Part 3
Mirdja heittäytyi vuoteelleen. Mutta hän ei saanut unta. Kaikki illan tapahtumat ja puheet tulivat hänen mieleensä. Hän muisti Einoa ja Rolfin sanoja: tuota hivuttavaa loistoa sinun silmissäsi ja hekumaa sinun käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin luotu bajadeeriksi! -- Niin oli hän oikeastaan itsekin ajatellut. Mutta hänellähän oli todellakin kaunis ruumis!...
Mirdja irroitti vaatteensa ja antoi niiden luisua alas vähitellen. Lopulta makasi hän aivan alastomana punaisella peitteellään. Hän antoi silmänsä seurata omia piirteitään, nosti jalan toisen päälle ja nautti nähdä, miten valkean varren aaltoviivat hienoina ja ylhäisinä soljuivat nuorten jäsenten keveään kukkeuteen.
Minä olen todella kaunis. Mikä vahinko, ettei kukaan mies saa nähdä sitä, ihailla sitä, sanoa minulle, miten kaunis olen... Se lievittäisi itse-ihailuni tuskaa. -- Näin ajatteli tyttö.
Mutta sitten vähitellen ajatukset seisahtuivat, väsyneet aivot tekivät työlakon... Tylsänä tuijotti Mirdja seinään, valkeaan seinään... Yht'äkkiä huomasi hän siinä pienen, aivan pienen punaisen pilkun. Hajamielisenä tarkasti hän sitä lähemmin. Se oli pieni tulipunainen hämähäkki, joka kiertelehti ja keinui näkymättömässä langassaan... Se oli kuin veripilkku. -- Olikohan Eino sittenkin tehnyt itsemurhan -- -- --?
Nyt näki hän toisen pilkun ja vähitellen näkyi niitä kymmeniä ja yhä uusia kymmeniä. Ja kaikki alkoivat ne liukua alaspäin, hitaasti ja varmasti ne laskeutuivat lankojaan pitkin... Mirdjan yli ne tahtoivat seittinsä vetää, hänen kauniiseen ruumiiseensa petohampaansa iskeä ja imeä hänen kuuman, levottoman verensä kuiviin...
Punaisia täpliä, verisiä täpliä koko huone täynnä -- -- --
Ne tulivat jo, tulvivat ylitse, sitoivat, imuhampaansa iskivät, kangistivat liikkumattomaksi -- -- -- Se oli kuin kuolema...
Ensi kertaa elämässään oli Mirdja painajaisen kourissa. Punaiset hämähäkit painoivat hänen rinnallaan.
* * * * *
Yöllä näki Mirdja unta kalpeasta naisesta... Se tuijotti häneen lakkaamatta ja sen huulet liikkuivat, mutta Mirdja ei kuullut, mitä se sanoi. Mutta hän ymmärsi, että se oli Rolfin äiti, joka oli tullut häntä soimaamaan -- -- -- Juoppous on yksi seitsemästä kuoleman synnistä ja sinä et kertaakaan ole varoittanut Rolfia. Mitä olet tehnyt hänen hyväkseen? -- Mutta Mirdjalle tuli hätä sieluun ja hiki helmeili hänen otsallaan. -- Minä olen juonut puolet, hän vastasi, jottei Rolf saisi niin paljoa. -- -- Mutta silloin vääntyivät naisen kasvot kauheasti, ne muuttuivat kieroiksi ja rumiksi ja silmät sammuivat absintti-vihertävään sameuteen ja hän alkoi huutaa huuhkajan äänellä huu huu huu huu -- -- --
Mirdja parkasi ja heräsi.
VI
Seuraava päivä oli sunnuntai. Mirdja oli väsynyt, hänen otsallaan lepäsi kuin jotakin raskasta ja mietekypsää, ja kuitenkaan ei hän vielä milloinkaan ollut tuntenut itseään niin virkeäksi ja elämänkykyiseksi kuin nyt. Joka ainoa solu hänen ruumiissaan nytkähteli ja pisti kuin sähkökosketus, jollainen hermo hänen elollisessa aistipiirissään paisui villinä ja väkevänä. Vaihtelun ja uutuuden himo, tuntemattoman elämän ikävä poltti jokaisessa jäsenessä kuin pakottava vallanvietti.
-- Minä olen vain näyttelijätär, sanoi Mirdja itselleen, mutta hyvä näyttelijätär. Minulla on tunteita sekä taivaan että helvetin varalle; minulla on keinot pakottaa teidät kaikki jalkoihini!
Oliko hän paha nyt? Sitä hän ei tiennyt. Hän oli aina ollut sellainen, -- ei koskaan yhtä hyvä kuin muut hänen ikäisensä nuoret tytöt. Kuin salaisella ylpeydellä ajatteli Mirdja itseään. Hän oli aina ollut näin turmeltunut ja toisenlainen kuin muut. -- Jo lapsena ajatteli hän usein pahoja ajatuksia ja tunsi tunteita, jotka eivät olisi sopineet nuoren sielun ohjelmaan. Hän luki huonoja kirjoja ja hänen mielikuvituksensa lensi rohkeasti korkeimpienkin aitausten yli. -- Ja hän muisti, että aina silloin, kun hänen mielensä kuohu oli ollut vaarallisin, oli hänen suurin ilonsa ollut leikkiä lasta: katsoa ihmisiin suurin ja kirkkahin silmin, viattomasti ja totisesti, ja vetää lapsi-rakkaiden ohikulkevain huulilta ihailun huudahduksia. Sillä Mirdja osasi laittaa silmänsä monenlaisiksi, sellaisiksi, että ne nauroivat pinnallaan kuin keltaiset harakankukat kedolla tai että ne päilyvät syvinä ja liikkumattomina kuin mustat metsälammet tai räiskähtelivät epätasaisina säkeninä kuin raketit yöllisellä taivaalla. Ja silmillään leikitteli Mirdja, kuten muut lapset leikkivät irtonaisten lasipallojen ja kiiltolelujen välkähdyksillä, mutta arasti ja salataitavasti hän kujeili, lipuen aina pois tarkastajan käsistä kuin valhe, kuin varjo ikään. Vasta kun hämärät hiipivät ja yksinäisyys yöpyi ympärille lempeänä ja ymmärtävänä vaitiolona, vasta silloin uskalsi Mirdja avoimesti ja mielin määrin leikkiä itsensä kanssa. Silloin uskalsi hän antaa mielikuvilleen elämän. Hän lausui pahat ajatuksensa ääneen ja salli eleitten näytellä pahoja tunteitaan. Ja hän nautti, nautti kuunnella oman äänensä hiveleviä toisintoja; sairaalla himolla nieli hän omat sanansa... Itse oli hän näyttelijätär ja itse oli hän oma yleisönsä. Peilistä seurasi hän liikkeittensä ja väriensä sopusuhtaisuutta ja niinpä hermonautinto ja tunneherkkyys sulivat yhteen omituiseksi aistilliseksi henkevyydeksi, joka olisi ollut kuin täydellisesti onnellistuttava päihtymys, ellei se niin kipeästi olisi huutanut tunnustusta, tunnustusta...
Tämä oli kaikki Mirdjan sisällistä sielun mysteriaa ja se ulottui niin pitkälle taaksepäin ajassa kuin Mirdja muisti. -- Mutta nyt oli Mirdja jo vanha, paljon vanhempi kuin muut hänen ikäisensä tytöt. Ja kehitys ei ollut seisonut paikallaan. Pahat ajatukset olivat käyneet vielä pahemmiksi, vaaralliset tunteet vielä vaarallisemmiksi ja huuto vielä kipeämmäksi hänen rinnassaan...
Nytkin tunsi Mirdja kummallista kuumetta sielussaan. Hulluina ja rajupäisinä hyppivät kaikki pahat ajatukset kuvittelun kourissa: ne vaativat todellisuutta. Hänen olisi tehnyt mieli jotakin oikein hurjaa, kauheata, uhkarohkeaa... tehdä pahaa ja nauttia. Oh, mitä kaikkea hän osaisikin! Pettää, pettää nuo typerät ihmiset kaikki... Hän olisi heille kuin koetus, kuin kiusaus... Hän pitäisi kymmenen rakastajaa yht'aikaa ja kuluttaisi yöt rikollisissa bakkanaalia-juhlissa kuumien soihtujen, sairaiden tuoksujen hirvittävän ihanassa hekumassa. Ja hän suutelisi heitä kaikkia, hymyilisi heille petoksensa suureksi, järkkymättömäksi, ainukaiseksi totuudeksi... Niin hän myrkyttäisi heidät syleilyllään ja uuvuttaisi verkkoihin katseensa kaarilangoilla... Sitten... hän antaisi heidän mennä, -- tai ei -- keskellä kylmää ja kirkasta aamupäivää heittäisi hän heidät ulos orgiahetaleissaan kalpeina ja näivettyneinä, ja sitten he saisivat kiertää pitkin maailman katuja kuin naurettavat narrit... mutta Mirdjalla olisi heidän sielunsa... Sillä hänelle oli annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän oli luotu sitomaan sieluja. -- Sen oli Rolfkin tunnustanut...
-- Oh, miksi minä en saa leikitellä uhmaa kuoleman ja hekuman välillä? Mirdjan koko olemus rukoili ja huusi sairasta nautintoa, kiihkeää, villiä aistien päihtymystä ja hengen keveää herkullista leikittelyä; hänen vehkeily-älynsä vaati käyttöalaa...
Mirdja kitui siitä, ettei hänellä ollut tilaisuutta tehdä niin paljon syntiä kuin hän olisi tahtonut; mutta hän kitui vielä enemmän tietoisuudesta, ettei hän tilaisuuden tarjoutuessakaan olisi voinut toteuttaa mielikuviensa ihania rikoksia. Ne olisivat vaatineet paljon julmuutta ja Mirdja tiesi olevansa pohjaltaan hyvä. Oi kuinka kalpea ja voimaton oli hyvyys! Ja Mirdja rakasti nautintoa ja voimaa...
Mirdja raukka!
Ja sitten olisivat hänen syntinsä vaatineet alkuaikojen hillitöntä, purkautuvaa intohimoa. Mutta Mirdja tiesi, että jos elämän kuumat orgiat olisivat häntä nyt juuri kutsuneet, olisi hän tuijottanut niihin liikkumattoman kylmänä ja korkeana kuin pohjantähti... Miksi ajatella aina, punnita aina? Sellaisilla taipumuksilla ajatella ja punnita!...
Mirdja raukka!
Mirdja painoi kuumaa päätään ikkunaruutua vastaan ja hänen rinnastaan nousi hiljainen huokaus kuin rukous... Ihana mahdat olla, elämä, rikkaiden riemujesi ja suurten surujesi soitossa, kiihkeässä tyhjyyden kammossasi! Ihana elämän kirvelevä kirjoitus ihmisen sydämessä!
Mutta se oli sunnuntaipäivä ja tuhansissa kirkoissa laulettiin: "Ylentäkää sydämenne Jumalan tykö" -- ja harras seurakunta vastasi: "me ylennämme sydämemme"...
Mirdja raukka!
Madrigal-novelleja
RESITATIIVI
Tulkaa elämän suuret tulet, palakaa kaikki! Räiskyen ja loimuten palakaa kuin irrallaan kiitävät valkeat! Pudotkaa päälleni riemut ja surut kuin kuumat tähdet syystaivaalta, kuin keltaiset lehdet syysmetsästä. Sillä yli muun minä syksyä rakastan, syksyä, jolloin kaikki katoo ja sammuu, kukkii ja lakastuu, hehkuu ja kalpenee samassa silmänräpäyksessä. Joka syksyn on elänyt, on elämän elänyt.
-- Niin syty minun sydämeeni, rakkaus, vaikk'et olisikaan muuta kuin yhden aamun sarastus, yhden yön tähdenlento, yhden kukkasen haihtuva lemu; niin kuin et muuta olekaan. Vedä minut syliisi, sinä suuri syväsyinen elämä, niinkuin minä sinut vedän polttavalle povelleni!
Ja sitten satakoot ylitseni tummanpuhuvat laakerit ja salatuoksuiset myrtit, satakoot sekuntiseppelinä otsalleni. Sillä seppelöidyksi tahdon minä tulla, kuten valtiatar, sillä minä olen syntynyt valitattareksi. Ja kasvakoot maasta alttarit ja nouskoot uhrisauhut minun takanani: te palvelette kohtaloanne, kun minua palvelette. Sillä minä voin sanoa teille, että minä olen teidän kohtalonne, mutta te ette voi sanoa minulle, kuka on minun... Ja niin olen minä viisaampi teitä ja voimakkaampi, olen siksi, että minä uskallan epäillä kaikkea, vaikka minun sieluni onkin kuin yksi ainoa väreissä ja sävelissä sykähtelevä solu. Olen siksi, että te elämänne ytimellä sitä solua elätätte... Mutta te kuivetutte ja kälvetytte ja näännytte nälkään, sillä minä olen ainoastaan aarnivalkea... Mutta teissä on kullankaivajain taikauskoa, te aavistatte virvan alla pohjattomia aarteita, te turmioon vihityt, te onnelliset onnettomat kohtalon käsissä! Tulkaa kaikki minun luokseni, te aarteiden uneksijat! Minä vilkutan ja viittaan ja vedän teitä itselleni, sillä teidän kauttanne tulee minun luokseni elämä. Ja elämän tahdon minä tuntea ja itseni.
ALLEGRO APPASSIONATO
Mauri Etso on voimakas, varma ja eheä, lemmessään verenväkevä ja kiihkeä.
Mirdja on soleva ja notkea, kuuma ja kiertyvä kuin itämaan villi viini. Hän tahtoo nauttia ja hän nauttii. Hän tahtoo kokea elämää lemmen henkäilyssä ja hän antautuu sille. Hän himoaa hetkien huumaa ja hän antaa niiden puristautua värähtelevän elämänjanoisen sielunsa ympärille villillä syleilyllään. Mutta Mirdja on nainen ja rakastaa voimaa. Ah, miten suuresti hän nauttii tulla nostetuksi väkevillä jätin käsivarsilla, nauttii tulla johdetuksi, talutetuksi kuin lapsi, sylissä kannetuksi kuin itsetiedoton halpa rakastajatar ja tuntea silloin, miten hiipii fyysillinen heikkous sormenpäihin asti suloisena raukeutena...
Ja Mauri Etso sanoo Mirdjalle: "Sinä tulet tänä iltana sinne ja huomenna sinne..." ja kuin taipuva vesa on tyttö. Ihanaa on Mirdjasta miehen rautaisen tahdon hypnotismi, ummessa silmin hän tottelee, kuin päähän on hänelle noussut naisellisen heikkouden hekuma. Hulluja huutaa hänen sairaan nautinnonhimon päihdyttämä sielunsa Etsolle:
-- Rääkkää minua, potki minua, kuluta minut kuoliaaksi! Syö minut pala palalta! Ole kuin temppelin ryöstäjä, pyhien solvaisija ja rosvo! Ole julma ja väkevä ja omaasi etsivä ja vie minulta kaikki, jotta tuntisin suuren myrskyn kulkeneen ylitseni! Vastauksesi hyväilee Mauri Etson silmä Mirdjaa kuumasti ja käskevästi ja Mirdja on onnellinen. Kuin houretta, kuin unien kestipitoa on hänen elämänsä Mauri Etson rinnalla. Mutta Etso ei ole mikään uneksija ja lyhyitä ovat aina unien uhkuvat kestipidot. -- Tämä on houreesta heräämisen historia:
-- Sinä olet siis minun, ijät päivät minun? kysyy Etso tavallisella itseluottavalla käskijäuskollaan.
Pilvi kohoaa Mirdjan otsalle: oliko jo lopussa välitön tunnenarkoosi ilman kyselyä eilisestä ja huomisesta? Tämä kuulosti melkein kuin kutsumus järkeis-saivarteluun, kutsumus sotaan... Ja äkkiä on Mirdjan sielussa jotakin muuttunut ja hänen korviaan viiltää sanojen kova, säälimätön lemmenvaatimus. Viivähtäen hän vastaa:
-- Minä olen sinun nyt...
-- Minä tiedän sen, mutta tahdon tietää enemmän. -- Etson silmät katsovat pistävinä.
-- Niin minäkin, mutta minä en tiedä muuta, Mirdja loukkaantuen vastaa.
-- Mistä tuo varovaisuutesi? Miksi säikyt kohtalomme ijäisyyttä?
Siinä se taas oli tuo kauhea ontto sana "ijäisyys." Poroporvari-sielujen vaalilause, niiden, jotka eivät ymmärrä sekuntien tunne-ijäisyyttä, silmänräpäysten ihanaa kauneusmusiikkia! -- Mauri Etson komea, kookas olento lyyhistyy Mirdjan silmissä äkkiä tinkiväksi tusinasieluksi, pitkäsormiseksi onnen juutalaiseksi, ja kuin taikakosketuksesta herää hänessä taas se entinen, se oikea Mirdja, ylpeämieli ja voimakas, joka keveällä ylimielisellä halveksinnalla miehiä hallitsee -- kuten heikompia hallitaan. Etso onkin vain tavallinen mies, yksi noista heikoista, muistaa Mirdja, kun hän muuttaa ryhtiä ja lausuu:
-- En tahdo leikkiä totuuden kanssa.
Säpsähtää Etso sanojen kovaa, itsetietoista sointua: se oli hänelle vierasta. Kuuma villi viiniköynnös oli Mirdja, okainen ja oikullinen tosin, mutta sittenkin taipuva kuin lapsi, naisista naisellisin, pehmeistä pehmein, kuin syntynyt miestä varten. Ja nyt tuijotti häneen kiveksi kiteytyneen panssarin takaa joku vieras henkiolento... Mutta se oli varmaan erehdys, erehdys... täytyi hyväillä hänet entiselleen, suudella hänet taas naiseksi... Ja sulkien Mirdjan syliinsä puhuu hänelle Etso:
-- Totuuden kanssa pelkäät leikitellä, mutta et minun kanssani, sinä siunattu kissanpentu. Mutta yhden neuvon annan minä sinulle vielä lisäksi: ijäisyyden kanssa älä myöskään leiki! Älä paloita elämääsi, älä tee siitä kurjaa mosaiikkiteosta, Mirdja. Minun Mirdjani! Ethän peljänne ehjentää elämääsi yhdeksi suureksi rakkaudeksi. Se on kaikkien ristiriitaisten sielujen pelastus!
-- Mutta ehkä minua ei ole määrätty pelastettujen joukkoon, äännähtää Mirdja työntäen Etson pois. -- Eteensä vain tuijottaa sitten ja pieni iva leikkii kylmillä huulilla.
Pahasti silloin kuohahti Etsossa:
-- Sinun fatalismisi on sietämätön. Se on tuskin uskottava. Se on tekosyy, jonka tuot esille sen sijaan, että tunnustaisit, ettet minua ollenkaan rakasta. Sinä et rakasta minua, Mirdja. Sinun lempesi on niin pieni, ettei se tiedä, kestääkö se huomista päivää, elääkö se edes yön yli. Sairas, hullu, kulunut siekale se on, jonka olet heittänyt minulle, ja sentään olet uskaltanut sanoa, että rakastat minua. Tuntematonta on sinulle rakkaus ja rakkauden suuruus, et tiedä edes, mitä se on...
Etso oli puhunut kiihkeästi, melkein julmalla äänenpainolla, nyrkit puristuksissa oli puhunut... Mutta Mirdja katseli häntä vain kuin kaukaa ja syrjästä. Välistä tosin soimausten lomissa oli hänen ylpeytensä syvänä vihana leimahdellut, mutta sitten heti sammunut ja nyt tunsi hän vain aivoissaan halveksinnan ihanaa, tyynnyttävää viileyttä. Tuollainen oli siis voimakas mies, naisen syyttäjä, naisen halveksija, brutaalinen sana huulilla, brutaalinen ajatus sydämessä, brutaalinen puserrus käsivarressa! Tuollainen oli siis ehjä luonne... Siunatut, siunatut, te hajanaiset ja heikot!
Nyt tunsi Mirdja olevansa täydellisesti vapaa tuosta miehestä, täydellisesti vieras hänelle, täydellisesti välinpitämätön hänen onnelleen ja onnettomuudelleen. Nyt saattoi hän ivata häntä, pettää häntä, lyödä häntä ajatuksillaan, kokeilla... Ja vallaton riemu tykytti hänen suonissaan: mikä nautinto pudistella tuo suuri mies päästään hölmöksi kuin koulupoika! -- Mirdja alkoi puhua hiljaa aivan tyynesti, aivan intohimottomasti:
-- Sinä sanot, että minä en tiedä, mikä on rakkauden suuruus. Tämä on uskoni: rakkauden suuruus on ennen kaikkea sen totuudessa. Mutta totuus on jumalien ikikirjava tulitus ja ainoastaan nyt par'aikaa vierähtävän silmänräpäyksen ajan voimme me ihmiset sen nähdä ja määritellä. Eikä kukaan tiedä, milloin se sekunti lyö, jolloin nykyhetken totuus jo on valhetta. Ja sentään, sinä uskallat vaatia minua manaamaan esille tulevaisuuden tietämättömiä varjokuvia. Kuinka voisit uskoa niitä, joita et näe, kun et edes usko sitä, mikä silmiesi edessä on? Siksi älä puhu huomisesta, puhu mieluummin siitä päivästä, jossa elämme, tai kaikkein mieluimmin älä puhu mistään, sillä viisastelu tappaa tunteet. Mutta mikä oikeus on sinulla epäillä minun suurta rakkauttani, jos minä nyt kerran sanon, että rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa?
Mirdjan ääni oli tätä puhuessa verhottu ja teräksisen harmaa. Etso ei jaksanut nähdä sen lävitse sieluun.
-- Puhut tottuneesti. Sinä olet kai sanonut nuo samat sanat jo monta kertaa muille... Ja missä ovat sinun suuret rakkautesi nyt? Hetken helyjä olivat, viimeisesi minulle heität, puhui Etso käheästi ja katkerasti.
Mirdja naurahti.
-- Lasketko sinä rakkauden suuruuden pituusmitoissa ja elämän arvon vuosimäärien mukaan? Eikö yksi päivä voi olla suurempi kuin kymmenen vuotta ja yksi hetki todellista rakkautta sisällöltään parempi kuin tuhat valheellista?...
-- Minä uskon rakkauden todellisuuteen vasta kymmenen vuoden kokemuksen nojalla.
Mirdja hymähti itsekseen. Hän näki itsensä tuon miehen käsissä kymmenen vuotta koe-esineenä... koe-eläimenä... Ja hänen silmäinsä ohi liukui monia kymmeniä pareja samanlaisia kuin he: mies pulskana, rehevänä, raakavoimaisena; nainen pelästyneen kyyhkyn katseisena, kalpeana ja kärsivänä, vanhenneena ja kuihtuneena liian monista lapsivuoteista, liian suurista rakkaudenosoituksista. Todellakin mallivaimon kuva: kuuliainen, nöyryytetty, kesytetty, raiskattu, jälellä vain heikon aviopuolison arka epäitsenäisyys; todellakin mallivaimon kuva! Ja hekin olivat aikoinaan olleet hienoja, naisten naisia, jotka peläten särkyä omaan arkatekoisuuteensa, olivat himonneet tukea ja imeytyneet kiinni fyysilliseen voimapisteeseen, luonnonrajuun ja julmaan lempeen. He olivat juosseet satimeen, kuten nyt hän itse oli ollut vähällä juosta. Mirdjaa värisytti inho. Se oli sitä kymmenen vuoden koe-rakkautta. -- Hän sanoi melkein jyrkästi:
-- Sitten et ole koskaan uskonut etkä koskaan nähnyt rakkautta, sillä mitä suurempi rakkaus on, sitä lyhyempi sen ikä. Parhaimmat hetket elämässä ovat vain silmänräpäys ja syvimmät rakkaudet ovat kuolleet jo syntyessään...
-- En ymmärrä sinua. Minun tietääkseni on rakkaus suuri juuri silloin, kun sillä on kantovoimaa ja ijäisyyskestävyyttä.
-- Oh, silloin se on vain pieni. Sillä on kantovoimaa vain siksi, että sillä on niin vähän kannettavaa, ja se on kestävä siksi, että se on omaa mukavuuttaan etsien muovailukykyinen ja kiemurteleva.
-- Mutta eikö voi kantaa paljon ja kestää sentään, antaa paljon ja antaa aina...?
-- Tarkoitukseni ei ole näytellä mitään psykoloogista sibyllaa. Moninaiset ja kirjavat ovat ihmissielut. Sanonpa vain: älkäämme laatiko lakeja ja ijäisyyspuitteita millekkään, jott'emme pettyessä kadottaisi uskoamme itseemme ja toisiimme...
-- Mutta uskollisuus, Mirdja, uskollisuus! Etkö tunne sitä käsitettä, eikö se ole sinulle mitään?
Mirdjasta tuntui kuin olisi toinen huutanut hänelle: koirani, mun koirani, eikö sinulla olekaan koiran luonnetta! Mutta viisastelu oli nyt kerran käynnissä ja hän huomasi kyllä, ettei se lainkaan pysynyt loogillisuuden rajoissa, mutta vähät asioista, asenne oli tässä pääasiallista, repliikkien täytyi jatkua ja hän vastasi:
-- Se on minulle juuri kaikki. Mutta todellisesti uskollinen itselleen ja ympäristölleen on vain se, joka aina hetki hetkeltä, päivä päivältä, vuosi vuodelta kunkin sekunnin totuuden uskaltaa elää ja tunnustaa. Elämän kehitykselle uskollisena oleminen on korkein uskollisuus.
-- Mirdja, sinä vaihdat ja sekoitat käsitteet. Uskollisuutta on se, joka samanlaisena ikuisesti pysyy, uskottomuutta se, joka hetken kera häviää.
-- Lyhytnäköisiä yhteensovituksia, valheellisia muotoja, joita palvellakseen ihmiset ovat itseltään itsekunnioituksen riisuneet ja elämältä sisällön varastaneet; ikäänkuin ei ikuisuus olisikaan vain häviävien hetkien saattoa ja ikäänkuin ei hetki jaksaisi sisältää ikuisuutta. Mutta tyhmät, sokeat ihmiset, mitä he tekevät? Odotellen ikuisuutta heittävät he pois hetken toisensa perästä elämän ala-arvoisina murto-osina, kunnes he siten ovat heittäneet pois koko elämänsä, siis koko inhimillisen ikuisuutensa ja tehneet siitä sisällyksettömän tyhjyyden. Tai sitten ottavat he tosin vastaan hetken ja sen sisällön, mutta eivät ymmärrä antaa sille ikuisuus-arvoa ja siten katkovat he palasiksi ihanimmat langat, joista se kudotaan. Tämä kaikki siksi, ett'eivät he tiedä että hetki ja ikuisuus ovat erottamattomat...
-- On tosiaan vaikea keksiä järkeä sinun pitkästä sanatulvastasi, mutta se ei ole sinulle viaksi luettava, päinvastoin se todistaa vain, että sinä olet nainen ja...
-- Se todistaa vain, että sinä olet tyhmä.
-- No niin, ei maksa sinun kanssasi ruveta kiistelemään pitemmältä. Mutta mitä sinun viimeiseen vertaukseesi tulee, tahtoisin siihen lisäksi sanoa vain yhden seikan, sen nimittäin, että ei ole elämän kudosta koskaan kirjavista, sieltä ja täältä haalituista katkelmista paikattava, yhdestä ainukaisesta jatkuvasta langasta on se kudottava, jotta sillä olisi jotakin arvoa. Mutta niinkuin jo sanoin, älkäämme Herran nimessä jatkako enää tällaista. Kaikki abstraktiset keskustelut naisten kanssa ovat kokonaan periaatteitani vastaan. Es geht nicht! Nainen ei nyt kerran ole luotu ajattelemaan, vaan tuntemaan. Ainoastaan tunteitten ja aistimusten maailmassa voivat mies ja nainen toisiinsa sulaa. Heitetään pois kaikki filosofeeraukset. Mitä se hyödyttää? Me olemme taas kuin ennen ja sinä olet taas sama kuin ennen; minun rakas villi viinipuuni, niinhän? Ja minä lupaan sinulle, armas, että koko elämäni tahdon sinun olentosi säikeistä kutoa, yksinomaan sinusta ja sinulle. Kaiken, kaiken saat, mutta kaiken tahdon minä myös omistaa, kuuletko, kaiken. Minun rakkauteni vaatii, että sinäkin elämäsi kankaan kudot minusta, aina ja ainoastaan minusta... Tunnetko sinä rakkautta: kaikki tai ei mitään!
-- Kaiken saan, sanot... mutta onko sinulla sitten minulle muuta annettavaa kuin vanhat suutelot ja vanhat fraasit? Mirdja kolkolla ivalla puhui. -- Mutta sinä luulet, että niin sanotulle "naiselle" voi heittää mitä romua tahansa ja kaikki käy jumalallisista lahjoista, kunhan ne vain mieheltä ovat. Niin olet sinä minutkin käsittänyt. "Naista" minussa olet sinä syöttänyt, "naista" minussa rakastanut. Ah, miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka lupaatte kutoa koko elämänne yhden ainoan naisen epätäydellisestä olennosta, joka kumminkin aina on kohdattava järjen ja ajatuksen ulkopuolella! Miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka olette kokonaan unohtaneet pois hänestä ihmisen! Se on mukavinta, niin, tietysti. Teidän rakkautenne saa määrätä ja vaatia, ja nainen saa sen arvaamattoman onnen totella teitä. Ja niin murhaatte te hänessä vähitellen ihmisen. Mutta minun ihmiseni tahtoo elää ja tiedätkö, mitä se sinulta vaatii voidakseen yksinomaan sinun kauttasi elää: sinun pitää unohtaa, että olet uros ja olla ensi sijassa ihminen ja sellainen ihminen, joka samalla on nero ja yhdistää itseensä maailman kaiken henkevyyden, viisauden, rikkauden ja voiman, sanalla sanoen koko elämän, sillä ainoastaan avaran maailman ja kuohuvan elämän ytimistä voi minun ihmiseni elää... mutta sinä olet raaka ja typerä...
-- Backfish-unelmia miehestä! Muutamat naiset pysyvät lapsina koko elämänsä ijän. Tämän kaiken voi ymmärtää ja antaa anteeksi juuri siksi, että olet "nainen", vaikka sinä sitä sanaa niin aiheettomasti vainoat.
-- Sinulla ei ole minulle mitään anteeksi-annettavaa etkä sinä voi minua koskaan ymmärtää. Mene niiden luo, joita sinä voit sekä ymmärtää että anteeksi-annolla armoittaa... maailma on täynnä naaraita!
-- Mirdja, Mirdja, sinä olet hullu, sinä...