Part 12

Tässä on pahin taikausko ja pahin valhe, mikä on esteenä ihmiskunnan pyrkimykselle totuuteen ja onneen. Tämän taikauskon ja tämän valheen ylläpitäminen on yleensä poliittisten tieteitten ja erityisesti n.k. poliittisen taloustieteen tarkotuksena. Sen tarkotuksena on salata ihmisiltä se sorron ja orjuuden tila, jossa he ovat. Keinona tämän tarkotuksen saavuttamiseksi se käyttää sitä, että se, tarkastaessaan väkivaltaa, joka määrää orjuutettujen koko taloudellisen elämän, varsin tunnustaa tuon väkivallan luonnolliseksi ja välttämättömäksi ja pettää ihmisiä, johtamalla heidän huomionsa pois heidän kurjuutensa todellisesta syystä.

Orjuuden poistamishommissa on jo kauan sitten oltu. Sitä on yritetty Roomassa, Amerikassa ja meillä, mutta poistetuksi on saatu ainoastaan sanat, vaan ei itse asiaa.

Orjuus on sitä, että toiset vapauttavat itsensä työstä ja tämä työ väkivallalla siirretään toisten niskoille. Siellä, missä on olemassa ihminen, joka on työtä tekemättä ei senvuoksi, että toiset kaikessa rakkaudessa tekevät sitä hänen hyväkseen vaan senvuoksi, että hän voi itse olla työtä tekemättä pakoittamalla toiset sitä edestään tekemään, -- siellä on olemassa orjuus. Siellä taas, missä, niinkuin kaikissa Euroopan yhteiskunnissa, on ihmisiä, jotka väkivallan avulla käyttävät hyväkseen tuhansien ihmisten työtä, pitäen sitä oikeutenaan, ja toisia ihmisiä, jotka alistuvat väkivallan alle, pitäen sitä velvollisuutenaan, -- siellä on olemassa orjuus hirvittävässä muodossa.

Orjuus on olemassa. Mitä se on? Se on sitä, mitä se aina on ollut ja mitä paitsi se ei voi olla olemassa: väkevän ja aseellisen väkivalta heikkoa ja aseetonta kohtaan.

Orjuus ja sen kolme persoonallisen väkivallan peruskeinoa: sotapalvelus, maavero, jota ylläpidetään sotaväen avulla, ja kaikkien asukasten suoritettavat suoranaiset ja välilliset verot, joita niinikään ylläpidetään sotaväen avulla, ovat olemassa aivan niinkuin ennenkin. Me vaan emme sitä näe senvuoksi, että jokainen kolmesta orjuuden muodosta on saanut uuden puolustuksen, ja se peittää meiltä sen merkityksen. Aseellisten aseettomia vastaan harjoittaman persoonallisen väkivallan oikeutuksena pidetään isänmaan puolustusta kuviteltuja vihollisia vastaan, vaikka sillä on ainoastaan vanha merkityksensä: kukistettujen alistuminen sortajan vallan alle. Maan riistämisen oikeutus siinä työskenteleviltä perustuu muka yhteiskunnallisten palveluksien palkitsemiseen, ja se vahvistetaan perintöoikeuden kautta, vaikka se itse asiassa on samaa maan riistämistä ja ihmisten orjuuttamista, joka on tapahtunut sotaväen (vallan) avulla. Viimeistä rahan -- veron avulla harjoitettua väkivaltaa, joka nykyaikaan on kaikkein voimakkain ja tärkein, puolustetaan mitä kummallisimmalla tavalla nimittäin: omaisuuden, vapauden ja koko onnen riistäminen ihmisiltä tapahtuu muka vapauden ja yhteisen onnen nimessä. Itse asiassa se ei ole mitään muuta, kuin samaa orjuutta, vaikkei persoonallista.

Missä on olemassa laiksi julistettu väkivalta, siellä on olemassa orjuuskin. Esiintyipä väkivalta miten hyvänsä, joko siten, että ruhtinaat sotilaineen hyökkäävät maahan, tappaen vaimoja ja lapsia ja polttaen kyliä, tai siten, että orjain omistajat vaativat orjilta työtä tai rahaa maasta ja, jos maksua ei suoriteta, kutsuvat avukseen aseellisia, tai siten, että toiset veroittavat toisia ja kulkevat sitten kylästä kylään aseilla pakoittaen maksamaan, tai siten, että sisäasiain ministeerio perii rahaa kuvernöörien ja muitten viranomaisten kautta ja, jos maksamasta kieltäydytään, lähettää sotilaskomennuskuntia, -- sanalla sanoen, niin kauan kuin on olemassa pajunettien tukemaa väkivaltaa, ei voi olla rikkauksien oikeata jakoa ihmisten kesken, vaan kaikki rikkaus on joutuva väkivallan tekijöitten käsiin.

Hämmästyttävän todistuksen tämän asianlaidan todellisuudesta antaa George'in ehdotus maan tekemisestä kansanomaisuudeksi. George ehdottaa, että kaikki maa tunnustettaisiin valtion omaisuudeksi, ja senvuoksi kaikki verot, sekä suoranaiset että välilliset, vaihdettaisiin maakorkoon, s.o., että jokainen maata käyttävä maksaisi valtiolle sen koron arvon.

Mitä siitä seurasi? Maaorjuus häviäisi kokonaan valtion rajojen sisällä, s.o. maa kuuluisi valtiolle: Englannille omansa, Amerikalle omansa j.n.e., s.o. olisi olemassa käytännössä olevan maan paljouden määräämä orjuus.

Kenties paranisikin muutamien työmiesten (maatyömiesten) asema, mutta jos kerran jäisi jälelle verojen väkivaltainen periminen maakorosta, niin jäisi orjuuskin. Maanviljelijä, kun hän katovuotena ei kykenisi suorittamaan maakorkoa, jota häneltä väkivallalla peritään, olisi pakoitettu, saadakseen pitää maansa, antautumaan sen ihmisen orjaksi, jolla on rahaa.

Jos ämpäri vuotaa, niin on varmaa, että siinä on reikä. Katsoessamme ämpärin pohjaa meistä voi näyttää, että vesi vuotaa eri reijistä, mutta vaikka me kuinka tukkisimme noita kuviteltuja reikiä ulkoapäin vesi yhä vuotaa. Pysäyttääksemme vuodon, täytyy meidän löytää se paikka, josta vesi kulkee, ja tukkia se sisältäpäin. Sama on tehtävä myöskin aijottujen toimenpiteitten suhteen rikkauksien väärän jakaantumisen estämiseksi, jos mieli tukkia ne reijät, joitten kautta rikkaus vuotaa pois kansan käsistä. Sanotaan: perustakaa työmiesten yhdyskuntia, tehkää pääoma yhteiskunnan omaisuudeksi, tehkää maa yhteiskunnan omaisuudeksi! Kaikki tuo on vaan niitten kohtien ulkoapäin tukkimista, josta luulemme veden vuotavan. Pysäyttääksemme rikkauksien hupenemisen työmiesten käsistä työtä tekemättömien käsiin, pitää meidän löytää sisäpuolelta se reikä, jonka kautta tuo hupeneminen tapahtuu. Tuo reikä on aseellisen väkivalta aseetonta kohtaan, sotajoukkojen väkivalta, jonka avulla itse ihmisetkin otetaan työstä ja maa ihmisiltä ja työn tuotteet ihmisiltä. Niin kauan kuin on olemassa yksikin aseellinen ihminen, joka on oikeutettu tappamaan minkä toisen ihmisen hyvänsä, niin kauan on oleva rikkauksien väärää jakaantumista, s.o. orjuutta.

* * * * *

Siihen erehdykseen, että minä voisin auttaa toisia, saattoi minut se, että kuvailin rahojen olevan samallaisia rahoja, kuin Simon rahat. Mutta niin ei ollut asianlaita.

On olemassa yleinen mielipide, että raha edustaa rikkautta, että rikkaus on työn tuote ja että senvuoksi raha edustaa työtä. Tämä mielipide on yhtä oikea, kuin sekin, että jokainen valtiojärjestys on sopimuksen tulos, (contrat social). Kaikki mielellään uskovat, että raha on ainoastaan työn tuotteiden vaihtokeino. Minä olen tehnyt kenkiä, sinä olet kasvattanut leipää, hän on elättänyt lampaan. Mukavammin voidaksemme vaihtaa näitä tuotteita me keksimme rahaa, joka edustaa vastaavaa määrää työtä, ja sen avulla vaihdamme kengän anturat lampaan lihaan ja jauhoihin. Rahan avulla me vaihdamme tuotteitamme ja meidän rahamme edustaa meidän työtämme. Se on aivan oikein, mutta se on oikein ainoastaan niin kauan kuin yhteiskunnassa, jossa vaihto tapahtuu, ei ole olemassa toisen ihmisen väkivaltaa toista kohtaan ei ainoastaan väkivaltaa toisen työn suhteen, niinkuin tavallisesti on sodissa ja orjuudessa, vaan ei edes väkivaltaa puolustaakseen oman työnsä tuotteita toisia vastaan. Se voi olla oikein ainoastaan semmoisessa yhteiskunnassa, jonka jäsenet täydellisesti täyttävät kristillistä lakia, yhteiskunnassa, jossa pyytävälle annetaan ja ottaneelta ei pyydetä takaisin. Mutta niin pian kuin yhteiskunnassa käytetään jonkinlaista väkivaltaa, niin heti rahan merkitys sen omistajalle kadottaa työn edustajan merkityksen ja saapi väkivallan eikä työhön perustuvan oikeuden merkityksen.

Niin pian kuin on sota, ja toinen ihminen on toiselta jotain riistänyt, niin raha ei voi enää aina olla työn edustajana. Raha, jonka sotilas on saanut myymästään sotasaaliista, ei ole suinkaan hänen työnsä tuote ja sillä on aivan toinen merkitys, kuin rahalla, joka on saatu kenkien teosta. Kun vaan on olemassa orjain omistajia ja orjia, niinkuin aina on ollut maailmassa, ei voi myöskään sanoa, että raha edustaisi työtä. Jos esim. vaimot ovat kutoneet kangasta, myyneet sen ja saaneet siitä rahaa, ja maaorjat ovat kutoneet kangasta herralleen, joka on myynyt sen ja saanut siitä rahaa, niin kumpaisenkin raha on samallaista, mutta kuitenkin on toisen raha työn tuote, toisen taas väkivallan tuote. Aivan sama on laita jos isäni tai joku muu on lahjoittanut minulle rahaa. Kaikki tietävät, ettei näitä rahoja kukaan voi minulta ottaa, ja että, jos joku sitä yrittäisi, viranomaiset minua puolustaisivat, väkivallalla pakoittaen antamaan minulle rahat takaisin, -- ja silloin on taaskin silminnähtävää, että tätä rahaa ei voi mitenkään sanoa työni edustajaksi sen rahan rinnalla, jonka Simo sai puuni hakkuusta. Niin että siinä yhteiskunnassa, jossa on jonkinlaista toisten rahaa anastavaa, tai vaikkapa vaan rahan omistamista toisilta suojelevaa väkivaltaa, ei raha enää voi joka tapauksessa olla työn edustajana. Se on semmoisessa yhteiskunnassa milloin työn milloin väkivallan edustajana.

Niin olisi asianlaita, jos sattuisi yksikin väkivallan teko yhden ainoan ihmisen puolelta toista kohtaan muuten aivan vapaissa oloissa. Mutta nyt, kun koottujen rahojen vuoksi vuosisatojen kuluessa on tehty mitä erilaisinta väkivaltaa, kun tuo väkivalta, muuttaen vaan muotoansa, yhä jatkuu, kun itse raha koottuna, niinkuin kaikki tunnustavat, on väkivaltaa, kun raha, joka suoranaisen työn tuotteena on ainoastaan pieni osa kaikenlaisella väkivallalla saadusta rahasta, -- nyt sanoa rahan edustavan sen työtä, joka sitä omistaa, on ilmeistä erehdystä tai itsetietoista valhetta. Saattaa sanoa, että niin pitäisi olla, että se olisi suotavaa, mutta ei suinkaan, että niin on.

Raha edustaa työtä. Niin, raha edustaa työtä, mutta kenenkä työtä? Meidän yhteiskunnassamme on raha ainoastaan hyvin, hyvin harvoissa tapauksissa rahan omistajan työn edustajana, mutta melkein aina toisten ihmisten työn edustajana, ihmisten entisen tai tulevan työn. Se on väkivallan asettaman toisten ihmisten työtä vallitsevan sitoumuksen edustajana.

Raha on, tarkimmin ja yksinkertaisimmin määriteltynä, sovittuja merkkejä, jotka antavat oikeuden tai, oikeammin sanoen, mahdollisuuden käyttää hyväkseen toisten ihmisten työtä. Ihanteellisessa merkityksessään rahan pitäisi antaa tämän oikeuden tai mahdollisuuden ainoastaan silloin, kun se itse on työn edustajana ja sinä voisi raha olla semmoisessa yhteiskunnassa, missä ei olisi minkäänlaista väkivaltaa. Mutta niin pian kuin yhteiskunnassa on väkivaltaa, s.o. mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä ilman omaa työtä, niin tämä mahdollisuus, kohdistumatta määrättyyn henkilöön, ilmenee myös rahassa.

Tilanomistaja on esim. veroittanut maaorjansa luonnossa suoritettavilla veroilla, jollakin määrällä palttinaa, viljaa, karjaa, tai vastaavalla määrällä rahaa. Yksi talo on toimittanut karjaa, mutta palttinan on suorittanut rahalla. Tilanomistaja ottaa rahamäärän ainoastaan senvuoksi, että hän tietää, että näistä rahoista hänelle valmistetaan yhtä paljon palttinaa (useimmiten hän ottaa vähän enemmän, ollakseen varma aina saavansa sen palttinamäärän) ja tämä raha silminnähtävästi edustaa tilanhaltijalle oikeutta toisten työhön.

Talonpoika antaa rahaa, ja tämä raha on sitoumuksena semmoisten ihmisten puolelta, joita on paljon ja jotka ottavat sen edestä valmistaakseen vissin määrän palttinaa. Ihmiset taas, jotka ottavat valmistaakseen palttinan, ottavat sen tehdäkseen senvuoksi, etteivät ole ennättäneet kasvattaa lampaita, ja lampaista heidän pitää maksaa rahaa. Talonpoika taas, joka ottaa rahaa lampaista, ottaa sen senvuoksi, että hänen täytyy maksaa viljasta, jota ei ole kasvanut sinä vuonna. Samoin käy valtiossakin ja koko maailmassa.

Ihminen myy työnsä tuotteet -- entisen, nykyisen ja tulevan työnsä -- välistä ravintonsakin, harvoin senvuoksi, että raha on hänelle mukava vaihtokeinona -- hän toimittaisi kyllä vaihtokauppansa rahattakin, -- mutta senvuoksi, että häneltä väkivallalla vaaditaan rahaa, sitoumuksena oman työnsä luovuttamisesta.

Kun Egyptin hallitsija vaati työtä orjiltaan, antoivat orjat hänelle koko työnsä, mutta he antoivat ainoastaan entisen ja nykyisen työnsä, eivätkä voineet antaa tulevaa. Mutta kun rahamerkit levisivät ja siitä johtuva luotto, tuli mahdolliseksi tule vankin työn antaminen rahasta. Raha, kun väkivalta on olemassa yhteiskunnassa, tekee mahdolliseksi persoonattoman orjuuden uuden muodon, joka tulee persoonallisen orjuuden sijaan. Orjain omistajalla on oikeus Pekan, Jussin ja Matin työhön. Mutta rahanomistajalla, siellä missä rahaa vaaditaan kaikilta, on oikeus kaikkien niitten nimittämättömäin ihmisten työhön, jotka tarvitsevat rahaa. Raha poistaa kyllä tuon raskaan puolen orjuudesta, mutta poistaa samalla myös kaikki inhimilliset suhteet omistajan ja orjan välillä, jotka lievensivät persoonallisen orjuuden vaikeutta.

Minä en puhu siitä, että semmoinen tila kenties on tarpeellinen ihmiskunnan kehitykselle, -- minä en sitä vastaan väitä. Minä olen ainoastaan koettanut selvittää itselleni rahan ja sen yleisen erehdyksen käsitteen, johon jouduin, pitäessäni rahaa työn edustajana. Tulin kokemuksen kautta vakuutetuksi siitä, ettei raha edusta työtä, vaan useimmiten väkivaltaa tai väkivaltaan perustuvia ylen mutkikkaita vehkeitä.

Raha on nykyaikaan jo kokonaan kadottanut tuon sille toivottavan merkityksen työn edustajana. Semmoinen merkitys sillä on poikkeustapauksissa, jota vastoin yleisenä sääntönä on, että se on oikeus eli mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä.

Rahan, luoton ja kaikellaisten rahamerkkien leviäminen yhä enemmän vahvistaa tätä rahan merkitystä. Raha on mahdollisuus eli oikeus käyttää hyväkseen toisten työtä. Raha on uusi orjuuden muoto, joka eroaa vanhasta ainoastaan sen kautta, että se on persoonaton ja vapauttaa sen omistajan kaikista inhimillisistä suhteista orjaan.

Raha on arvo, joka on aina itsensä arvoinen ja pidetään aina täysin oikeutettuna ja laillisena, ja jonka käyttämistä ei pidetä epäsiveellisenä, niinkuin pidetään orjuuden hyväkseen käyttämistä.

Nuoruuteni aikana tuli klubeissa käytäntöön lottopeli. Kaikki riensivät sitä pelaamaan, ja monet joutuivat vararikkoon, saattaen perheensä onnettomuuteen, hävittivät vieraita, kruunun rahoja ja ampuivat itsensä. Peli kiellettiin, ja se kielto on voimassa vieläkin.

Muistan vanhojen hentomielisten pelaajien, sanoneen tätä peliä erittäin miellyttäväksi sen puolesta, ettei siinä nähnyt, keltä voitti, niinkuin tavallisesti on laita muissa peleissä. Palvelija ei tuonut edes rahoja, vaan pelimerkkejä. Jokainen oli menettänyt pienen panoksen, eikä hänen mielipahaansa tarvinnut nähdä. Sama on rulettipelin laita, joka ei ole suotta kielletty.

Mutta sama on laita rahankin. Minulla on tyhjentymätön taikakukkaro ja minä vetäydyn pois kaikista maailman asioista. Ketä minä vahingoitan? Minä olen mitä viattomin ja hyväluontoisin ihminen. Mutta tämä on vaan lotto- tai rulettipeliä, missä en näe sitä, joka hävitessään ampuu itsensä. Minä saan vaan ne kupongit, joita sitten huolellisesti ja tasaisesti leikkaan irti talongeistani.

Minä en ole mitään tehnyt, en tee, enkä tule tekemään. Minä vaan leikkaan kuponkeja, lujasti uskoen, että raha on työn edustaja. Sehän on merkillistä! Ja sitten vielä puhutaan hulluista! Mikäs hulluuden laji voi olla tätä kauheampaa? Viisas, oppinut, kaikissa muissa suhteissa ymmärtäväinen ihminen elää mielettömästi, lohduttaen itseään sillä, että hän jättää sanomatta erään asian, joka on välttämättömästi sanottava, jotta olisi ajatusta hänen päätelmässään, ja katsoo olevansa oikeassa. Kupongit ovat työn edustajia! Mutta kenenkä työn? Silminnähtävästi ei niitten omistajan, vaan sen, joka tekee työtä.

Raha on samaa kuin orjuus. Sama on sen tarkotus ja samat ovat sen seuraukset. Sen tarkotus on itsensä vapauttaminen alkuperäisestä laista, niinkuin sitä sattuvasti nimittää eräs syvämielinen kansankirjailija, elämän luonnollisesta laista, niinkuin me sitä nimitämme, persoonallisen työn laista tarpeittensa tyydyttämiseksi. Ja orjuuden seuraukset omistajaan nähden: yhä uusien ja uusien tarpeitten syntyminen ja keksiminen, jotka eivät milloinkaan tule tyydytetyksi, veltostunut tylsämielisyys, turmelus, ja orjiin nähden: ihmisen sorto, hänen alentamisensa eläimen asteelle.

Raha on uusi hirmuinen orjuuden muoto, joka samoin kuin vanhakin persoonallisen orjuuden muoto turmelee sekä orjan että orjan omistajan, mutta paljoa pahempi, sillä se vapauttaa orjan ja orjan omistajan heidän keskinäisistä persoonallisista ihmissuhteistaan.

XXII.

Minua aina kummastuttavat nuo usein käytetyt sanot: niin on kyllä teoriassa, mutta mitenkäs on käytännössä? Ikäänkuin teoria olisi joitakin kauniita sanoja, jotka ovat tarpeen keskustelussa, vaan ei siihen että koko käytäntö, s.o. koko toiminta ehdottomasti siihen perustuisi. Luultavasti on maailmassa ollut hirveän paljon tyhmiä teorioja, koska semmoinen omituinen mielipide on päässyt vallalle. Teoriahan on sitä, mitä ihminen ajattelee asiasta, ja praktiikka sitä, mitä hän tekee. Mitenkäs voi olla mahdollista, että ihminen ajattelisi pitävän tehdä näin, ja tekisi päinvastoin? Jos leipomisen teoria on se, että ensin on taikina alustettava ja sitten pantava kohoamaan, niin ei kukaan järkevä ihminen, joka tämän teorian tietää, voi menetellä päinvastoin. Mutta meillä on tullut muotiin sanoa: se on teoriaa, vaan käytännössä on toisin.

Siinä asiassa, joka minun huomiotani kiinnittää, on toteutunut mitä olen ajatellut, -- että nimittäin käytäntö välttämättömästi johtuu teoriasta. Jos kerran olen ymmärtänyt asian, jota olen ajatellut, niin en voi tehdäkään sitä toisin, kuin olen sen ymmärtänyt.

Sain päähäni ruveta auttamaan onnettomia ainoastaan senvuoksi, että minulla oli rahaa ja se yleinen taikausko, että raha on työn edustaja tai yleensä jotain laillista ja hyvää. Mutta, ruvettuani jakelemaan rahaa, huomasin antavani kokoomiani, köyhien ihmisten maksettaviksi asetettuja vekseleitä, tekeväni sitä, mitä ovat tehneet monet tilanomistajat, pakoittaessaan toisia orjia palvelemaan toisia. Huomasin, että kaikkinainen rahan käyttäminen, jonkin ostaminen tai antaminen toiselle ilmaiseksi, on köyhien maksettavaksi asetetun vekselin esittäminen uloshaettavaksi tai sen antaminen toiselle uloshaettavaksi. Ja senvuoksi tuli minulle selväksi se tyhmyys, jonka olin aikonut tehdä -- auttaa köyhiä ottamalla köyhiltä. Minä huomasin, että raha itsessään ei suinkaan ole mitään hyvää, vaan päinvastoin silminnähtävästi pahaa, joka riistää ihmiseltä heidän tärkeimmän onnensa -- työn ja mahdollisuuden käyttää tätä työtä hyväkseen, sekä että tätä onnea en voi kellekään antaa, koska se minulta itseltäni puuttuu. Minulla ei ole työtä eikä onnea käyttää työtäni hyväkseni.

Luulisi, ettei ole mitään erinomaista tuossa abstraktisessa päätelmässä siitä, mitä on raha. Mutta tämä päätelmä, jota en ollut tehnyt ainoastaan tehdäkseni päätelmän, vaan ratkaistakseni elämäni ja kärsimystieni arvoituksen, tuli minulle vastaukseksi kysymykseen: mitä on tekeminen.

Niin pian kuin ymmärsin, mitä on rikkaus, mitä on raha, tuli minulle selväksi ja epäilemättömäksi ei ainoastaan mitä minun on tekeminen, vaan mitä kaikkien muittenkin on tekeminen, ja että he senvuoksi välttämättömästi tulevatkin sitä tekemään. Minä ymmärsin itse asiassa ainoastaan sen, mitä olin aikoja sitten tietänyt, sen totuuden nimittäin, jota ammoisista ajoista asti olivat saarnanneet ihmisille Buddha, Esaija, Laodse ja Sokrates sekä erityisen selvästi ja vakuuttavasti Jeesus Kristus ja hänen edelläkävijänsä Johannes Kastaja. Ihmisten kysymykseen, mitä heidän on tekeminen, Johannes Kastaja vastasi yksinkertaisesti, lyhyesti ja selvästi: "jolla on kaksi pukua antakoon sille, joka on ilman, ja jolla on ruokaa, hän tehköön samoin" (Luuk. 3: 10, 11). Samaa, vielä selvemmin ja monta kertaa on sanonut Kristus. Hän sanoi: "autuaat ovat kerjäläiset" ja "voi teitä rikkaita". Hän sanoi, ettei voi palvella jumalaa ja mammonaa. Hän kielsi oppilaitaan ottamasta ei ainoastaan rahaa, vaan kahta pukuakin. Hän sanoi rikkaalle nuorukaiselle, että häntä esti tulemasta taivaan valtakuntaan hänen rikkautensa, ja että helpompi on kameelin mennä neulan silmästä läpi, kuin rikkaan päästä taivaan valtakuntaan. Hän sanoi, että se, joka ei jätä kaikkea: taloa, lapsia, peltoja, seuratakseen häntä, ei ole hänen oppilaansa. Hän sanoi vertauksen rikkaasta, joka, niinkuin meidänkin rikkaat, ei tehnyt mitään pahaa, vaan ainoastaan kävi hyvästi puettuna, söi ja joi herkullisesti, ja yksin sen kautta tuhosi sielunsa, ja kerjäläisestä Lasaruksesta, joka ei ollut tehnyt mitään hyvää, mutta pelastui sen kautta, että oli kerjäläinen.

Tämä totuus oli minulle jokseenkin tuttu, mutta maailman väärät opit olivat siihen määrin sen pimittäneet, että se oli tullut minulle teoriaksi juuri siinä merkinnössä, jossa tätä sanaa mielellään käytetään, s.o. tyhjiksi sanoiksi. Mutta niin pian kuin minun onnistui hajoittaa itsessäni maailman opin viisastelut, suli teoria yhteen käytännön kanssa ja minun elämäni ja kaikkien ihmisten elämän todellisuus tuli sen välttämättömäksi seuraukseksi.

Minä ymmärsin että ihmisen, paitsi että hän elää omaksi persoonalliseksi onnekseen, välttämättä täytyy myös palvella toisten ihmisten onnea. Minä ymmärsin, että, jos kerran otetaan vertaus eläinmaailmasta, niinkuin muutamat ihmiset mielellään tekevät, puolustaessaan väkivaltaa ja taistelua vetoamalla eläinmaailmassa tapahtuvaan taisteluun olemassa olosta, niin vertaus on otettava yhteiskunnallisten eläinten elämästä, esimerkiksi mehiläisten, ja että siis ihmistä, puhumattakaan hänessä olevasta lähimmäisrakkaudesta, sekä järki että itse hänen luontonsa kutsuu palvelemaan toisia ihmisiä ja yhteistä ihmiskunnan tarkotusta. Minä ymmärsin, että se on ihmisluonnon laki, se laki, joka yksin voi saada hänet täyttämään tarkotuksensa ja siis tehdä hänet onnelliseksi. Minä ymmärsin, että tätä lakia on rikottu ja rikotaan sen kautta, että ihmiset väkivallalla, niinkuin mehiläisrosvot, vapauttavat itsensä työstä, käyttävät hyväkseen toisten työtä, ei yhteisen tarkotuksen saavuttamiseksi, vaan kasvavien persoonallisten himojen tyydytykseksi, ja, niinkuin mehiläisrosvot, joutuvat sen kautta perikatoon. Minä ymmärsin, että ihmisten onnettomuudet johtuvat orjuudesta, jossa toiset ihmiset pitävät toisia. Minä ymmärsin, että meidän aikamme orjuutta ylläpidetään sotaväen avulla, maan anastuksella ja rahan perimisellä. Ja, ymmärrettyäni uuden orjuuden kolmen välikappaleen merkityksen, en voinut olla pyrkimättä vapautumaan osanotosta siihen.

Kun ollessani orjain omistajana ymmärsin tämän aseman vääryyden, koitin yhdessä toisten ihmisten kanssa, jotka niinikään olivat sen ymmärtäneet, siitä vapautua. Minun vapautumisyritykseni rajoittuivat siihen, että, niin kauan kuin en voinut täydellisesti vapautua väärästä asemastani, koitin niin vähän kuin mahdollista käyttää hyväkseni orjain omistajan oikeuksia ja elää niin, kuin ei noita oikeuksia olisi olemassa, samalla kaikin tavoin huomauttaen toisille orjain omistajille heidän luuloteltujen oikeuksiensa epälaillisuutta ja epäinhimillisyyttä. Samaa teen nykyisenkin orjuuden suhteen: käytän niin vähän kuin mahdollista oikeuksiani, niin kauan kuin en voi kokonaan luopua noista oikeuksista, jotka maan omistaminen ja raha sotaväen tukemina minulle antavat samalla kaikin tavoin koettaen huomauttaa toisille ihmisille noitten luuloteltujen oikeuksien laittomuutta ja epäinhimillisyyttä. Osanotto orjuuteen orjainomistajan puolelta on toisen työn hyväkseen käyttämistä, perustuipa sitten orjuus hänen oikeuteensa orjaan tai hänen maan- tai rahanomistukseensa.

Ja senvuoksi, jos ihminen todellakaan ei rakasta orjuutta, eikä tahdo ottaa siihen osaa, niin hän ensi työkseen lakkaa käyttämästä hyväkseen toisten työtä, olkoonpa sitten maanomistuksen kautta, hallitusta palvelemalla, tai rahan avulla.

Ja luopuminen kaikista keinoista käyttää hyväkseen toisten työtä viepi semmoisen ihmisen välttämättömyyteen yhdeltä puolen supistaa tarpeensa, toiselta puolen itse tehdä itselleen kaikkea sitä, minkä ennen on teettänyt toisilla.