatuskuvaamme ihmisellisen olennon menettelytavasta tässä suhteessa, vaikka asianomainen olisi ollut rappeutunein heittiö mitä kuvitella saatamme. Ottakaa lisäksi huomioon, millä hirvittävällä voimalla ruumis oli uuniin tungettu — tarvittiinhan monen miehen voimat ennenkuin se hädin tuskin saatiin vedetyksi sieltä takaisin!

"Kääntäkää nyt huomionne muihinkin ihmeellisiin voimannäytteisiin. Huoneesta löytyi paksuja — hyvin paksuja — harmaita hiuspalmikkoja. Ne olivat reväistyt päästä juurineen. Te voitte koettaa mitä voimainponnistusta tarvitaan edes parinkymmenen hiuksen yhtaikaa juurinen nyhtäisemiseen. Tehän näitte nämä palmikot niinkuin minäkin. Hiusten juurien mukana (mikä inha näky!) oli irronnut myös päänahan kappaleita — ja tämä osoittaa millä hämmästyttävällä voimalla nuo tuhannet hiukset ovat yhtaikaa juurinen päästä reväistyt. Vanhan naisen kurkku ei ainoastaan ollut poikki, vaan koko pää oli miltei kokonaan ruumiista irtileikattu, — ja välineenä oli vain partaveitsi. Ajatelkaahan, minä pyydän, koko tämän menettelyn hurjaa petomaisuutta. M:me l'Espanayen ruumiin ruhjoutumista en tahdo puhuakaan. Herra Dumas ja hänen arvoisa avustajansa herra Etienne ovat lausuneet että ne olivat jonkun tylsän aseen aikaansaamia, ja siinä nämä herrat ovatkin oikeassa. Mutta tuo tylsä ase oli pihan kivitys, sillä ruumis oli heitetty tuosta avautuneesta ikkunasta pihalle. Tämä mahdollisuus, niin yksinkertainen kuin se onkin, ei juolahtanut poliisien mieleenkään samasta syystä mistä he jättivät ikkunaluukkujen leveydenkin huomioonottamatta — koska nimittäin näköjään yhtä lujasti kiinni olevat naulat saivat heidät hylkäämään sen mahdollisuuden, että ikkunoita koskaan olisi avattu.

"Kun nyt näitä tapahtumia ajattelette rinnastettuina huoneen tavattoman epäjärjestyksen kanssa, niin olemme päässeet niin pitkälle, että voimme yhdistää seuraavat käsitteet: hämmästyttävä notkeus ja kätevyys, yliluonnolliset voimat, petomainen julmuus, murha ilman vaikuttimia, kauhuteoissa piehtaroiminen, jollainen tuntuu ihmisolennon teoksi mahdottomalta, ja ääni, joka eri kansojen edustajien korvissa kuului vieraalta ja josta puuttuu alkeellisempiakin sanoiksi muodostettavia tavuja. Mihinkä lopputulokseen tulemme tästä kaikesta? Minkä mielikuvan ovat todisteluni teidän sielussanne synnyttäneet?"

Tunsin sisäistä kauhua Dupinin asettaessa tämän kysymyksen vastattavakseni. "Tekijä on mielipuoli", sanoin minä, "raivohullu, joka on päässyt karkuun jostain läheisestä hullujenhuoneesta."

"Teidän päätelmänne ei ole niinkään kehno", vastasi hän.. "Mutta mielipuolten äänet eivät heidän hurjimminkaan raivotessaan vastaa sitä ääntä mikä kuultiin portaissa. Mielipuolet kuuluvat toki aina johonkin kansaan, ja vaikkei heidän puheessaan sanoilla olekaan mitään keskinäistä yhteyttä, niin voi siinä kuitenkin erottaa määrättyjä yhteenkuuluvia tavuja. Sitäpaitsi ei mielipuolille kasva sellaisia hiuksia kuin ovat nämä tässä kädessäni. Irroitin tämän tupsun m:me l'Espanayen lujasti sulkeutuneesta kourasta. Sanokaapa minulle nyt, mitä ajattelette!"

"Dupin!" huusin ininä äärimmilleni kiihtyneenä, "nämä hiukset ovat eriskummallisia — ne eivät ole ihmisen hiuksia!"

"Sitä en ole väittänytkään", vastasi hän. "Mutta ennenkuin ratkaisemme tämän seikan, soisin teidän katsahtavan tätä pientä piirrosta, jonka olen tehnyt. Se on tarkkaan otettu jäljennös niistä mitä todistajat lausunnoissaan sanoivat tummiksi täpliksi ja syviksi kynnenjäljiksi m:lle l'Espanayen kaulalla ja mitä taas toiset todistajat sanoivat sarjaksi mustelmia, jotka silminnähtävästi olivat sormilla painetut.

"Te näette heti", jatkoi ystäväni levittäen paperin pöydälle eteemme, "että piirros osoittaa lujaa ja varmaa otetta, jossa ei huomaa pienintäkään muutosta. Jokainen sormi on — luultavasti teurasuhrin kuolemaan saakka — pysynyt siinä hirvittävässä otteessa, johon se kuristuksen alkaessa kaivautui. Koettakaapa nyt sovittaa sormianne sillä tavoin kuin murhaajan sormet ovat olleet uhrin kurkussa."

Koetin sitä turhaan.

"Kenties ei kokeemme ole kyllin tarkka", sanoi Dupin. "Paperi on tässä tasaisella pinnalla, mutta ihmiskaula on lieriön muotoinen. Tässä on puurulla, joka on suunnilleen kaulan vahvuinen. Kiertäkää paperi sen ympärille ja koettakaa uudelleen."

Koetin, mutta onnistuin vielä huonommin kuin äsken. "Se ei ole ihmiskäden jälki", sanoin.

"No niin, lukekaapa nyt tämä kohta Cuvier'n teoksesta", vastasi Dupin.

Se oli tarkka, sekä anatoominen, että kuvaileva esitys suuresta ruskeanpunertavasta Itä-Intian saarten orangutangista. Näiden eläinten tavaton väkivaltaisuus, hämmästyttävät voimat ja notkeus, petomainen julmuus ja jäljittelykyvyt, joiden nojalla alkuasukkaat väittivät, että ne ovat opettelematta puhumaan ainoastaan siitä syystä että välttyisivät joutumasta työhön ja orjuuteen, ovat riittävästi tunnetut. Nyt minulle yhdellä kertaa selvisi murhain täysi kaameus.

"Kuvaus sormentapaisista kynsistä", sanoin lukemisen lopetettuani, "soveltuu täydelleen tähän piirustukseen. Näen, ettei mikään muu eläin kuin orangutangi voi jättää sellaisia jälkiä kuin nämä. Tämä ruskeanpunertava karvatukko soveltuu myös tarkalleen Cuvier'n kuvauksen tämän eläimen karvapeitteestä. Mutta kuitenkaan en vielä saata ymmärtää tämän pelottavan, salaperäisen tapauksen kaikkia yksityiskohtia. Kuultiinhan esim. kahden henkilön riitelevän, joista toinen todettiin ranskalaiseksi."

"Aivan niin, ja tehän muistatte erään tämän henkilön huudahduksen, jonka melkein kaikki todistajat esittivät: 'mon Dieun' [oi, Jumalani]. Tämä on näissä olosuhteissa selitettävä kuten eräs todistajista aivan oikein sanoi, varoitus- ja valitushuudahdukseksi. Mutta näihin kahteen sanaan olen minä pääasiallisesti asettanut toivoni arvoituksen lopullisesta ratkaisemisesta. Eräs ranskalainen tietää tästä murhasta. On mahdollista — onpa suorastaan enemmän kuin todennäköistä, ettei hän ole siihen lainkaan osallinen. Luultavasti on häneltä karannut orangutangi. Hän on kenties seurannut karkulaista tuohon huoneeseen saakka, mutta hirveiden tapausten aikana, jotka silloin seurasivat, hän luultavasti ei ole onnistunut vangitsemaan eläintä uudelleen. Eläin on siis edelleen vapaudessa. Mutta näitä rohkeita otaksumiani, sillä sellaisinahan niitä on pidettävä, en nyt huoli pitemmälle jatkaa, sillä siitä voi syntyä vain soutamista ja huopaamista. Jos tämä ranskalainen on todella syytön näihin hirmutekoihin, kuten otaksun, niin on tämä ilmoitus johdattava hänet pian tänne. Pistin sen eilen paluumatkallamme Le Monde lehteen, joka ajaa laivastoasioita ja jota kaikki merimiehet lukevat."

Hän ojensi minulle lehden ja minä luin:

"Kiinniotettu — Boulognen metsässä aikaisin — — p:n aamuna (murhan jälkeisenä aamuna) sangen suuri ruskeanpunertava orangutangi-apina Borneo saaren lajia. Omistaja, jonka täytyy kuulua johonkin maltalaiseen laivaan, saa oikeutensa riittävästi toteennäyttämällä ja maksamalla pyydystys-, hoito- ja ruokintakulut, eläimen haltuunsa. — — katu N:o — — Faubourg St. Germain. Kolmas kerros."

"Mutta kuinka on mahdollista", kysyin, "että voitte tietää miehen olevan merimies ja kuuluvan johonkin maltalaiseen laivaan?"

"En minä tiedäkään sitä", sanoi Dupin. "En ole varma siitä. Mutta tässä on kuitenkin pieni nauhanpalanen, jonka muoto ja rasvaisuus minulle selvästi ilmaisee, että sitä on käytetty sitoessa hiuksia merimiesten tapaan palmikolle. Sitäpaitsi on siinä solmu, jollaista eivät juuri muut kuin merimiehet osaa tehdä. Tämän nauhan sieppasin pihamaalta kaasuputken alta. Se ei ole voinut kuulua kummallekaan murhatuista. Ja vaikka erehtyisinkin päätelmässäni nauhan johdosta, nimittäin että se kuuluisi jollekin maltalaisen laivan merimiehelle, niin ei se, mitä ilmoituksessa olen sanonut, haittaa mitään. Jos se on erehdys, niin asianomainen olettaa, että minut on johtanut harhaan jokin seikka, jota hän ei viitsi tarkemmin tutkia. Koska tuo ranskalainen tietää jotakin murhasta, vaikkapa onkin itse syytön, niin hän tietysti ensin harkitsee, voiko hän ilmoituksen johdolla hakea orangutanginsa takaisin. Hän sanoo itselleen: — 'Minä olen viaton, minä olen köyhä, minun orangutangini on kallisarvoinen — minun asemassani olevalle on sen hinta kokonainen omaisuus — miksi siis pelkän pelon takia menettäisin sen? Voin saada sen takaisin. Se on löydetty Boulognen metsästä — sangen kaukana hirmuyön tapahtumapaikasta. Kukapa koskaan saattaa epäillä, että järjetön eläin on voinut sellaista tehdä. Poliisi seisoo kuin vuoren edessä; tähän saakka se ei ole saanut mitään johtosuuntaa toiminnalleen asiassa. Ja jos se joutuisi eläimen jäljille, niin olisihan mahdotonta todistaa minun olleen murhasta tietoinen ja sen johdosta tuomita minut. Mutta minuthan tunnetaan jo. Ilmoitushan jo mainitsee minut eläimen omistajaksi. Enkä voi tietää etteikö minusta tiedetä enemmänkin. Jos luovun vaatimasta takaisin noin kallisarvoista omaisuutta, joka jo tiedetään omaisuudekseni, niin silloinhan juuri johdan epäluulot puoleeni. Tahdonpa siis noudattaa kehoitusta, ottaa apinan takaisin ja pitää sitä kiinni siihen saakka kunnes koko juttu on joutunut unohduksiin'."

Samassa kuulimme askeleita porraskäytävästä.

"Pitäkää pistoolinne varalla", sanoi Dupin, "mutta älkää käyttäkö älkääkä näyttäkökään sitä ennenkuin minä annan merkin."

Talon ulko-ovi oli ollut auki, joten tulija oli kolinaa herättämättä päässyt sisään ja astunut useita porrasaskelmia ylöspäin. Äkkiä hän kuului pysähtyvän. Sitten kuulimme hänen astuvan portaita alas jälleen. Dupin meni nopeasti ovelle; silloin kuulimme hänen taas palaavan. Toista kertaa hän ei kääntynyt takaisin, vaan astui päättäväisin askelin ovemme eteen ja kolkutti.

"Sisään!" huusi Dupin iloisella, voimakkaalla äänellä. Mies astui sisään. Hän oli ilmeisesti merimies, — kookas, vahvalihaksinen mies, jonka kasvoilla asusti määrätynlainen julkea ja peloton ilme, mikä ei kuitenkaan tuntunut epämiellyttävältä. Hänen ahavoituneet kasvonsa olivat puoliksi viiksien ja poskiparran peitossa. Kädessään hänellä oli tukeva tammikeppi, mutta muuten hän näytti olevan aseeton. Hän kumarsi vähän sivuttain vasemmalle puolen ja toivotti hyvää iltaa mitä selvimmällä pariisilaisnuotilla.

"Istukaahan, hyvä ystävä", sanoi Dupin. "Te tulette kai sen apinan takia. Totisesti, oikeinpa kadehdin teitä sen eläimen tähden; se on erinomaisen kaunis kappale ja epäilemättä hyvin kallisarvoinen. Kuinka vanhan luulette sen olevan?"

Merimies hengähti syvään — kuin mies, jolta suuri taakka putoaa sydämeltä, ja vastasi sitten reilulla äänellä: "Sitä en osaa tarkalleen arvata — mutta luulen ettei se voi olla viittä vuotta vanhempi. Onko se teillä täällä?"

"Ei ole. Emme voineet säilyttää sitä täällä. Se on eräässä vuokratallissa Dubourg kadun varrella täällä lähellä. Sieltä voitte sen noutaa huomenna. Mutta tietysti te voitte antaa minulle siitä tarkan kuvauksen?"

"No kyllä vaan, herra!"

"Minun on oikein vaikea erota siitä", sanoi Dupin.

"Enhän toki vaadi, herra, että olette saanut nähdä kaiken tämän vaivan ilmaiseksi. Kernaasti maksan teille eläimestä löytöpaikkaa — kohtuuden mukaan."

"Hyvä", vastasi ystäväni, "se on oikean miehen puhetta. Antakaas kun katson — mitähän nyt vaatisinkaan? Ahaa, jo tiedän. Teidän tulee kertoa minulle kaikki mitä tiedätte noista Morgue kadun murhista."

Nämä viimeiset sanat sanoi Dupin hiljaisella äänellä ja hyvin rauhallisena. Niinikään hän samassa levollisin askelin meni ovelle, sulki sen ja pani avaimen taskuunsa. Senjälkeen hän veti pistoolin poveltaan ja asetti sen pöydälle lähelleen.

Merimiehen kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi aivan kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan. Hän hyppäsi pystyyn ja tarttui keppiinsä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipui tuolilleen takaisin, koko ruumis vavisten ja kasvoiltaan kuolonkalpeana. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Minun tuli häntä kovasti sääli.

"Hyvä ystävä", sanoi Dupin ystävällisesti, "te olette huolissanne aivan tarpeettomasti — ihan varmaan.. Me tarkoitamme vain parastanne. Annan teille kunniasanani, ettemme tahdo teille mitään pahaa. Minä tiedän aivan varmasti että te olette täydelleen syytön Morgue kadun hirmutekoihin. Kuitenkin neuvoisin teitä myöntämään, että olette jollain tavoin sekaantunut juttuun.

"Tästä mitä nyt juuri olen sanonut, voitte huomata että minulla on keinoja, joilla pääsen asian perille, keinoja, joista ette osaisi uneksiakaan. Asiat ovat nyt sillä tavoin. Mutta tehän ette ole tehnyt mitään mitä ette voisi tunnustaa, mitään mistä teitä voitaisiin syyttää.

"Te ette ole edes", rauhoitti Dupin, "ryöstänyt mitään, vaikka olisitte rankaisematta voinut sen tehdä. Teidän ei tarvitse salata mitään. Toiseltapuolen velvoittaa kunnianne teitä tunnustamaan kaiken mitä tiedätte. Tällä haavaa on viaton mies vangittuna, syytettynä rikoksesta, jonka tekijän te voitte osoittaa."

Merimies oli Dupinin puheen aikana melkoisesti rauhoittunut, mutta hänen käytöksestään oli äskeinen varmuus tyyten hävinnyt.

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon", sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, "tahdon kertoa teille kaiken mitä tiedän asiasta, — mutta en voi odottaa että te uskoisitte siitä puoltakaan — olisin hullu jos sellaista odottaisin. Mutta viaton minä olen, ja asia on minun saatava pois sydämeltäni, vaikkapa tähän paikkaan kuolisin."

Hänen kertomuksensa oli suunnilleen tämmöinen:

Hän oli hiljattain purjehtinut Intian saariston kautta. Joukko, johon hänkin kuului, nousi maihin Borneossa ja tunkeutui eräällä huviretkellä saaren sisäosiin. Hän ja eräs toverinsa olivat pyydystäneet orangutangin. Tämä toveri kuoli, ja silloin jäi eläin kokonaan hänen omaisuudekseen. Eläin tuotti hurjan villeytensä vuoksi hänelle paljon vaivaa kotimatkalla, mutta lopulta onnistui hänen kuitenkin saada se kunnialla asuntoonsa Pariisissa, johon hän sen huolellisesti kytki, välttääkseen naapuriensa uteliaisuutta siihen saakka kun se paranisi vammasta, jonka se oli saanut jalkaansa laivalla. Hänen aikomuksensa oli myydä apina heti sen jälkeen.

Mutta sinä yönä tahi paremminkin sinä aamuna, jona murha tapahtui, saapui merimies kotiin eräästä juhlasta ja tapasi orangutangin irrallaan omassa makuuhuoneessaan, jonne se oli murtautunut viereisestä huoneesta, missä se oli ollut lujasti kiinnikytkettynä. Apina istui leuka huolellisesti saippuoituna ja partaveitsi kädessä tuolilla peilin edessä ja matki parturin eleitä. Kauhistuneena nähdessään niin vaarallisen esineen villin eläimen kädessä ei merimies muutamaan silmänräpäykseen osannut ryhtyä mihinkään. Tähän saakka hänen kuitenkin oli aina onnistunut saada eläin ruoskan avulla rauhoittumaan, ja tähän keinoon hän nytkin turvautui. Ruoskan nähdessään orangutangi äkkiä hypähti ulos ovesta, kiisi saman tien alas portaista ja pääsi ulos kadulle eräästä käytävän ikkunasta, joka onnettomuudeksi sattui olemaan auki.

Ranskalainen seurasi sitä epätoivoisena. Apina, partaveitsi yhäti kädessään, pysähtyi silloin tällöin ja teki takaa-ajajalleen kaikellaisia eleitä, kunnes tämä oli sen saavuttamaisillaan. Silloin se pakeni taaskin. Tällä tavoin kesti takaa-ajoa kauan aikaa. Kaduilla oli aivan hiljaista, sillä kello oli lähes kolme yöllä. Eräällä pienellä sivukadulla Morgue kadun takapuolella veti karkulaisen huomion puoleensa valo, joka loisti m:me l'Espanayen avonaisesta ikkunasta hänen talonsa neljännessä kerroksessa. Kun eläin juoksi taloa kohti, keksi se kaasuputken, kiipesi sitä pitkin käsittämättömällä taidolla ylös, tarttui ikkunaluukkuun, joka oli aivan seinää vasten ja heilautti itsensä sen avulla ikkunasta sisään tullen suoraan ikkunan edessä olevaan sänkyyn. Tämä tapahtui minuuttia lyhyemmässä ajassa. Luukun sysäsi apina sisään mennessään jälleen seinää vasten.

Tämä tapaus sekä ilahdutti että säikähdytti merimiestä. Nyt sai hän toivoa voivansa jälleen vangita eläimen, koska loukusta, johon se nyt oli mennyt, tuskin oli muuta uloskäytävää kuin kaasuputki, jonka alla hän seisoi valmiina ottamaan eläimen kiinni sen palatessa. Toiselta puolen oli pelättävissä että se saattoi matkaansaattaa talossa pahoja ikävyyksiä. Tämä ajatus pakotti miehen seuraamaan apinaa. Merimiehen ei ole vaikea kiivetä kaasuputkea pitkin, mutta kun hän oli saapunut ikkunan korkeudelle, ei hän päässytkään pitemmälle, sillä ikkuna oli hänestä liian kaukana vasemmalla. Hän saattoi ainoastaan taivuttautua niin paljon että voi nähdä sisälle huoneeseen. Mitä hän siellä näki, saattoi hänet melkein hellittämään otteensa putkesta. Oli juuri se hetki, jolloin kauheat huudot keskellä yötä kaikuen herättivät Morgue kadun asukkaat. M:me l'Espanaye ja hänen tyttärensä, molemmat yövaatteisiinsa pukeutuneina, olivat nähtävästi olleet järjestämässä eräitä papereita rautaiseen raha-arkkuun. Arkku oli avoin, ja sen sisältö oli nostettu peitteelle vuoteen jalkopäähän. Uhriparat lienevät olleet selin ikkunaan, ja ajasta joka kului apinan sisääntulosta kauhunhuutoihin, on kai pääteltävä, etteivät he sitä heti huomanneet.

Kun merimies katsoi sisään, oli iso eläin tarttunut m:me l'Espanaye'ta hiuksista (jotka riippuivat palmikkoina, arvatenkin koska vanha nainen oli aikeissa kammata ne yöksi) ja teki hänen kasvojensa edessä partaveitsellä parturin eleitä. Tytär makasi pitkänään lattialla säikähdyksestä tainnoksissa. Vanhan naisen huudot ja ponnistelut (joiden aikana peto kiskaisi häneltä hiukset päästä) saivat aikaan, että apinan aluksi kai rauhalliset aikomukset muuttuivat vihan ja raivon töiksi. Vain kerran se painalsi partaveitsellä vanhan naisen kaulaa, mistä seurasi että pää melkein täydelleen irtautui ruumiista. Veren näkeminen kiihdytti sen raivoa vielä enemmän. Hampaitaan kiristäen ja silmät kipinöitä suitsuttaen se lennähti tytön ruumiin kimppuun ja kaivoi hirveät kyntensä sen kaulaan, kunnes uhri kuristui kuoliaaksi. Nyt osui sen hurjana harhaileva katse isäntänsä kauhusta jähmettyneisiin kasvoihin ikkunan takana. Eläimen raivo — se kai muisti ruoskan — muuttui silmänräpäyksessä peloksi ja tuskaksi. Tietäen ansainneensa rangaistuksen näytti se toivovan voivansa peittää tekonsa jäljet ja alkoi nyt, ikäänkuin sisäisen levottomuuden ja hädän pakoittamana, juosta ympäri huonetta. Tällöin se sysäsi huonekaluja kumoon, särki niitä ja kiskoi vuodevaatteet sängystä. Lopuksi apina tarttui tyttären ruumiiseen ja tunki sen uuninpiippuun siten kuin tiedetään, sitten vanhan naisen jäännöksiin, jotka se muitta mutkitta viskasi ikkunasta ulos.

Kun apina, silvottu ruumis sylissään, läheni ikkunaa, alkoi merimies kauhun valtaamana laskeutua takaisin putkea pitkin, ja sittenkun hän oli pikemmin liukunut kuin laskeutunut sitä pitkin maahan, kiiruhti hän niin nopeasti kuin saattoi kotiinsa — hirveästi peloissaan tapahtuman seurauksista, ja jätti tässä mielentilassa orangutangin pyydystämisen sikseen. Sanat, jotka portaita ylös rientävät ihmiset kuulivat, olivat ranskalaisen kauhun huudahduksia ja haukkumasanoja, sekoittuneina pedon kauheaan karjahteluun.