Part 18

Ulkona alkoi tuulla; hattarat kiisivät taivaalla, mustat longat, synkeät kuin tulevaisuus huolten raskauttamasta sielusta, kohosivat verkkaan taivaalle, linnut piiloittautuivat pensaisiin, kalat näppivät veden pinnalta hyttysiä, tuulispäät huiskauttivat, tupruttelivat heiniä ja pölyä korkealle ilmaan. Uli koetteli saada ennen sadetta heiniä suojaan niin paljon kuin mahdollista; tuvassa lypsäjä ja tallimies lukivat rahojaan ja hymyilivät ilkkuvasti Jukalle ja sanoivat: "Eikös nyt isäntäkin haluaisi lähteä apumieheksi niitylle? Kyllä nyt miehiä tarvitaan tällaisella heinäpoudalla." Tuuli tempasi heinät hangoista, hevosten harjat huiskivat, kuormat kiisivät rukoja kohti, haravoijanaiset hyppelehtivät kuin vasikat ja juoksuttivat ajajain jälestä helmallisittain heiniä häkkiin. "Hei, tässä!" huudettiin alaalta; väkevät hevoset kiisivät täyttä ravia; hankomiehet jälestä juosten nakkasivat vankkureihin hangollisen heiniä, jotka taitava ajaja otti avosylin polvillaan vastaan. -- Suuria pisaroita alkoi ropista, tuuli yltyi, yksi hyppäsi hakemaan kuormaköyttä, nousi keikahtaen kuormalle ja köytti sen kiinni paksuilla nuorilla; touhuten puuhasivat haravoijat kuorman kimpussa ja sukivat siitä rippeet. Silloin tuli myrskypää, rankkasade räiski, jylähtelivät mustat pilvet, pöly pilvenä sadetta pakeni. Väkevät hevoset kiisivät vajaa kohti, täyttä laukkaa, mutta Ulin varma käsi niitä ohjasi. Hangot olalla juoksivat nostajat jälestä ja helmat korvissa hynttyyttivät viimeisinä haravoijat hassut, ja pudistelivat nauraen, pajattaen turvallisen katon alla vettä vaatteistaan. Vesi virtanaan lankesi, pauhasi, pitkäinen läimähteli ja valaisi hämärää, hataraa vajaa, jylinä kattoja kiersi; ja arkana, vakaana seisoi väki vajan suojassa Herran ajaessa jylisevin vaunuin heidän päänsä ylitse.

Päivä pimeni, huudettiin illalliselle, musta oli vielä taivas, mutta sade kohisi jo hiljaisemmin ja ukonjylinä eteni. Silloin tulivat tallimies ja lypsäjä pyhävaatteissaan sanomaan hyvästejä tovereilleen. Toiset ihan ällistyivät. "Mitäs nyt on tapahtunut?" -- Kysykööt Ulilta, vastattiin, hän se nyt on isäntä tässä talossa, he lähtevät mieluummin matkaansa kuin ovat yksissä moisen kanssa; he eivät jäisi enää tänne rahasta mistään.

Kun he olivat saaneet tavaransa toisten huomaan ja luvanneet ne sitten haettaa pois jälestä päin; ja kun olivat ennustaneet toisille, etteivät hekään enää kauan täällä voisi olla, lähtivät he pois talosta kuten yölepakot yön selkään, huolimatta illallista, jota heille tarjottiin.

Uli ei nähnyt heidän menoaan, mutta kun hän kuuli, että he olivat lähteneet, putosi kuin leiviskän kivi hänen sydämeltään. Ja se lisätyö, jonka hän nyt sai heidän tähtensä, tuntui hänestä aivan kuin palkalta, ja hän oli iloinen. Poistui aivan kuin kaksi jarrua kunnon koneesta. Vaikka talossa nyt oli kaksi työntekijää vähemmän, saatiin kuitenkin aikaan enemmän kuin ennen. Tosin kyllä Uli ahersikin ihmeellisesti ja tuntui kuin hänellä olisi nyt ollut kahden, kolmen miehen voimat. Hän niitti ja hoiti samalla karjaa ja hioi viikatteet eikä viipynyt kuitenkaan kotona muita kauemmin; mutta hän osasikin sovitella työt hyvin yhteen ja suoritti pari kolme tehtävää melkein yhdellä rutaisulla. Vain noin sivumennen tekaisi hän sivutyön, johon toiselta olisi kulunut toista tuntia. Tästäpä vasta oikein näki, mikä on ero riuskan miehen ja köntyksen välillä. Vasta nyt voi Uli oikein koota työvoimat niin että kunkin työntekijän täytyi auttaa toistaan. Hänen johtonsa alla sai renkipoika aikaan saman kuin täysikäinen renki. Muista palkollisista ja päiväläisistä näytti nyt pahahenki eronneen. He olivat hyvin taipuisia ja toimeliaita. Tuntui melkein kun alkaisivat he jo tehdä työtä omasta innostaan. Ne, jotka ennen olivat juonitelleet pahimmin Ulia vastaan, olivat nyt, juonten saatua näin surkean lopun, kaikkein innokkaimpia työssä. He ihan kehuivat Ulia ja kertoivat hänelle mitä kaikkea se tallimies ja lypsäjä oikein olivat tehneet, sanoneet ja punoneet häntä vastaan. Ja jo monasti he muka olivat niitä varottaneet ja sanoneet, ettei tästä hyvää koidu; mutta mitenkäs he voivat mennä sekaantumaan niiden asioihin! Ja eiväthän he silloin vielä olleet Ulia tunteneetkaan niin kuin nyt.

Ja lypsäjä ja tallimies elelivät ilossa ja remussa läheisessä kapakassa ja kehuivat ja kerskuivat, millaisia poikia he olivat olleet ja eivät saaneet unta silmiinsä ilolta ajatellessaan ja odotellessaan, että mikähän sekamelska ja hävitys nyt Glunggessa tulee kun he ovat lähteneet pois! Ja meni ensimäinen päivä, ja silloin he sanoivat: kyllähän se vielä meni, mutta saas nähdä miten käy huomenna! Mutta huomenkin meni. Ja silloin jäivät he toivomaan kolmatta päivää. Mutta kolmaskin meni ja Glunggessa askarreltiin aivan ahkerasti ja levollisesti. Kukaan ei siellä piitannut heistä mitään. Ja katsos mokomaa: kun lypsäjä ja tallimies tulivat Glunggen palvelusväen näkemiin, niin eivät nuo entiset ystävät heitä enää olleet näkevinäänkään! Silloinkos alkoi heistä tuntua tukalalta, sillä kumpikin heistä oli odottanut, että heitä lähetettäisiin hakemaan ja pyytelemään takaisin. Ja kumpikin oli jo päättänyt, mitä hän silloin Jukalta vaatisi ja miten paljon tahtoisi lisää palkkaa. Mutta heitä ei haettukaan! Ja kukaan ei heistä piitannut. -- Silloin lähetti tallimies Jukan luo salaisen lähetin, jonka oli noin kautta rantain saatava Jukka ymmärtämään, että tallimies olisi ehkä taipuisa tulemaan takaisinkin. Sillä oikeastaan oli muka lypsäjä yksin kaikkeen syypää, sehän se oli salakähmässä yllytellyt muita eikä tallimieskään ollut älynnyt karttaa hänen juomaan. Ja tallimies oli nyt muka pahoillaan ja tunnusti erehtyneensä. -- Mutta lypsäjäpä lähettikin ihan samallaisen lähetin Ulin luo ja lupasi Ulille taalarin, jos Uli toimittaisi hänet takaisin entiseen paikkaan. Sillä tallimieshän näet oli kaikkeen syypää; ja jos ei tallimies olisi juonitellut, niin ei lypsäjänkään päähän olisi pälkähtänyt sillä tavoin vetelehtiä. Ja heti kun Uli ottaisi lypsäjän takaisin, kertoisi hän ihan juurta jaksain kaikki, mitä kaikkea se tallimies oikeastaan oli tehnyt. Sillä lypsäjä tiesi muka paljon yhtä ja toista, jota ei talossa vielä aavistettukaan.

Ulin ollessa viikatetta hiomassa, tuli Jukka hänen luokseen ja sanoi: "Tallimies olisi taipuisa tulemaan takaisin; se katuu nyt ja kuuluu sanovan, että lypsäjässähän se on kaikki syy. Taitaa olla parasta, kun pyydetään häntä tulemaan takaisin? Hän on tottunut talon tapoihin ja uusia täytyy kauan opettaa ja ohjata ennenkun ne saa mieleisikseen."

"Isäntä", sanoi Uli, "tehkää mitä tahdotte, mutta minä en vaan rupea enää mihinkään tekemisiin tallimiehen kanssa. Lypsäjä kuului luvanneen antaa minulle koko taalarin, jos puhun hänen puolestaan. Kuuluu sanovan, että tallimieshän se on kaikkeen syypää. Samallaisia ovat molemmat, yhtä luuta vuohen sarvet. Ja jos tulevat takaisin, niin varmaan alkaa riita uudestaan.

"No niin", sanoi Jukka, "niinhän se on. Mutta mitäs sinä oikein arvelet, mitenkäs me nyt tullaan toimeen, kun sinusta ei ole mikään mieleen? Täytyyhän työt suorittaa säntilleen, eikähän me näin voida kauan olla."

Hm, myhähti Uli, työt oli hänen mielestään kai suoritettu yhtä säntilleen kuin lypsäjän ja tallimiehenkin talossa ollessa. Heinähän oli näet jo melkein tehty ja kuitenkin oli, huonoista ilmoista huolimatta, kulunut siihen työhön paljon vähemmän aikaa kuin mitä kuuluivat ennen siinä kuhnailleen. "Ei, tässä ei jää työt hunningolle!" huudahti Uli.

"Sinähän olet kuin ruutisarvi, Uli", sanoi Jukka. "Eihän sinun kanssasi enää uskalla puhuakaan!"

"Enkös mitä", vastasi Uli, "mutta minä kun olen ollut puuhaavinani voimaini takaa eikä mitään ole jäänyt tekemättä, ja kuitenkin aina yhä vatkutetaan, ettei tässä muka tulla toimeen ilman lypsäjää ja tallimiestä."

"Niin, enhän minä nyt sitä sano", sanoi Jukka, "mutta ymmärrä nyt minua. Sillä entäs tästälähin? Eihän sitä näin aina jaksa. Täytyyhän hankkia uudet rengit sijaan."

"No sitähän minäkin ajattelen", sanoi Uli, "ja minä luulin, että te olisitte jo tiedustellut uusia."

"Enkä ole", vastasi Jukka, "minä luulin, että sinä hankit uudet koska kerran olet ajanut vanhatkin talosta."

"Enhän minä ole mikään isäntä", sanoi Uli, "enhän minä, renki, voi pestata toisia renkiä. Eikä se olisi teistäkään soveliasta. Mutta ellette panisi pahaksenne, niin sanoisimpa teille jotain."

"No sano vaan", tuumi Jukka, "empä ole liioin tottunut siihen, että sinä pyytelet suun vuoroa."

Nyt selitti Uli, että talossa pitää välttämättä olla isäntä, jos tahdotaan taloa hyvin hoitaa. Tähän saakka olivat täällä olleet kaikki isäntinä: tallimies, lypsäjä isännöineet mielin määrin karjapuolella, toiset noudattaneet esimerkkiä ja kukin oli elänyt miten tahtoi. Jukan ei pitäisi nyt suuttua, mutta kyllä Uli vain sanoi, että Jukka ei ole oikea isäntä eikä pidä ohjia oikein käsissään. Työväki ei hänestä piittaa ja kuitenkaan ei hän usko ohjia kellekään muulle. Siksi onkin kukin ruvennut isännöimään itse, yksi vetelehtii siellä, toinen täällä, kukaan ei täytä velvollisuuksiaan. Sehän on ihme, ellei tästä talosta saa tuloja kahta vertaa enemmän kuin ennen, jos vain hoitaa oikein maata ja käyttää hyväkseen kaikki tilan edut, kuten muuallakin maailmassa on tapana. Mutta siksi pitääkin täällä olla jonkun käskijänä ja muiden on tiedettävä, ettei heidän auta muu kuin totteleminen. "Ja minun mielestäni olisi aivan luonnollista, että Te itse ottaisitte ohjat käsiinne; vaan jos ette tahdo, niin hankkikaa edes joku, jolla on valta käskeä teidän nimessänne; muuten en minä tässä tule toimeen."

"No käske sinä sitten", sanoi Jukka. "Olenhan minä jo sinulle monasti sanonut, että sinun on niitä käskettävä, sillä se on sinun tehtäväsi."

"Niin, olettehan te minulle sanonut; mutta ettepäs ole sanonut muille, että heidän täytyy minua totella!"

"No kaikkea sinä nyt! Mutta ethän sinä suinkaan luulle, että sitä heti, ihan vain noin voi tupata ohjat kokonaan ventovieraan kouraan ja käskeä häntä komentelemaan kuin ei talossa isäntäväkeä olisikaan! -- Komenna, minun puolestani, komenna kaikkia! Kunhan et vain mene komentelemaan emäntää ja määräilemään mitä hänen milloinkin on keitettävä."

"Sitä valtaa minä en tahdokaan enkä tarvitse", sanoi Uli, "mutta lypsäjää ja tallimiestä täytyy saada käskeä ja määrätä heidän tehtävänsä; ja täytyy saada vaatia heitä täyttämään ne niinkuin tahtoo. Ei sovi, että navettapuolella elellään miten sattuu, tallipuolella kuten haluttaa. Kunkin täytyy olla toisten apuna. Herrain omistamille maatiloille käy huonosti tavallisesti juuri vain sen vuoksi, etteivät isännät ymmärrä talon hoitoa, joten eivät myös osaa ohjata työläisiään. Kukin heidän alustalaisistaan tekee mitä tahtoo."

Jukka antautui kohtalonsa valtaan. Hankittiin kaksi uutta renkiä ja Jukka käski niitä ehdottomasti tottelemaan Ulia.

Entinen tallimies ja lypsäjä vaelsivat viimein toivottomina maailmalle, kun he eivät olleet saaneet lähistöllä paikkaa vaikka miten hakivat. Ja he sadattelivat nyt sydämensä pohjasta ihmisten kataluutta. Kun he olivat olleet Glunggessa, olivat ihmiset aina heitä kehuneet ja ylistelleet. Oli tuntunut aivan siltä kuten joka isäntä haluaisi heitä palvelukseensa. Mutta kun he nyt olivat saatavina, niin ei heitä kukaan huolinut.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Miten isä ja poika kokeilevat rengillä.

Glunggea ohjattiin vakaasti ja varmoin käsin ja emäntä sanoi usein, ettei hänellä ole koskaan ennen ollut niin mukavaa olla, ihan on kuin uuteen elämään virottu; ilo oli nyt kääntelehtiä ja katsella valmista. Ja hänestä oli ihan tavatonta tämä hyvä maidon tulo. Entisistä lehmistä saatiin nyt tällä hoidolla maitoa melkein kahta vertaa enemmän kuin ennen. Ja tuntui aivan siltä kuin lehmät olisivat tehneet tahallaan hänelle ennen kiusaa, sillä harvoin oli hän saanut kylliksi maitoa tarpeisiinsa. Ja kun ei ole maitoa, niin mitenkäs sitä oikein tulee ruokataloudessa toimeen! Nyt ei ole niin hädän paikkaa elonkorjuujuhlistakaan ja kerrankin jää hänelle voita pyttyyn niistäkin kemuista.

Mutta Jukka sitävastoin ei ollut mielissään. Hänestä tuntui kuin olisi hänet nyt ihan syrjäytetty isännyydestä. Usein maleksi hän tiluksillaan ja kolusi ja nuuski kaikki paikat, löytääkseen edes vähänkin virheitä ja harmitellakseen, ärhennelläkseen sitten edes vaimolleen niistä. Ulille ei hän tohtinut purkaa sappeaan suoraan. Ulia hän pisteli vain selän takana. Mutta ei malttanut kuitenkaan olla silloin tällöin käskemättä väkeä toimimaan ihan päinvastoin kuin Uli oli määrännyt.

Kerran maleksi hän näin kallella kypärin katselemassa viljapeltoaan ja harmitteli, että ruis on huonoa; ja hän olisi mielellään syyttänyt laihon huonoudesta Ulia, mutta ei voinut, sillä Ulihan ei ollut vielä täällä ollessaan ehtinyt tätä peltoa muokata! Silloin tuli mylläri Jukan luo ja sanoi: "Sinullahan on oikein hyvä pelto, ruis tiheää ja pian kypsää! Ja sitähän minä aioin sinulta kysyä, että etkö sinä voisi antaa minulle nyt noin kolmeakymmentä mittaa? Tarvitsisin näet välttämättä enkä tiedä mistä saada." Jukka ja mylläri tekivät kaupat. Mutta sitten sanoi Jukka: "Etköhän tekisi minulle pientä palvelusta? Menisit ja houkuttelisit vähän isäntärenkiäni, lupaisit sille taalarin, jos se toimittaisi sinulle jyvät niin tai niin halvalla. En tiedä oikein mikä se on. Kehenkään ei saa tässä maailmassa liiaksi luottaa; sillä juuri kun luulee saaneensa oikein kunnollisen, niin onkin saanut kaikkein katalimman." -- Mylläri tietysti lupasi ja meni eräänä iltana Ulin luo. Uli oli juuri lukemassa kirjettä entiseltä isännältään. Johannes pyysi Ulia koettamaan vain pysyä Glunggessa. Ulin oli oikein hartaasti puheltava ja selitettävä asioita Jukalle, ja aina suorin sanoin. Paljon parempi on heti puhua suoraan suunsa puhtaaksi kuin hautoa soppea sisässään; sillä salattu harmi kalvaa ja pilaa ihmistä ja viimein se puhkee ilmi sellaisella hillittömyydellä ja niin sopimattomana puuskana, että saa sen vuoksi sitten jälestä hävetä. Ja eihän Uli ole mikään tyttö hempu, joka kuolee harmista ja sydämen kivuista! Siksi ei Uli saa langeta toivottomuuteen. Kuta kärsivällisemmin totuttaa itsensä ristiä kantamaan, sitä keveimmäksi risti vähitellen tulee. Ja Ulin ei pidä vaatia kaikkia muutoksia yhtaikaa. "Kun olet saanut uudet palvelijat pestatuksi näiden kahden sijaan, niin älä heti rupea eroittamaan muita entisiä, jotka eivät ole sinusta mieleisiä. -- Paljon terveisiä vain ja milloinkahan sinä tulet meille, meillä kaikilla on niin hirveän ikävä."

Tämän hartaan kirjeenlukijan luo tuli nyt mylläri, istuutui puhelemaan hänen kanssaan ja kehui Ulia korein sanoin; ylisteli tunkioita, ylisteli rehun paljoutta, näkyi sitä olevan yli talon tarpeen. Ja viimein, kauan kierreltyään, kaarreltuaan alkoi puhua tuosta jyväkaupasta. Hänen olisi näet saatava jyviä ja Jukallahan niitä olisi antaa. Mutta se nyt on niin kummallinen, se Jukka, ei sillä ole järkeä kaupan teossa. Ensin tahtoo se ihan mahdottomia, ja sitten sillä on tavaraa niin yllin kyllin, että se tuppaa sitä ihan puoli-ilmaiseksi. "Mutta minun ei sopisi nyt tällä kertaa odottaa sen uutta päähänpäläystä enkä voisi maksaa ihan järettömiä hintojakaan. Vaan tiedänhän minä, että sinustahan se kaikki riippuu, sinullahan täällä nyörit oikeastaan seisoo." Mylläri, pyysi siis Ulia puhumaan hänen hyväkseen Jukalle. Ja jos Uli hommaisi elot hänelle yhdeksällä kymmenellä batzilla, niin ei hän paria taalaria kitsailisi. "Yhdeksän kymmentä batzia on tosin liian paljon jo sekin, mutta minä tarvitsen välttämättä nyt jyviä enkä saa niitä muualta ennen elonkorjuuta." Uli sanoi, ettei hän tähän puutu, se on isännän asia. Mutta mylläri ei antanut perää, vaan kaivoi viimein taskustaan taalarin ja aikoi pistää sen Ulin kouraan. Mutta silloinkos Uli nousi ylös ja alkoi mylläriä haukkua! Mylläri on kelmi, kun koettaa yllyttää palkollista pahuuteen; hänellä ovat nähtävästi kolikot sangen tiukalla, koska luulee olevan muillakin! "Mutta minä en tahraakaan omaatuntoani yhden myllärikelmin vuoksi, vaikkapa antaisit minulle kaikki jauhot, mitä eläissäsi olet näistä taloista varastanut" j.n.e. Mutta siitäkös kivastui myllärikin lopulta ja sanoi, että on niitä tilallisiakin ehkä kehnompia kuin hän ja sellaisia, joiden laiseksi hän ei tunnustaisi itseään kuuna kulloissa ikänä. Eikä hän ole tätä tehnyt omasta alotteestaan, ei ikinä hän ole tehnyt vielä kellekään mitään pahaa.

"Kenenkäs alotteesta sitten sen teit?" kysyi Uli.

"No tottahan tuon nyt arvannet, koska olet kaikessa olevinasi niin viisas!" vastasi mylläri.

"Niin isännänkö?"

"Enkä sano mitään", vastasi mylläri, "mutta pitäisihän sinun tuo jo arvata".

Silloin Uli raivostui ja tuli samalla haikeille mielin, hänen rintaansa ahdisti niin että nielusta tuskin henki kävi ja suuret, raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen ja hän heristeli nyrkkiään voimatta sanoa muuta kuin: "Vai niin" ja juoksi ylös kamariinsa. Mylläri puikki kiertoteitä kiireesti keittiöön ja sanoi emännälle, että pitää nyt heti joutua ja mennä sinne yliskamariin, mikä tulleekin Ulille. Mylläri arveli, että nyt on tehty tyhmyyksiä; ja sitten kertoi hän, miten hänet oli pantu kiusaamaan Ulia ja mitä Uli oli sanonut ja miten hän oli arvannut nämä isännän juoniksi. "Vreneli, mene nyt sinä katsomaan mitä se tekee ja tule sitten sanomaan", sanoi emäntä. Mutta emäntä meni miehensä luo ja sanoi: "Kyllä olet inhottavin ihminen maailmassa; eikö yksi kerta sinulle jo riittänyt? Sinulla on paras renki koko seudulla ja sinua riivaa piru kunnes saat sen ajetuksi talosta." Jukka sanoi, että ei saa luottaa liikaa kehenkään tässä maailmassa. "Ja vaikka _sinä_ olisit ihan hassuna Uliin, niin sittenkin pitää _minun_ pitää silmäni auki. Kuka ties miten kävisi, jos en minä olisi vähän varuillani. Vähässä ajassa ne ihmiset voivat muuttua. Ja koetellaanhan sitä hevosiakin, enkä minä ymmärrä, miksi ei saisi koetella ihmistä? Paljon enemmänhän niistä voi tulla tuhoa kuin hevosesta. Ja vaikkapa Uli olisi tuon taalarin ottanutkin, niin en minä siltä olisi häntä ajanut talosta. Olisinpahan vain tiennyt, miten paljon häneen voi luottaa."

"Mutta Jukka, luuletko sinä, että kunnon mies pysyy sellaisessa talossa, jossa häneen ei rahtuakaan luoteta, vaan aina koetetaan saada häntä loukkuun? Rehellinen ihminen ei siedä olla paikassa, missä aina näkee itseään epäiltävän."

"Voi sinua lasta, muori paha", sanoi Jukka. "Nykyään ajattelevat ihmiset etuaan eivätkä toisten epäilyksiä. Eikä se saa muuallakaan parempaa palkkaa kuin meillä. Kyllä se harkitsee ennenkun lähtee."

Sillä välin oli Vreneli mennyt ylös ja näki Ulin ajavan kapistuksiaan arkkuun ja kuumat kyyneleet vuosivat hänen poskiaan pitkin. Tuontuostakin tunkeutui hänen huuliltaan: "Voi perhana, voi perhana!" Vreneli tuli ovelle ja kysyi: "Mitäs sinä teet, mikäs sinulla on?" Uli ei vastannut pitkään aikaan mitään, kunnes Vreneli tuli vielä lähemmäksi. "Minä menen pois", sanoi Uli. "Älä huoli", sanoi Vreneli, "ei se maksa vaivaa; serkku on nyt sellainen mikä on, mitäs hänestä!" -- Mutta Uli sanoi, ettei hän ole missään tottunut mokomaan kohteluun, missään ei ole hänelle oltu tällaisia. "Siinä se nyt on palkka, vaikka tehdä reuhtoo työtä ihan katketakseen ja koettaa tehdä isännälle hyvää minkä voi! Ja kyllä minä jo tiedän, mihin tämä viimein vie. Viimein se piru häpäisee minun nimenikin ja tekee minusta syyttömästi kelmin. Siis lähden ajoissa! Ottakoon, vanha hapan, uuden mistä saa. Minä olen ollut jo yli puoli vuotta täällä eikä se paholaisen ukon könttyrä ole vielä kertaakaan ollut minuun tyytyväinen!"

"Sellaistahan se on meillä toisillakin", sanoi Vreneli. "Minä hoidan koko ruokatalouden, mutta minulle ei se anna palkkaa mitään ja ilkeää vielä sanoa, että minä syön armoleipää. Jumala ties, mitä olisinkaan tehnyt, ellei tätiä olisi ollut. -- Mutta, kuule, älä nyt tee meille tätä surua; sinä teet työt niin hyvin, meillä on nyt niin hyvä olla ja kaikki käy oikein ilolla. Ja ajatteles, miten lypsäjä ja tallimies sitten ilkkuisivat kun sinäkin joutuisit pois! Kylläpä ne muistaisivat toitottaa maailmalle, että sinä olet saanut potkut! Saisit puolustella itseäsi vaikka miten, pahaa ihmiset sinusta vain uskoisivat."

"Mitä minä itsestäni piittaan", sanoi Uli; "tällaista en enää siedä." Silloin tulla kyykki emäntäkin raskain askelin ja ähkien puhkien ylös ullakon portaita, sillä hänestä oli keskustelu yliskamarissa käynyt jo liian pitkäksi.

"Hyvä, että tulit", sanoi Vreneli, "sano nyt sinä sille, ettei hän olisi tuhma. Se aikoo mennä pois."

"Älähän nyt toki", sanoi emäntä. "Mitä pahaa me olemme sinulle tehneet?"

"Ette te mitään", vastasi Uli, "te olette olleet minulle niin hyviä, mutta isäntä on ilkeä eikä luota minuun, vaan tahtoo minusta kelmiä, ja mokoman palvelukseen en jää, en, en Jumal -- -- --"

"Älä siunaa", sanoi emäntä. "Ajattele nyt, että hän on vanha mies, täytyyhän sellaista vähän sietää. Ja olet sinä itsekin kerran hyvilläsi, kun sinua vanhana siedetään. Tällaista ei tapahdu enää ikinä, sen saat uskoa minun sanallani; ja jos jotenkin voimme sinua hyvittää, niin sano vain, me koetamme."

"Kyllähän te lupaatte", sanoi Uli, "tiedänhän minä sen, ettette te ole sellaisia, mutta -- minkäs te miehellenne!"

"Kyllä, jos sikseen tulee. Hänen täytyy välistä minua pelätäkkin. Mutta tulkoon hän itse nyt puheillesi ja luvatkoon, ettei hän ikinä vasta koeta sinua kiusata ja panna ansaan. -- Vreneli, mene ja sano ukolle, että hänen täytyy heti tulla tänne ylös."

Mutta Vrenelillä oli kova vastassa; Jukka sanoi: ikinä ei hän ole vielä renkiään kumarrellut eikä kumarra. Ja jos Ulia huvittaa nostaa tästä rajatonta melua, niin nostakoon; mutta houkuttelemaan ei hän Ulia tule.

Vreneli sanoi: "Mutta, serkku, tehän itse Ulia vihoititte, eikä hän teitä; jos tällainen olisitte minullekin, niin matkaani menisin."

"Ja tulisit pian takaisin, kun ei sinua houkuteltaisi", sanoi Jukka.

"Sittempähän näkisitte", vastasi Vreneli. "Mutta Uli ei tule takaisin, sen tiedän varmaan, ja kukas sitten viljat korjaa?"

"No voih, sano nyt sitten muijalle, että se sitä hyvittelee ja pistää sille pari batzia kouraan, niin kyllä sen sisu asettuu."

"Täti on jo siksi monasti sovitellut teidän tuhmuuksianne", sanoi Vreneli, "ettei hän tähän enää puutu. Uli menee matkaansa jos Te ette lupaa hänelle, ettette tee tällaista hänelle enää ikinä. Ja sittempähän näette, miten käy viljan korjuun, mutta nyt käy työt kuin tanssi!"

"Ähäs, koskisikos sinuun jos Uli lähtisi; etpähän sitten voisikaan teiritellä hänen kanssaan."

"Serkku! Minä en teirittele kenenkään kanssa, mutta te olette ilkiö, varmaan olette ollut itse tuiki kelvoton koskette usko kehenkään. Mutta viis minä, tehkää mitä haluatte; vähät minä Ulista, vähät vaikka vilja mätänisi pelloilla."

Ja Vreneli mennä huiskahti matkaansa; turhaan huuteli serkku häntä takaisin. Sitten otti Jukka keppinsä, meni eteiseen ja huusi vaimoaan. Kun ei vaimo vastannut, tuli Jukka yhä lähemmäksi Ulin kammiota ja silloin emäntä meni hänelle sanomaan, että tulkoonkin heti ylös, muuten tässä ollaan ihmeissä.

"Tämähän nyt on melua tyhjästä", sanoi Jukka, "mitä hittoa minä nyt siellä Ulin huoneessa teen? Mitä hittoa se Uli nyt röystäilee? Eihän nyt mokoma ole asia eikä mikään. Enhän minä nyt sillä tarkoittanut mitään pahaa, jos halusin nähdä, mikä se oikeastaan on. Ja minulla oli oikeus tehdä niin, se on varma se!"

"Olisihan sinulla ollut syytä luulla Ulista hyvää", sanoi emäntä.

"Luulo ei ole tiedon arvoinen", vastasi Jukka. "Kyllä tuo nyt lienee oikeus olla varuillaan kun on kerran tullut petetyksi niin monta kertaa kuin minä. Kaikkihan minua puijaavat, kerrassaan kaikki! Sellaista se on ollut aina, sellaista se on kunnes silmäni ummistan."

"Siksipä minä en tänne jääkään", sanoi Uli. "Minä tiedän hyvin, ettei isäntä luota minuun ja minä en voi olla paikassa, jossa ei kehenkään luoteta."