Part 5

Koko asia raukesi sikseen. Eräänä sunnuntaiaamuna ennen maalle menoani, menin Rshanovin talolle, päästäkseni noista minun haltuuni jääneistä 37 ruplasta. Kävin kaikissa kortteereissa olevia tuttaviani tapaamassa ja löysin ainoastaan yhden sairaan, jolle annoin 5 ruplaa. Muita ei siellä ollut, joille olisi sopinut antaa. Tietysti monet rupesivat pyytämään. Mutta kun en heitä ennestään tuntenut, niin en nytkään tuntenut, jonka vuoksi päätin neuvotella ravintolan isännän kanssa, kelle nuo jälellä olevat 32 ruplaa olisivat annettavat. Oli paraikaa ensimäinen laskiaispäivä. Kaikki olivat paremmissa puvuissaan, kaikki olivat kylläiset ja monet jo humalassa. Pihalla seisoi repaleissa ja virsut jalassa lumpunkerääjäukko, reipas vielä, ja eroitteli eri kasoihin saalistansa, laulaa hoilotellen iloista laulua. Minä antauduin hänen kanssaan puheluun. Hän oli 70 vuotias, eli yksinään lumppujen keräämisellä, eikä suinkaan valittanut, vaan sanoi olevansa kylläinen, vieläpä saavansa humalankin. Kysyin häneltä, keitä olisi erityistä puutetta kärsiviä. Hän suuttui ja sanoi suoraan, ettei puutetta kärsiviä ollut muita, kuin juoppoja ja laiskureita, mutta saatuaan tietää tarkotukseni, pyysi minulta 5 kopeekkaa ryyppyyn ja juoksi ravintolaan. Minä menin myöskin ravintolaan Ivan Feodotitshin luo, antaakseni hänen toimekseen jakaa jälelle jääneet rahat. Ravintola oli täynnä väkeä. Koreaksi pukeutuneita, humalaisia tyttöjä puikkelehti ovesta oveen. Kaikki pöydät olivat otetut, juopuneita oli jo paljon, ja pikkuisessa kamarissa soitettiin harmonikkaa ja tanssittiin. Isäntä käski kunnioituksesta minua kohtaan lopettamaan tanssin ja istui minun luokseni vapaan pöydän ääreen. Minä pyysin häntä, joka tunsi asukkaansa, osoittamaan minulle pahinta puutetta kärsiviä, joille voisin jakaa sitä varten annetut rahat. Hyväntahtoinen isäntä, vaikka olikin kiinni toimessaan, jätti sen ollakseen minulle avuksi. Hän vaipui mietteisiin ja oli nähtävästi neuvotonna. Yksi vanhemmista tarjoilijoista kuuli meidän keskustelumme ja yhtyi puheeseemme.

He alkoivat luetella henkilöitä, joista minäkin muutamia tunsin, eivätkä mitenkään voineet tulla yksimielisyyteen. "Paramonovna", ehdotteli tarjoilija. -- "Niin kyllä. Onhan se välistä syömättäkin. Mutta sehän juopotteleekin aina väliin". -- "Mitäs sitten? Voisihan kumminkin". -- "Entäs Spiridon Ivanovitsh -- hänellä on lapsia" -- Mutta isäntä ilmaisi tämänkin suhteen epäilyksensä. -- "Akulina? Mutta hänhän saa muualta. No entäs se sokea!" -- Tätä vastaan minulla puolestani oli muistutettavaa. Olin hänet vastikään nähnyt. Se oli 80 vuotias sokea, jolla ei ollut ketään sukulaista. Olisi luullut, ettei surkeampaa kohtaloa voi olla, mutta mitä olinkaan nähnyt! Olin nähnyt hänen makaavan korkean vuoteen untuvapatjoilla, juovuksissa, ja karkealla äänellä ja mitä rumimmilla sanoilla haukkuvan verrattain nuorta naistoveriansa. Vielä mainitsivat he kädettömän pojan äitineen. Minä huomasin isännän olevan vaikeassa asemassa, juuri tunnollisuutensa vuoksi, sillä hän tiesi, että kaikki, minkä nyt antoi, oli menevä hänen ravintolaansa. Mutta minun piti päästä 32 ruplastani, minä kiusasin häntä ja viimein saimme ne joten kuten jaetuksi ja pois annetuksi. Ne, joitten osalle rahat tulivat, olivat enimmäkseen hyvin puettuja eikä heitä tarvinnut kaukaa lähteä etsimään, sillä he olivat kaikki ravintolassa. Kädetön poika tuli poimukkaissa saappaissa, punanen paita ja liivit päällään.

Täten päättyi koko minun hyväntekeväisyystoimintani ja minä matkustin pois maalle, suuttuneena toisiin ihmisiin, niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun itse tekee jotain tyhmää ja pahaa. Hyväntekeväisyyteni raukesi kokonaan tyhjiin, mutta ajatusten ja tunteitten kulku, jotka se oli minussa synnyttänyt, ei suinkaan pysähtynyt, vaan sisällinen työ jatkui kahdenkertaisella voimalla.

XII.

Olin elänyt maalla ja ollut siellä yhteydessä sikäläisten köyhien kanssa. En nöyryydestä, joka on ylpeyttä pahempi, vaan sanoakseni koko ajatusteni ja tunteitteni kulun ymmärtämiselle välttämättömän totuuden, mainitsen, että maalla ollessani tein hyvin vähän köyhien hyväksi, mutta köyhien vaatimukset olivat niin pienet että sekin vähäinen tuotti hyötyä ihmisille ja muodosti ympärilleni rakkauden ja yhteisyyden ilmakehän, jossa saattoi rauhoittaa sitä kasvavaa tunnetta, minkä aikaan sai tietoisuus elämäni laittomuudesta. Tultuani kaupunkiin, toivoin voivani elää aivan samalla tavalla. Mutta täällä kohtasin aivan toisenlaisen puutteen. Kaupunkilainen puute oli vähemmän rehellinen, vaativaisempi ja julmempi, kuin maalainen. Ja sitten sitä oli niin paljon yhdessä kohti, että se teki minuun hirveän vaikutuksen. Ensi kerralla Ljapinin talossa kokemani vaikutus pakoitti minut ensi hetkellä tuntemaan elämäni kierouden. Tämä tunne oli vilpitön ja hyvin voimakas. Mutta huolimatta sen vilpittömyydestä ja voimasta olin ensin niin heikko, että säikähdin sitä käännettä elämässäni, johonka tämä tunne vaati, ja rupesin tinkimään. Minä uskoin, mitä kaikki minulle puhuivat, ja mitä kaikki ovat puhuneet siitä saakka, kuin maailma on ollut olemassa, että nimittäin rikkaudessa ja ylellisyydessä ei ole mitään pahaa, että se on Jumalan antamaa, että voi rikkaanakin ollen auttaa köyhiä. Minä uskoin tämän ja tahdoin menetellä sen mukaan. Kirjoitin kirjoituksen, jossa kehoitin rikkaita antamaan apuansa. Rikkaat ihmiset tunnustivat kaikki siveelliseksi velvollisuudekseen suostua minun ajatukseeni, mutta nähtävästi joko eivät tahtoneet, tai eivät voineet mitään tehdä. Rupesin käymään köyhien luona ja tulin huomaamaan jotakin, jota en mitenkään ollut odottanut. Yhdeltä puolen näin näissä turmeluksen pesissä, niinkuin niitä nimitin, semmoisia ihmisiä, joita minun oli mahdoton auttaa sen vuoksi, että ne olivat työihmisiä, jotka olivat tottuneet työhön ja puutteeseen ja niinmuodoin seisoivat elämässä paljon lujemmalla pohjalla kuin minä. Toiselta puolen näin onnettomia, joita en voinut auttaa senvuoksi, että ne olivat samallaisia kuin minä. Suurin osa näkemistäni onnettomista oli onnettomia ainoastaan senvuoksi, että he olivat kadottaneet kyvyn, halun ja tottumuksen ansaitsemaan leipäänsä, s.o. heidän onnettomuutensa oli siinä, että he olivat aivan samalaisia kuin minä.

Semmoisia onnettomia taas, joita olisi voinut heti auttaa -- sairaita, viluisia, nälkäisiä, en löytänyt muita, kuin nälkäisen Agafjan. Ja minä tulin vakuutetuksi siitä, että eläen niin kaukana niistä ihmisistä, joita tahdoin auttaa, oli melkein mahdotonta löytää semmoisia onnettomia, sillä jokainen tosi puute tuli aina autetuksi niitten samojen ihmisten toimesta, joitten joukossa nuo onnettomat elivät. Ja ennen kaikkea tulin vakuutetuksi siitä, ettei rahoilla ainakaan voinut muuttaa heidän onnetonta elämäänsä. Tulin vakuutetuksi kaikesta tuosta, mutta väärästä hävyn tunteesta ja itserakkaudesta en tahtonut heittää alkamaani työtä, vaan jatkoin sitä jokseenkin kauan, aina siksi kunnes se itsestään raukesi tyhjiin.

Tietysti olisin voinut vieläkin sitä jatkaa. Olisin voinut kärttää rahoja niiltä, jotka olivat minulle niitä luvanneet, pakoittaa heitä antamaan ne, koota lisää, jakaa rahat köyhille ja nauttia omasta hyvyydestäni. Mutta minä näin, että me, rikkaat, emme tahdo, emmekä voi jakaa köyhille osaa yltäkylläisyydestämme (niin paljon on meillä omia tarpeita), ja ettei ole kelle antaa rahaa, jos todellakin tahtoo tehdä hyvää, eikä jakele rahoja umpimähkään, niinkuin minä tein Rshanovin ravintolassa. Ja niin heitin koko asian ja matkustin epätoivoisena maalle.

Maalla tahdoin kirjoittaa kirjoituksen kaikesta siitä, mitä olin kokenut, ja kertoa, miksi yritykseni ei ollut onnistunut. Minun teki mieli ensiksikin puolustautua niitä moitteita vastaan, joita sain kuulla väenlaskua koskevan kirjoitukseni johdosta, toiseksi paljastaa yhteiskunnan välinpitämättömyys ja kolmanneksi esittää ne syyt, jotka synnyttävät tuon kaupunkilaisen köyhyyden, sen ehkäisemisen välttämättömyyden sekä ne keinot, jotka vievät tarkotuksen perille.

Alotin kirjoittaa tuota kirjoitusta ja minusta näytti, että saisin sanotuksi siinä hyvin paljon tähdellistä. Mutta vaikka kuinkakin olisin hikoillut sitä kirjoittaessani, vaikka aineksia olisi ollut liiaksikin, en kuitenkaan saanut mitään aikaan. Syynä siihen oli osaksi hermostus, jonka vaikutuksen alaisena kirjoitin, osaksi se, etten ollut kokenut kaikkea, mitä olisi pitänyt oikein asiata arvostellakseni, mutta pääasiallisesti se, etten suoraan tunnustanut kaiken syytä, yksinkertaista, minussa itsessäni olevaa syytä. Ja niin jäi kirjoitus kesken tähän vuoteen saakka.

Siveellisten kokemusten alalla on eräs ilmiö, jota ei ole kyllin huomattu.

Jos minä geologian, astronomian, historian, fysiikan, matematiikan alalta kerron jollekin ihmiselle jotain semmoista, jota hän ei tiedä, niin hän saa aivan uusia tietoja, eikä suinkaan sano: "Mitäs uutta siinä on? Senhän jokainen tietää, ja minäkin olen tietänyt". Mutta jos ilmoitan vaikka kuinka ylevän siveellisen totuuden, lausuttuna mitä selvimmin ja kokonaisimmin, niinkuin ei sitä kukaan ennen ole lausunut, niin jokainen tavallisinkin ihminen, erittäin semmoinen, joka ei välitä siveellisistä kysymyksistä, tai vielä enemmän semmoinen, jolle tuo totuus ei ole mieleen, aivan varmaan sanoo: "Kuka ei tuota tietäisi? Se on jo kauan sitten tunnettu ja sanottu asia". Hänestä todellakin näyttää, että se on jo kauan sitten sanottu juuri näin. Ainoastaan ne, joille siveelliset totuudet ovat tärkeitä ja kalliita, tietävät kuinka pitkällisen työn kautta siveellinen totuus muodostuu selväksi ja yksinkertaiseksi -- hämärästä, epämääräisestä otaksumisesta, tavotellusta, muodottomasta ilmaisusta kehittyy varmaksi, määrätyksi ilmaisuksi, joka ehdottomasti vaatii sitä vastaavia tekoja.

Me olemme kaikki tottuneet ajattelemaan, että siveysoppi on jotain typerää ja ikävää, jossa ei voi olla mitään uutta eikä mieltä kiinnittävää, ja kuitenkaan ei koko ihmiselämän monimutkaisella ja vaihtelevalla toiminnalla, joka näyttää siveellisyydestä niin riippumattomalta, ei valtiollisella, tieteellisellä, taiteellisella eikä käytännölliselläkään, ole muuta tarkotusta, kuin yhä enemmän selventää, vahvistaa, tehdä yksinkertaiseksi ja yleistajuiseksi siveellistä totuutta.

Muistan kuinka kerran kulkiessani Moskovan kadulla näin erään miehen tulevan ulos, katselevan tarkkaavaisesti katukäytävän kiviä, valitsevan yhden kivistä kyykistyvän sen ääreen istumaan ja rupeavan niinkuin minusta näytti, hankaamaan sitä suurella vaivalla ja ponnistuksella. "Mitähän se tekee tuolle katukäytävälle?" ajattelin itsekseni. Tultuani lähemmäksi näin, mitä mies teki. Se oli teurastaja lihapuodista, joka hijoi veistään kiveen. Hän ei ollenkaan ajatellut kiviä, niitä tarkastellessaan, ja vielä vähemmän hän niitä ajatteli työtään tehdessään -- hän hijoi veistänsä. Hänen piti teroittaa veitsensä leikatakseen sillä lihaa, vaikka minusta oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi tehnyt jotain katukäytävän kiville. Aivan samoin ainoastaan näyttää siltä, kuin ihmiskunta harrastaisi kauppaa, sotia, tieteitä, taiteita. Yksi asia on vaan sille tärkeätä ja yhtä asiaa se vaan tekee. Se selvittelee itselleen niitä siveellisiä lakeja, joilla se elää. Siveelliset lait ovat jo olemassa, ja ihmiskunta ainoastaan selvittää niitä itselleen. Tämä selvittäminen näyttää vähäpätöiseltä ja huomaamattomalta sille, joka ei huoli siveellisestä laista, joka ei tahdo sitä noudattaen elää. Mutta tämä siveellisen lain selvittäminen ei ole ainoastaan koko ihmiskunnan tärkeintä, vaan sen ainoa työ. Tätä selvittämistä on vaikea huomata, samoin kuin on vaikeata huomata eroitusta tylsän ja terävän veitsen välillä. Veitsi on aina veitsi, ja se, jonka ei tarvitse mitään sillä leikata, ei huomaa eroitusta tylsän ja terävän veitsen välillä. Sille taas joka on ymmärtänyt, että koko hänen elämänsä riippuu veitsen terävyydestä, on tärkeätä sen teroittaminen, ja se tietää, ettei tuo teroittaminen koskaan lopu, ja että veitsi on ainoastaan silloin veitsi, kun se on terävä, kun se leikkaa leikattavansa.

Näin kävi minun kun aloin kirjoittaa kirjoitustani. Minä luulin tietäväni kaikki, ymmärtäväni kaikki niissä kysymyksissä, jotka Ljapinin talo ja väenlasku minussa herättivät, mutta kun koetin niitä selvittää ja esittää, näyttäytyikin, ettei veitsi leikannut, että se oli teroitettava. Ja vasta nyt, kolmen vuoden kuluttua, tunnen veitseni olevan siksi hiotun, että voin sillä leikata sitä, mitä tahdon. Uutta olen hyvin vähän saanut tietää. Kaikki ajatukseni ovat samat, mutta ne olivat ennen tylsempiä, ne olivat hajallaan, eikä niissä ollut mitään yhteyttä, yksinkertaista, selvää johdonmukaisuutta, niinkuin nyt.

XIII.

Minä muistan, että koko tuon epäonnistuneen kokeiluni aikana onnettomien kaupunkilaisasukkaitten auttamisessa itse näytin mielestäni ihmiseltä, joka tahtoi vetää toisen ylös suosta, ja itse seisoi samallaisen suon päällä. Jokainen ponnistukseni saattoi minut tuntemaan sen pohjan kestämättömyyttä, jolla seisoin. Minä tunsin itsekin olevani suossa, mutta tämä tietoisuus ei pakoittanut minua silloin tarkemmin tutkimaan, millä minä seisoin. Minä etsin vaan ulkonaista keinoa auttaakseni itseni ulkopuolella olevaa pahaa.

Tunsin silloin, että elämäni oli huono ja ettei siten saanut elää. Mutta siitä en johtanut sitä yksinkertaista ja selvää johtopäätöstä, että minun olisi ollut parannettava elämäni, vaan sen kummallisen johtopäätöksen, että toisten elämä oli parannettava sitä varten, että minun olisi hyvä elää. Ja minä aloin parantaa kaupungissa elävien ihmisten elämää, mutta pian tulin vakuutetuksi, etten sitä mitenkään voinut tehdä. Ja minä aloin miettiä kaupunkilasielämän ja kaupunkilaisköyhyyden syitä.

"Mitäs on kaupunkilaiselämä ja kaupunkilainen köyhyys? Miksi en kaupungissa eläen voinut auttaa kaupungin köyhiä?" -- kysyin itseltäni. Ja vastaus oli, etten voinut mitään tehdä heidän hyväkseen ensiksikin senvuoksi, että niitä oli täällä liian paljon yhdessä kohti, toiseksi senvuoksi, että kaikki nuo köyhät olivat aivan toisellaisia, kuin maalaiset köyhät. Miksi heitä sitten oli täällä niin paljon ja missä suhteessa he erosivat maalaisista köyhistä? Vastaus oli yksi molempiin kysymyksiin. Paljon on heitä täällä senvuoksi, että tänne rikkaitten läheisyyteen kokoontuu kaikki ne ihmiset, joilla ei ole millä elää maalla, ja heidän erikoisuutensa on siinä, että he ovat kaikki ihmisiä, jotka ovat tulleet maalta kaupunkiin elättämään itseänsä (jos on semmoisia kaupunkilaisia köyhiä, jotka ovat täällä syntyneet, niin heidän isänsä tai isoisänsä ovat tulleet tänne itseänsä elättämään).

Mitäs merkitsee: elättää itseänsä kaupungissa? Sanoissa elättää itseänsä kaupungissa on jotain omituista, pilaa muistuttavaa, kun tarkemmin ajattelee niitten merkitystä. Mitenkä on mahdollista, että maalta s.o. niiltä seuduilta, missä ovat metsät, niityt, vilja ja karja, -- missä on koko maan rikkaus, tulee ihmisiä elättämään itseänsä semmoiseen paikkaan, missä ei ole puuta, ei ruohoa, ei edes multaakaan, vaan pelkkää kiveä ja pölyä? Mitä merkitsevät sitten nuo sanat "elättää itseänsä kaupungissa", joita niin alituiseen käyttävät sekä ne, joita elätetään, että ne, jotka elättävät, aivan kuin jotain täysin selvää ja ymmärrettävää?

Mieleeni johtui kaikki ne sadat ja tuhannet kaupunkilaiset, -- sekä hyvin elävät, että puutetta kärsivät, -- joitten kanssa olin puhunut siitä, minkä vuoksi he olivat tulleet kaupunkiin, ja kaikki poikkeuksetta sanoivat tulleensa tänne maalta elättämään itseänsä, sanoivat, että Moskovassa ei kylvetä eikä niitetä, mutta eletään pulskasti, että Moskovassa on kaikkea runsaasti, jonka vuoksi ainoastaan Moskovassa voi saada hankituksi ne rahat, joita he tarvitsevat maalla leipäänsä, mökin rakentamiseen, hevosen ostoon ja välttämättömimpiin tarpeisiin. Mutta maallahan on kaiken rikkauden lähde, siellä vaan on todellista rikkautta: leipää, metsää, hevosia ja kaikkea muuta. Mikäs pakko on lähteä kaupunkiin hankkimaan sitä, mitä on maalla. Ja mitä varten viedä pois maalta kaupunkiin sitä, mitä maalaiset itse tarvitsevat -- jauhoja, kauroja, hevosia, karjaa?

Satoja kertoja olen puhellut tästä kaupungissa asuvien talonpoikien kanssa ja keskusteluistani heidän kanssaan sekä tekemistäni havainnoista on minulle selvinnyt, että maalaisten kokoontuminen kaupunkeihin on osaksi välttämätöntä senvuoksi, etteivät he muuten voi itseänsä elättää, osaksi vapaaehtoista, sillä kaupunkiin heitä houkuttelevat kaupungin viettelykset. Tosin on talonpojan asema semmoinen, että täyttääkseen sen mitä häneltä maalla vaaditaan, hän ei voi muuta tehdä, kuin myydä sen viljan, sen karjan, joita hän tietää tulevansa tarvitsemaan, ja sitten vasten tahtoaan mennä kaupunkiin, ostaakseen viljansa takaisin. Mutta totta on sekin, että verrattain vähemmällä vaivalla ansaittavat rahat ja elämän ylellisyys kaupungissa houkuttelevat häntä sinne, jonne hän itsensä elättämisen verukkeella menee, päästäkseen vähemmällä työllä, saadakseen syödä paremmin, juoda teetä kolme kertaa päivässä, herrastella, vieläpä juopotellakin ja irstailla. Kaiken syy on sama: rikkauden siirtyminen tuottajain käsistä niitten käsiin, jotka eivät mitään tuota ja näitten rikkauksien kerääntyminen kaupunkeihin. Niinhän on asianlaita. Kun syksy on tullut, ovat kaikki rikkaudet koottuina maalla. Ja heti ilmestytään vaatimaan maa- ynnä muita veroja, ottamaan rekryyttejä, heti on tarjona viinaa, juhlia, kulkukauppiaan tavaroita y.m. viettelyksiä. Toista tai toista tietä nämä rikkaudet mitä erilaisimmassa muodossa: lampaina, vasikkoina, lehminä, hevosina, sikoina, kanoina, munina, voina, hamppuna, pellavana, rukiina, kaurana, tattarina, papuina, siirtyvät vieraitten ihmisten käsiin kaupunkeihin, ja kaupungeista pääkaupunkeihin. Maalainen on pakoitettu antamaan kaiken tuon hänelle asetettujen vaatimusten ja viettelysten tyydyttämiseksi, joten hän, annettuaan pois rikkautensa, jää puutteeseen ja saa lähteä sinne, minne hänen rikkautensa on viety. Siellä hän toiselta puolen koettaa saada ansaituksi ne rahat, jotka tarvitsee välttämättömimpiin tarpeisiin maalla, toiselta puolen, itsekin antautuen kaupungin viettelyksille, muitten mukana nauttii kootuista rikkauksista.

Kaikkialla koko Venäjällä, eikä luullakseni ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, on asianlaita sama. Maalaisten tuottajain rikkaudet siirtyvät kauppiasten, maanomistajain, virkamiesten ja tehtailijain käsiin, ja ihmiset jotka ovat saaneet nämä rikkaudet haltuunsa, tahtovat käyttää niitä hyväkseen. Täysin käyttää niitä hyväkseen he voivat ainoastaan kaupungissa. Ensiksikin on rikkaitten ihmisten maalla vaikeata, harvan asutuksen vuoksi, saada kaikkia tarpeitaan tyydytetyksi kun ei ole kaikenlaisia verstaita, puoteja, pankkeja, ravintoloita, teaattereita y.m. yleisiä huveja. Toiseksi on yksi rikkauden tuottamista päänautinnoista -- kunnianhimo, halu hämmästyttää ja voittaa toiset komeudessa, taaskin harvan asutuksen vuoksi, maalla vaikeasti tyydytettävissä. Maalla ei ole ylellisyyden ymmärtäjiä, ei ole ketä hämmästyttäisi. Hankkipa maalainen itselleen millaisia huoneen koristuksia hyvänsä, niinkuin tauluja ja pronssikaluja, millaisia ajopelejä ja pukuja hyvänsä, niin ei siellä ole ketään, joka niitä katselisi ja kadehtisi, sillä talonpojat eivät tuosta kaikesta mitään ymmärrä. Ja kolmanneksi on ylellisyys maalla epämiellyttävä, jopa vaarallinenkin ihmiselle, jolla on omatunto ja pelko. Noloa ja peloittavaa on maalla laittaa kylpyjä maidosta tai ruokkia sillä koiranpenikoita, kun aivan naapurissa puuttuu maitoa lapsilta. Noloa ja peloittavaa on rakentaa paviljonkeja ja puistoja ihmisten keskelle, jotka asuvat tunkion peittämissä tuvissa, joita ei voida lämmittää polttopuun puutteessa. Maalla ei ole ketään, joka pitäisi kurissa tyhmiä talonpoikia. Sivistymättömyydessään he saattaisivat hävittää kaiken tuon komeuden.

Senpä vuoksi rikkaat ihmiset yhtyvät samallaisiin rikkaisiin, joilla on samallaiset tarpeet, kokoontuen kaupunkeihin, joissa kaikenlaisten ylellisyysnautintojen tyydyttämistä turvaa monilukuinen poliisikunta. Semmoisia kaupunkien perusasukkaita ovat valtion virkamiehet. Näitten ympärille on kerääntynyt kaikenlaisia käsityöläisiä ja teollisuuden harjoittajia, ja niihin liittyvät myöskin pohatat. Siellä on rikkaalle miehelle kaikki tarjona, mikä vaan hänen mieleensä juolahtaa. Siellä on rikkaan miehen hauskempaa elää senkin vuoksi, että siellä hän voi tyydyttää myöskin kunnianhimoansa, siellä on kenen kanssa kilpailla, ketä hämmästyttää, kenen voittaa. Ennen maalla ollessa häntä hävetti ja peloitti hänen ylellisyytensä, nyt sitä vastoin häntä hävettää olla elämättä ylellisesti, olla elämättä niin, kuin kaikki hänen vertaisensa hänen ympärillään elävät. Se, mikä maalla näytti hävettävältä ja peloittavalta, näyttää kaupungissa aivan luonnolliselta. Rikkaat kokoontuvat kaupunkiin ja aivan levollisesti, poliisin turvissa, kuluttavat kaiken sen, mikä on sinne tuotu maalta. Maalaisen on osaksi välttämätöntä mennä sinne, missä vietetään tuota loppumatonta rikasten juhlaa ja kulutetaan se, mikä häneltä on otettu, elättääkseen itseänsä rikkaitten pöydältä putoavilla muruilla, osaksi tekee hänen myös mieli, nähdessään tuota huoletonta, ylellistä ja kaikkein hyväksymää ja suojelemaa rikasten elämää, itsensäkin järjestää elämänsä niin, että pääsisi vähemmällä työllä ja saisi enemmän käyttää hyväkseen toisten työtä.

Ja niin hänkin vetäytyy kaupunkiin ja asettuu rikasten läheisyyteen, kaikin keinoin koettaen houkutella heiltä takaisin sitä, mitä hän tarvitsee, ja alistuen kaikkiin niihin oloihin, joihin rikkaat hänen asettavat. Hän edesauttaa kaikkien heidän halujensa tyydyttämistä. Hän palvelee rikasta saunassa, ravintolassa, ajurina, porttona, tekee hänelle ajopelejä, leikkikaluja ja muotipukuja, ja vähitellen hän oppii elämään samoin, kuin tämäkin, kaikenlaisilla kepposilla viekotellen toisilta heidän kokoomiansa rikkauksia -- ja vihdoin turmeltuu ja joutuu perikatoon. Ja tuopa kaupunkilaisrikkauden turmelema väestö onkin sitä köyhälistöä, jota tahdoin auttaa, kykenemättä sitä tekemään.