Part 10

Mutta jos nyt olisikin olemassa semmoinen luuloteltu, mahdoton yhteiskunta, jossa, ilman että ihmiset ovat yleisen valtion väkivallan alaisina, rahalla -- hopealla ja kullalla -- olisi arvomitan ja vaihtokeinon merkitys, niin semmoisessakin yhteiskunnassa raha väkivallan ilmestyessä heti kadottaisi merkityksensä. Ajatelkaamme, että tähän yhteiskuntaan ilmestyy väkivallantekijä valloittajan muodossa. Tämä sortaja anastaa lehmät, hevoset, vaatteet ja talot, mutta hänen on epämukavata pitää tuota kaikkea hallussaan ja sen vuoksi on luonnollista, että hän keksii anastaa asukkailta myöskin sen, mikä heidän keskuudessaan on arvomittana ja vaihdetaan kaikellaisiin esineisiin -- nimittäin rahan. Ja heti silloin raha lakkaa olemasta arvomittana siinä yhteiskunnassa, sillä kaikkien esineitten arvomitta tulee aina olemaan riippuvainen sortajan mielivallasta. Se esine, joka on enemmän tarpeellinen sortajalle ja josta hän antaa enemmän rahaa, saapi suuremman arvon ja päinvastoin. Niin että yhteiskunnassa, joka on joutunut väkivallan alaiseksi, saa raha heti vallitsevan merkityksen väkivallan välikappaleena sortajan käsissä ja säilyttää vaihtokeinon merkityksen sorretulle ainoastaan siinä suhteessa, kuin se on edullista sortajalle.

Ajatelkaamme tätä asiain tilaa pienessä piirissä. Maaorjat toimittavat tilanhaltijalle palttinaa, kanoja, lampaita, ja tekevät hänelle päivätöitä. Tilanomistaja muuttaa luonnossa maksettavan veron rahaveroksi ja määrää hinnan eri veroesineille. Se, jolla ei ole palttinaa, viljaa, karjaa, työvoimia, voipi suorittaa veronsa määrätyllä rahasummalla. Silminnähtävää on, että tämän tilanhaltijan talonpoikaiskunnassa esineitten arvo tulee aina riippumaan tilanhaltijan mielivallasta. Tilanhaltija käyttää kokoomiansa esineitä ja sen mukaan, missä määrin mikin niistä on hänelle tarpeellinen, määrää niille korkeampia tai alhaisempia hintoja. Selvää on, että ainoastaan tilanhaltijan mielivalta tai tarve määrää myöskin näitten esineitten hinnat maksajain kesken. Jos tilanhaltija tarvitsee viljaa, niin hän määrää kalliin hinnan oikeudesta olla toimittamatta määrättyä viljamäärää, ja huokean hinnan oikeudesta olla toimittamatta palttinaa, karjaa ja työtä. Ja sen vuoksi ne, joilla ei ole viljaa, tulevat myymään toisille työtänsä, palttinaansa ja karjaansa, ostaakseen viljaa tilanhoitajalle toimitettavaksi. Jos taas tilanhaltija tahtoo muuttaa kaikki verot rahaveroiksi, niin silloinkaan ei esineitten hinta tule riippumaan niitten työarvosta, vaan ensiksikin siitä rahamäärästä, jonka tilanhaltija tulee vaatimaan, ja toiseksi siitä, mitkä talonpoikain tuottamat esineet ovat tilanhaltijalle enemmän tarpeen ja mistä hän siis enemmän maksaa. Rahojen periminen talonpojilta olisi vaikuttamatta esineitten arvoon talonpoikien kesken ainoastaan silloin, jos ensiksikin tilanhaltijan talonpojat asuisivat erillään muista ihmisistä, eivätkä olisi suhteissa muuta kuin keskenänsä ja tilanhaltijansa kanssa, ja toiseksi silloin, kun tilanhaltija käyttäisi rahaa esineitten ostoon ei omasta kylästään, vaan muualta. Ainoastaan näillä kahdella ehdolla esineitten arvo, vaikka nimellisesti muuttuneenakin, pysyisi suhteellisesti säännöllisenä, ja rahalla olisi arvomitan ja vaihtokeinon merkitys. Mutta jos talonpojat ovat taloudellisissa suhteissa ympäristön asukasten kanssa, niin ensiksikin siitä, minkä verran tilanhaltija vaatii rahaa, tulee riippumaan heidän tuotteittensa suurempi tai pienempi arvo suhteessa naapureihin. (Jos naapureilta vaaditaan vähemmän rahaa kuin heiltä, niin heidän tuotteensa tulevat olemaan huokeampia kuin heidän naapuriensa tuotteet, ja päinvastoin). Ja toiseksi rahojen periminen talonpojilta olisi vaikuttamatta tuotteiden arvoon ainoastaan silloin, kun tilanhaltija ei käyttäisi perimiänsä rahoja omien talonpoikiensa tuotteiden ostoon. Sillä jos hän käyttää rahoja omien talonpoikiensa tuotteiden ostoon, niin on silminnähtävää, että itse suhde erillaisten esineitten hintojen välillä itse talonpoikien kesken tulee alituiseen muuttumaan sen mukaan, kuin tilanhaltija ostaa sitä tai tätä tavaraa. Otaksukaamme, että joku tilanhaltija määrää hyvin korkean veron, ja hänen naapurinsa taas alhaisen, niin on selvää, että edellisen tilanhaltijan piirissä kaikki esineet tulevat olemaan huokeampia kuin jälkimmäisen piirissä, ja että hinnat kumpaisessakin piirissä tulevat riippumaan ainoastaan verojen kohoamisesta tai alenemisesta. Semmoinen on väkivallan vaikutus hintoihin. Toisena vaikutuksena, joka johtuu edellisestä, tulee olemaan kaikkien esineitten suhteellinen arvo. Jos esim. joku tilanhaltija pitää hevosista ja maksaa niistä kalliita hintoja, toinen taas pitää käsiliinoista ja maksaa niistä paljon, niin on selvää, että näitten tilanhaltijain alueilla tulevat hevoset ja käsiliinat olemaan kalliita, ja näitten esineitten hinta ei tule vastaamaan lehmien ja viljan hintaa. Jos sitten käsiliinojen ihailija sattuu kuolemaan ja hänen perillisensä tulee pitämään esim. kanoista, niin on selvää, että käsiliinojen hinta laskee ja kanojen hinta nousee. Siinä yhteiskunnassa, missä toinen ihminen on toisen väkivallan alainen, rahan merkitys, arvomittana, heti joutuu väkivallantekijäin mielivallasta riippuvaksi, ja sen merkitys työn tuotteiden vaihtokeinona vaihtuu mukavimpaan keinoon käyttää hyväkseen toisen työtä. Rahaa ei sortaja tarvitse vaihtoa eikä arvomittojen määräämistä varten -- hän määrää ne itse -- vaan ainoastaan mukavammin harjoittaakseen väkivaltaa, sillä rahaa säästyy, ja rahalla on kaikkein helpointa pitää orjuudessa suurta ihmisjoukkoa. Anastaa koko karja sitä varten, että olisi aina sekä hevosia, lehmiä että lampaita niin paljon kuin kulloinkin tarvitsee, on epämukavata senvuoksi, että niitä täytyy elättää. Sama on asianlaita viljan suhteen -- se voi pilaantua, sama myöskin päivätyön -- välistä tarvitaan tuhat työmiestä, välistä taas ei yhtään. Raha, vaadittuna siltä, jolla sitä ei ole, tekee mahdolliseksi vapautua kaikista noista epämukavuuksista ja saada aina kaikki, mitä tarvitsee, ja senvuoksi ne ovatkin tarpeen sortajalle. Sitä paitsi ne ovat hänelle tarpeen senkin vuoksi, ettei hänen oikeutensa käyttää hyväkseen toisen työtä rajoittuisi vaan muutamiin ihmisiin, vaan ulottuisi kaikkiin rahaa tarvitseviin ihmisiin. Silloin, kun ei ollut rahaa, saattoi kukin tilanhaltija käyttää hyväkseen ainoastaan maaorjiensa työtä, mutta kun kaksi tilanhaltijaa päätti ottaa orjiltaan rahaa, jota heillä ei ollut, saivat he molemmat käyttää hyväkseen kaikkia niitä voimia, joita oli kummallakin maatilalla.

Ja senvuoksi katsoo sortaja edullisemmaksi vaatia kaikki saatavansa rahassa, ja sitä varten se onkin hänelle tarpeen. Sorretulle taas, sille, jolta otetaan hänen työnsä, ei raha voi olla tarpeen ei vaihtoa varten -- hän harjoittaa vaihtokauppaa rahattakin, niinkuin ovat tehneet kaikki kansat, joilla ei ole ollut hallitusta, ei arvomittojen määräämistä varten, sillä tuo määrääminen tapahtuu hänestä huolimatta, ei säästämistä varten, sillä se, jolta riistetään hänen työnsä tuotteet, ei voi säästää, eikä maksujen suorittamista varten, sillä sorretun tulee silloin enemmän maksaa, kuin saada. Silloinkin, kun hänen tulee saada, ei maksua hänelle suoriteta rahassa, vaan tavarassa -- jos työmies ottaa palkkion työstään suorastaan isäntänsä puodista, ja aivan samoin, jos hän koko ansionsa edestä ostaa vapaista puodeista välttämättömimmät tarpeensa. Häneltä vaaditaan rahaa ja hänelle sanotaan, että, jos ei hän niitä maksa, hänelle ei anneta maata, viljaa, tai häneltä otetaan hänen lehmänsä, talonsa ja hänet pannaan työhön tai vankilaan. Vapautua tästä hän voi ainoastaan myymällä työnsä tuotteet ja itse työnsä niistä hinnoista, joita ei määrää säännöllinen vaihto, vaan se valta, joka vaatii häneltä rahaa.

Ja näissä olosuhteissa, joissa verot vaikuttavat arvoihin ja jotka uudistuvat aina ja kaikkialla, -- tilanhaltijoilla pienessä piirissä, valtioissa suuressa piirissä, -- näissä olosuhteissa, joissa arvojen muuttumisen syyt ovat yhtä silminnähtävät, kuin on silminnähtävää kulissien taakse katsojalle, mitenkä ja minkä vuoksi nuken jalat nousevat ja laskeutuvat, näissä olosuhteissa puhua siitä, että raha on vaihtokeino ja arvomitta, on vähintäinkin kummallista.

XX.

Kaikki orjuuttaminen perustuu vaan siihen, että toinen ihminen voi riistää toiselta elämän ja sitä uhkaamalla pakoittaa toisen täyttämään tahtoansa.

Erehtymättä saattaa sanoa, että, jos on olemassa ihmisen orjuuttaminen, s.o. että toinen vasten omaa tahtoaan, toisen tahdosta, tekee joitakin hänelle epämieluisia tekoja, syynä tähän on ainoastaan väkivalta, joka nojautuu elämän riistämisen uhkaukseen. Jos ihminen antaa koko työnsä toiselle, saa riittämätöntä ravintoa, antaa pienet lapset raskaaseen työhön, lähtee pois maaltaan ja uhraa koko elämänsä hänelle vastenmieliseen ja tarpeettomaan työhön, niinkuin tapahtuu silmiemme edessä meidän maailmassamme, niin varmasti voi sanoa hänen tekevän sitä ainoastaan sen vuoksi, että häntä uhkaa elämän menettäminen, jos hän tästä kaikesta kieltäytyy. Senpä vuoksi meidän sivistyneessä maailmassamme, jossa suurin osa ihmisiä, ollen hirmuisessa puutteessa, tekee heille vastenmielistä ja tarpeetonta työtä, on ihmisten enemmistö elämän riistämisen uhkaan perustuvassa orjuudessa. Missä sitten on orjuus ja missä elämän riistämisen uhka?

Muinaisina aikoina olivat orjuuttamiskeino ja elämän riistämisen uhka silminnähtäviä. Käytettiin alkuperäistä orjuuttamiskeinoa, suorastaan uhkaamalla tappaa miekalla. Aseellinen sanoi aseettomalle: minä voin sinut tappaa, niinkuin näit minun vastikään veljesi tappaneen, mutta minä en tahdo sitä tehdä, minä armahdan sinua senvuoksi, että meille kummallekin on edullisempaa, että sinä teet työtä minun hyväkseni, kuin että sinä tulet tapetuksi. Tee siis kaikki, mitä minä käsken, ellet tahdo menettää henkeäsi. Ja aseeton alistui ja teki kaikki, mitä aseellinen vaati. Aseellinen uhkaili ja aseeton teki työtä. Se oli sitä persoonallista orjuutta, joka ensin ilmestyy kaikilla kansoilla ja nykyäänkin on vielä tavattavissa alkuperäisillä kansoilla. Elämän muodostuessa tämä ensimäinen keinokin muuttaa muotonsa, sillä se tulee silloin vähemmän mukavaksi sortajalle. Sortajan täytyy, voidakseen käyttää hyväkseen heikkojen työtä, ruokkia ja pukea heitä, s.o. ylläpitää heitä niin, että he kykenisivät työhön, ja tämän kautta rajoittuu orjuutettujen lukumäärä. Sitä paitsi tämä keino pakoittaa sortajaa olemaan aina sorretun ääressä häntä uhkaamassa. Ja niin keksittiin toinen orjuuttamiskeino.

Viisi tuhatta vuotta sitten, niinkuin raamatussa kerrotaan, keksi Joosef tuon uuden, mukavamman ja laajemman orjuuttamiskeinon. Tämä keino on se sama keino, jota nykyään käytetään eläintarhoissa tottelemattomain hevosten ja villieläinten taltuttamiseksi. Tämä keino on nälkä.

Näin kerrotaan tuosta keksinnöstä raamatussa, 1 Mooseksen kirjassa.

41 l. 48 v. -- Ja hän kokosi kaiken viljan niinä seitsemänä vuonna, jotka olivat (hedelmällisiä) Egyptin maalla, ja sijoitti sen kaupunkeihin; kuhunkin kaupunkiin sijoitti hän ympäröivien peltojen viljaa.

49. -- Ja Joosef kokosi sangen paljon viljaa, niinkuin santaa meressä, niin että hän lakkasi sitä laskemasta, sillä sitä ei voinut laskea.

53. -- Ja ne seitsemän viljavuotta kuluivat Egyptin maalla.

54. -- Ja tuli seitsemän nälkävuotta, niinkuin Joosef oli sanonut. Ja oli nälkä kaikissa maissa, mutta koko Egyptin maalla oli viljaa.

55. -- Mutta kun Egyptin maa myöskin alkoi kärsiä nälkää, niin kansa rupesi huutamaan Faraolle leipää pyytäen. Ja Farao sanoi kaikille egyptiläisille: menkää Josefin luo ja mitä hän teille sanoo, se tehkää.

56. -- Ja nälkä oli koko maassa, ja Josef avasi kaikki jyväaitat ja alkoi myydä viljaa egyptiläisille. Mutta nälkä kasvoi Egyptin maalla.

57. -- Ja kaikista maista tultiin ostamaan viljaa Joosefilta, sillä nälkä oli enentynyt koko maassa.

Joosef, käyttäen hyväkseen alkuperäistä orjuuttamiskeinoa miekalla uhkaamalla, kokosi viljaa hyvinä vuosina, odottaen huonoja, jotka tavallisesti tulevat hyvien jälkeen, niinkuin kaikki ihmiset tietävät ilman Faraon uniakin, ja tällä keinolla -- nälällä -- paremmin ja Faraolle mukavammalla tavalla orjuutti sekä egyptiläiset että kaikkien lähiseutujen asukkaat. Kun kansa alkoi kärsiä nälkää, hän laittoi niin, että voisi ikuisesti pitää kansaa vallassaan -- nälän avulla. Siitä kerrotaan seuraavasti:

47 1. 13 v. -- Eikä ollut leipää koko maassa, sillä nälkä oli kovasti kiihtynyt, ja näännyksissä oli nälästä Egyptin maa ja Kaanaan maa.

14. -- Ja Joosef kokosi kaiken hopean, mikä oli Egyptin maalla ja Kaanaan maalla viljasta, jota ostettiin, ja vei hopean Faaraon huoneeseen.

15. -- Ja hopea kului loppuun Egyptin maalla ja Kaanaan maalla. Ja kaikki egyptiläiset tulivat Joosefin luo ja sanoivat: anna meille leipää, miksi pitää meidän kuolla edessäsi, senvuoksi että hopea on loppunut.

16. -- Ja Joosef sanoi: antakaa karjanne, niin minä annan teille viljaa karjastanne, jos hopea on loppunut.

17. -- Ja he toivat karjansa Joosefille, ja Joosef antoi heille viljaa hevosista ja pienestä karjasta ja suuresta karjasta ja aaseista, ja varusti heidät viljalla sinä vuonna koko heidän karjansa edestä.

18. -- Ja kun se vuosi oli kulunut, tulivat he hänen luoksensa seuraavana vuonna ja sanoivat: emme salaa herraltamme, että hopea on loppunut ja karjalaumamme ovat herramme hallussa; eikä meille ole jäänyt mitään herramme edessä, paitsi meidän ruumistamme ja maitamme.

19. -- Miksi pitää meidän joutua perikatoon silmiesi edessä, ja meidän maittemme mennä hukkaan? Osta meidät ja meidän maamme leivästä, ja me mainemme tulemme Faaraon orjiksi, mutta sinä anna meille siementä, että eläisimme emmekä kuolisi, ja ettei maa joutuisi kylmille.

20. -- Ja Joosef osti koko Egyptin maan Faaraolle, sillä egyptiläiset möivät itse kukin peltonsa, kun nälkä oli heidät näännyttää. Ja maa tuli Faaraon omaksi.

21. -- Ja kansan hän siirsi kaupunkeihin yhdestä Egyptin äärestä toiseen.

22. -- Ainoastaan pappien maata hän ei ostanut, sillä papeille oli Faarao määrännyt alueen, ja he elivät maa-alueestansa, jonka Faarao oli heille antanut, eivätkä he senvuoksi myyneet maatansa.

23. -- Ja Joosef sanoi kansalle: katso, minä olen ostanut nyt teidät ja maanne Faaraolle, tuossa teille on siementä, kylväkää maahan. 24. -- Kun tulee elonkorjuu, niin antakaa viides osa Faaraolle, ja neljä osaa jääpi teille peltoihin kylvettäviksi, teille ravinnoksi ja niille, jotka ovat taloissanne, ja lapsillenne.

25. -- Ja he sanoivat: sinä olet pelastanut meidän elämämme, anna meidän löytää armo herramme edessä ja olkaamme Faaraon orjia.

26. -- Ja Joosef sääsi lain Egyptin maalle, aina tähän päivään asti: viides osa Faaraolle. Ainoastaan pappien maa ei kuulunut Faaraolle.

Ennen piti Faaraon, käyttääkseen hyväkseen ihmisten työtä, väkivallalla pakoittaa heitä tekemään työtä hänen hyväkseen. Nyt sitä vastoin, kun varastot ja maa oli Faaraon hallussa, hän tarvitsi vaan väkivallalla suojella näitä varastoja, ja nälän avulla hän voi pakoittaa heitä tekemään työtä hyväkseen.

Maa oli kokonaan Faaraon hallussa, ja varastoja (vero-osa) oli aina hänellä, jonka vuoksi sen sijaan, että ennen piti jokaista erikseen miekan avulla ajaa työhön, tarvitsi nyt vaan suojella varastoja, ja ihmiset olivat orjuutetut ei enää miekan, vaan nälän avulla.

Nälkävuonna voivat kaikki Faaraon tahdosta tulla nälkään näännytetyiksi, ja hyvänä vuonna voivat tulla näännytetyiksi kaikki ne, joilla satunnaisten onnettomuuksien vuoksi ei ole viljavarastoja.

Ja siten kehittyy toinen orjuuttamiskeino, ei suoraan miekan avulla, s.o. ei sillä, että väkevämpi tappamisen uhalla ajaa heikompaa työhön, vaan sen avulla, että väkevämpi, anastettuaan varastot ja suojellen niitä miekalla, pakoittaa heikompaa antautumaan työhön elatuksen edestä.

Josef sanoo nälkäisille: minä voin näännyttää teidät nälällä, sillä leipä on minulla, mutta minä armahdan teitä sillä ehdolla, että te leivästä, jota minä olen teille antava, teette kaikki, mitä käsken.

Ensimäistä orjuuttamiskeinoa käyttääkseen täytyy väkevämmällä olla ainoastaan sotilaita, jotka alituiseen käyvät asukkaitten luona ja kuoleman uhalla pakoittavat heitä täyttämään hänen vaatimuksiansa. Tätä keinoa käyttäessään hänen täytyy jakaa saalis ainoastaan sotilaitten kanssa. Toista keinoa käyttääkseen tarvitsee hän, paitsi viljavarastojen ja maan suojelemista varten tarpeellisia sotilaita, myöskin toisenlaisia apulaisia -- suuria ja pieniä Joosefeja -- hallitusmiehiä ja viljan jakelijoita. Ja sortajan täytyy jakaa saalis heidän kanssaan ja antaa Joosefille kullalla kirjailtu puku, kultasormus, palvelusväkeä ja viljaa, sekä hopeata hänen veljilleen ja omaisilleen. Sitä paitsi seuraa asian luonnosta, että väkivaltaan osallisiksi tässä tapauksessa tulevat ei ainoastaan toimimiehet ja heidän omaisensa, vaan myöskin kaikki ne, joilla on viljavarastoja. Niinkuin ensimäistä, raakaan voimaan perustuvaa keinoa käytettäessä, tuli väkivaltaan osalliseksi jokainen, jolla oli aseita, niin tätä nälkään perustuvaa keinoa käytettäessä ottaa osaa väkivaltaan ja hallitsee jokainen, jolla on varastoja.

Tämän keinon etu ensimäisen edellä on sortajalle: 1) siinä, ettei hänen enää tarvitse ponnistella pakoittaaksensa työmiehiä täyttämään hänen tahtoansa, vaan työmiehet itse tulevat ja myyvät itsensä hänelle, 2) siinä, että vähemmän ihmisiä pääsee hänen väkivaltansa alaisuudesta. Epäedullista sortajalle on ainoastaan se, että hän tässä tapauksessa saa jakaa useamman ihmisen kanssa. Etu sorretulle on tässä tapauksessa siinä, ettei sorrettu enää joudu raa'an väkivallan alaiseksi, vaan jätetään omille hoteillensa ja voipi aina toivoa pääsevänsä, ja joskus onnellisissa olosuhteissa pääseekin, siirtymään sorretun asemasta sortajan asemaan. Epäedullista sorretulle on taas se, että hän on aina jossain määrin väkivallan alaisena. Tämä uusi orjuuttamiskeino tulee tavallisesti käytäntöön yhtaikaa vanhan mukana, ja sortaja tarpeen mukaan supistaa toista ja laajentaa toista. Mutta tämäkään keino ei täydellisesti tyydytä sortajan halua riistää niin paljon kuin mahdollista työn tuotteita niin suurelta työmiesjoukolta kuin suinkin ja orjuuttaa niin paljon ihmisiä kuin suinkin, -- eikä vastaa monimutkaisempia elämän oloja, ja niin kehittyy vielä uusi orjuuttamiskeino. Tuo kolmas keino on veron vaatiminen. Tämä keino perustuu, niinkuin toinenkin, nälkään, mutta leivän riistämiseen ihmisiltä liittyy vielä muittenkin välttämättömien tarpeitten riistäminen. Sortaja määrää orjien suoritettavaksi semmoisen määrän rahamerkkejä, jotka nekin ovat hänen hallussaan, että niitä itselleen hankkiakseen heidän täytyy myydä ei ainoastaan viljavarastostansa enemmän, kuin Joosefin määräämä viides osa, vaan myöskin välttämättömimmät tarpeensa: liha, nahka, villa, vaatteet, polttopuut, jopa rakennuksetkin, ja sen vuoksi sortaja pitää aina vallassaan orjia ei ainoastaan nälän, vaan myöskin janon, vilun ja kaikellaisen muun puutteen avulla.

Siten kehittyy kolmas orjuuttamiskeino, rahan, joka on siinä, että väkevämpi sanoo heikommalle: minä voin kullekin teistä tehdä mitä ikinä tahdon, voin suorastaan pyssyllä tappaa teidät, voin tappaa silläkin, että otan teiltä maan, josta elätte, voin rahalla, jota teidän täytyy minulle toimittaa, ostaa kaiken leivän, ja myydä sen vieraille ihmisille, siten näännyttäen teidät nälkään, voin riistää teiltä kaikki, mitä teillä on: karjan, asunnot, vaatteet. Mutta se on minulle epämukavaa ja epämiellyttävää, jonka vuoksi annan teidän kaikkien menetellä työnne ja tuotteittenne suhteen mielenne mukaan, mutta teidän täytyy antaa minulle vissi määrä rahamerkkejä, joka on suoritettava henkilöluvun, maan, ravintomäärän, vaatteiden tai rakennusten luvun mukaan. Teidän täytyy antaa minulle nuo merkit, muuten saatte menetellä niinkuin tahdotte, mutta tietäkää, etten minä tule suojelemaan enkä hoitamaan leskiä, orpoja, sairaita, vanhoja, minä tulen suojelemaan ainoastaan näitten rahamerkkien säännöllistä käytäntöä. Minä tulen suojelemaan ainoastaan sitä, joka säännöllisesti suorittaa minulle vaatimani määrän rahamerkkejä. Mitenkä ne ovat hankitut, se on minulle yhdentekevää.

Ja sortaja antaa näitä merkkejä ainoastaan kuittina siitä, että hänen vaatimuksensa ovat täytetyt.

Toinen orjuuttamiskeino on siinä, että Faarao, ottaen viidennen osan sadosta ja varaten itselleen viljaa, paitsi persoonallista orjuuttamista miekan avulla, tulee apulaisineen tilaisuuteen pitää vallassaan työmiehiä nälän aikana ja muutamia niistä heitä kohtaavien vastuksien aikana. Kolmas keino on siinä, että Faarao vaatii työmiehiltä rahaa enemmän, kuin maksaa hänen heiltä ottamansa osa viljaa, ja saapi siten apulaisineen uuden keinon pitää vallassaan työmiehiä ei ainoastaan nälän ja satunnaisten onnettomuuksien aikana, vaan aina. Toista keinoa käytettäessä jääpi ihmisille viljavarastoja, jotka auttavat heitä orjuuteen antautumasta, kestämään vähäisempiä viljakatoja ja satunnaisia onnettomuuksia. Kolmatta keinoa käytettäessä, kun vaaditaan enemmän, otetaan pois viljavarastotkin ynnä muut välttämättömimmät tarpeet, niin että vähimmänkin onnettomuuden sattuessa työmies, kun hänellä ei ole viljavarastoja eikä muita varastoja leipään vaihtaa, joutuu sen orjaksi, jolla on rahaa. Ensimäistä keinoa käyttäessään tarvitsee sortaja ainoastaan sotilaita, joitten kanssa hänen on saalis jaettava, toinen keino vaatii paitsi maan ja viljavarastojen suojelijoita vielä viljan kokoojia ja jakajia, kolmatta keinoa käyttäessään hän ei enää voi itse pitää hallussaan kaikkea maata, vaan täytyy hänellä olla paitsi sotilaita maan ja rikkauksien vartioimista varten vielä maanomistajia, veronkantajia, jakajia, tarkastajia, tullivirkamiehiä, rahanhoitajia ja rahan tekijöitä. Kolmannen keinon käyttäminen on paljoa monimutkaisempaa kuin toisen. Toista keinoa käytettäessä voipi viljan kokoomisen antaa arennillekin, niinkuin tehtiin vanhaan aikaan ja nykyään tehdään Turkin-maalla, mutta kun orjat veroitetaan, tarvitaan monenlaisia hallintomiehiä pitämään silmällä sitä, ettei ihmisten onnistuisi välttää veron suoritusta. Ja senvuoksi kolmatta keinoa käyttäessään tulee sortajan jakaa saalis vielä useampien ihmisten kanssa. Sitä paitsi itse asian luonnosta seuraa, että osallisiksi tämän keinon käyttämisessä tulevat kaikki ne ihmiset, joilla on rahaa. Tämän keinon edut sortajalle ensimäisen ja toisen keinon edellä ovat seuraavat:

Ensiksi se, että tällä keinolla voi ottaa suuremman määrän työtä ja mukavammalla tavalla. Rahavero on ikäänkuin ruuvi, jolla saattaa kiristää viimeiseen määrään asti kultaista kanaa, sitä tappamatta, niin ettei tarvitse odottaa nälkävuotta, niinkuin Joosefin aikoina, vaan nälkävuosi on ainaiseksi saatu aikaan.