Part 19

"Ohoh, kylläpä sitten saat juoksennella paikan haussa, jos tahdot sellaiseen, jossa kaikkiin luetetaan. Joutavaa on jo nyt tämä äikäily -- ja älä mene! -- En minä enää milloinkaan koeta sinua vietellä!" Sen lupasi Jukka. "Mutta ei siltä tarvitse luulla, etten minä pidä silmiäni auki! Ainahan ihmisen pitää olla varuillaan; piru käy ympäri kuin kiljuva jalopeura ja etsii kenen nielisi."

"Tällä kertaa siis Te itse olette ollut se piru, joka on koettanut minua niellä, -- ja pahoin teitte siinä."

"No, en minä nyt sitä vasta tee", sanoi Jukka; Ulin pitäisi jo nyt tyytyä kun nyt kerran Jukkakin on tyytyväinen. Olisi niin ilkeä taas matkustaa hankkimaan uutta renkiä, ja ei sitä taitaisi parempaa löytääkään. Nykyaikaan eivät ihmiset ole puolen palaneen puupennin arvoisia. Vaikka lupaisi ne kullalla hölvätä, niin ei saa mieleistään.

"Kah", sanoi emäntä, "kaikkihan me olemme vaivaisia syntisiä, ja ethän sinäkään, Uli, ole mikään Herran enkeli. Lyökää jo nyt sovussa kättä ja älkää enää kinastelko. Uli, johan nyt kuulit, ettei ukko enää vasta tee sinulle tällaista ja tule nyt vaan alas, kahvi on valmiina, saat tilkan suuhusi. Sillä sittenhän vasta se sovinto oikein tulee kun syö ja juo yhdessä, etenkin kun juo kahvia." Uli ajatteli myös entisen isäntänsä kirjettä, taipui ja tyytyi jälleen. Ja Jukka tyytyi myös. Mutta mielessään alkoi Jukka ajatella: kyllä tuota naisväkeä nyt pitää ruveta pitämään silmällä, ne tulevat jo liian hyviksi ystäviksi Ulin kanssa. Jos tätä jatkuu, niin minut petetään ja minä olen hukassa.

Ja tuli elonkorjuuaika kaikkine touhuineen. Eloaikana sattuu paljon töitä yhteen losoon. Kirsikat kypsyvät; liina ja pellava täytyy nyhtää ja häkilöidä. Monilla paikkakunnilla alkaa myös kyntö ja kylvö. Milloinkaan muulloin ei tarvitse harkita niin tarkkaan töiden järjestelyä, ajan käyttöä ja työväen jaoittelua kuin elonleikkuun aikana, jos aikoo saada kaikki käymään niin, ettei mitään hukkaan joutuisi, ja että kaikki työt tulevat tehdyiksi. Siinä sitä vasta koetellaan kuka on kelvon maamies, kuka ei!

Melkein joka vuosi oli emäntä ollut elonaikana tuskassa ja hädässä. Joko hänellä ei ollut muita apulaisia kirsikoita noukkimassa kuin varpuset; tai kypsyi liina liiaksi tai hautui pilalle kasoissa; pellavaa ei muistettu joko nyhtää, tai levittää ja kunnollisesti käännellä. Mihinkään ei ollut kellään aikaa. Mutta kylläpäs oli aikaa lorvehtia puolen päivää tanhuilla joutilaina ja aprikoida: sinneköhän tässä kiireessä nyt lähtisi vai minne? Ja kun aikaa oli liiaksi lorvehtimiseen ja oikeisiin toimiin liian vähän, niin kului se siinä loppuun eikä ehditty tekemään muuta kuin syömään ja makaamaan.

Nyt oli toista. Uli oli arvioinut tarkoin asiat jo etukäteen ja sen vuoksi oli aikaa kyllälti. Käytettiin joka silmänräpäys hyödyllisesti, joka työläinen tiesi tehtävänsä. Ellei voitu mennä pellolle, tiesi jokainen jo kysymättäkin minne hänen oli mentävä. Ei kulunut aikaa toljailemiseen ja kyselemiseen. Ei myös kinattu ja sälytetty omaa taakkaa toisen hartioille; sillä taakat oli varustettu kaikille niin samallaiset, ettei kukaan ajatellut itseään sorrettavan. Työ kävi käsittämättömän joutuin ja emännän sydäntä oikein lämmitti ja suu oli aina naurun mutrussa kun kirsikkakoreja kannettiin sisään ja pellava ja liina levisi laajoina mattoina nurmille, -- pellavaa ei näet pantu pimeään ennenkun se oli riivitty. -- Mutta Jukka se taas kulkea kepsutteli levottomana paikasta, toiseen, hän ajatteli vain ruista, joka hänen mielestään nyt kypsyy liiaksi, karisee. Hän ei voinut ymmärtää, miten nyt ehditään joka paikkaan, akkaväen hommiinkin. Ja kuitenkin saatiin ruis hyvin korjatuksi, vieläpä niin ajoissa, että voitiin viettää kotoista elonkorjuujuhlaa samana lauantaina kuin muuallakin, -- ennen oli se näet pidetty Glunggessa aina noin viikko tai pari myöhemmin kuin muualla. Mutta omat tuumansa oli Jukalla tästäkin joutumisesta. Hän sanoi: "Meillä tulee nähtävästi elojuhla noin viikkoa aikaisemmin kuin ennen; mutta eikä siinä ole ihmettelemistä. Sillä 'lyhyt tukka joutuin suitaan'." Hän ei siis ollut kovin mielissään siitä että jouduttiin yhtä aikaisin kuin muutkin. Ihmiset luulevat, ajatteli hän, ettei meillä ole kylvetty niin paljoa kuin ennen. -- Mutta kyläläiset tiesivät hyvin, mistä tämä joutuminen johtui.

Elojuhla on merkkipäivä talonpojan elämässä. Köyhälle päivätyöläiselle ja hänen vaimolleen, jotka läpi vuoden saavat ruuakseen tuskin perunoita eikä lihan mukarettakaan, on elonkorjuujuhla viinineen, kolmine kalaruokineen ja piiraineen oikea tuhatvuotisen valtakunnan päivä, jota koko vuosi riemuiten odotellaan ja sitten raskaasti huoataan, kun se on mennyt ohi. Itarinkaan isäntä ei sinä päivänä ilkeä kitsastella, ja vaikka hän rahojensa menoa sääliikin, ei hän ilmaise mieli karvauttaan. Tämän juhlan perustana onkin jonkinlainen uskonnollinen tahi paremminkin sanoen taikauskoinen ajatus. Se on kristillinen uhri. Kaiken hyvän antaja on jälleen avannut kätensä ja siunannut maamiehen ahkeruutta; silloin kovasydämisimmätkin muistavat, että heidän on kiittäminen Jumalaa ja uhraaminen hänelle jotain. Isäntä varustaa aterian ja hän melkein syytää keittiönsä ovelta sinä päivänä suurina laumoina vaelteleville köyhille pannukukkoja ja syöttää, juottaa koko yön, ja koko seuraavan pitkän päivänkin alustalaisiaan, poikiaan, renkejään, piikojaan ja muukalaisia, jotka hänen luokseen tulevat, niin paljon kuin he vain jaksavat. Missä entisajan anteliaisuus vallitsee, siellä ei juhliin kutsuta ainoastaan niitä, jotka olivat eloa korjaamassa, vaan kerrassaan kaikki, jotka tämän vuoden kuluessa olivat olleet hetkenkin talon töissä. Ja kaikkialla tunnetaan tarina eräästä tilallisesta, jolla lauantaina oli työssä muudan mies, joka olisi saanut työnsä tehdyksi tuon samaisen lauantain illaksi. Mutta puolenpäivän aikaan tuli isäntä sen miehen luo ja sanoi sille, että tehdään nyt tilit vaan; he tulevat ilman häntä aikaan, häntä ei heillä enää tarvita. Silloin oli se mies sanonut, ettei hän nyt vielä mielellään lähtisi, sillä häneltä menee siten hukkaan puolen päivän ansio ja illaksihan hän saa työnsä valmiiksi. "Ei", tuumi isäntä, "sanohan nyt vain pois, mitä minä olen sinulle velkaa, sanon suoraan, minkätähden tätä tahdon: meillä on näet ensi yönä elonkorjuujuhla eikä ole enää tilaa. Tule sen sijaan tänne taas jonain aamuna uudestaan, jos soveltuu." --

Tämän uhripäivän mentyä ohi, kokoilee saituri murusensa ja sulkee jälleen tarkoin raha-arkkunsa ja lippaansa koko pitkäksi vuodeksi.

Ja tosiaan on maamiehen sydämellä sinä päivänä syytä iloita. Herra on antanut hänelle hänen jokapäiväisen leipänsä, hänen uutteruutensa on siunattu; hänen lastensa ei tarvitse nähdä nälkää ja hänen vaimonsa voi jälleen ravita köyhiä ja juottaa janoovaisia: hänellä on tavaraa uhkean yltäkylläisestä Miksipä hän ei siis kerta voisi viettää yltäkylläisyyden juhlaa! Mutta ruuat ja juomat älköön olko ainoat uhrit, ainoat kiitollisuuden osoitteet Jumalalle. Herra on siunannut ja suojannut korjattua viljaa kokonaisen vuoden: riittävätkö siis hänelle vain yhden ainoan päivän ruokakestit? Eikö pidä myös koko vuosi palvella tätä herraa sydämellä, joka on hedelmällinen kiitollisuudesta, joka ei unohda, että ilman hänen tahtoaan ei hiuskarvaakaan päästämme putoa, sydämellä joka muistaa, että ainoakaan meidän sanamme ja ajatuksemme ei ole häneltä salattu ja että meillä on köyhiä muulloinkin, eikä ainoastaan elonkorjuujuhlan aikana?

Glunggessakin oli elojuhlat suuret eikä tavaraa säästetty. Paljon oli siellä väkeä kestittävänä ja voitakin käristettiin melkein vuorittain pannukukkoja paistettaessa. Ja tänä päivänä, vaikkei muuten koko vuonna, tuli isännän poikakin perheineen vieraiksi Glunggeen Frevlingenistä, jossa hänellä oli ravintola. Kylläpä hän osasi käyttää hyväkseen isällisiä pannukukkoja! Hänen esiintymisestään voi päättää, että hän olisi mielellään sallinut ihmisten luulevan itseään herraksi! Hän keikautti hatun kallelleen, piti käsiään housun taskuissa tai huiskutteli niitä ja tuimisteli naamansa kuten olisi elävältä syönyt kaikki seitsemän Haimonin poikaa ja heidän Bayard-hevosensa.[17] Ja kaikille hän sanoi punshuur, punshuur![18] -- Hänen rouvansa oli korunukke, kasvi, jota on aina pidetty varjossa. Ja hän sanoi aina: merci! Hän oli ollut rikas tyttö, hän oli oppinut tärisemään ja tutisemaan aina kun piti vähänkin tehdä työtä. Hänellä oli uhkeat pukimet, mutta ne roikkuivat hänen varrellaan kuin kepin ympärillä. Hän oli muka hyvin herraskainen ja hemmoteltu: kananpojan koipiliha oli kaikkein kehnointa ruokaa mitä hän voi suuhunsa pistää. Hän keikaili hyvin ylhäisen näköisenä, mutta halvinkin kelpasi kehumaan häntä ja hänen rikkauksiaan ja hienouttaan. -- Heillä oli kolme lasta, joita isä ja äiti kauheasti hemmottelivat. Ne olivat hyvin prameasti puettuja ja hävyttömiä ja ne kirkuivat kauheasti. Alituiseen niistä joku rääkyi ja silloin mies aina huusi: "Miksi lapset taas karjuvat? Annapas olla, eikö tästä tule loppua!" Mutta rouva huusi: "Ole nyt hiljaa, älähän itke, niin saat viikunan ja pari manteliakin!" Mutta kun karjuja oli saanut herkkunsa, alkoivat toisetkin heti kirkua, kunnes heillekin annettiin. Ja jos äiti sanoi: "Ei minulla ole enää mitään", niin kaikki alkoivat rääkyä yhtaikaa. Silloin kiroili isä, että miksei rouva ollut ottanut mukaansa namusia enemmän; onhan hän tavallisesti muistanut sen tehdä. Mutta lasten pitää nyt olla hiljaa; sillä isä ostaa heille heti tulevasta kaupasta namusia oikein paljon! -- Pojat olivat, nimeltään Edevardi ja Rudi ja tytön nimi oli Carelini.

Jukka kauhistui aina kun kuuli että nyt ne taas tulevat taloon. Hänellä olivat siihen omat, perustellut syynsä. Kuitenkin oli hän heille ystävällinen. Muori rakasti oikein äidillisesti poikaansa ja vielä enemmän hänen lapsiaan; kuitenkin valitti hän joskus, että ne tuntuvat hänestä niin vierailta. -- Ja kun omaiset lähtivät pois, pääsi häneltä oikein helpotuksen huokaus, sillä parin päivän herkuttelun päälle ei hän keksinyt enää mitään kelvollista ruokaa heille. Liisa oli aina kuin taivaan ilossa kun he tulivat. -- Liisa ja käly Trinette (muinoin Kaisa, muodostelu Katariinasta) näyttelivät toisilleen kalleuksiaan ja toinen puhui toistaan hienommin sairauksistaan, ja toinen oli toistaan typerämpi n.s. hienoissa kohteliaisuuksissa. Ja jos Liisa luuli että hänellä on hienompia kalleuksia ja hienompia sairauksia ja hienompia kohteliaisuuksia kuin Trinettellä, niin oli hän ylen iloissaan eikä tahtonut päästää Trinetteä kylästä lähtemäänkään ja parpatti eikä tahtonut sanoa jäähyväisiä. Mutta jos Trinette näytti Liisasta hienommalta, jos hänellä oli silkkiröijy tai suuremmat solet tahi useammin puistatuskohtauksia kuin Liisalla, niin meni Liisan naama surkeaksi. Jos Trinette oli käynyt pitemmällä kylpymatkalla tai nyrpistänyt nokkaansa hienommin ja suutaan suloisemmin kuin Liisa, niin suuttui Liisa kovasti ja meni piiloon vieraita koko heidän kyläilyajakseen ja tuli esiin vasta kun Trinette jo kekotti _char a bancissa_.[19] Ja silloinkos Liisa hymyili ja kädessä oli hänellä hansikkaat, joista oli leikattu sormenpäät pois, ja kaunis valkea nenäliina ja päässä kalkilla pitseillä tai kalleilla nauhoilla hepennetty hattu. Ja hän kimalteli pelkkää hopeaa ja kultaa ja sanoi: à revoir ja bon voyage.[20] Ja kun hevonen lähti menemään, sanoi Liisa, että suloista oli kun ne nyt vihdoinkin menivät, sillä veli on grobiaani[21] ja Trinettellä on huono maku ja lapset ovat niin epäkohteliaita. Ja Liisa ei vain huolisi miestä, phyi hirveää! Mutta jos hän miehen ottaisi, ei saisi tulla lapsia, phyi hirveää! Mutta jos niitä tulisi -- ja tietäähän sen, että ainahan sitä tulee, jota vihaa, -- niin kasvatettaisiin ne aivan toisin, kuin nuo veljen lapset. Ne eivät saisikaan olla tuollaisia paksuja pöhöjä ja vilunokkia ja rapakoipia; niillä olisi notkea vartalo ja hienot piirteet ja lankatut kengät. Liisa häpeisi lähteä huviajelulle tuollaisten kömpelöjen pöhöjen kanssa!

Vreneli ei virkkanut monta kunnon sanaa vieraiden talossa ollessa. Ja nämä eivät kohdelleet häntä edes kuin piikaa, vaan oikein ylhäisimmästi halveksien; poika enintäin alentui vain laskemaan hänen kanssaan joskus leikkiä, mutta jotensakin kouraan tuntuvalla tavalla. -- Ja heitä harmitti aina, kun he koettaessaan jos jotenkin nylkeä vanhuksia, eivät saaneet mielestään heitä kylliksi nyletyksi. Trinette tolkkusi alituiseen, miten paljon hän saa kotoaan ja että jos eivät hänen vanhempansa häntä auttaisi, ei hän voisi tulla toimeen. Ja hän muisti ladella: tämän oli hän saanut isältään, tämän äidiltään. Ja kun he viime kerran olivat käyneet heidän luonaan, oli isä antanut hänelle 6 taalaria ja äiti kymmenen ja molemmat olivat he sanoneet, että tulkoon vain heti uudestaan pyytämään, jos tulee pieninkin puute. -- Tietysti ei nyt Glunggen kunnon muori tällaisia puheita kuullessaan malttanut olla pekkaa pahempi ja hän tuhlasi heille melkein yli varojensa saamatta takaisin edes kelvon ystävällistä sanaa.

Lapset tuppautuivat joka paikkaan, tekivät aina ilkeyttä, ja jos heitä vähänkin lykki tieltä, niin alkoivat ne joko ladella hävyttömiä sanoja tai kiljua kuin haavoitetut jääkarhut.

Ravintoloitsija tiesi suuremmoisilla juonilla onkia rahaa Glunggesta. Milloin osti hän ukolta lehmän eikä maksanut sitä koskaan, milloin toi hän isän talliin ramman hevosen ja vei sieltä paraan sanoen lähettävänsä sen takaisin ja noudattavansa omansa pois; mutta unohtikin lähettää takaisin. Tahi lankesi pojan maksettavaksi vekseli, jonkun kunnottoman viiniherran vuoksi eikä sattunut nyt olemaan itsellään taskussa rahoja joten isän täytyi hänelle lainata saamatta koskaan takaisin. -- Näitä suoneniskuja sai isä sietää joka kerta kun poika kävi Glunggessa. Ja isäänsä ja äitiään kohteli hän talonpoikais-moukkina, korkeasti halveksien, kuten kahta rahasäkkiä, joista välittää vain sen aikaa kun niissä on rahaa. Frevlingenissä hän oikeana kylänkompana alituiseen kertoi Glunggesta tullessaan, miten hän taas oli "kupannut" isää.

Tällä kertaa oli hän kovin ihmeissään Glunggessa vallitsevasta hyvästä järjestyksestä. Hänen silmäänsä pistivät heti kauniit, soreat hedelmäpuut, joista nuoremmat oli sidottu keppeihin, uhkeat tunkiot, siisteys kaikkialla vaikka olikin elonkorjuu-aika. Ja viedessään totutun tapansa mukaan hevostaan talliin, ihmetteli hän vielä enemmän tallin siisteyttä, kauniita, hyvin hoidettuja hevosia ja harmitteli kun ei tällä kertaa ollut älynnyt tuoda rampaa konia mukaansa. Yhtä suuresti ihaili hän navettaa ja etenkin sitä nuorta lehmää, jonka Uli oli ostanut Bernistä. Se oli piakkoin poikiva ja oli vähintäin kolme louisdoria enemmän arvoinen kuin kolme kuukautta sitten. Niin kovasti oli se vaurastunut. "Isä, mikäs sinulle nyt on tullut vanhoilla päivilläsi?" sanoi poika; "nytkös vasta sinä alat hoitaa tilaasi? Elukat ovat mainiot, ja kaikkialla on oikein sunnuntain siisteys."

"Vai on mielestäsi?" tokaisi Jukka. Mutta äiti ei malttanut olla sanomatta:

"Meillä on nyt erinomainen isäntärenki; hän hoitaa taloa kuten pitääkin ja ymmärtää kaiken kuin tottunut vanha talollinen; ja täällä on nyt oikein ilo elää."

Poika ei virkkanut tähän paljoa mitään, mutta koikkelehti sitä enemmän tiluksilla, katseli miten loppuja eloja kuormattiin ja vietiin suojaan, käveli niityillä, -- niin että ukko alkoi tuumia: "En voi nyt ymmärtää, mikä tuolla Johanneksella oikein taas on, se juoksentelee joka paikassa ja syynää kaikkea; luuleekohan se jo pian saavansa talon periä? Mutta enpäs aio vielä keikahtaa. Onpa moni nuori kurki tässä maailmassa kuollut ennenkun suo on sulanut. Eipä siltä, että minä sitä toivoisin, mutta sanompahan vain."

Ja iltahämärissä oli elonkorjuujuhla alkava; mutta olipa pula saada väkeä ajoissa saapumaan kestiin. Vreneli liehui punaisena kuin rapu koko päivän keitetty ään ja paistettuaan ja hän alkoi viimein jo äkäillä ja sanoa: "Mokomatkin, ovat jo koko päivän imeneet sormiaan ja syöneet kätensä ihan olkapäähän saakka, eivätkä nyt tule kuitenkaan ajoissa, joutavaa kuhnivat. Eikä nyt voi tehdä odottaessa mitään ja ei pääse tänä yönä juhlista oikeaan aikaan ja huomisaamuna ei niitä taas saa pöydästä erkanemaan, istuvat siinä kuin tervassa." Täytyi lähettää hakemaan alustalaisia juhliin sieltä täältä, vaikkei ketään juuri tarvinnutkaan korvista kestiin taluttaa.

Pöydässä oli monta vatia sahramilla höystettyä lihakeittoa, vadit niin kukkuralla leipämuhennosta, että niitä olisi voinut käyttää vaikka vihkipalleina. Sitten tarjottiin yllin kyllin raavaan lihaa, tuoretta ja kuivattua, läskiä ja imelää hedelmälohkoa, kolmenlaisia pannukukkoja ja sitä paitsi oli pöydällä viiniä monta pulloa, joista kukin veti kokonaisen mitan. Kantajat olivat ihan pulakassa, miten saada uudet herkut pöydälle mahtumaan. Hyvä lie varpusten kaurassa kuhista, mutta varmaan ne eivät vielä aavistakaan, millainen on elonkorjuujuhlan kestipöytä! Se notkuu kuormansa painosta, sen alla jalat vaivoin pysyvät hiljaa, sillä niidenkin mieli tekisi nousta ylös näkemään, mikä se siellä pöydällä niin suloisesti tuoksuu.

Mutta tähänkään kestitykseen eivät kaikki olleet tyytyväisiä. Liisa ja Trinette eivät voineet sietää näitä raakoja ihmisiä ja näitä kauheita ruokia. Pikkutupaan oli katettu eri pöytä heitä varten. Siellä oli punaviiniä, kastikekalaa ja sokeriherneitä, vasikka- ja kyyhkyspaistia, paistettua kalaa ja lammasta, pannukukkoja, munavehnästä leivän asemasta ja kannu suloista teetä niille, jotka pitivät teestä, ja namusia, emännän säästämiä aina viime elonkorjuukesteistään saakka. Lapset kulkivat pöydästä pöytään kahmien yhtäällä yhtä herkkua, toisaalta vielä uhemmin toista ja tunkivat makonsa niin täyteen ruokaa ja juomaa että heidät viimein täytyi kantamalla viedä sänkyyn pulleina kuin pienet pirut. Liisa ja Trinette kertoivat toisilleen, mitä ruokia he sietävät ja mitä ei; nyrpistelivät nokkaansa kaikelle ja valittelivat toisilleen, mitä kipuja tulee siitä ruuasta ja mitä tästä; yksi turvottaa mahaa, toinen kutistaa; tämä ei anna unta ja tästä saa painajaisen; yksi ampuu silmiin, toinen korviin; toinen tukkee kuin tulpalla ja toinen ryllyyttää. -- Mutta kuitenkin söivät he niitäkin ruokalajeja, mitkä tukkesivat kuin tulpalla, ja myös niitä, jotka ryllyyttivät. Kai nuo vastakohdat sitten ehkäisivät toistensa vaikutusta. Ja juomisesta päättäen eivät he kumpikaan olleet kovin kivuloisia.

Ravintoloitsija Johannes ei ollut perhepöydässä kauan, vaan lähti pian väen pariin isoon tupaan ja oli siellä sitten aina aamun sarastukseen saakka, jolloin mentiin nukkumaan. Hän tuppautui etenkin Ulin seuraan, mielitteli häntä juomilla, tarjosi hänelle tupakkaa, puheli hänen kanssaan kaiken maailman asiat, niin että Ulista alkoi melkein tuntua siltä, että eihän tuo Frevlingenin ravintolan herra olekaan niin ylpeä kuin huhutaan. -- Mutta vielä enemmän ihmetteli Uli, kun Johannes aamulla aikaisin tuli talliin, missä Uli yksinään jo askarteli toisten renkien yhä nukkuessa.

"Ka, oletkos sinä jo yläällä, ja yksinäsi?" sanoi ravintoloitsija.

"Ka, täytyy", vastasi Uli, "elukoilla ei ollut eilen elojuhlaa, vaan kova työ; pahapa olisi, jos niiden antaisi odotella kauan ruokaansa."

"Sellaisia eivät ole kaikki palvelijat", sanoi ravintoloitsija, "ja siksipä minä aioinkin juuri kysyä sinulta erästä asiaa. Kuulepas! Tule sinä minulle. Minulta saat paikan, jossa saat vähintäin kymmenen taalaria enemmän palkkaa kuin täällä, ja joka päivä saat viiniä ja lihaa."

"Mutta mitäs meidän isäntä sanoo, jos pestaudun Teille?"

"Mitäs se sinua liikuttaa", sanoi ravintoloitsija; "kyllä minä siitä huolen pidän. Et sinä voi täällä kuitenkaan kauan olla; ukkopaha on niin kummallinen ja liian epäluuloinen; ei sillä pysy kukaan. Meillä on toista, meillä; minä olen usein poissa kotoa ja minun eukkoni se on sellainen laiska letus, pitäisi olla renki, jonka huostaan voisi kaikki uskoa. Ja se, joka olisi minusta mieleinen, ei missään koko paikkakunnalla saisi parempaa paikkaa kuin minulla. Saisi elää kuin herra. Tule pois, et tarvitse katua. -- Kas tässä, otapas taalari pestiä."

"Pitäkäähän nyt vaan rahanne", sanoi Uli, "eihän tässä nyt olla jäniksen selässä. Nykyään ei minulla ole mitään valittamista; vaikka olikin noin kuukausi sitten toista. Minua kohdellaan nyt hyvin, etenkin emäntä; enkä minä välitä muutella paikkoja, kun kerran entisessäkin on hyvä olla."

Ravintoloitsija houkutteli ja houkutteli. Kuului kolinaa kaivolta; Uli sanoi viimein, että hän tuumii asiaa. Ravintoloitsija vastasi, että Ulin täytyy antaa varma vastaus kahden viikon kuluttua. -- Kun he astuivat ulos tallista, kantoi Vreneli ämpärillä vettä tuvalle.

Puolelta päivältä alettiin uudestaan syödä ja juoda; ainoastaan Liisa ja Trinette olivat muka voivinaan pahoin ja uikuttivat jos jotain kipua: eivät muka voineet niin murua nielaista. Mutta ahtoivat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa aika tavalla makoonsa. -- Iltapäivällä matkasivat kyläilijät kotiinsa. Ennen lähtöään oli Johannes vielä pistänyt Ulin kouraan uuden, kauniin viisbatzisen ja iskenyt hänelle merkitsevästi silmää. Muori katseli kauan char à bancin etenemistä ja sanoi sitten viimein: "Kyllähän ne lapset minusta ovat rakkaita, mutta tuhmatapaisia ne vaan ovat, sopimattomasti käyttäytyvät. Kyllä ne täytyisi totuttaa toisille tavoille, jos aina olisi niiden parissa." Sisällä sanoi hän Vrenelille: "Johannes, se se vaan näkyy rupeevan yhä enemmän ja enemmän pöyhistelemään; ajatteleppas, kun se narri antoi Ulille uuden viisbatzisen juomarahaa."

"Kylläpä sillä lie omat tarkoituksensa", sanoi Vreneli.

"Oo, se tahtoo vain olla herraa, näyttää että muka tietää herrastavat, sitä se on", sanoi vanhus.

"Eipäs, täti", vastasi Vreneli, "muutakin se tahtoo -- tuskin tohtinen sanoakaan, -- mutta häjy se vaan on tuo Johannes! Ei se vienyt tällä kertaa serkulta hevosta eikä lehmää, vaan Ulin se aikoo pestata itselleen. Siksi se antoi sille juomarahaakin."

"Älä nyt, niinkö se hylkiö!" huudahti vanhus. "Eipä ole enää paljon elämästä kun ei voi edes omaan lapseensakaan luottaa. Johannes, Johannes, miten julma olet! Mutta se on hänen vaimonsa juonta, sehän se tekee sen miehen sellaiseksi; ei se ollut ennen tällainen se poika! -- Mutta mistäs sinä sen tiedät?"

"Minä? Olin aamulla aikaisin hakemassa vettä kaivolta; piikoja en saanut hereille. Silloin oli Johannes, -- vaikka se tavallisesti lojuu vuoteessa aina kello kymmeneen saakka, -- jo Ulin luona tallissa. Minusta se oli ihmettä, ja sillaikaa kun vesi juoksi ämpäriin, kuuntelin niitä ja kuulin miten Johannes maanitteli Ulia tulemaan hänelle palvelukseen ja tahtoi tupata Ulille taalarin jo pestiäkin."

"Ja suostuiko Uli?" kysyi muori hädissään.

"Ei, Uli selvisi kelpo lailla, en olisi sitä uskonutkaan. Mutta sitten ne nähtävästi saivat vihiä että olin kaivolla ja lakkasivat puhelemasta; mutta sain kuitenkin vielä kuulla, että Ulille annettiin kaksi viikkoa mietintöaikaa. Vaan minä uskon, että jos serkku tiedustelee häneltä ajoissa, jääkö hän taloon vai ei, niin ei ole hätää mitään."

"Se on monta kertaa ollut tehdä minut ihan hulluksi, se ukko", sanoi muori. "Se ei kysele palvelusväeltä koskaan jäävätkö ne taloon vai eivät. Se kai vain ajattelee, että palvelijan asiahan on kysyä pidetäänkö vai ei. Mutta milloinkahan oikea palvelija tullee sellaista kysymään? Ja sanoo sitten vielä, että ne tekevät muka paremmin työtä kun ei niitä pyytele jäämään. Vaan sitten kun ne taas on pestannut koko vuodeksi ja kun ne ovat vannat paikastaan, alkavat ne muka laiskehtia tuumien että hätäkös tässä nyt taas on elää, on paikkaa koko vuodeksi, tekipä sitten työtä tai ei."

"Niin", sanoi Vreneli, "serkku luulee, että ihmiset kaikki ovat tehdyt samalla lestillä kuin saappaat. Ja hän ei saa koskaan hyviä, siksi -- että hän kohtelee hyviä samalla tavalla kuin huonoja."

"Sen pitää heti pestata Uli meille, jo tänään", sanoi muori.

"Mutta älkää vain ilmaisko, että olette kuullut sen minulta", sanoi Vreneli. "Muuten alkaa serkku taas epäillä minua ja luulee, että minä taas punon tässä jotain juonia. Hän ei luota minuun enempää kuin pahimpaan hevoshuijariin."