Part 4

Tämä nainen, joka oli mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niinkuin evankeelioissa mainittu leski, uhrannut kaikkensa sairaan vaimon hyväksi, piti, niinkuin hänen toverinsakin, työtä tekevän ihmisen asemaa alhaisena ja halveksittavana. Hän oli kasvatettu työttömään elämään, semmoiseen elämään, jota hänen ympärillään elävät pitivät hänelle luonnollisena. Siinä oli hänen onnettomuutensa. Tämän onnettomuuden kautta on hän joutunut asemaansa ja se häntä siinä pidättää. Kuka meistä miehistä tai naisista muuttaa hänen väärän käsityksensä elämästä? Kuka meistä on vakuutettu siitä, että jokainen työnteossa kuluva elämä on kunnioitettavampaa, kuin joutilas, kuka elää tämän vakuutuksensa mukaisesti ja sen perusteella ihmisiä arvostelee? Jos olisin sitä ajatellut, olisin voinut ymmärtää, etten minä, eikä kukaan niistä, joita tunnen, voi parantaa tätä tautia.

Minä olisin voinut ymmärtää, että nuo väliseinän takaa kurkistelevat, hämmästyneiltä ja liikutetuilta näyttävät päät ilmaisivat ainoastaan kummastusta heille osoitetusta myötätuntoisuudesta, vaan ei suinkaan toivoa heidän parantumisestaan epäsiveellisyydestä. He eivät näe elämänsä epäsiveellisyyttä. He näkevät, että heitä halveksitaan ja soimataan, mutta minkä vuoksi heitä niin halveksitaan, on heidän mahdoton käsittää. Heidän elämänsä on sillä tavalla kulunut lapsuudesta asti aivan samallaisten naisten keskuudessa, joita he tietävät aina olleen ja olevan ja jotka ovat yhteiskunnassa välttämättömiä, niin välttämättömiä, että on varta vasten asetettu virkamiehiä pitämään huolta heidän pysyväisestä olemassa olostaan. Sitä paitsi he tietävät, että heillä on valta ihmisten yli ja että he hallitsevat heitä usein enemmän, kuin muut naiset. He näkevät, että heidän asemansa yhteiskunnassa, huolimatta siitä, että heitä aina haukutaan, tunnustavat sekä miehet, että naiset, että hallitus, eivätkä senvuoksi voi edes käsittää, mitä heidän olisi katuminen ja mistä parantuminen. Yksi ylioppilaista kertoi minulle, että eräässä kortteerissa oli nainen, joka piti kaupalla 13 vuotista tytärtään. Tahtoen pelastaa tuon tytön menin vartta vasten tuohon kortteeriin. Äiti tyttärineen eli suuressa köyhyydessä. Äiti oli pikkuinen, musta, neljänkymmenen ikäinen, ei ainoastaan pahan näköinen, vaan oikein vastenmielisen näköinen. Tytär oli niinikään vastenmielisen näköinen. Kaikkiin kysymyksiini heidän elämästään äiti vastasi minulle epäluuloisesti, vihamielisesti ja lyhyesti, nähtävästi tuntien minussa vihamiehen, jolla oli pahat aikeet. Tytär ei vastannut mitään, katsahtamatta ensin äitiinsä, johon hän näkyi täydellisesti luottavan. Erityistä sääliä he eivät minussa herättäneet, pikemmin inhoa. Mutta minä päätin, että tytär oli pelastettava, että oli saatava sivistyneitä naisia säälimään näitten naisten surkeaa tilaa, ja lähetettävä niitä tänne. Mutta jos olisin ajatellut tuon äidin koko pitkää entisyyttä, kuinka hän oli synnyttänyt, elättänyt ja kasvattanut tuon tyttären siinä asemassaan, varmaankin ilman vähintäkään apua ihmisten puolelta ja raskailla uhrauksilla, jos olisin ajatellut sitä käsitystä elämästä, joka oli muodostunut tuolle naiselle, olisin ymmärtänyt, ettei äidin teossa ollut kerrassaan mitään pahaa eikä epäsiveellistä. Hän teki tyttärensä hyväksi kaikki minkä voi, s.o. kaikki, mitä piti itselleenkin paraimpana. Ottaa tyttären väkisin äidiltä olisi voinut, mutta saada äitiä vakuutetuksi siitä, että hän menetteli pahoin myydessään tytärtään, oli mahdotonta. Jos joku olisi ollut pelastettava, niin olisi ollut pelastettava tuo äiti, mutta paljoa aikasemmin siitä kaikkien hyväksymästä elämänkäsityksestä, jonka mukaan nainen saattoi elää ilman avioliittoa, s.o. synnyttämättä lapsia ja työtä tekemättä, palvellen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämistä. Jos olisin tuota ajatellut, olisin ymmärtänyt, että suurin osa niistä sivistyneistä naisista, joita aijoin tänne lähettää tuota tyttöä pelastamaan, itse elivät lapsia synnyttämättä ja työtä tekemättä, ollen ainoastaan aistillisuuden tyydyttämisen palveluksessa, vieläpä itsetietoisesti kasvattivat tyttäriään samallaiseen elämään. Toinen äiti vei tyttärensä ravintolaan, toinen hoviin tai tanssiaisiin. Mutta kummallakin on sama elämänkäsitys, nimittäin, että naisen tehtävä on miehen himon tyydyttäminen ja että häntä sen vuoksi on elätettävä, vaatetettava ja säälittävä. Mitenkäs meidän naisemme sitten kykenevät parantamaan tuota naista ja hänen tytärtään.

IX.

Vielä omituisempi oli minun suhteeni lapsiin. Hyväntekijänä kiinnitin huomiotani myöskin lapsiin, haluten pelastaa tuohon turmeluksen pesään sortuvia viattomia olentoja, ja kirjoittelin heidän nimiänsä kirjaan, ryhtyäkseni pelastukseen "sittemmin".

Lasten joukossa herätti erityistä huomiotani eräs 12 vuotias poika Serjosha. Tätä reipasta, älykästä poikaa, joka asui erään suutarin luona ja oli jäänyt turvattomaksi sen kautta, että hänen isäntänsä oli joutunut linnaan, tuli minun sääli sydämmeni pohjasta ja tahdoin tehdä jotakin hänen hyväkseen.

Kerron nyt, mitenkä minun hyväntekeväisyyteni päättyi, sillä historia tuon pojan kanssa osoittaa paraiten minun väärän asemani hyväntekijänä. Minä otin pojan luokseni ja sijoitin hänet kyökin puolelle. Enhän voinut likaista, turmeluksen pesästä tullutta poikaa panna omien lasteni joukkoon. Pidin itseäni jo senkin vuoksi hyvin armeliaana ja hyvänä, että olin ottanut hänet talooni kyökkipalvelijoitten vastukseksi, että häntä ruokki kyökkipiika, ja että annoin hänen käytettäväkseen joitakin kuluneita vaatteita. Poika oli meillä noin viikon ajan. Tämän viikon aikana minä pari kertaa ohi mennessäni sanoin hänelle muutamia sanoja ja kerran kävelyllä ollessani pistäysin tuttavan suutarin luona tarjotakseni poikaa hänelle oppipojaksi. Eräs minun luonani vieraileva talonpoika pyysi poikaa lähtemään työmieheksi maalle, perheeseen, mutta poika kieltäytyi ja vähän ajan perästä katosi. Minä menin Rshanovin taloon tiedustelemaan. Hän oli palannut sinne, mutta ei ollut kotona sillä kertaa. Hän oli jo kahtena päivänä käynyt eläintarhassa, missä hän 30 kopeekasta päivässä otti osaa jonkinlaiseen kulkueeseen, jossa yleisölle näytettiin puettuja villejä norsun kanssa. Kävin vielä toisen kerran, mutta hän oli niin kiittämätön, että suorastaan karttoi minua. Jos olisin silloin tarkemmin tullut ajatelleeksi tuon pojan elämää ja omaani, olisin ymmärtänyt pojan menneen pilalle sen kautta, että oli päässyt maistamaan iloista elämää, jossa ei tarvinnut tehdä työtä ja siten tottunut pois työnteosta. Minä olin, hyvää tehdäkseni ja häntä parantaakseni, ottanut hänet talooni. Ja mitä saikaan hän siellä nähdä? Minun lapseni -- sekä häntä vanhemmat, että häntä nuoremmat, että hänen ikäisensä, jotka eivät milloinkaan mitään työtä tehneet, vaan sen sijaan kaikin tavoin tuottivat minulle työtä, töhrivät ja pilasivat kaikki ympärillään, söivät vatsansa täyteen maukasta ruokaa, särkivät astioita ja heittivät koirille semmoista ruokaa, joka olisi ollut tuolle pojalle herkkua. Kun minä turmeluksen pesästä toin hänet hyvään paikkaan, niin hänen tietysti pitikin omistaa se elämänkäsitys, joka oli olemassa tuossa hyvässä paikassa, ja tämä käsitys hänelle opetti, että hyvässä paikassa pitää elää työtä tekemättä, syödä ja juoda makeasti ja pitää hauskaa. Tosin hän ei tiennyt, että minun lapsillani oli suuri taakka kannettavanaan latinan ja kreikan kieliopin sääntöjen oppimisessa, eikä olisi voinutkaan ymmärtää näitten vaivojen tarkotusta. Mutta varmaa on, että, jos hän olisi sen ymmärtänyt, lasteni esimerkillä olisi ollut vielä suurempi vaikutus häneen. Hän olisi silloin ymmärtänyt, että lapsiani kasvatetaan tuolla tavoin siinä tarkotuksessa, että he vastaisuudessakin olisivat tilaisuudessa, oppitodistustaan hyväkseen käyttämällä pääsemään niin vähällä työllä, kuin suinkin, ja nauttimaan elämän onnesta niin paljon kuin suinkin. Hän ymmärsikin sen, eikä mennyt talonpojan luo hoitamaan elukoita ja syömään hänen kanssaan perunoita ja ryyppimään sahtia, vaan meni eläintarhaan näyttelemään villiä 30 kopekasta.

Minun olisi pitänyt ymmärtää, miten mieletöntä se oli että minä, joka kasvatin omia lapsiani mitä täydellisimmässä joutilaisuudessa ja ylellisyydessä, tahdoin parantaa toisia ihmisiä ja heidän lapsiansa, jotka joutuivat perikatoon joutilaisuuden kautta turmeluksen pesäksi nimittämässäni Rshanovin talossa, kun kuitenkin kolme neljäsosaa tämän talon ihmisistä tekee työtä itsensä ja toisten hyväksi. Mutta minä en laisinkaan sitä ymmärtänyt.

Mitä kurjimmassa tilassa olevia lapsia oli hyvin, paljon tuossa talossa. Siellä oli porttojen lapsia, siellä oli orpoja, siellä oli lapsia, joita kuletettiin kerjäämässä pitkin katuja. Kaikki he olivat hyvin kurjia. Mutta kokemukseni Serjoshan suhteen oli osoittanut minulle, etten minä, jatkaen entistä elämääni, kyennyt heitä hoitamaan. Siihen aikaan, kun tuo poika asui meillä, huomasin yrittäväni salata häneltä elämäämme, erittäinkin lastemme elämää. Minä tunsin, että kaikki yritykseni johtaa häntä hyvään, työteliääseen elämään menivät hukkaan meidän ja lastemme antaman esimerkin kautta. Ottaa lapsi portolta tai kerjäläiseltä on hyvin helppoa. Kun on rahaa, niin on hyvin helppoa pestä puhtaaksi ja pukea hänet siistiin pukuun, ruokkia hänet, vieläpä opettaa hänelle kaikellaisia tieteitä. Mutta opettaa hänet ansaitsemaan leipänsä, on meidän, jotka itse emme leipäämme ansaitse, suorastaan mahdotonta, sillä sekä esimerkillämme, että aineellisessa suhteessa parantamalla hänen elämäänsä opetamme hänelle aivan päinvastaista. Koiran pennun saattaa ottaa hoitaakseen, ruokkiakseen ja opettaakseen kaikellaisiin temppuihin, mutta ei ole kylliksi, että ihmislapsi hoidetaan, ruokitaan ja opetetaan kreikkaa puhumaan. Ihminen on opetettava elämään, s.o. vähemmän ottamaan toisilta ja enemmän antamaan toisille. Mutta me emme voi olla opettamatta hänelle päinvastaista, otimmepa sitten hänet omaan taloomme, tai sitä varten perustettuun turvakotiin.

X.

Sitä säälin tunnetta ihmisiä ja inhon tunnetta itseäni kohtaan, jota tunsin Ljapinin talossa, en nyt enää tuntenut. Minä paloin halusta täyttää alkamani työ -- tehdä hyvää täällä tapaamilleni ihmisille. Ja olisi luullut, että hyvän tekeminen, rahan antaminen puutetta kärsiville on hyvin hyvä työ, joka herättää tekijässä rakkautta ihmisiä kohtaan, mutta, kumma kyllä, asianlaita oli päinvastainen. Tämä työ herätti minussa pahansuopaisuutta ja sai minut tuomitsemaan ihmisiä. Ensi kierrosta tehdessämme illalla sattui kohtaus, aivan samallainen kuin Ljapinin talossa, mutta tämä kohtaus ei tehnyt minuun samaa vaikutusta, kuin Ljapinin talossa, vaan herätti aivan toisen tunteen.

Eräässä kortteerissa löysin juuri semmoisen, pikaisen avun tarpeessa olevan onnettoman. Löysin nälkäisen naisen, joka ei ollut syönyt kahteen päivään.

Se tapahtui näin. Eräässä suuressa, melkein tyhjässä yökortteerissa kysyin vanhalta eukolta, oliko siellä hyvin köyhiä, semmoisia, joilla ei ollut syömistä. Eukko mietti ensin hetkisen ja mainitsi sitten kaksi henkilöä, mutta sitten ikäänkuin yhtäkkiä muisti jotakin. "Niin, täällähän makaa muuan", sanoi hän, kääntäen katseensa yhteen vuoteista, "tämä ei tosiaankaan ole syönyt". -- "Todellako? Kukas hän on?" -- "On ollut porttona, mutta nyt, kun ei kukaan hänestä huoli, ei sillä ole mitä suuhun panna. Emäntä on tähän asti säälinyt, mutta nyt tahtoo ajaa pois... Agafja, Agafja hoi!" -- huusi eukko.

Me menimme lähemmäksi ja vuoteelta kohottautui jokin olento. Se oli harmaatukkainen pörröinen nainen, laiha kuin luuranko, jolla oli likainen ja repaleinen paita päällä ja omituisen kiiltävät ja liikkumattomat silmät. Hän tuijotti meidän sivutsemme, koittaen peittää repaleisen, likaisen paidan aukosta näkyvää luista rintaansa ja hokien: "mitä? mitä?" Minä kysyin häneltä, mitenkä hän elää. Hän ei ensin pitkään aikaan käsittänyt ja sanoi sitten: "en itsekään tiedä, poishan nuo ajavat". Minä kysyin -- hävettää kertoakin -- kysyin, oliko totta, ettei hän ollut syönyt. Hän vastasi yhä samalla kuumeentapaisella kiireellä, nytkään minuun katsomatta: "eilen en syönyt, enkä tänään ole syönyt".

Naisen näkö liikutti minua, mutta ei ollenkaan niin, kuin Ljapinin talossa. Siellä minä säälien noita ihmisiä häpesin itseäni, mutta täällä minä ilostuin, kun vihdoinkin olin löytänyt, mitä olin etsinyt, -- nälkäisen ihmisen.

Annoin hänelle ruplan ja muistan olleeni hyvin iloinen siitä, että muut sen näkivät. Vanha eukko, sen nähtyään, pyysi hänkin rahaa. Minusta oli antaminen niin hauskaa, että annoin eukollekin, ottamatta selkoa, oliko se paikallaan vai ei. Eukko saattoi minut ovelle ja käytävässä seisovat ihmiset kuulivat, kuinka hän minua kiitteli. Luultavasti tekemäni kysymykset herättivät toiveita ja muutamia tuli meidän perässämme. Jo käytävässä alettiin minulta pyytää rahaa. Muutamat pyytäjät olivat silminnähtävästi juoppoja, ja tekivät epämiellyttävän vaikutuksen, mutta kun kerran olin antanut eukolle, en ollut oikeutettu kieltämään näiltäkään, ja minä aloin jaella. Sillä aikaa tuli yhä uusia. Kaikissa kortteereissa syntyi liikettä. Portaille ja käytäville ilmestyi ihmisiä, jotka seurasivat minua. Minä menin ulos kadulle. Kaikenlaisia ihmisiä kulki jälessäni, pyytäen rahaa. Minä jaoin kaikki pienet rahani ja pistäysin puotiin saadakseni säretyksi 10 ruplaa. Ja täällä kävi samoin, kuin Ljapinin talolla. Syntyi hirmuinen sekasorto. Vanhoja akkoja, aatelismiehiä, talonpoikia, lapsia tunkeili puodin edessä, käsiään ojentaen. Minä jakelin, muutamilta kysellen heidän olojaan ja kirjoitellen muistikirjaani. Kauppias istui kuin kuvapatsas, silloin tällöin luoden silmänsä väkijoukkoon ja sitten taas katsoen sivu. Hän, niinkuin kaikki muutkin, nähtävästi, tunsi, että se oli tyhmää, mutta ei voinut sitä sanoa.

Ljapinin talolla minua kauhistutti ihmisten köyhyys ja kurjuus, ja minä tunsin itseni siihen syypääksi, tunsin halua ja mahdollisuutta olla parempi. Täällä sitävastoin samallainen tapaus teki minuun aivan toisenlaisen vaikutuksen. Minä tunsin ensiksikin vastenmielisyyttä useita kohtaan niistä, jotka minua ahdistivat, ja toiseksi olin huolissani siitä, mitä puotimiehet ja piharengit minusta ajattelivat.

Palattuani kotiin sinä päivänä oli paha tunne rinnassani. Tunsin, että se, mitä tein, oli tyhmää ja siveetöntä. Mutta, niinkuin tavallisesti käy, kun on sisällinen ristiriita, puhuin hyvin paljon alkamastani työstä, ikäänkuin en olisi laisinkaan epäillyt sen menestystä.

Seuraavana päivänä menin yksinäni niitten muistiin kirjoittamieni henkilöitten luo, jotka näyttivät minusta muita surkeammilta ja joita luulin olevan helpointa auttaa. Niinkuin jo sanoin, en minä ketään heistä saanut autetuksi. Heidän auttamisensa näkyi olevan vaikeampaa, kuin olin luullut. Ja oliko siihen syynä kykenemättömyyteni vai mahdottomuus, mutta minä tulin heitä vaan härnänneeksi, enkä ketään saanut autetuksi. Kävin useampia kertoja Rshanovin talolla ja joka kerta kävi samoin. Minut piiritti pyytäjien joukko, jonka keskellä olin pahemmassa kuin pulassa. Tunsin mahdottomaksi mitään tehdä, sillä niitä oli liian paljon, ja minussa heräsi harmi heitä kohtaan sen vuoksi, että heitä oli niin paljon. Mutta sitä paitsi ei kukaan heistä erikseenkään herättänyt minussa myötätuntoisuutta. Tunsin, ettei kukaan heistä puhunut minulle totuutta, ainakaan koko totuutta ja että jokainen heistä näki minussa vaan rahakukkaron, josta voi saada rahaa puristetuksi. Ja hyvin usein minusta näytti, että juuri ne rahat, joita he minulta kiskoivat, vaan pahensivat heidän tilaansa. Mitä useammin kävin näissä taloissa, mitä lähempään yhteyteen tulin sikäläisten asukasten kanssa, sitä selvemmäksi minulle kävi mahdottomuus tehdä jotakin, mutta sittenkin pysyin tuumassani aina viimeiseen kierrokseen asti.

Erityisesti hävettää minua muistella tätä viimeistä väenlaskussa tehtyä kierrosta. Ennen kävin yksinäni, vaan nyt meitä läksi 20 henkeä yhtaikaa. Kello 7 alkoivat minun luokseni kokoontua kaikki ne, jotka tahtoivat ottaa osaa tähän viimeiseen yölliseen kierrokseen. Ne olivat melkein kaikki minulle tuntemattomia: ylioppilaita, yksi upseeri ja kaksi tuttavaa seurapiiristäni, jotka, sanoen tuon tavallisen lauseen: c'est très intéressant! olivat pyytäneet minua ottamaan heidät laskijain joukkoon.

Minun ylhäiset tuttavani pukeutuivat vartta vasten jonkinlaisiin metsästysnuttuihin ja korkeisiin saappaisiin, joita he tavallisesti käyttivät matkoilla ja metsästysretkillä ja jotka heidän mielestään olivat hyvin paikallaan yömajatalossa käydessä. He ottivat mukaansa erityiset muistiinpanokirjat ja erityiset kynät. He olivat samallaisessa omituisessa kiihtyneessä mielentilassa, kuin lähdettäessä metsästysretkelle, kaksintaisteluun, tai sotaan. Heissä näkyi selvemmin kuin muissa asemamme typeryys ja valheellisuus, mutta olimme me muutkin samallaisessa valheellisessa asemassa. Ennen lähtöämme pidimme neuvottelun, sotaneuvottelun tapaan, siitä, miten ja mistä oli alettava, miten jakaannuttava y.m.s. Neuvottelu kävi aivan niin, kuin on tavallista kokouksissa ja komiteeoissa, s.o. ei kukaan puhunut senvuoksi, että hänellä olisi ollut jotain sanottavaa, tai tiedusteltavaa, vaan senvuoksi, että jokainen koitti keksiä jotain sanottavaa, ettei olisi toisia huonompi. Mutta tämän keskustelun aikana ei kukaan maininnut sanaakaan hyväntekeväisyydestä, josta minä olin kaikille niin monta kertaa puhunut. Niin kuin se minua hävettikin, tunsin kuitenkin välttämättömäksi taaskin muistuttaa hyväntekeväisyydestä, s.o. siitä, että kierroksen aikana olisi huomioon otettava ja muistiin kirjoitettava kaikki ne puutetta kärsivät, jotka tavataan. Aina ennenkin oli minua hävettänyt siitä puhuminen, mutta nyt, kesken kiihkeitä valmistuksiamme retkelle, tuskin sain sen sanotuksi. Kaikki kuuntelivat minua, niinkuin minusta näytti, surulla. Kaikki suostuivat sanoilla, mutta selvästi näkyi, että kaikki tiesivät sen olevan tyhmyyttä, josta ei mitään voinut tulla, ja kaikki heti taas alkoivat puhua jostain muusta. Tätä jatkui siksi kunnes oli aika lähteä.

Me tulimme pimeään ravintolaan, herätimme palvelijat ja aloimme selvitellä papereitamme. Kun meille ilmoitettiin, että asukkaat, saatuaan vihiä tulostamme olivat lähtemässä pois kortteereista, pyysimme isäntää sulkemaan portit ja itsekin menimme pihalle vakuuttamaan pois lähteville, ettei kukaan tulisi kysymään heiltä heidän ololippujaan. Muistan hyvin sen omituisen, painostavan vaikutuksen, jonka tekivät minuun hätääntyneet yömajalaiset. Nuo repaleiset, puolialastomat olennot näyttivät minusta omituisen pitkiltä lyhdyn valossa pimeällä pihalla. Säikähtyneenä ja julman näköisinä tuossa pelossaan he seisoivat yhtenä parvena löyhkäävän ulkohuoneen luona, kuunnellen meidän vakuutuksiamme, niitä kuitenkaan uskomatta. He olivat nähtävästi valmiit, niinkuin vainotut otukset, vaikka mihin pelastaakseen vaan meidän kynsistämme. Kaikenlaatuiset herrat, poliisit, viskaalit ja tuomarit heitä vainoovat koko ikänsä sekä kaupungissa, että maalla, sekä maantiellä, kaduilla, ravintoloissa, että yömajoissa, ja nyt yhtäkkiä nuo herrat ovat tulleet ja sulkeneet portit, saadakseen vaan laskea heidän lukumääränsä. Heidän oli sitä yhtä vaikea uskoa, kuin jänisten olisi vaikea uskoa, koirien tulleen heidän lukumääräänsä laskemaan, eikä heitä tappamaan. Mutta portit olivat suljettuina ja säikähtyneet yömajalaiset saivat palata takaisin. Me puolestamme jakaannuimme eri joukkoihin ja menimme toimitukseemme. Minun kanssani oli kaksi tuttavaani ja kaksi ylioppilasta. Edellämme pimeässä kulki Vanja palttoossa ja valkeissa housuissa, lyhty kädessä. Me kuljimme kortteereihin, jotka olivat minulle tuttuja. Niinikään olivat minulle tuttuja muutamat ihmiset, mutta enemmistö oli uusia, ja näkö, joka minua kohtasi, oli myöskin uutta ja kauheata, vielä kauheampaa, kuin Ljapini talolla näkemättä, Kaikki kortteerit olivat täpösen täynnään, kaikissa vuoteissa oli makaajia, useassa kaksittainkin. Kauheata oli nähdä sitä ahtautta, jossa väki sai olla, miehet ja naiset sekasin. Kaikki naiset, jotka eivät olleet sikahumalassa, makasivat miesten kanssa. Useat naiset makasivat lapsineen kapeilla vuoteilla vierasten miesten vieressä. Kauheata oli nähdä tuota köyhyyttä, repaleisuutta, likaa ja tuota pelokasta ilmettä ihmisten kasvoilla. Ja kauheinta oli tuossa tilassa olevien ihmisten suunnaton paljous. Ensin yksi kortteeri, sitten toinen, sitten kymmenes, sitten kahdeskymmenes, loppumattomiin. Ja kaikkialla sama löyhkä, sama ummehtunut ilma, sama ahtaus, sama eri sukupuolien sekoitus, samat älyttömyyteen asti juopuneet miehet ja naiset ja sama pelon, nöyryyden ja syyllisyyden ilme. Minua alkoi taas hävettää ja surettaa, niinkuin Ljapinin talossa, ja minä ymmärsin, että se, mitä puuhasin, oli inhoittavaa, tyhmää ja senvuoksi mahdotonta. Enkä minä enää ketään kirjoittanut muistikirjaani, enkä mitään kysellyt, tietäen, että se oli joutavaa.

Ljapinin talossa minä olin kuin ihminen, joka sattumalta on nähnyt hirveän mätähaavan toisen ihmisen ruumiissa. Hänen on sääli tuota ihmistä, häntä hävettää, ettei hän ennen ole häntä säälinyt, ja hän voi vielä toivoa voivansa auttaa sairasta. Mutta nyt olin kuin lääkäri, joka on tullut lääkkeineen sairaan luo, paljastanut hänen haavansa, repinyt sen auki ja huomannut, että kaikki on ollut turhaa, ettei hänen lääkkeistään ole apua.

XI.

Tämä käynti antoi viimeisen iskun itserakkaudelleni. Minä tulin vakuutetuksi siitä, että puuhani on sekä tyhmää että ilettävää. Mutta siitä huolimatta minusta näytti, etten voinut heti heittää koko asiata, että olin velvollinen jatkamaan sitä ensiksikin sentähden, että käynneilläni ja lupauksillani olin herättänyt toiveita köyhissä, ja toiseksi sentähden, että kirjoituksellani ja puheillani olin herättänyt hyväntekijöitten osanoton, joista monet olivat luvanneet kannatustaan sekä työllä että rahoilla. Ja minä odotin, että sekä toiset, että toiset kääntyisivät minun puoleeni, voidakseni kykyni mukaan heille vastata. Puutteen alaisilta sain kirjeitä ja pyyntöjä yli sadan. Nämä pyynnöt olivat kaikki rikkailta köyhiltä, jos niin voi sanoa. Muutamien luona kävin, toisille jätin vastaamatta. Missään en ennättänyt mitään saada aikaan. Kaikki minun puoleeni kääntyneet olivat henkilöitä, jotka kerran olivat olleet etuoikeutetussa asemassa (nimitän näin sitä asemaa, jossa ihmiset enemmän saavat toisilta, kuin antavat), kadottaneet sen ja uudestaan haluavat siihen päästä. Yksi tarvitsi 200 ruplaa ylläpitääkseen alaspäin menevää kauppaansa ja päättääkseen lastensa kasvatuksen, toisen olisi pitänyt saada perustetuksi valokuvausatelieeri, kolmannen piti maksaa velkansa ja lunastaa panttilaitoksesta paremmat pukunsa, neljäs tarvitsi pianon kehittyäkseen soitossa ja voidakseen sitten opetusta antamalla elättää perhettänsä. Enemmistö pyysi vaan apua, mainitsematta tarvittavaa rahamäärää, mutta sen mukaan, kuin apua annettiin, kasvoivat tarpeet, eikä vaatimukset tulleet, eivätkä voineet tulla tyydytetyiksi. Sanon vielä kerran, että syy mahdollisesti oli minun osaamattomuudessani; varmaa vaan on, etten ketään saanut autetuksi, vaikka välistä kyllä koitin parastani.

Hyväntekijäin myötävaikutuksen suhteen sain hyvin kummallisen ja odottamattoman kokemuksen. Kaikista niistä henkilöistä, jotka olivat luvanneet rahallista apua, vieläpä määränneet summankin, ei yksikään antanut minulle köyhille jaettavaksi yhtäkään ruplaa. Annettujen lupausten nojalla olisi minun pitänyt saada noin kolmetuhatta ruplaa, mutta ei yksikään noista ihmisistä muistanut entisiä puheitaan, eikä antanut minulle kopeekkaakaan. Ainoastaan ylioppilaat antoivat ne rahat, muistaakseni 12 ruplaa, jotka olivat heille tulevat väenlaskutoimituksesta. Niin että koko minun puuhani, jonka tuloksena olisi pitänyt olla kymmeniä tuhansia rikkaitten uhraamia ruplia, satojen ja tuhansien ihmisten pelastuminen köyhyydestä ja kurjuudesta, hupeni siihen, että umpimähkään jaoin muutamia kymmeniä ruplia niille, jotka niitä minulta kerjäsivät, ja että minulle jäi ylioppilaitten uhraamat 12 ruplaa sekä duuman minulle toimestani väenlaskussa lähettämät 25 ruplaa, joita suorastaan en tiennyt minne panna.