Part 13

Marsseja ja tansseja lukuunottamatta, jotka jossain määrin voivat tyydyttää yleismaailmallisen taiteen vaatimuksia, voi musiikin alalla tähän taiteen lajiin kuuluviksi lukea ainoastaan eri kansojen kansanlaulut, venäläisistä kiinalaisiin asti. Taiteellisesta musiikista taas voi yleismaailmallisena taiteena pitää ainoastaan harvoja sävellyksiä, kuten Bachin kuuluisaa viuluaariaa, Chopinin Esdur-nokturnia sekä osia muutamista Mozartin, Schubertin, Beethovenin ja Chopinin sävellyksistä.

[Määrätessäni, mitkä taideteokset ovat pidettävät paraimpina, en pane suurta arvoa omalle valinnalleni, sillä paitsi sitä, ettei minulla ole kylliksi tietoja eri taiteen haaroissa, kuulun minä säätyyn, jonka maku valheellisen kasvatuksen kautta on pilaantunut. Ja sen vuoksi voin vanhan tottumuksen mukaan erehtyä, pitää ehdottomasti arvokkaana sitä vaikutusta, jonka minuun teki joku tuote minun nuoruudessani. Mainitsen esimerkkiä eri taidelajeihin kuuluvista tuotteista ainoastaan paremmin selvittääkseni ajatuksiani, osoittaakseni, miten nykyään käsitän taiteen arvon sen sisällykseen nähden.]

[Sitä paitsi katson vielä tarpeelliseksi huomauttaa, että omat taiteelliset teokseni pidän huonona taiteena, lukuunottamatta kertomuksia "Jumala näkee totuuden" ja "Kaukaasialainen vanki". Edellisen tahtoisin lukea uskonnolliseen, jälkimäisen taas yleismaailmalliseen taiteesen kuuluvaksi.]

Maalaustaiteessa tehdään samoin kuin runouden ja musiikinkin alalla. Jotta aiheeltaan heikot maalaukset tehtäisiin jännittävämmiksi, koristellaan niitä kaikenlaatuisilla ajallisilla ja paikallisilla pikkuseikoilla, jotka antavat niille ainoastaan ajallisen ja paikallisen intressin ja tekevät ne vielä vähemmän yleismaailmallisiksi. Mutta siitä huolimatta voi maalaustaiteen alalta helpommin kuin muista taiteen haaroista löytää teoksia, jotka vastaavat yleismaailmallisen taiteen vaatimuksia, — teoksia, jotka ilmaisevat kaikille tuttuja tunteita.

Tällaisia sisällykseltään yleismaailmallisia taideteoksia ovat kaikki n.k. laatumaalaukset ja veistokuvat samaa lajia, eläimiä kuvaavat -taulut, maisemakuvat, karikatyyrit, joiden sisällys on kaikille ymmärrettävä, samoin kuin kaikenlaatuiset ornamentit. Tällaisia maalaus- ja kuvanveistotaiteen tuotteita (porsliininuket) on sangen paljon, mutta suurinta osaa tällaisista teoksista, kuten esim. kaikkia ornamentteja, ei pidetä taiteena tai luetaan ne alimpaan taiteen luokkaan kuuluviksi. Mutta itse asiassa ovat kaikki tällaiset tuotteet, jos ne vaan ilmaisevat taiteilijan vilpittömän tunteen (olkoon tämä tunne sitten miten vähäpätöinen hyvänsä) ja ovat ymmärrettäviä kaikille ihmisille, hyvän kristillisen taiteen tuotteita.

Pelkään minulle tässä tehtävän sen huomautuksen, että itse tunnustan kauneuden taiteen perustukseksi, huolimatta siitä, että ennen olen kieltänyt sen. Mutta tällainen moite ei ole oikeutettu, sillä kaikellaisten koristeiden taiteellisuus ei ole kauneudessa, ihastuksen tunteissa, siinä viivojen ja värien sopusoinnussa, joka innostutti taiteilijaa ja jolla hän tahtoo vaikuttaa muihin. Taide ei ole eikä voi olla muuta kuin taiteilijan omien tunteiden herättämistä muissa: Näiden tunteiden joukossa on tietysti myöskin ihastuksentunne siihen, mikä miellyttää silmää. Silmää miellyttävät esineet voivat taas miellyttää suurempaa eli pienempää ihmisjoukkoa tahi kaikkia ihmisiä. Tällaisia esineitä ovat erittäinkin kaikki ornamentit. Omituista maisemaa kuvaava taulu tai erikoiskohtainen laatumaalaus ei tarvitse miellyttää kaikkia, mutta kaikki ornamentit, jakutskilaisista kreikkalaisiin asti, ovat kaikille ymmärrettävät ja vaikuttavat kaikissa samallaista ihastuksentunnetta. Sentähden täytyykin kristillisen yleisön pitää tätä halveksitun taiteen lajia paljoa suuremmassa arvossa kuin yksinomaisia, vaateliaita tauluja ja kuvanveistotuotteita.

On siis olemassa ainoastaan kaksi lajia hyvää kristillistä taidetta. Kaikki muunlainen taide on huonoa, jota ei tule kannattaa, vaan vastustaa, hylkiä ja halveksia, sillä se on omiaan eroittamaan ihmisiä eikä yhdistämään heitä toinen toisiinsa.

Tällaista taidetta ovat kaunokirjallisuudessa kaikki draamat, romaanit ja runoelmat, jotka ilmaisevat valekristillisiä, patrioottisia tai yksinomaisia tunteita, jotka ovat ominaisia ainoastaan rikkaalle, joutilaalle säädylle, — aristokraatisia kunniantunteita tai kyllästymisen, kaipuun, pessimismin tai hienostuneita, turmeltuneita tunteita, jotka lähtevät sukupuolirakkaudesta ja ovat kerrassaan käsittämättömiä suurimmalle osalle ihmisiä.

Samoin täytyy maalaustaiteen alalla huonona taiteena pitää kaikki vale-kristilliset ja patrioottiset, s.o. yksinomaiset taulut, jotka kuvaavat rikkaan ja joutilaan elämän huvituksia ja iloja, kaikki n.k. symbolistiset taulut, joiden merkityksen voivat käsittää ainoastaan määrättyyn piiriin kuuluvat ihmiset ja — etupäässä — kaikki sisällykseltään hekumalliset taulut, kaikki ne ilettävät, alastomia naisia kuvaavat taulut, jotka täyttävät kaikki näyttelyt ja taulukokoelmat. Samallaista taidetta on myöskin aikamme kamari- ja oopperamusiikki, erittäinkin Beethovenista alkain. Sellaisia ovat Schumannin, Berliozin, Lisztin, Wagnerin sävellykset, sillä ne ilmaisevat sellaisia tunteita, jotka ovat ymmärrettäviä ainoastaan niille, joiden hermot jo ovat pilaantuneet tästä yksinomaisesta, teennäisestä ja mutkikkaasta musiikista.

"Mitä, onko yhdeksäs sinfoniia pidettävä huonona taiteena?" — kuulen hämmyneiden ihmisten kysyvän.

"Epäilemättä" — vastaan minä. Olen kirjoittanut taiteesta ainoastaan löytääkseni selvän ja ymmärrettävän kriteerion, jonka mukaan voisi arvostella taidetta. Ja tämä kriteerio, joka on yhtä selvän, terveen järjen kanssa, osoittaa minulle, ettei Beethovenin sinfoniia ole hyvää taidetta. Ihmisistä, jotka ovat tottuneet jumaloimaan muutamia taideteoksia ja niiden tekijöitä ja joiden maku tämän kautta on turmeltunut, on tietysti hyvin kummallista, että tämä heidän jumaloimansa taideteos julistetaan huonoksi. Mutta selvä, puhdas järki puhuu epäilemätöntä kieltä.

Beethovenin yhdeksättä sinfoniiaa pidetään suurena taideteoksena. Oikaistakseni tätä väärää käsitystä, kysyn ensiksikin: ilmaiseeko tämä taideteos ylevintä uskonnollista tunnetta? Tähän kysymykseen vastaan kieltävästi, sillä musiikki itsessään ei voi ilmaista tällaisia tunteita. Jos tätä tuotetta siis ei voi lukea kuuluvaksi uskonnolliseen taiteesen, niin voiko sitä laatunsa puolesta pitää kuuluvana toiseen aikamme taiteen lajeista, onko se omiaan ilmaisemiensa tunteiden kautta yhdistämään henkisesti toisiinsa kaikki ihmiset, toisin sanoen, kuuluuko se yleismaailmallisen taiteen alaan.

En voi olla vastaamatta kieltävästi, sillä minun nähdäkseni eivät tämän teoksen ilmaisemat tunteet voi yhdistää ihmisiä toisiinsa, jolleivät ne kasvatuksen kautta ole kadottaneet kykyään vastustamaan tällaisen hypnotismin vaikutusta. En voi ymmärtää, miten normaalit ihmiset voisivat ymmärtää tästä pitkästä, mutkikkaasta ja teennäisestä tuotteesta muuta kuin pieniä pätkiä, jotka miltei häviävät teoksen yleiseen käsittämättömään sekamelskaan. Sen vuoksi täytyy minun tahtomattanikin pitää tätä tuotetta huonona taiteena. Huomattava on, että tämän sinfoniian loppuun on liitetty Schillerin runoelma, joka, vaikka epäselvästikin, julkilausuu sen ajatuksen, että tunne (Schiller puhuu ilon tunteesta) lähentää ihmisiä ja herättää heissä rakkautta toisiinsa. Siitä huolimatta, että tämä runoelma lauletaan sinfoniian lopussa, ei musiikki kuitenkaan vastaa runoelman ajatusta, sillä se on yksinomaista eikä yhdistä toisiinsa kaikkia, vaan ainoastaan muutamia ihmisiä siten eroittaen heidät muista.

Yhtä ankarasti täytyy arvostella sangen monia taideteoksia, joita pidetään ylevänä taiteena yliluokkiemme keskuudessa. Ylempänä lausutun kriteerion mukaan täytyy arvostella sekä Danten Divina Commedia'a ja Vapautettua Jerusalemia, että suurinta osaa Shakespearen ja Göthen teoksista, sekä Rafaelin maalauksia. Olkoon teos minkälainen tahansa, olkoon se kuinkakin kehuttu ja ylistetty, täytyy meidän aina, saadaksemme selvää sen arvosta, ottaa selvää siitä, kuuluuko se todellisen tai väärennetyn taiteen alaan. Jos me sillä perustuksella, että teoksen ilmaisemat tunteet ovat omiaan tarttumaan muihin, vaikkapa pieneenkin joukkoon ihmisiä, pidämme sen taiteellisena, tulee meidän sitten ottaa selvää siitä, kuuluuko se huonoon, yksinomaiseen taiteesen, joka on ristiriidassa aikamme uskonnollisen vakaumuksen kanssa, vai kristilliseen taiteesen, joka yhdistää ihmiset toisiinsa. Jos meidän tulee myöntää teoksen kuuluvan todelliseen kristilliseen taiteesen, tulee meidän katsoen siihen, ilmaiseeko se rakkauden tunteita Jumalaan ja lähimmäiseen tahi muita tunteita, jotka ovat omiaan olemaan yhdyssiteenä ihmisten välillä, lukea se joko uskonnolliseen tai yleismaailmalliseen taiteesen kuuluvaksi.

Ainoastaan tämän menettelyn kautta voimme kaikesta siitä, mitä meidän yleisömme pitää taiteena, eroittaa ne teokset, jotka antavat todellista ja tarpeellista henkistä ravintoa, joten me hyödyllisen taiteen alasta voimme poissulkea vahingollisen, hyödyttömän taiteen ja sen jäljennökset. Ainoastaan täten voimme me vapautua vahingollisen taiteen palloista seurauksista ja käyttää hyväksemme todellisen hyvän taiteen hedelmiä, jotka vaikutukseltaan ovat niin terveelliset ja välttämättömät ihmisen ja koko ihmiskunnan henkiselle elämälle.

XVII.

Taide on yksi kahdesta ihmiskunnan kehityksen orgaanista. Sanan kautta vaihdamme ajatuksiamme, taiteen avulla taas tunteitamme muiden ihmisten kanssa, ei ainoastaan nykyään elävien, vaan myöskin entisten ja tulevien sukupolvien kanssa. Ihmiskunnan täytyy hyväkseen käyttää näitä kahta yhdyselämän orgaania ja sen vuoksi tuo niiden turmeltuminen välttämättä mukanaan vahingollisia seurauksia sille yleisölle, jonka keskuudessa turmeltuminen on tapahtunut. Meidän aikamme taide on turmeltunutta ja senvuoksi ei se kykenekkään täyttämään tehtäväänsä. Joka päivä ilmestyy toiselta puolen väärennettyjä taideteoksia, jotka tarjoovat ihmisille jonkimmoista huvia, mutta samalla tuovat mukanaan turmelusta, toiselta puolen taas vähäarvoisia, yksinomaisia taideteoksia, jotka ovat suurimmassa osassa yleisöä turmelleet maun ja hävittäneet kyvyn vastaanottaa todellista taidevaikutusta ja tuntea niitä tunteita, joita koko ihmiskunnan sydämissä liikkuu ja joiden tulkkina ainoastaan taide voi olla.

Mitä ihmiskunta on parasta aikaan saanut taiteen alalla jää vieraaksi niille ihmisille, joihin taide ei enään voi mitään vaikuttaa ja sen sijaan tulee valheellinen tai vähäarvoinen taide. Aikamme yleisö ihailee silmittömästi kuuluisuuden saavuttaneita kirjailijoita, maalareja ja säveltäjiä y.m. kykenemättä enään arvostelemaan kaikkein ylevintä tai yksinkertaisinta taidetta.

Kadotettuaan kykynsä vastaanottaa taiteen vaikutusta, elävät ja kasvavat yliluokkain ihmiset ilman taiteen jalostuttavaa vaikutusta. Sentähden vaikka he ulkonaisesti kehittyvätkin, ei heissä voi huomata mitään sisällistä kehitystä hyvyyteen, päinvastoin tulee heidän sielunsa yhä raaemmaksi.

Tämä kaikki on seurauksena siitä, että meidän yleisöltämme puuttuu taidetta, joka on välttämätön kehityksen orgaani. Mutta turmeltuneen taiteen seuraukset ovat vielä moninaisemmat ja vahingollisemmat.

Kaikkein silmäänpistävimpänä seurauksena on se, että tämän hyödyttömän ja suurimmaksi osaksi vahingollisen taiteen hyväksi uhrataan tavattoman paljon työvoimaa, jopa ihmishenkiäkin. Todellakin hirveätä on ajatella, millä jännityksellä ja kuinka suurilla uhrauksilla tekevät työtä tällä alalla miljoonat ihmiset, joilla ei ole aikaa eikä mahdollisuutta tehdä kaikkein välttämättömintä itseänsä ja perhettänsä varten. 10, 12, 14 tuntia yössä latovat he vale-taiteellisia kirjoja, jotka levittävät ainoastaan tapainturmelusta ihmisissä tahi raatavat teaattereissa, näyttelyissä, taulukokoelmissa, jotka samaten suuremmaksi osaksi ainoastaan turmelevat ihmisiä. Mutta vielä kauheampaa on se, että vilkkaita, kaikkeen hyvään taipuvaisia lapsia, pakoitetaan 10, 15 vuoden kuluessa 6, 8 jopa 10 tuntia päivässä joko soittamaan ilomusiikkia tai vääntelemään jäseniään, kävelemään varpaillaan ja nostelemaan jalkojaan päätä korkeammalle tai lausumaan runoja tai piirustamaan mallien tai luonnon mukaan tai kirjoittamaan aineita vissien sääntöjen mukaan. Näissä ihmiselle sopimattomissa harjoituksissa, jotka usein kestävät kauvan vielä heidän täysikasvuisiksikin tultuaan kadottavat he ruumiin ja sielun voimansa ja oikean elämänkäsityksen. Kauheata ja säälittävää sanotaan olevan nähdä pieniä akrobaatteja, jotka panevat jalkansa niskansa taakse, mutta yhtä säälittävää on nähdä 10-vuotisia lapsia antamassa konserttia tai samanikäisiä koulupoikia lukemassa ulkoa latinan kieliopin poikkeuksia... Mutta ei siinä kyllin, että tällaiset lapset pilaantuvat ruumiillisesti ja henkisesti, he turmeltuvat myöskin siveellisesti, tulevat kelvottomiksi kaikkeen, mikä todellakin olisi ihmiselle tarpeellista. Eläen rikkaiden ihmisten huviksi kadottavat he tunteen ihmisarvostaan, heissä kehittyy siihen määrään yleisön kiitoksen himo, että he kärsivät, jolleivät saa tyydytetyksi turhamaisuuttaan; kaikki henkiset voimansa uhraavat he tämän himon tyydyttämiseksi. Mutta kaikkein traagillisinta on se, etteivät tällaiset ihmiset, joiden elämä on uhrattu taiteen hyväksi, tuo taiteelle mitään hyötyä, vaan päinvastoin suurta vahinkoa. Akatemioissa, gymnaaseissa, konservatoorioissa opetetaan väärentämään taidetta ja tätä oppiessaan turmeltuvat oppilaat niin täydellisesti, että heille tulee mahdottomaksi luoda todellista taidetta ja siten tulevat he käsityöläisiksi, joiden velvollisuutena on valmistaa niitä väärennetyn, vähäarvoisen ja turmeltuneen taiteen tuotteita, joita kaikkialla voimme nähdä.

Toisena seurauksena on se, että taideteokset, joita niin kauheassa määrässä valmistavat lukemattomat ammattitaiteilijat ja jotka ovat aikamme rikkaiden huvituksena, antavat näille tilaisuuden elää ei ainoastaan epäluonnollista, vaan myöskin heidän itsensä hyväksymiä, humaanisuusprinsiippiä vastaan sotivaa elämää. Mahdotointa olisi elää rikkaiden, joutilasten ihmisten ja varsinkin naisten tavoin, kaukana luonnosta ja eläinmaailmasta, teennäisissä olosuhteissa, veltostunein tai voimistelusta rumasti muodostunein jäsenin ja heikontuneella elämäntarmolla, jollei olisi olemassa n.k. taidetta, sitä ajanviettoa ja huvitusta, joka johtaisi heidän silmänsä näkemästä oman elämänsä järjettömyyttä ja pelastaisi heitä jäytävästä ikävän tunteesta. Ottakaa näiltä ihmisiltä pois teaatterit, konsertit, näyttelyt, pianonsoitot, romansit, romaanit, joilla he viettävät aikansa varmasti vakuutettuina siitä, että mokoma ajanvietto on hienostunutta, esteettistä ja hyvää, jos otetaan taide pois mesenaateilta, jotka ostavat tauluja, suojelevat soittoniekkoja, seurustelevat kirjailijain kanssa, niin tulee elämä heille sietämättömäksi, he menehtyvät ikävästä huomatessaan oman elämänsä järjettömyyden ja laittomuuden. Ainoastaan se, jota heidän keskuudessaan nimitetään taiteeksi, tekee heille mahdolliseksi kestämään omaa tyhjää elämäänsä, se kääntää pois heidän huomionsa heidän elämänsä järjettömyydestä.

Kolmantena seurauksena taiteen turmeltumisesta on se hämmennys, jonka se aikaan saa lasten ja kansan käsitteissä. Ihmisillä, joita yleisömme valheelliset teoriiat eivät vielä ole pilanneet, työkansalla ja lapsilla on sangen määrätty käsitys siitä, mistä kannattaa ihmisiä ylistää ja kunnioittaa. Syynä ihmisten ylistämiseen voi lasten ja rahvaan mielestä olla joko ruumiillinen voima: Herkules, vanhat sankarit, valloittajat, tai henkinen, siveellinen voima: Kristus, joka vapaaehtoisesti kuoli ristillä lausumansa totuuden puolesta. Tällaiset ihmiset ovat rahvaalle ja lapsille käsitettäviä. He ymmärtävät, että ruumiillista voimaa täytyy kunnioittaa, sillä se pakoittaa kunnioittamaan itseään; siveellistä voimaa ei turmelematoin ihminen myöskään voi olla kunnioittamatta, sillä siihen pakoittaa häntä koko hänen henkinen olemuksensa. Mutta kansa ja lapset tulevatkin huomaamaan, että paitsi näitä heidän ylistämiään ja kunnioittamiaan voiman ja hyveen sankareita on olemassa ihmisiä, joita arvossa pidetään ja ylistellään vielä enemmän kuin heidän sankariaan ainoastaan sentähden, että ne osaavat hyvin laulaa, kirjoittaa runoja tai tanssia. He näkevät, miten laulajat, kirjailijat maalarit, tanssijattaret kokoovat taskuihinsa miljoonia ja saavat osalleen suurempia kunnianosotuksia kuin pyhimykset. Tämä kaikki saattaa lasten ja rahvaan mielen hämmennyksiin.

Kun 50 vuotta oli kulunut Puschkinin kuolemasta, annettiin painosta helppohintainen painos hänen teoksistaan, jotka siten levisivät kansan keskuuteen ja Moskovassa pystytettiin hänelle muistopatsas. Siihen aikaan sain minä kirjeitä monelta talonpojalta, jotka tahtoivat tietää, miksi Puschkinia niin kunnioitettiin? Vielä näinä päivinä tuli luokseni eräs Saratovin pikkuporvari, jonka tämä kysymys nähtävästi oli vienyt järjiltä. Hän oli tullut Moskovaan syyttämään papistoa siitä, että se oli ollut mukana "monumentin" pystyttämisessä herra Puschkinille.

Mutta itse asiassa voi sangen hyvin mielessään kuvitella tällaisen kansanmiehen hämmästystä, kun hän joko sanomalehdistä saa lukea tai muilta kuulla, että papisto, korkein virkamiehistö ja muut Venäjän etevimmät suurilla juhlallisuuksilla paljastavat muistopatsaan suurelle miehelle, Venäjän hyväntekijälle ja ylpeydelle — Puschkinille, josta hän sitä ennen ei ollut kuullut mitään. Kaikkialta kuulee ja lukee hän tästä tapauksesta ja hän otaksuu, että se, joka saa osakseen niin suuria kunnianosotuksia, varmaankin on ollut suuri ihminen joko voiman tai hyveen puolesta. Hän koettaa saada selville, mikä mies Puschkin oikeastaan oli. Kuultuaan, ettei Puschkin ollut sankari eikä sotapäällikkö, vaan yksityinen ihminen ja kirjailija, otaksuu hän, että Puschkin on ollut pyhimys, joka on johtanut ihmisiä hyvään, ja hän kiiruhtaa lukemaan tai kuulemaan jotakin hänen elämästään ja teoksistaan. Mutta kuinka suuri onkaan hänen hämmästyksensä saadessaan tietää, että Puschkin oli enemmän kuin kevytmielinen mies, että hän kuoli kaksintaistelussa, koettaessaan murhata toista, että koko hänen ansionsa on siinä, että hän kirjoitteli välistä hyvinkin sopimattomia rakkausrunoja.

Hyvin ymmärtää hän, että vanhat bogatirit, Aleksanteri Suuri tai Napoleon olivat suuria miehiä, sillä jokainen heistä olisi voinut musertaa hänet ja tuhannen hänen vertaistaan; samoin ymmärtää hän, että Budda, Sokrates ja Kristus olivat suuria, sillä hän tietää ja tuntee, että hänen ja kaikkien ihmisten pitäisi olla samallaisia, mutta mitenkä ihminen on suuri sentähden, että hän on kirjoittanut runoja naisrakkaudesta, sitä hän ei voi käsittää.

Samaa liikkuu varmaankin normandilaisen tai bretanjelaisen talonpojan mielessä, kun hän kuultuaan että Bodelère'lle pystytetään muistopatsas, "une statue", samallainen kuin Jumalan äidin kunniaksi on pystytetty, lukee tai kuulee muilta "Fleurs du malain" sisällyksen tahi kuultuaan muistopatsaasta Verlaine'ille saa tietää tämän miehen kurjista, turmeltuneista elintavoista ja lukea hänen runojaan. Minkälaista hämmennystä vaikuttaakaan rahvaan ihmisessä tieto siitä, että jollekin Patti'lle maksetaan 100 000 yhdestä konserttikaudesta, tai jollekin maalarille saman verran yhdestä ainoasta taulusta tai jollekin rakkausromaanin kirjoittajalle vielä enemmän.

Sama on asianlaita lasten suhteen. Muistan, miten itse tunsin samaa kummastusta ja hämmästystä. Ainoastaan tukehuttamalla itsessäni siveellisen arvon tunteen ja antamalla taideteoksille valheellisen, luonnottoman merkityksen voin asettaa taiteilijat bogatirien ja siveellisten sankarien rinnalle. Ja samaa tuntee jokainen lapsi ja kansan ihminen saadessaan tietää niistä kummallisista palkinnoista ja kunnianosoituksista, jotka tulevat taiteilijain osaksi.

Mutta onpa tällä meidän yleisömme valheellisella suhteella taiteesen vielä neljäskin seuraus. Se on siinä, että yliluokkien ihmiset totuttuaan ristiriitaisuuteen kauniin ja hyvän välillä asettavat korkeimmaksi ideaalikseen kauneuden siten unohtaen siveellisyyden vaatimukset. Sen sijaan että he tunnustaisivat taiteen vanhentuneeksi, pitävät he siveellisyyttä vanhanaikaisena, jolla ei muka ole merkitystä niin korkealla kehityskannalla olevien ihmisten suhteen kuin he ovat.

Tämä katsantokanta on jo kauvan ollut vallalla yleisössä, mutta viime aikoina on se saanut vielä suurempaa jalansijaa Nietzschen ja hänen seuraajiensa sekä heidän kanssaan yhtä mieltä olevien dekadenttien ja englantilaisten esteetikkojen kannattamana. Dekadentit ja muutamat esteetikot kieltävät teoksissaan kaiken siveellisyyden ja ylistävät siveettömyyttä.

Tämän taideteoriian ohella ja osaksi sen synnyttämä on samallainen filosoofinen teoriia. Äskettäin sain Amerikasta kirjan nimeltä "The survival of the fittest. Philosophy of Power" 1897 - by Ragnar Redbeard, Chicago 1896. Kirjan pääsisältönä on, kuten esipuheesta käy selville, se että on aivan järjetöntä arvostella hyvää juutalaisten profeettain ja mesiasten valheellisen filosofiian mukaan. Oikeus ei perustu oppiin, vaan valtaan. Kaikki lait, käskyt ja opit, joiden mukaan meidän ei pidä tehdä muille mitään, mitä emme toivoisi muiden meille tekevän, ovat itsessään aivan tehottomia, merkitystä antavat niille vasta ruoska, vankila ja miekka. Todellisesti vapaa ihminen ei ole velvollinen tottelemaan mitään määräyksiä, enempää jumalallisia kuin inhimillisiäkään. Totteleminen on heikkouden, tottelemattomuus taas miehuuden merkki. Ihmisiä ei saa sitoa traditsioonit, jotka heidän vihollisensa ovat keksineet. Koko maailma on liukas taistelukenttä. Ideaalinen oikeus on siinä, että voitetulta kiusataan ja halveksitaan. Vapaa ja urhoollinen voi valloittaa koko maailman. Sentähden tulee aina olemaan ikuinen sota elämästä, maasta, rakkaudesta, naisista, vallasta ja kullasta, (Vähän samaan tapaan kirjoitti muutama vuosi sitten kuuluisa, hienosti sivistynyt akadeemikko Vogué). Maa aarteineen on "rohkean saalis".

Tekijä on nähtävästi Nietzschestä riippumatta tajuttomasti tullut samaan oppiin, jota saarnaavat uudenaikaiset taiteilijat.

Nämät väitteet, opin muodossa esitettyinä, hämmästyttävät meitä. Itse asiassa sisältyvät ne kauneudelle perustuvan taiteen ideaaliin. Yliluokkiemme taide on antanut ihmisille tämän ideaalin, joka itse asiassa ei ole muuta kuin Neron, Stenko Eazinin, Napoleonin ja heidän puoluelaistensa, ihailijoittensa ja imartelijoittensa vanha ideaali, ja yhä syvemmälle juurruttaa taide sen ihmisten mieliin.

Siveellisyyden ideaalin väistyminen kauneuden, nautinnon ideaalin tieltä on neljäntenä ja kauneimpana seurauksena yleisömme taiteen turmeltumisesta. Kauheata on ajatella ihmiskunnan kohtaloa, jos tällainen taide pääsee leviämään kansan syviin riveihin, ja alku siihen on jo huomattavissa.

Viides seuraus on tärkein ja se on siinä, että Euroopan yliluokkain keskuudessa rehottava taide suorastaan turmelee ihmisiä tartuttamalla heihin huonoa ja ihmiskunnalle vahingollista taikauskoa, valheellista patriotismia ja erittäinkin hekumallisuutta.

Jos käännämme huomiomme kansan tietämättömyyteen, niin huomaamme, että tärkeimpänä syynä siihen ei suinkaan ole koulujen ja kirjastojen puute, kuten me olemme tottuneet luulemaan, vaan se taikausko, joka kansaan on piintynyt ja jota yhä vielä taide kaikin tavoin levittää. Tämä taikausko on kahdenlaista — vale-uskonnollista ja patrioottista.

Aikamme taide turmelee myöskin ihmisten käsityksen elämän tärkeimmästä kysymyksestä — sukupuoliyhteydestä. Kaikki tiedämme me itsestämme ja isät ja äidit sitäpaitsi lapsistaan, miten kauheat ruumiin ja sielun tuskat ja miten suuri voiman hukka on seurauksena sukupuolivietin hillitsemättömästä tyydyttämisestä. Aina maailman alusta asti, aina Troijan sodasta, jonka syynä oli irstaisuus, rakastuneiden itsemurhiin asti, joista saa lukea miltei jokaisesta sanomalehdestä, on suurin osa ihmiskunnan kärsimyksistä saanut alkunsa juuri irstaisuudesta.