Part 3
»Auttakaa», hän huusi ääneensä kolkuttaen jykevää ovea. »Auttakaa! Murha! Murha! Murha! Kansalainen Déroulède, auttakaa!»
Mutta hyökkääjät tervehtivät hirmutekoa yhä vain riemuiten. Heidän raivonsa oli kohonnut jo korkeimmilleen. Ranskalaisjoukko oli valmis hillittömän vihansa tyydytykseksi jo seuraavana hetkenä vetäisemään avuttoman tytön hänen pakopaikaltaan ja laahaamaan likaan hänet, häväistysuhrin.
Mutta juuri kun kuudet petomaiset kädet tavoittivat hänen hamettaan aukeni äkkiä hänen takanaan oleva ovi. Tyttö tunsi jonkun tarttuvan kovasti hänen käsivarteensa laahaten hänet kiireesti kynnyksen suojaan.
Hän oli menettää tajuntansa juuri kärsimästään rasituksesta, jonka kauhea uhkarohkeus oli hänelle tuottanut. Hän kuuli jykevän oven sulkeutuvan karkoittaen ilkkuvan raivon ivallisen naurun ja irstaat puheet, jotka kuuluivat hänen korviinsa Danten kadotettujen kirkunan tavoin.
Hän ei saattanut nähdä pelastajaansa, sillä eteinen, johon hänet oli laahattu, oli vain himmeästi valaistu. Mutta varma ääni sanoi kiireisesti:
»Rapuista ylös, suoraan edessänne olevaan huoneeseen, äitini on siellä. Menkää joutuin!»
Hän oli langennut polvilleen kyyristyen vasten vankkaa tammihirttä, joka kannatti kattoa, ja hän koetti ponnistaa silmiään nähdäkseen miehen, jolle hän ehkä enin sillä hetkellä oli velkaa hengestään, mutta mies seisoi selin oveen pitäen kädellään oven rivasta.
»Mitä aiotte tehdä?» kysyä mutisi tyttö.
»Estää heitä talooni murtautumasta laahatakseen teidät ulos», vastasi hän vaiteliaasta. »Pyytäisin teitä noudattamaan käskyjäni.»
Kuin kone totteli hän, nousi pystyyn ja kääntyen portaisiin päin alkoi hitaasti kiivetä matalia portaita. Hänen polvensa vapisivat koko hänen ruumiinsa värisi kauhusta hänen ajatellessaan pelottavaa pulmaa, josta hän oli juuri päässyt.
Hän ei uskaltanut katsoa taaksensa pelastajaansa. Hänen kulkiessaan pää riipuksissa mutisivat hänen huulensa puoliääneen sanoja.
Ulkona kävi huuto ja kirkuna yhä äänekkäämmäksi. Raivostuneet nyrkit takoivat kiivaasti jykevää ovea.
Portaiden yläpäässä vastustamattomasta syystä hän kääntyi katsellen eteiseen.
Hän näki Déroulèden vartaloviivan hämärässä, toinen käsi rivassa ja pää taaksepäin kääntyneenä tytön liikkeitä seuratakseen.
Julietten edessä oleva ovi oli raollaan. Hän työnsi sen auki ja astui sisään.
Samassa alaovella seisova mies avasi oven. Huutavan joukon kirkuna kuului taaskin tytön korviin. Näytti kuin se olisi ympäröinyt miehen. Tyttö olisi, halunnut tietää, mitä alhaalla tapahtui, ja häntä kummastutti, että mies yksin uskalsi kohdata kauhistuttavan väkijoukon.
Huone, johon hän oli saapunut, oli hauskan- ja iloisennäköinen sievine kirjavine verhoineen ja hienoine huonekaluineen. Nuori tyttö katsahti ylös, kun ystävällinen ääni tilavan nojatuolin pohjalta sanoi hänelle:
»Sisään, sisään, rakas lapsi, ja sulkekaa ovi! Ahdistivatko heittiöt teitä? Vähät siitä! Paul puhuu heille. Tulkaa tänne, rakas lapsi, ja istukaa. Ei ole nyt syytä pelkoon.»
Sanaa sanomatta astui nuori tyttö esiin. Hän näytti astelevan kuin unessa verhojen heilahdellessa aavemaisesti hänen ympärillään ja kirkunan ja huudon alhaalta kuin maan uumenista kuuluessa.
Vanha nainen jatkoi juttelemistaan. Hän oli tarttunut tytön käteen ja lempeästi vaati häntä istumaan matalalle rahille nojatuolin viereen. Hän puhui Paulista, sanoi jotakin Anne Miestä ja kansalliskonventista sekä pedoista ja villeistä, mutta enin hän puhui Paulista.
Ulkona oli melu hiljentynyt. Tyttö tunsi olevansa omituisen sairas ja väsynyt. Hänen päätään huimasi, huonekalut näyttivät hyppelevän hänen ympärillään. Vanha nainen tuntui katselevan häntä kuin hulmuilevan harson läpi, ja sitten — ja sitten —
Väsynyt luonto sai tahtonsa lopultakin perille; se sulki värisevän nuoren ruumiin äidilliseen syleilyynsä ja kääri polttavat aivot tajuttomuuden laupiaaseen vaippaan.
II LUKU.
KANSANVALTUUTETTU.
Herättyään tunsi nuori tyttö levon ja hyvinvoinnin miellyttävää tunnetta, ja hänellä oli runsaasti aikaa mietiskelyyn.
Tämä oli siis Déroulèden koti! Hän oli todellakin vieraana, pelastettuna suojattina kansalaisen Déroulèden katon alla.
Déroulède oli kantanut hänet kirkuvan roistolauman kynsistä, roskajoukon, jota hän oli yllyttänyt. Déroulèden äiti oli toivottanut tervetulleeksi hänet, sievän näköisen, surukatseisen ja hentorakenteisen nuoren tytön, joka ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt; hän oli palvellut tyttöä ja tehnyt hänen olonsa hauskaksi ja mukavaksi.
Juliette de Marny oli siis sen miehen kodissa, jota hän oli sekä Jumalalle että isälleen vannonut vihaten ja kostaen vainoovansa.
Kymmenen vuotta oli jo siitä kulunut.
Leväten suloisen tuoksuvalla vuoteella, jonka Déroulèden vieraanvaraisuus oli hänelle varustanut, näki Juliette kuluneiden kymmenen vuoden varjojen vierivän silmiensä ohitse — neljä ensimäistä veljen kuoleman jälkeen, kunnes vanhan kreivi de Marnyn ruumis hitaasti sieluaan seuraten vaipui hautaan.
Viimeisen kerran elämän välähtäessä pojan vuoteen ääressä oli vanha kreivi todellisesti lakannut elämästä. Äänetönnä, kuihtuneena varjona, oli hän vain olemassa. Ymmärrys katosi, ja muisti hävisi. Onneksi, luonto vihdoinkin muisti ihmishylkyä riistäen hänet lopultakin sairastuolista, joka oli ollut hänen maailmansa.
Sitten seurasi muutamia vuosia Ursulan luostarissa. Juliette oli toivonut saavansa erikoisen kutsumuksen. Koko sydämestään halusi hän eristettyyn uskonnolliseen elämään saavuttaakseen juhlallisten valojen ja rukouksessa ja mietiskelyssä vietettyjen päivien suuret esteet oman itsensä ja hirvittävän yön muistojen välille — yön, jolloin hän kuuliaisena isänsä tahdolle oli juhlallisesti vannonut kestävänsä oman veljensä kuoleman.
Hän oli vain kahdeksantoista vuotias mennessään luostariin heti isänsä kuoleman jälkeen, jolloin hän tunsi olevansa yksin — sekä siveellisesti että henkisesti yksin — ja valan painostuksen ahdistamana.
Hän ei puhunut koskaan siitä muille kuin rippi-isälleen, joka hyvänahkainen, suuresti oppinut mies oli aivan ymmällä neuvoja antaessaan, sillä häneltä puuttui kokonaan elämän tuntemusta.
Neuvoteltiin arkkipiispan kanssa. Hän olisi voinut myöntää erivapautuksen ja vapauttaa tytön hänen vakavasta valastaan.
Kun asia esitettiin Juliettelle, riemastui hän. Koko hänen luontonsa, joka itse asiassa oli terve, iloinen ja sairaalloisuuden vastakohta, kapinoitsi hänen hartioilleen sälytettyä luonnotonta tehtävää vastaan. Ainoastaan uskonto — erikoisiän omituisen vääristelty uskonto — kielloillaan pidätti häntä kevytmielisesti rikkomasta mitä luonnottominta valaa.
Arkkipiispalla oli paljon velvollisuuksia, paljon toimia. Hän suostui kiinnittämään tytön omantunnonasiaan suurta huomiota. Hän ei tehnyt lupauksia. Mutta neiti de Marny oli rikas. Ehkäpä antelias lahjoitus Pariisin köyhille tai jollekin itse pyhän isän sydäntä lähellä olevalle asialle oli Jumalalle mieluisempi kuin pakollinen valan täyttäminen.
Juliette odotti kärsivällisesti luostarin muurien sisällä arkkipiispan päätöstä juuri sillä hetkellä, kun suuri kansannousu alkoi horjuttaa itse Ranskan perustuksia.
Arkkipiispalla oli silloin muutakin ajateltavaa kuin yksityisten omantunnonasioita. Luultavasti hän unohti Julietten kokonaan. Hänellä oli täysi työ lohduttaa kuningasta valtaistuimen menettämisestä ja valmistaa häntä ja itseään mestauslavalle. Ursulan luostari hajoitettiin hirmuvallan aikana. Kaikki muistivat Thermidor-kuukauden verilöylyn ja kolmekymmentäneljä nunnaa, kaikki Ranskan vanhojen perheiden tyttäriä, jotka ilomielin astuivat mestauslavalle.
Juliette kuului niiden joukkoon, jotka välttivät tuomion. Kuinka ja minkätähden, sitä hän ei voinut itsekään sanoa. Hän oli sangen nuori ja vielä oppilas. Hän sai asua erillään Pétronellen, vanhan hoitajansa kanssa, joka oli kuluneina vuosina pysynyt hänelle uskollisena.
Silloin syytettiin arkkipiispaakin ja, hänet vangittiin. Juliette koetti kovasti päästä hänen puheilleen, mutta turhaan. Kun piispa kuoli, piti Juliette hengellisen isänsä kuolemaa Jumalan antamana suoranaisena merkkinä siitä, ettei mikään voinut vapauttaa häntä valasta.
Hän oli katsellut vallankumouksen meteliä pienen ullakkokamarinsa ikkunasta Pariisissa. Uskollisen Pétronellen hoivissa oli hän pakoitettu elämään vanhan arvokkaan naisen säästöillä, sillä koko hänen omaisuutensa, kaikki Marnyn tilukset, kapiot, jotka hän oli ottanut mukaansa luostariin — kerrassaan kaikki — oli anastanut vallankumouksellinen hallitus, joka oli asettautunut omaisuutta tasoittamaan ja yksilöitä yhdenvertaistuttamaan.
Ullakkoikkunastaan oli hän nähnyt Pariisin kiemurtelevan kauhun hengen armottoman ruoskan alla, jota se oli ärsyttänyt. Hän oli kuullut vankkurien jyrinän, niiden viedessä päivän toisensa jälkeen uhrilastejaan veljeyden vallankumouksen kyllästymättömälle luojalle — giljotiinille.
Hän oli nähnyt tähtenä loistavan kaupungin iloisten, hauskojen asukkaiden muuttuvan ulvoviksi petoeläimiksi, sen naisten muuttuvan siivottomiksi korppikotkiksi, joiden murhaavat kynnet tarttuivat kaikkeen jaloon, suureen ja kauniiseen.
Hän ei ollut vielä kahdenkymmenenkään, kun heikko horjuva kuningas ja hänen ylimielinen puolisonsa — nöyryytetty vankipari — laahattiin takaisin pääkaupunkiin, josta he olivat koettaneet paeta.
Kaksi vuotta myöhemmin hän oli kuullut kokonaisen kansan riemuitsevan kuninkaan murhasta. Sitten Marat'n murha, minkä teki hänen ikäisensä nuori tyttö, kalpea suurisilmäinen Charlotte, joka teki rikoksensa vakaumuksesta. »Brutusta suurempi!» olivat muutamat sanoneet hänestä. Johanna d'Arcia suurempi, sillä olihan hänet kutsuttu bretonilaisen kylän perukoilta pahan ja synnin tekoon, eikä maineeseen ja voitonriemuun.
»Brutusta suurempi!»
Juliette seurasi Charlotte Cordayn tutkimusta haltioituvan luonteensa intohimoisella kiihkolla.
Kuvitelkaamme sen vaikutusta nuoreen tyttöön, joka yhdeksän vuotta — parhaimmassa iässään — oli ikävöinyt jaloa, sydäntä täyttävää kutsumusta.
Juliette tarkasteli Charlotte Cordayta tutkimustilaisuudessa. Voittaen luonteenomaisen vastenmielisyytensä sellaisiin näytöksiin ja niitä katselemassa oleviin joukkoihin hän oli tunkeutunut kapean parvekkeen ensimäiselle riville, josta näki vallankumouksen tuomioistuinsaliin.
Hän kuuli syytöksen, Tinvillen puheen ja todistajien saliin kutsumisen.
»Tämä kaikki on tarpeetonta. Minä murhasin Marat'n!» kuuli Juliette nuoren raikkaan äänen heleänä sointuvan puheen sorinasta kirousten sadatellessa. Hän näki nuoret kauniit kasvot kirkkaina, tyyninä ja tunteettomina.
»Minä murhasin Marat'n!»
Kansanvaltuutetulle erikoisesti määrätyssä paikassa niiden joukossa, jotka edustivat maltillisia girondilaisia, istui Paul Déroulèdekin, jolle Juliette oli vannonut kostavansa samalla mitalla kuin Charlotte Corday oli kostanut Marat'lle.
Juliette katseli Déroulèdea tutkimuksen aikana miettien, tokko hänellä oli ollenkaan aavistusta itseään vaanivasta vihasta, joka Marat'takin oli yhä uhannut.
Déroulède oli hyvin tumma, melkein mustanpuhuva etelän lapsi, jolla oli ruskea puuteroimaton ja taaksepäin kammattu tukka, joten hänen paljas otsansa muistutti enemmän ylioppilasta kuin lainsäätäjää. Vakavasti hän katseli Charlotte Cordayta, ja Juliette, joka puolestaan tarkasteli Déroulèdea, huomasi tämän suunnattoman sääliväisen katseen lieventävän hänen lähekkäin olevien silmiensä muutoin niin ankaraa ilmettä.
Déroulède piti kiivaan, puolustuspuheen, joka on historiallisesti kuuluisa. Joku toinen olisi saanut maksaa, sen päällään.
Juliette ihmetteli hänen rohkeuttaan. Charlotte Cordayn puolustaminen oli yhtäkuin Marat'n kuoleman hyväksyminen — Marat'n, kansan ystävän; Marat'n, jota hänen haudallaan puhujat olivat verranneet ihmiskunnan suureen, pyhään Sovittajaan!
Déroulèden esitys ei ollut puolustus- vaan vetoamispuhe.
Kaunopuheisimman aikakauden kaunopuheisimman miehen sanat näyttivät löytävän tunteiden salatun sopukan, joka vielä piili merkillisten vihanjulistajien sydämessä.
Kaikki saapuvillaolijat kuuntelivat puhetta. »Se on kansalainen Déroulède!» kuiskasivat verenhimoiset miesmäiset naiset, jotka istuivat parvekkeella sukkaa kutoen.
Mutta muita huomautuksia ei kuulunut. Suunnattoman iso, upeasti varustettu lasten sairaala oli avattu Pariisissa juuri samana aamuna. Se oli kansalaisen Déroulèden lahja kansalle. Tietystikin oli hänellä oikeus puhua vähän, jos häntä vain halutti. Sairaalahan voi peittää sangen monet kavallukset.
Jopa hurja Mountain, Danton, Merlin ja Santerrekin kohauttivat hartioitaan. »Se on Déroulède, antakaa hänen puhua, jos häntä haluttaa. Murhattu Marat' sanoi, ettei hän ole vaarallinen.»
Juliette kuuli sen kaiken. Kutojat hänen ympärillään puhuivat ääneensä. Charlottekin melkein unohti itsensä Déroulèden puhuessa. Déroulèdella oli voimakas, hienostunut ääni, joka kaikui kovasti salissa.
Hän oli lyhyenpuoleinen, mutta leveäharteinen ja lujarakenteinen. Hänen kätensä olivat ilmehikkäät, ja ne näyttivät hoikilta ja hennoilta hienopitsisissä hiharöyhelöissä.
Charlotte Corday tuomittiin. Déroulèden kaunopuheisuus ei voinut häntä pelastaa.
Juliette lähti oikeudesta hurjasti riemuiten. Hän oli sangen nuori, joten kahden viime vuoden näytelmät, joita hän oli katsellut, eivät voineet tukahuttaa, vaan päinvastoin kiihoittaa nuoren tytön mielikuvitusta, sillä hänhän oli kokonaan jäänyt oman älynsä ja siveellisyytensä turviin.
Millaisia näytelmiä! Suuri Jumala!
Tilaisuutta vain oli odotettava! Charlotte Corday, puolisivistynyt pieni maalaistyttö ei saanut saattaa häpeään neiti de Marnya, satojen herttuoiden tyttäriä, herttuoiden, jotka olivat luoneet Ranskan, ennenkuin se oli alkanut tuhota itseään.
Mutta hän ei voinut laatia määrättyä suunnitelmaa. Pétronelle, vanha ihmisparka, hänen ainoa uskottunsa ei ollut luotu sankarittaren verestä. Juliette tunsi velvollisuuden pakoittavan itseään, ja velvollisuus parhaimmillaankaan ei ole yhtä aulis neuvonantaja kuin viha tai rakkaus.
Hänen Déroulèden talon edustalla tapahtunut seikkailunsa ei ollut edeltäkäsin suunniteltu. Yllyke ja yhteensattuma olivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan. Joka päivä viime kuukausien kuluessa oli hänellä ollut tapana kävellä Ecole de Médecinen katua näennäisesti tarkastellakseen Marat'n asuntoa niinkuin laiskottelijain tapa oli, mutta todenteolla hän halusikin katsella Déroulèden taloa. Kerran pari oli hän nähnyt Déroulèden tulevan kotoaan ja palaavan sinne. Kerran hän sattui näkemään sisäeteiseen ja tummaan pukuun ja lumivalkeaan kaulaliinaan puetun tytön heittävän Déroulèdelle hyvästiä ovella. Toisen kerran hän näki Déroulèden kadunkulmassa auttamassa samaa tyttöä liejuisen katukäytävän yli. Hän oli juuri tavannut tytön, joka kantoi ruokakoria. Déroulède otti sen tytöltä ja kantoi sen kotiinsa.
Kohtelias — niinkö? — ja luontaisesti nähtävästi, sillä tyttö oli hiukan viallinen, melkein kyttyräselkäinen, heikko ja epämiellyttävännäköinen. Hänen silmänsä olivat surulliset ja kasvot kalpean puristuneet.
Vaatimaton kohteliaisuuskohtaus, jonka todistajana hän oli päivää ennen ollut, sai Julietten aiheuttamaan näytöksen, joka ilman Déroulèden ajoissa tapahtuvaa sekaantumista olisi saattanut päättyä onnettomasti. Juuri Déroulèden väliintuloonhan Juliette perustakin laskelmansa. Äkkiä oli asia johtunut hänen mieleensä, ja hän oli toteuttanut mielijohteensa.
Eikö hänen isänsä ollut vakuuttanut hänelle, että Jumala oli hänelle aikanaan osoittava keinot päämääränsä saavuttamiseksi.
Nyt hän oli sen miehen luona, joka, oli murhannut hänen veljensä ja toimittanut hänen surevan isänsä, tajuttoman raivohullu raukan, raihnaisena hautaan.
Osoittaako Jumalan sormi vieläkin, ja näyttääkö hänelle, mitä sitten on tehtävä, miten hän parhaiten voi toteuttaa vannomansa aikomuksen?
III LUKU.
VIERASVARAISUUS.
»Neitiseni, voisinko palvella teitä vielä jollain muulla?» Lempeän arka ääni herätti Julietten menneisyyden mietteistä.
Hän hymyili Anne Mielle ojentaen kätensä hänelle.
»Te olette kaikki olleet niin ystävällisiä», sanoi hän, »nousen kiitääkseni teitä kaikkia.»
»Älkää liikkuko, ellette voi hyvin.»
»Olen jo aivan terve. Nuo hirveät ihmiset pelästyttivät minut, sentähden pyörryin.»
»He olisivat saattaneet teidät puolikuolleeksi, ellei —»
»Tahtoisitteko sanoa, missä nyt olen?» kysyi Juliette.
»Herra Paul Déroulèden kodissa. Minunhan olisi pitänytkin sanoa kansanvaltuutettu Déroulèden. Hän pelasti teidät roskajoukon käsistä ja sai heidät rauhoittumaan. Hänellä on niin kaunis ääni, että hän voi saada kenen tahansa puhettaan kuuntelemaan ja —»
»Neitiseni, te pidätte hänestä?» lisäsi Juliette tuntiessaan kyynelten samentavan silmiään.
»Tietysti pidän hänestä», sanoi Anne Mie vaatimattomasti lempeän ihailun kaunistaessa hänen kasvojaan. »Hän ja rouva Déroulède ovat minun kasvattajani, sillä en tunne vanhempiani. He ovat pitäneet minusta huolta, ja Déroulède on opettanut minulle kaiken minkä tiedän.»
»Neitiseni, mikä on nimenne?»
»Anne Mie.»
»Ja minun nimeni on Juliette — Juliette Marny», lisäsi hän hetken epäröidään, »Minullakaan ei ole vanhempia. Vanha hoitajani Pétronelle on minun kasvattajani ja — Mutta kertokaa enemmän Déroulèdesta — Olen hänelle paljosta kiitollinen, haluaisin tietää hänestä enemmän.»
»Ettekö antaisi minun somistaa tukkaanne?» sanoi Anne Mie aivankuin tahallaan koettaen välttää suoranaista vastausta. »Herra Déroulède on vierashuoneessa rouvan kanssa, joten voitte tavata hänet.»
Juliette ei kysellyt sen enempää, vaan antoi Anne Mien somistaa tukkansa, saipa häneltä vielä lainaksi puhtaan kaulaliinankin, ja hän antoi tytön ylipäätään poistaa kauhistuttavan seikkailunsa jäljet. Hän tunsi olevansa ymmällä: ja yhä kyynelten vallassa. Anne Mien lempeys näytti saattavan epäsointua hänen mieleensä. Hän ei voinut ymmärtää tytön asemaa Déroulèden kodissa. Olikohan hän sukulainen vai paremmanpuoleinen palvelijako? Sellaisena tukalana aikana olisi hän voinut olla molempia.
Kaikissa tapauksissa hän oli Déroulèden lapsuuden toveri — joko yhdenvertainen tai alemmalla tasolla. Juliette olisi luopunut paljosta päästäkseen asian perille.
Kiivasluontoisen ihmeellisellä vaistolla hän oli jo aavistanut Anne Mien rakastavan Déroulèdea. Nuoren raajarikkoisparan sielu näytti värisevän kuin magreellneula Déroulèden pelkkää nimeä mainitessa. Koko hänen olemuksensakin kirkastui. Juliettestä hän näytti silloin kauniilta.
Juliette tarkasteli tutkivasti itseään peilissä ja järjesteli kiharaa, jonka kapinallinen muoto näytti hänestä hyvin sopivalta. Hän tarkasteli kasvojaan huolellisesti. Miksi? sitä hän ei voinut sanoa. Ehkäpä sekin kuului naisen tarkkoihin vaistoihin.
Sen ajan yksinkertainen ja pukeva muoti sopi hänelle erinomaisesti. Uumenviiva, sangen pitkä, mutta tarkkaan määrätty — jäännös aikaisemmalta korostetulta kuosikaudella — teki hänen pitkän solakan vartalonsa miellyttäväksi ja entistään notkeammannäköiseksi. Hienolla pitsillä reunustettu kaulaliina, joka oli sievästi solmittu hänen rinnalleen sulostutti tyttömäistä povea ja olkapäitä.
Kuin aito sädekehä ympäröi hänen tukkansa sieviä pirteitä kasvoja. Pehmeänä ja vaaleakiharaisena se kultakiehkuran tavoin pisti näkyviin mitä sievimmän pienen pitsipäähineen alta.
Hän kääntyi Anne Miehen päin valmiina häntä huoneesta seuraamaan. Pikku raajarikko tyttö huoahti silitellessään oman esiliinansa poimuja ja lopetellessaan Julietten asun parantamista.
Kuin unelmien hetki mennä sujahti Juliettesta aika ennen illallista.
Hän oli oleskellut niin paljon yksin, oli viettänyt itsetutkisteluelämää siinä määrin, ettei hän voinut käsittää ja ymmärtää kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Siihen aikaan kun Ranskan sisäinen elinvoima ensimäisen kerran totesi olemassaolonsa ja sitten poisti tieltään sen hurjaa edentymistä estävät sulut, oli Juliette ollut sidottuna puolitylsistyneen isänsä sairastuolin ääreen. Senjälkeen Ursulan luostarin suojaavat muurit olivat kätkeneet hänen henkisiltä silmiltään vanhan ja uuden aikakauden suuren yhteentörmäyksen todellisen tarkoituksen.
Déroulède ei ollut rikkiviisas eikä myöskään vallankumouksellinen. Hänen teoriansa olivat haaveita ja hänellä oli harvinaisen voimakas myötätunto lähimäisiinsä.
Lausuttuaan ensimäisen satunnaisen tervehdyksensä Juliettelle oli Déroulède jatkanut äitinsä kanssa keskustelua, jonka nuoren tytön saapuminen oli keskeyttänyt.
Hän ei näyttänyt kiinnittävän Julietteen paljon huomiota, vaikka hänen tummat kiivaat silmänsä etsivät tuontuostakin tytön katsetta niinkuin häneltä vastausta vaatien.
Hänen puheensa kosketteli Pariisin roskajoukkoa, jota hän nähtävästi ymmärsi hyvin. Sellaiset tapahtumat kuin Julietten herättämä olivat sitä ennen johtaneet varkauksiin ja ryöstöihinkin, useinpa murhiinkin, mutta kansanvaltuutetun Déroulèden talon edustalla oli aivan hiljaista jo puoli tuntia sen jälkeen, kun Juliette oli paennut kirkuvan, petomaisen joukon käsistä.
Déroulède oli puhunut heille vain noin parikymmentä minuuttia, ja he olivat poistuneet aivan rauhallisina koskettamatta hänessä hiuskarvaakaan. Hän näytti rakastavan heitä ja tiesi, miten heissä piilevä vähäinenkin hyvä oli parhaiten erotettava pahuuden paksusta kuoresta, jolla kurjuus oli heidän sydämensä ympäröinyt.
Kerran hän puhutteli Juliettea jotensakin äkkiä: »Anteeksi, neitiseni, mutta teidän itsenne tähden on meidän teitä säilytettävä vankina jonkun aikaa. Kukaan ei tee teille pahaa tämän katon alla, mutta teidän ei olisi turvallista liikkua lähimmillä kaduilla tänä iltana.»
»Mutta, herra, minun täytyy mennä. Todenteolla täytyy!» sanoi hän vakavasti. »Olen teille suuresti kiitollinen, mutta en voi jättää Pétronellea!»
»Kuka Pétronelle on?»
»Herra, vanha rakas hoitajani. Hän ei ole koskaan minua jättänyt, yksin. Ajatelkaahan, kuinka onneton hän onkaan minun näin kauan viipyessäni.»
»Missä hän asuu?»
»N:o 15 Taitbout’n kadun varrella.»
»Suvaitsetteko minun toimittaa asianne hänelle? — sanoa hänelle, että olette hyvässä turvassa ja minun kattoni alla, jossa teidän on ilmeisesti varovaisinta nykyisin pysytellä.»
»Herra, jos se teistä on parasta», vastasi hän.
Hän tunsi sisimpänsä värisevän innostuksesta. Jumala ei ollut ainoastaan johdattanut häntä siihen taloon, vaan hän tahtoi hänen sinne jäävänkin.
»Neitiseni, kenenkä nimessä toimitan asianne?» kysyi Déroulède.
»Juliette Marny on nimeni.»
Kovasti hän tarkasti Déroulèdea mainitessaan nimensä, mutta Déroulèden kasvoilla ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi ilmaissut hänen tunteneen nimen.
Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja paljon oli saatu kokea niinä vuosina. Kova viha välähti Julietten sydämessä, kun hän huomasi Déroulèden unohtaneen asian. Nimi ei merkinnyt mitään hänelle! Se ei muistuttanut häntä siitä, että hänen kätensä oli verellä tahrittu. Kymmenen vuotta oli Juliette kärsinyt, oli taistellut itsensä kanssa, oli taistellut Déroulèdenkin puolesta kohtaloa vastaan, joka hänen oli määrättävä Déroulèdelle tämän unohtaessa asian tai ainakin heretessä sitä ajattelemasta.
Déroulède kumarsi hänelle ja poistui huoneesta.
Vihan laine laskeutui, ja hän jäi kahdenkesken rouva Déroulèden kanssa. Samassa Anne Miekin astui sisään.
Kolme naista jutteli keskenään odotellen talon isännän paluuta. Juliette tunsi voivansa hyvin kaikesta huolimatta, olipa hän melkein iloinenkin. Hän oli asunut niin kauan pienessä, kurjassa ullakkohuoneessa Pétronellen kanssa, että hän nautti hienostuneen kodin mukavuuksista. Se ei tietystikään ollut niin komea ja loistelias kuin hänen isänsä jo silloin tuhottu ruhtinaallinen palatsi vastapäätä Louvrea, sillä kansallinen puolustuskomitea oli vallannut sen sotilasmajoitukseen. Mutta oleellisesti oli Déroulèden koti hienostunut. Hienot porsliiniesineet korkealla takalla, muutamat huoneessa löytyvät Buhlin ja Vernis Martinin taideteokset ja avonaisesta ovesta näkyvä, hienon valkoisen liinan peittämä aamiaispöytä, jolla hohtivat hopeat — kaikki tämä todisti hienoa makua, ylellisen hienostuneita tottumuksia, joita tasa-arvoisuuden ja anarkian hengen ei vielä ollut onnistunut juurineen hävittää.