Part 2

Tavallista on, että mitä huonommin kieli kykenee ilmaisemaan jotakin käsitettä jollakin sanalla, sitä suuremmalla itsetietoisuudella käyttävät ihmiset tätä sanaa. Onhan muka se, jota sanalla ymmärretään, niin selvää ja yksinkertaista, ettei kannata edes puhua siitä, mitä se oikeastaan merkitsee. Oletetaan että se, jota ymmärretään sanalla "kauneus", on kaikille tiettyä. Mutta tällainen olettaminen on perusteeton, sillä huolimatta siitä, että 150 vuoden kuluessa, vuodesta 1750 — jolloin Baumgarten laski estetiikan perustukset, — oppineimmat ja syvämietteisimmät miehet ovat kirjoittaneet tukuttain kirjoja tästä aineesta, kysymys siitä, mitä kauneus oikeastaan on, yhä vielä on avonaisena ja jokaisessa uudessa esteettisessä teoksessa vastataan siihen eri tavalla. Niiden esteettisten kirjojen joukossa, jotka viimeksi olen lukenut, on huomattava Julius Mithalterin jokseenkin hyvä teos Rätsel des Schönen (kauneuden arvoitus). Kirjan nimi täydellisen selvästi osoittaa, millä kannalla kysymys kauneuden olemuksesta on. Kauneus on jäänyt arvoitukseksi huolimatta siitä, että oppineet 150 vuoden kuluessa ovat koettaneet sitä selvittää. Saksalaiset ratkaisevat tämän arvoituksen omalla tavallaan, tosin sadoilla eri vivahduksilla. Fysioloogiesteettikot, erittäinkin Spencer Grant-Allenin kouluun kuuluvat englantilaiset, niinikään omalla tavallaan; ranskalaiset eklektikot ja Guyot'n ja Tainen oppilaat samoin, ja kaikki nämät tuntevat kaikki edelliset ratkaisemistavat, Baumgartenin, Kantin, Schelling'in, Schillerin, Fichten, Winkelmannin, Lessingin, Hegelin, Schopenhauerin, Hartmannin, Schasslerin, Cousin'in, Levéque’n y.m.

Mitä on sitten oikeastaan tuo kummallinen kauneuden käsite, joka on niin selvä niiden mielestä, jotka eivät ajattele mitä puhuvat, ja jonka määrittelemisen suhteen eri kansallisuuksiin ja suuntiin kuuluvat filosoofit puolentoista sadan vuoden kuluessa eivät ole voineet tulla yksimieliseen päätökseen? Mitä on kauneuden käsite, jolle vallalla oleva oppi taiteesta on perustettu? Sanalla kauneus venäjänkielessä ymmärretään ainoastaan sitä, joka miellyttää silmää. Viime aikoina on tosin alettu puhua myöskin "epäkauniista teosta", "kauniista musiikista", mutta se ei ole venäjänkielen luonteen mukaista.

Venäläinen rahvaanmies, joka ei osaa vieraita kieliä, ei ymmärrä teitä, kun sanotte, että se joka antaa toiselle vaatetuksen tahi muuta sentapaista, tekee "kauniisti", tahi että se, joka toista pettää, menettelee "epäkauniisti", tahi että laulu on "kaunis". Venäjänkielen mukaan voi teko olla joko hyvä tai paha; musiikki voi olla mieluista tai epämieluista, mutta kaunista tai epäkaunista se ei koskaan voi olla.

Kaunis voi olla ihminen, hevonen, talo, näköala, liike, mutta teoista, ajatuksista, luonteesta, musiikista, jos ne meitä miellyttävät, me voimme sanoa, että ne ovat hyviä, jos taas ne eivät meitä miellytä, että ne ovat huonoja; kauniin voimme sanoa olevan ainoastaan sen, joka miellyttää silmää. Siten siis "hyvän" käsite sisältää myöskin "kauneuden" käsitteen, vaan ei päinvastoin; "kauneuden" käsite ei sisällä "hyvän" käsitettä. Jos me sanomme jostakin esineestä, joka ulkomuotonsa puolesta meitä miellyttää, että se on "hyvä", niin sillä me lausumme, että se myöskin on kaunis meidän mielestämme, mutta jos me nimitämme sitä "kauniiksi", niin se ei merkitse, että esine myöskin on hyvä.

Tämä merkitys on venäjänkielen — siis venäjänkansan ajatustavan mukaan, sanoilla ja käsitteillä kaunis ja hyvä.

Samoin kaikissa europalaisissa kielissä, niiden kansojen kielissä, joiden keskuudessa kauneutta pidetään taiteen olemuksena, sana "beau", "schön", "beautiful", "bello" oikeastaan merkitsevät muodon kauneutta, mutta niillä on sittemmin alettu ilmaisemaan myöskin hyvyyttä, ovat saaneet saman merkityksen kuin sana — hyvä.

Sentähden näissä kielissä jo aivan yleisesti käytetään lauseparsia: "belle âme", "schöne Gedanken", "beautiful deed". Muotokauneuden ilmaisemiseen näiltä kieliltä taas puuttuu vastaavaa sanaa, ja ovat sentähden pakoitetut käyttämään sanayhdistystä: "beau pour la forme" j.n.e.

Jos otamme selvää siitä merkityksestä, joka sanoilla — "kauneus", "kaunis" on meidän kielessämme, samoin kuin kaikissa vanhoissa kielissä, myöskin europalaisissa, joissa jo on vakaantunut esteettinen teoriia, niin huomaamme, että sanalle "kauneus" on sittemmin annettu toinen merkitys — nimittäin hyvän merkitys.

Merkillistä on, että siitä asti kun me, venäläiset, yhä enemmän ja enemmän olemme alkaneet omistaa europalaisen katsantokannan taiteen suhteen, myöskin meidän kielessämme on huomattavana sama ilmiö, joten jo nykyään aivan yleisesti ja epäilemättä puhutaan ja kirjoitetaan kauniista musiikista ja epäkauniista teoista, vieläpä ajatuksistakin, jota vastoin vielä 40 vuotta sitten, minun nuoruudessani, lauseparsia — "kaunis musiikki" ja "epäkauniit teot" ei milloinkaan käytetty eikä niitä kukaan olisi ymmärtänytkään. Nähtävästi tämä uusi merkitys, jonka europalainen tiede on antanut sanalle kaunis, alkaa yhä enemmän vakaantua myöskin venäläisessä yleisössä.

Mikä on sitten tämä merkitys? Mitä on kauneus, miten käsittävät sen europalaiset kansat?

Voidakseni vastata tähän kysymykseen siteeraan tässä osan niistä kauneuden määrityksistä, jotka enimmän pistävät silmään nykyaikaisissa estetiikoissa. Pyydän lukijan kärsivällisyydellä lukemaan nämät sitaatit, tahi, mikä olisi vielä parempi, jonkun tieteellisen estetiikan. Jättäen huomioonottamatta saksalaiset laveat estetiikat, ehdottaisin saksalaisen Kralikin, englantilaisen Knight'in tahi ranskalaisen Levéque'n kirjoja tästä aineesta.

Jonkun tieteellisen estetiikan lukeminen on välttämätön sentähden, että jokainen itse voisi saada käsityksen mielipiteitten erilaisuudesta ja niiden tavattomasta epäselvyydestä, eikä tarvitsisi sokeasti luottaa toisen sanaan.

Niinpä sanoo saksalainen Schassler kuuluisan, lavean ja seikkaperäisen estetiikkansa esipuheessa kaikista esteettisistä tutkimuksista seuraavaa:

"Tuskin millään filosoofisten tieteiden alalla, sanoo hän, voi tavata niin raakoja tutkimus- ja esittämistapoja kuin estetiikan alalla. Toiselta puolen on huomattavana sisällyksettömiä korulauseita ja mitä yksipuolisinta pintapuolisuutta; toiselta puolen taas, tutkimuksen kieltämättömän syvyyden ja sisällön rikkauden ohella, filosoofisen terminologiian kankeus, joka pukee yksinkertaisimmatkin asiat abstraktiseen pukuun, ikäänkuin tehdäkseen ne siten systeemiin kelpaaviksi, ja näiden kahden tutkimis- ja esittämistavan välillä kolmas, joka ikäänkuin liittää ne toisiinsa, eklektismi, joka keikailee, milloin koreimmalla kaunopuheisuudella, milloin taas pedanttimaisella tieteellisyydellä... Sellaista esittämistapaa, joka olisi vapaa ainakin jostain näistä puutteista, olisi todella konkreettista, ja joka asiallisen sisällön ohella lausuisi sen selvällä, populaarilla, filosoofisella kielellä, ei missään tapaa harvemmin kuin estetiikan alalla." [Schassler: Kritische Geschichte der Aesthetik, 1872, I, p. XIII.]

Kannattaa lukea koko tämän Schasslerin kirjan, jotta tulisi vakuutetuksi hänen mielipiteensä oikeudesta.

"Il n'y a pas de science, — puhuu samasta aineesta ranskalainen kirjailija Veron erinomaisen hyvin kirjoitetun estetiikkansa esipuheessa, — qui ait été de plus, que l'esthétique, livrée aux rêveries des métaphysiciens. Depuis Platon jusqu'aux doctrines officielles de nos jours, on a fait de l'art je ne sais quel amalgame de fantaisies quintessenciées et de mystères transcendentaux, qui trouvent leur expression suprème dans la coneeption absolue du beau ideal prototype immuable et divin des choses reélles". [Veron. L'esthétique, 1878, p. V.] (Enemmän kuin mikään muu tiede on estetiikka ollut metafyysikkojen unelmien esineenä. Platosta aina meidän aikoihimme asti on estetiikka antanut sopivaa aihetta kaikenlaisten mielihoureiden ja transhendentaalisten mysteerioiden muodostamiselle, jotka kaikki koettavat löytää absoluuttista kauneuden ihannetta — reaalisten kappalten ikuista ja jumalallista peruskuvaa).

Tämä mielipide on aivan oikea. Siitä voi lukija tulla vakuutetuksi, jos ottaa vaivakseen lukea ne kauneuden määritykset, jotka olen koonnut etevimpien esteettikojen teoksista.

En siteeraa muinaisten kirjailijain: Sokrateen, Platon, Aristoteleen ja Plotinuksen mielipiteitä kauniista, sentähden että heillä ei oikeastaan ollut sellaista, hyvyydestä eroavaa, käsitystä kauneudesta, joka on nykyaikaisen estetiikan perustuksena. Nykyaikaiset esteettikot verratessaan muinaisten kirjailijain mielipiteitä kauneudesta nykyaikaisiin, antavat vanhojen kirjailijoiden sanoille merkityksen, jota niillä ei ole (katso Bénard'in erinomaista kirjaa — "L'esthétique d'Aristote" ja Walter’in "Geschichte der Aesthetik im Altertum").

III.

Alan estetiikan perustajasta Baumgartenista (1714 —1762).

Baumgartenin mukaan [katso Schasslerin ylemp. mainittua teosta, siv. 361] on loogillisen tiedon objekti — _totuus_, esteettisen taas — _kauneus._ Kauneus on absoluuttinen ja tunnetaan tunteen avulla. Totuus on myöskin absoluuttinen, mutta se saadaan selville järjen avulla. Samoin on hyve absoluuttinen ja saavutetaan siveellisen tahdon avulla.

Kauneuden määrää, Baumgartenin mukaan, sopusointuisuus, s.o. osien vastaavaisuus toisiinsa ja kokonaisuuteen. Itse kauneuden tarkoitus taas on herättää mieltymystä ja halua (Wohlgefallen und Erregung eines Verlangens) — mielipide, joka Kantin mielestä on sula vastakohta kauneuden pääominaisuudelle ja tunnusmerkeille.

Baumgartenin mielestä ilmenee kauneus korkeimmassa muodossaan luonnossa, ja sentähden on taiteen päätehtäväksi katsottava luonnon mukaileminen (tämäkin on jyrkässä ristiriidassa myöhempien esteettikojen mielipiteiden kanssa).

Jättäen huomioonottamatta vähemmän huomattavat Baumgartenin oppilaat: Meyer'in, Eschenburg'in, Eberhardt'in, jotka ainoastaan jossain määrin ovat muuntaneet opettajansa mielipiteitä, erottaen mieluisen kauniista, siteeraan niiden kirjailijain kauneuden määritykset, jotka kokonaan eroavat Baumgartenin mielipiteistä. Nämät kirjailijat olivat: Schütz, Sulzer, Mendelssohn ja Moritz. Heidän mielestään on taiteen päämääränä hyvyys eikä kauneus. Niinpä sanoo Sulzer (1720 —1779), että kauniiksi on tunnustettava ainoastaan se, joka on hyvää. Sulzerin mukaan koko ihmiselämän päämääränä tulee olla yhteiskunnan paras. Se saavutetaan siveystunteen kehittämisen kautta, ja saman päämäärän tulee olla myöskin taiteella. Kaunista on se, joka herättää ja kasvattaa tällaisen tunteen.

Melkein samoin ymmärtää kauneuden myöskin Mendelssohn (1729—1786). Hänen mielestään on taide kauneuden hämärän tunteen kehittämistä todelliseksi ja hyväksi. Taiteen päämaali taas on siveellinen täydellisyys. Tähän suuntaan kuuluvien esteettikojen mielestä on kauneuden ideaalina pidettävä kaunista sielua kauniissa ruumiissa. Nämät esteettikot hylkäävät siis kokonaan täydellisen (absoluuttisen) jakamisen sen kolmeen muotoon: totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Kauneus sulautuu yhteen hyvyyden ja totuuden kanssa.

Mutta tätä käsitystä kauneudesta eivät kannata myöhemmät esteettikot. Winkelmann esiintyy oppeineen, jotka ovat täydellisessä ristiriidassa näiden mieli piteiden kanssa. Mitä pontevimmin eroittaa hän taiteen tehtävän hyvän saavuttamispyrinnöistä ja pitää kauneuden sisältönä ainoastaan ulkonaista, plastillista kauneutta, Samaa mieltä olivat sittemmin Lessing ja Göthe.

Kuuluisassa teoksessaan väittää Winkelmann (1717 —1767), että kauneus, riippumatta hyvyydestä, on kaiken taiteen laki ja päämäärä. Kauneutta taas on kolmea lajia: l) muotokauneutta, 2) muodossa ilmenevää aatteen kauneutta ja 3) ilmaisun kauneutta, joka esiytyy vain yhteydessä kahden ensimäisen kanssa. Ilmaisun kauneus on taiteen korkein päämäärä ja ilmenee muinaisajan taiteessa. Sentähden tuleekin nykyajan taiteen jäljitellä muinaista.

Samoin käsittävät taiteen myöskin Lessing, Herder ja Göthe, samoin kuin kaikki Saksan etevät esteettikot Kant’iin asti. Hänen jälkeensä saa taas uusi käsitys taiteesta jalansijaa.

Samanaikaisilla, englantilaisilla, ranskalaisilla, itaalialaisilla ja hollantilaisilla on omat esteettiset teoriiansa, yhtä hämärät ja ristiriitaiset kuin saksalaistenkin. Kaikki nämät esteettikot panevat mietteittensä perusteeksi kauneuden käsitteen ja katsovat kauneuden absoluuttisesti olemassaolevaksi, ja enemmän tai vähemmän yhteensulavaksi hyvyyden kanssa tai ainakin lähteväksi samasta juuresta kuin se. Jo vähää ennen Baumgartenia kirjoittivat taiteesta englantilaiset kirjailijat Shaftesbury, Hutcheson, Home, Burke, Hogard y.m.

Shaftesburyn mielestä on kaunis samalla myöskin sopusointuista ja suhteellista; kaunis ja sopusointuinen on myöskin oikeudenmukaista (true); kaunis ja oikeudenmukainen on taas mieluista ja hyvää (good). Kauneutta voi tuntea ainoastaan henkisesti. Jumala on kauneuden perustus, — kaunis ja hyvä saavat alkunsa samasta lähteestä. [Knight; The Philosophy of the Beautiful, I, p. 165-166]. Vaikka siis Shaftesburyn mukaan kauneus katsotaankin hyvyydestä eroavaksi, sulautuu se kuitenkin eroittumattomasti yhteen hyvyyden kanssa.

Hutcheson (1694—1744) teoksessaan "Origin of our ideas of beauty and virtue" on sitä mielipidettä, että taiteen tarkoituksena on kauneus, joka on ykseyden ilmenemistä paljoudessa. Kauneuden me tunnemme siveellisen vaiston kautta (an internal sense), joka voi olla ristiriidassa esteettisen vaiston kanssa. Siten siis kaunis ei aina ole hyvää, usein eroaa se hyvästä, onpa ristiriidassakin sen kanssa.

Home (1696—1782) taas pitää kaiken mieluisen kauniina. Senvuoksi riippuu kauneus mausta. Oikean maun perustuksena on taas se, että mitä suurin vaikutusten paljous, täydellisyys, voima ja erilaisuus on yhdistettynä mitä ahtaimpiin rajoihin. Siinä on täydellisen taideteoksen ihanne.

Teoksessaan "Enquiry into the origin of our ideas of the sublime and the beautiful" tuo Burke (1730—1797) esiin sen mielipiteen, että suurenmoisen ja kauniin perustuksena on itsesäilytysvietti ja taipumus yhteiselämään. Nämät viimeksimainitut ovat alkuperäänsä katsoen ihmissuvun ylläpitämiskeinoja. Ensimäinen ilmenee ravinnon käyttämisessä, puolustuksessa ja sodassa, toinen taas sekaantumisessa ja ihmissuvun enentymisessä. Sentähden on suurenmoisuus itsesäilytyksessä ja sitä seuraavassa sodassa; taipumus yhteiselämään taas ja sen kanssa yhteydessä oleva sukupuolivietti ovat kauneuden perustuksena ja syynä. [Kralik: Weltschönheit, Versuch aller allgemeinen Aesthetik 304-6].

Tällaisia ovat etevimpien englantilaisten esteettikojen kauneuden ja taiteen määritykset 18:lla vuosisadalla.

Ranskassa kirjoittavat samaan aikaan taiteesta Père André, Batteux ja sittemmin Diderot ja D'Alembert, osaksi myöskin Voltaire.

Père Andrén mukaan (Essai sur le Beau) on kauneutta kolmea lajia: l) jumalallista, 2) luonnollista ja 3) keinotekoista. [Knight, 101].

Batteux (1713—1780) luulee taiteen olevan luonnon kauneuden jäljittelemisessä. Sen tarkoituksena on nautinto. [Schassler, 316]. Samanlainen on Diderot'n mielipide taiteesta. Maun tulee määrätä, mikä on kaunista, tai epäkaunista. Siis sama mielipide kuin englantilaisillakin. Mutta maun lakia ei voi määrätä. Päinvastoin sanotaan sen olevan mahdotonta. Samaa mielipidettä on D'Alembert ja Voltaire. [Knight, 102-4].

Samanaikuisen itaalialaisen esteettikon Paganon mukaan on taide luonnon erilaisten kauneuksien yhdistämistä. Maku on taito huomata näitä kauneuksia, taito yhdistää ne yhdeksi kokonaisuudeksi on taiteellinen nero. Paganon mukaan kauneus ja hyvyys ovat toisiinsa siinä suhteessa, että kauneus ilmenee hyvyytenä, ja hyvyys taas on sisällistä kauneutta.

Toisten itaalialaisten mielestä — Muratorin (1672 —1750) (Riflessioni sopro il buon gusto intorno le scienze e le arti) ja erittäinkin Spaletti'n [Spaletti: Schassler, 328] (Saggio sopro la bellezza, 1765) on taiteen syynä egoistinen tunne, jonka perustuksena on pyrkimys itsesäilyttämiseen ja yhteiselämään.

Hollantilaisista on huomattavin Hemsterhuis (1720 —1790), joka suuresti vaikutti saksalaisiin esteettikoihin ja Göthe'en. Hänen mielestään on kaunista se, mikä tuottaa suurinta nautintoa. Suurinta nautintoa matkaan saattaa taas se, joka lyhimmässä ajassa antaa meille suurimman määrän aatteita. Nautinto, jonka kauneus meissä aikaansaa, on korkeinta tietoa, jonka ihminen voi saavuttaa, sentähden että se lyhimmässä ajassa antaa — suurimman määrän perseptsiooneja. [Schassler, 331, 333].

Tällaisia ovat ne esteettiset teoriiat, jotka viime vuosisadalla syntyivät ulkopuolella Saksanmaan rajoja. Saksassa taas ilmestyy Winkelmannin jälkeen aivan uusi esteettinen teoriia, jonka perustaja oli Kant (1724 —1804). Enemmän kuin edelliset selittää tämä teoriia kauneuden ja siis myöskin taiteen käsitteitä.

Kantin teoriia perustuu seuraavaan: Ihminen tuntee luonnon ympärillään ja itsensä kuuluvaksi luontoon.

Ulkopuolella itseään olevassa luonnossa hän hakee totuutta, itsessään taas hyvyyttä, — edellinen on puhtaan järjen toimintaa, jälkimäinen taas käytännöllisen järjen (vapauden) työtä. Paitsi näitä kahta tiedon saavuttamisen keinoa löytyy Kantin mukaan vielä arvostelukyky (Urtheilskraft), joka muodostaa arvosteluita ilman käsitteitä ja tuottaa huvia ilman haluja: "Urtheil ohne Begriff und Vergnügen ohne Begehren". Tämä kyky on juuri esteettisen tunteen perustuksena. Kaunista, subjektiivisessa suhteessa on se, joka yleensä — käsitteittä ja käytännöllisettä hyödyttä välttämättömästi meitä miellyttää, objektiivisesti kaunista taas on tarkoituksenmukaisen kappaleen muoto, jos me ihailemme sitä ajattelematta mitään tarkoitusta. [Schassler, 525-28].

Samoin määrittelevät kauneuden myöskin Kantin oppilaat, esim. Schiller (1759—1805). Schiller on paljon kirjoittanut estetiikasta ja on hänen, samoin kuin Kantinkin mielestä, taiteen tarkoituksena kauneus. Sen lähteenä on nautinto, johon ei ole yhdistetty käytännöllistä hyödyntunnetta. Taidetta voisi siis kutsua leikiksi, ei kuitenkaan siinä merkityksessä, että se olisi tuiki mitätöntä, vaan sentähden, että kauneus ilmenee itse elämässä, jolla ei ole muuta päämäärää kuin kauneus. [Knight, 61—63].

Schillerin jälkeen on Kantin oppilaista huomattavin Wilhelm von Humboldt. Hän ei ole tosin mitään lisännyt kauneuden määritykseen, mutta on kuitenkin selittänyt sen eri muotoja, kuten esim. draamaa, musiikkia, koomillisuutta y.m. [Schassler, 740-43].

Kantin jälkeisistä filosoofeista, jotka ovat kirjoittaneet estetiikasta, ovat mainittavat Fichte, Schelling ja Hegel sekä heidän oppilaansa. Fichten mukaan (1762—1814) kauneuden tunne saa alkunsa seuraavasta. Maailmassa, s.o. luonnossa on huomattavana kaksi puolta: meidän rajoittuutemme ja meidän vapaan, ideaallisen toimintamme tuote. Ensimäisessä tapauksessa on maailma rajoitettu, jälkimäisessä — vapaa. Ensimäisessä merkityksessä on jokainen kappale rajoitettu, typistetty, näemme ainoastaan rumuutta; jälkimäisessä taas huomaamme sisällisen täydellisyyden, elämän ja uudestasyntymisen, — näemme kauneuden. Kappaleen rumuus eli kauneus riippuu siis Fichten mielestä siitä, miltä kannalta sitä katsomme. Ja sentähden kauneutta ei löydy ulkonaisessa maailmassa, vaan kauniissa sielussa (schöner Geist). Taide onkin vaan tämän kauniin sielun ilmaisumuoto ja sen tarkoituksena ei ole ainoastaan järjen kehittäminen, sillä se on oppineen tehtävä, eikä myöskään sydämen ominaisuuksien kasvattaminen, sillä se on siveellisyyssaarnaajan tehtävä, vaan koko ihmisen. Ja sentähden kauneuden tunnusmerkki ei ole missään ulkonaisessa, vaan taiteilijan kauniissa sielussa. [Schassler, 769-71].

Samaan suuntaan käyvät myöskin Friedrich Schlegelin ja Adam Müllerin kauneuden määritykset. Schlegelin (1778—1829) käsitys kauniista on liian epätäydellinen ja yksipuolinen; kauneutta ei ole olemassa ainoastaan taiteessa, vaan myöskin luonnossa ja rakkaudessa, joten todellinen kauneus ilmenee taiteessa, luonnossa ja rakkaudessa. Schlegel lukee siis esteettiseen taiteeseen eroittumattomasti kuuluvaksi myöskin siveellisen ja filosoofisen taiteen. [Ibid, 786-87].

Adam Müllerin mielestä löytyy kahdenlaista kauneutta: Toinen niistä on yleistä laatua, joka vetää puoleensa ihmisiä, kuten aurinko planeetteja. Tällainen oli kauneus etupäässä muinaisaikoina. Toinen taas on individuaalista kauneutta, sentähden että katselija itse tulee auringoksi, joka vetää puoleensa kauneutta. Se ilmenee uuden ajan taiteessa. Maailma, jossa kaikki ristiriitaisuudet ovat sopusointuun saatetut, on korkeinta kauneutta. Jokainen taideteos on ainoastaan tämän maailmanharmoonian toistamista. [Kralik 148]. Korkeinta taidetta on elämän taide. [Ibid, 820].

Samanaikainen ja pääasiassa yhtä mieltä Fichten ja hänen oppilaittensa kanssa oli filosoofi Schelling, joka on suuresti vaikuttanut meidän aikamme esteettisiin käsitteisin. Schellingin (1775—1854) mielestä on taide sen maailmankatsantokannan tulos, jonka mukaan subjekti muuttuu omaksi objektikseen tahi objekti omaksi subjektikseen. Kauneus on äärettömän ilmestymistä äärellisessä. Ja enin omituista taideteokselle on epätahallinen äärettömyys. Taide on subjektiivisen ja objektiivisen — luonnon ja järjen, tahallisen ja epätahallisen yhdistämistä toistensa kanssa. Ja sentähden on taide tiedon korkein välikappale. Kauneus on kappalten tarkastamista omassa itsessään, sellaisina kuin ne löytyvät kaikkien kappalten perusmuodoissa (in den Urbildern). Taiteilija ei voi tiedollaan eikä taidollaan muodostaa kaunista, sen luo hänessä itse kauneuden aate. [Schassler, 828-29, 834, 841].

Schellingin seuraajista on huomattavin Solger (1780—1819) (Vorlesungen über Aesthetik). Solgerin mukaan on kauneuden aate kaikkien kappalten perusaate. Maailmassa me näemme ainoastaan perusaatteen väärentämistä. — Ainoastaan taide voi mielikuvituksen avulla kohota perusaatteeseen asti. Ja sentähden on taide luomista. [Schassler, 891].

Toisen Schellingin oppilaan, Krausen (1781-1832) mielestä todellinen reaalinen kauneus on aatteen ilmestymistä individuaalisessa muodossa; taide taas on kauneuden toteuttamista ihmisen vapaan hengen ilmakehässä. Korkeinta taidetta on elämän taito, joka suuntaa toimintansa elämän kaunistamiseen, jotta se olisi hyvä asuinpaikka hyvälle ihmiselle. [Schassler, 917].

Schellingin ja hänen seuraajiensa jälkeen ilmestyy Hegelin esteettinen teoriia, joka meidän päiviimme asti on säilynyt, muutamissa tajullisesti, mutta useimmissa tajuttomasti. Tämä teoriia ei ole edellisiä suinkaan selvempi, vaan päinvastoin, jos mahdollista, hämärämpi ja mystillisempi.

Hegelin (1770—1831) mukaan ilmestyy Jumala kauneuden muodossa luonnossa ja taiteessa. Jumala on huomattavana subjektissa ja objektissa, — luonnossa ja hengessä. Kauneus taas on aatteen ilmenemistä mateeriassa. Todellinen kauneus on henkistä ja sentähden on luonnon kauneus ainoastaan henkisen kauneuden jäljennöstä: kauniilla voi olla ainoastaan henkinen sisällys. Mutta henkisen täytyy ilmestyä aineellisessa muodossa. Hengen aineellinen ilmestyminen on ainoastaan näennäistä (Schein). Tämä hengen heikko jälkikuva on ainoa muoto, jossa kaunis voi ilmestyä todellisuudessa. Taiteen tehtävänä on siis muodostaa aatteen jäljennös ja yhdessä uskonnon ja filosofiian kanssa herättää tajuntaan ja julkilausua ihmisten syvimmät velvollisuudet ja korkeimmat henkiset totuudet.

Totuus on Hegelin mielestä sama kuin kauneus. Eroitus on ainoastaan siinä, että totuus on itse aate. Aate taas ilmestyessään ulkomaailmassa ei tunnu meistä ainoastaan todelliselta vaan myöskin kauniilta. Kauneus on aatteen ilmenemistä. [Schassler, 946, 1085, 984-85, 990].

Hegelin monilukuisista seuraajista ovat mainittavat: Weisse, Arnold Ruge, Rosenkrantz, Theodor Fischer y.m.

Weissen (1801—1867) mukaan on taide absoluuttisesti henkisen kauneuden olemuksen sovittamista ulkonaiseen, kuolleesen mateeriaan, jonka käsite ilman siihen sovitettua kauneutta on kaiken itsestäänolemisen negatsiooni (Negation alles Fürsichsein's).