Part 2
Pojan kuolleena kotiintuomisesta täytyi kertoa vanhalle raajarikolle, jonka toinen jalka oli jo haudassa ja jonka heikot sielunvoimat ja viimeinen toivon välähdys olivat hänen poikaansa keskitetyt.
»Pétronelle, tahtoisitteko kertoa isälle?» kysyi hän yhä uudelleen, kun vanhan hoitajan suru varmentui aika ajoin hetkeksi.
»En — en — lemmittyni — en voi — en voi —» valitti Pétronelle uudistaen nyyhkytyksiänsä.
Julietten koko sydän — lapsen sydän se oli — nousi kapinaan hänen ajatellessaan tehtäväänsä. Hän oli suuttunut Jumalaan, joka oli määrännyt hänelle sellaisen tehtävän. Mikä oikeus Hänellä oli vaatia niin paljon sieluntuskia hänen ikäiseltään tyttöseltä.
Veljen menettäminen ja isän murheen todistajana olo! Hän ei voinut, ei voinut, ei! Jumala oli paha ja väärässä!
Kaukaa kuuluva kellon kilinä sai hänet äkkiä värisemään. Hänen isänsäkö siis valveilla? Hän oli kuullut melun ja soitti kelloa kysyäkseen sen syytä.
Nopein liikkein hypähti Juliette hoitajansa sylistä, ja ennenkuin Pétronelle ehti estää häntä, oli hän juossut huoneesta porraskäänteen poikki vastapäiselle suurelle tammiovelle.
Vanha herttua de Marny istui vuoteensa reunalla pitkät laihat sääret voimattomina riippuen.
Raajarikko oli yrittänyt päästä pystyyn ponnistellen säälittävän kovasti kohottautuakseen. Hän oli myöskin kuullut raskaita askeleita, miesten laahustavaa käyntiä heidän painokasta taakkaa kantaessaan.
Hänen mieleensä juolahti aika puoli vuosisataa sitten, jolloin hän vain puolittain kiinnitti mieltänsä tapahtumain kulkuun. Hän tunsi hyvin kamaripalvelijain ja ystävien muodostaman kulkueen sekä lääkärin taakan vieressä, kallisarvoisen taakan, jota kannettiin vuoteelle surevan perheen hoivaan jätettäväksi.
Ken tietää millaisia kuvia väikkyi hänen heikentyneessä mielessään? Mutta hän arvasi asian. Ja kun Juliette syöksähti hänen huoneeseensa ja kalpeana vavisten seisoi hänen edessään onnettomuuden maailman kuvastuessa hänen sinisissä silmissään, tiesi Juliette, että hänen isänsä oli arvannut asian hänen tarvitsematta sitä isälleen kertoa. Jumala oli sen tehnyt hänen puolestaan.
Pietari, vanhan herttuan uskollinen kamaripalvelija puki hänet mahdollisimman pian. Herra herttua tahtoi pukeutua juhlavaatteisiin, mustaan samettipukuun, joka oli koristettu kallisarvoisilla pitseillä ja timanttinapeilla ja johon hän oli ollut puettuna, kun »Kuningas aurinko» oli kätketty ikuiseen lepoonsa.
Kunniamerkit hän ripusti rinnalleen ja kiinnitti miekan vyölleen. Komeat vaatteet, jotka olivat soveltuneet hänelle hyvin hänen parhaina miehuusvuosinaan, riippuivat jotensakin väljinä hänen laihtuneella vartalollaan, mutta hän näytti loisteliaalla ja miellyttävältä. Hänen valkea tukkansa oli isolla mustalla nauharuusukkeella niskaan sidottu, ja hieno, kauniista englantilaisesta pitsistä tehty pehmeälaskoksinen rinnus oli hänen leukansa alla.
Koettaen pysyä mahdollisimman suorana istui hän sairastuolissaan, ja neljä palvelijaa täydellisissä virkapuvuissaan kantoi hänet hänen poikansa kuolinvuoteen ääreen.
Koko talo oli jo silloin liikkeellä. Tilavassa eteisessä ja pitkin tammisia portaita paloi soihtuja isoissa jalustoissaan, ja aavemaisesti sadat kynttilät lepattivat ruhtinaallisen kartanon tilavissa huoneissa.
Lukuisa palvelijajoukko puettuna herttuallisen huoneen komeaan liveripukuun oli järjestynyt porraskäänteelle.
Marnyn suvun perillisen kuolema on tapahtuma, joka on merkitty historian lehdille.
Vanhan herttuan tuoli asetettiin vuoteen viereen, jossa nuoren kreivin ruumis lepäsi. Herttua ei ollut liikahtanut, puhunut eikä edes huoahtanut. Läsnäolijat sanoivat, että hän oli aivan tylsistynyt ja ettei hän pystynyt tuntemaan eikä käsittämään poikansa kuolemaa.
Markiisi Villefranche, joka oli seurannut ystäväänsä loppuun asti, sanoi viimeiset jäähyväiset surevalle talolle.
Juliette tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli kiintynyt vain isäänsä eikä häntä haluttanut katsella veljen ruumista. Hänet oli äkkiä vallannut lapsellinen pelko kahden äänettömän henkilön seurassa: elävän ja kuolleen.
Mutta juuri kun markiisi aikoi poistua huoneesta, puhui vanha mies ensimäisen kerran.
»Markiisi», sanoi hän hyvin hiljaa, »te olette unohtanut — sanoa, kuka poikani surmasi.»
»Herra herttua, se tapahtui kunniallisessa taistelussa», vastasi nuori markiisi, joka vaikka olikin pintapuolinen ja kevytmielinen, pelkäsi outoa, melkeinpä salaperäistä murhenäytelmää.
»Herra markiisi, kuka surmasi poikani?» kertasi vanha mies koneellisesti. »Minulla on oikeus saada se tietää», lisäsi hän kaameasta ja äkillisen tarmokkaasti.
»Herra herttua, se oli herra Paul Déroulède», vastasi markiisi. »Toistan, se tapahtui kunniallisessa taistelussa.»
Vanha mies huokasi kuin tyydytyksestä. Loistoisan aikakauden kohteliain jäähyväisliikkein hän lisäsi:
»Markiisi, minun ja omaisteni kiitokset tuntuisivat pilanteolta. Teidän kiintymyksenne poikaani on ihmiskiitoksen yläpuolella. En tahdo pidättää teitä kauemmin. Hyvästi.»
Kahden lakeijan saattamana markiisi poistui huoneesta.
»Juliette, anna kaikkien palvelijoiden poistua; minulla on vähän sinulle sanomista», sanoi vanha herttua, ja äänettömänä totellen teki nuori tyttö isänsä käskyn mukaisesti.
Kahden isä ja sisar olivat kuolleen kanssa.
Niin pian kuin poistuvien palvelijoiden hiljenevät askeleet vaimentuivat etäisyyteen näytti herttua de Marny karistavan päältään horrostilan, johon hän oli verhoutunut siihen asti. Nopein kuumeisin liikkein tarttui hän tyttärensä ranteeseen ja mutisi kiihtyneesti:
»Juliette, hänen nimensä, sinähän kuulit hänen nimensä?»
»Kyllä, isä», vastasi lapsi.
»Paul Déroulède! Paul Déroulède! Ethän unohda sitä?»
»Isä, en koskaan!»
»Hän surmasi sinun veljesi! Käsitäthän sen? Surmasi ainoan poikani, perheeni toivon, viimeisen miespuolisen jälkeläiseni, joka kuului mainehikkaimpaan sukuun, mikä koskaan on Ranskan historialle kunniaa tuottanut.»
»Isä, kunniakkaassa taistelussa!» väitti lapsi.
»Ei ole kunniakasta, että mies surmaa pojan», vastasi vanhus tarmokkaan raivoisasti. »Déroulède on kolmenkymmenen, poikani oli tuskin kahdenkymmenen. Jumala kostakoon murhaajalle!»
Juliette katseli kauhistuneena ja peloissaan isäänsä isoin ihmettelevin silmin. Isä ei ollut näköisensä. Hänen kasvoillaan oli haltioitumisen ja vihan toivonriemuinen ilme hänen katsellessaan järkähtämättömästi lapseensa.
Tyttö oli liian nuori käsittämään, että himmeän järjen viimeinen välähdys poistui nopeasti pakottavasta pääparasta. Hulluus oli sana, josta hänellä oli epämääräinen käsite. Vaikkei hän ymmärtänytkään isäänsä sillä hetkellä ja vaikka hän puolittain pelkäsi häntä, olisi hän torjunut inhoten ja ylenkatseellisesti vihjauksenkin isänsä hulluudesta.
Sentähden, kun isä tarttui hänen käteensä ja veti hänet lähemmäksi kuolinvuodetta ja itseään sekä asetti tytön käden kuolleen veljen rinnalle, peräytyi Juliette elottoman ruumiin koskettamisesta, sillä se oli niin erilainen verrattuna hänen ennen koskemiinsa esineisiin, mutta hän totteli isäänsä kyselemättä ja kuunteli hänen sanojaan niinkuin viisaan miehen puhetta ainakin.
»Juliette, sinä olet nyt neljäntoista vuotias ja ymmärrät hyvin mitä sinulta pyydän. Ellen olisi itse sidottu tähän onnettomaan tuoliin, ellen olisi toivoton, avuton, kurja vaivainen, en valtuuttaisi ketään, en sinuakaan, lapseni, tekemään mitä Jumala vaatii meiltä kummalta tahansa.»
Hän pysähtyi hetkeksi jatkaakseen sitten vakavasti:
»Juliette, muista, että kuulut Marnyn perheeseen, että olet katolilainen ja että Jumala kuulee sinua nyt. Sillä sinun on vannottava hänelle ja minulle vala, josta vain kuolema voi sinut vapauttaa. Lapseni, tahdotko vannoa?»
»Isä, jos niin haluat.»
»Juliette, olet kai vasta ollut rippi-isän puheilla?»
»Olen, isä, myöskin pyhällä ehtoollisella eilen», vastasi lapsi. »Niinkuin tiedät, oli pyhän-ruumiin-juhla eilen.»
»Olet siis, lapseni, armoitettu?»
»Isä, olin eilisaamuna», vastasi nuori tyttö luonnollisesti, »mutta olen senjälkeen tehnyt pikkusyntejä.»
»Tunnusta, ne nyt sydämessäsi Jumalalle. Sinun täytyy olla armoitettu valaa vannoessasi.»
Lapsi sulki silmänsä, ja kun vanha mies tarkkasi häntä, saattoi hän nähdä tytön huulten mutisevan uskonnollisen tunnustuksen sanoja.
Juliette teki ristinmerkin, avasi silmänsä katsahtaen isäänsä.
»Isä, olen valmis», sanoi hän. »Toivon, että Jumala on anteeksiantanut eiliset pikkusyntini.»
»Lapseni, tahdotko siis vannoa?»
»Mitä, isä?»
»Että kostat veljesi kuoleman hänen murhaajalleen?»
»Isä, mutta —»
»Vanno se lapseni!»
»Kuinka voin täyttää valan? — Sitä en ymmärrä —»
»Lapseni, Jumala johtaa sinua. Kun tulet vanhemmaksi, ymmärrät kyllä.»
Hetken Juliette vielä epäröi. Hän oli juuri lapsuus- ja naisiän rajalla, jolloin herkkyys, hermot ja tunteet ovat kireimmilleen jännittyneet.
Koko lyhyen elämänsä ajan oli hän sydämensä pohjasta jumaloinut isäänsä kiihkeän antaumuksellisesti Se oli kokonaan sokaissut hänet näkemästä isän mielen laimeutta ja heikentyviä henkisiä kykyjä.
Hän oli myöskin haaveilevan hartauden alkuasteella, joka valtaa jokaisen roomalaiskatoliseen uskontoon kasvatetun vilkasluontoisen tytön, kun hän on päässyt perehtymään sakramenttien salaisuuksiin.
Juliette oli ollut rippi-isän puheilla ja ripillä. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa oli hänet ripille päästänyt. Hänen tulinen luonteensa oli täydellisesti sopusoinnussa vanhan uskonnon liikuttavien ja hurmaavien muotojen kanssa.
Hänen isänsä toivomus, veljensä kuolema, ne näyttivät liittyvän hänen ajatuksissaan uskontoon, jonka puolesta hän oli halukas antamaan henkensä.
Hän ajatteli kaikkia pyhimyksiä, joista hän oli lukenut. Hänen nuori sydämensä värisi hänen ajatellessaan _pyhimysten_ uhrauksia, heidän marttyyrikuolemaansa ja velvollisuudentuntoaan.
Melkein sairaalloinen ja taikauskoinen haltioituminen valtasi hänen mielensä, ehkäpä se oli myöskin hänen sydämensä sisimmissä sopukoissa piilevää ylpeyttä omasta tärkeydestään, elämäntehtävästään, omasta yksilöllisyydestään: sillä kaikissa tapauksissa hän oli kuitenkin vain naiseksi kehittymässä oleva lapsi.
Mutta vanha herttua alkoi käydä levottomaksi.
»Juliette, sinä et tietystikään epäröi, sillä huutaahan kuolleen veljesi ruumis äänetönnä kostoa? Sinä ainoa elossa oleva Marny! — Sillä tästä päivästä lähtien olen minä kuin kuollut.»
»En, isä», sanoi nuori tyttö kauhistuksissaan kuiskaten.
»Minä en epäröi. Vannon niinkuin käsket.»
»Lapseni, toista lausumani sanat.»
»Kyllä, isä.»
»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut —»
»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut», toisti Juliette varmasti.
»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»
»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»
»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi.»
»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi.» sanoi Juliette juhlallisesti.
»Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»
»Kidutettakooon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»
Lapsi lankesi polvilleen. Vala oli lausuttu, vanha mies oli tyytyväinen.
Hän kutsui kamaripalvelijansa luokseen ja lasketutti itsensä hiljalleen vuoteeseen.
Hetkessä oli lapsi muuttunut naiseksi. Vaarallinen muutos, kun mieli on täpötäynnä tunteita, kun hermot ovat ylen jännittyneet, ja sydän kyllyydestä pakahtumaisillaan.
Hetkisen vielä pyrki lapsen luonto oikeuksiinsa, sillä nyyhkyttäen pakeni Juliette oman suojansa yksinäisyyteen ja heittäytyi kiihtyneenä rakkaan Pétronellen syliin.
LUVUT.
I LUKU.
Pariisi 1793.
VÄKIVALTA.
Olisi ollut vaikea sanoa, minkätähden kansalainen Déroulède oli niin suosittu kuin hän oli. Vielä vaikeampaa olisi ollut esittää syitä, miksi hän säilyi syytöksiltä, joita tehtiin kymmenittäin päivässä milloin maltillisia girondilaisia, milloin kiihkoisia vuorelaisia vastaan, kunnes koko Ranska oli tullut jättiläisvankilaksi, jolla oli loppumattomasti ruokaa giljotiinille.
Mutta Déroulède säilyi vahingoittumattomana. Eipä edes Merlinin epäiltyjen lakikaan ollut vielä saanut häntä syytetyksi. Kun Marat'n murha saattoi kokonaisen polttouhrisaaliin giljotiinille — alkaen Adam Luxista, joka aikoi pystyttää Charlotte Cordayn kunniaksi muistopatsaan kirjoituksineen: »Brutusta suurempi», Chalier'hen saakka, joka olisi antanut julkisesti piinata Charlotte Cordayta ja polttaa hänet roviolla hänen rikoksestaan — vaikeni Déroulède yksin, ja hänen sallittiin jatkaa vaitioloaan.
Oli kuohuvan vallankumouksen riehuvin aika. Aamuisin kenkään ei tiennyt, oliko hänen päänsä vielä illalla omilla hartioilla vai kohottiko johtaja, kansalainen Samson sen Pariisin sansculottien nähtäväksi. [Sansculottes (sankylot) ilman polvihousuja. Kuuluivat kuningasvallan vastustajiin. Suoment. huom.]
Déroulèden sallittiin kuitenkin kulkea omia teitään. Hänestä oli Marat' kerran sanonut: »Hän ei ole vaarallinen.» Lause oli painunut ihmisten mieliin. Kansalliskonventin piirissä pidettiin Marat’ta yhä päällikkönä, hänen omien vakaumustensa marttyyrinä, vakaumusten, jotka tavoittelivat äärimäisyyksiä, saastaa ja likaa, ihmisen alentamista alhaisimmaksi olennoksi. Hänen lauseitaan yhä vain pidettiin arvossa, eivät edes girondilaisetkaan uskaltaneet hyökätä hänen muistonsa kimppuun. Marat' oli kuoltuaan mahtavampi kuin koskaan eläessään.
Hän oli sanonut, ettei Déroulède ollut vaarallinen. Hän ei ollut vaarallinen tasavaltaisuudelle, vapaudelle, tasa-arvoisuuteen kehittymiselle, vanhojen perintätapojen riistämiselle etkä entisaikojen vaatimusten tuhoamiselle.
Déroulède oli kerran ollut hyvin rikas. Hän oli kyllin varovainen luopuessaan jo hyvissä ajoin siitä, joka häneltä myöhemmin olisi epäilemättä riistetty.
Hän luovutti osuutensa mielellään aikana, jolloin Ranska kipeästi tarvitsi varoja ja jolloin se ei ollut vielä oppinut itseään auttamaan.
Ranska ei ollut unohtanut, että näkymätön muuri ympäröi Déroulèden pitäen hänen vihollisensa loitolla. Vihollisia ei ollut paljon, mutta kuitenkin niitä oli. Kansalliskonventti luotti häneen. Hän ei ollut heille vaarallinen. Kansa, piti häntä joukkoonsa kuuluvana, sillä lahjoittelihan hän, kun hänellä vain oli lahjoittamista. Kuka voi oikein arvioida kaikista pettävimmän: kansansuosion.
Hän vietti hiljaista elämää eikä hän ollut koskaan alistunut kirjoittelemaan lentokirjasia, johon kiusaus oli kaikkialla vallalle päässyt, vaan hän asui äitinsä ja Anne Mien pienen serkkunsa kanssa, josta orvosta rouva Déroulède oli huolehtinut aina lapsen ryömimisiästä asti.
Kaikki tunsivat Déroulèden talon Ecole de Médecine kadun varrella. Se ei ollut kaukana Marat'n elin- ja kuolintalosta, joka oli ainoa jykevä kivirakennus siivottomien, pahanhajuisten hökkelirivien joukossa.
Siihen aikaan oli katu kapea, niinkuin se vielä nytkin on. Pariisilla oli täysi touhu katkoessaan lastensa kauloja vapauden ja veljeyden nimessä, joten se ei joutanut huolehtimaan puhtaudesta ja terveysasioista.
Ecole de Médecinen katu ei suinkaan kohottanut samannimisen koulun arvoa, vaikka se olikin siitä nimensä saanut. Mitä epämiellyttävin väkijoukko täytti tavallisesti sen epätasaiset ja liejuiset katukäytävät.
Siisti puku ja puhdas liina olivat aivan tavallisuudesta poikkeava näky siellä, sillä Anne Mie oli harvoin ulkona liikkeellä, ja vanha rouva Déroulède poistui tuskin koskaan kodistaan. Suuret määrät konjakkia juotiin kapean pitkän kadun kumpaisessakin päässä sijaitsevassa kapakassa, ja jo noin viiden ajoissa iltaisin oli naisten parasta pysytellä sisässä.
Kadunkulmauksessa seisoi jutellen joukko huonosti puettuja sotaisia naisia, joita nykyään tuskin voitaisi naisiksi nimittää. Repaleinen alushame, punainen rasvainen liina, risainen tahrainen paita — sellaiseen siivottomuuteen ja häpeään oli vapaus vienyt Ranskan tyttäret.
Ja he pilkkasivat jokaista ohikulkijaa, joka ei ollut niin siivoton ja alentunut kuin he itse.
»Voi, katsokaahan ylimystä!» huusivat he siistipukuisen miehen tai puhtaaseen esiliinaan ja päähineeseen puetun naisen kadulla kiirehtäissä.
Iltapäivisin oli katuliike vilkas. Oli silloin paljon katseltavaa. Erikoista huomiota herättivät kuormavankkurit, jotka vankiloista suuntasivat kulkunsa Place de la Revolutionille eli Vallankumoustorille. Yleisen turvallisuuskomitean neljäkymmentäneljä osastoa lähetti kukin vuorostaan giljotiinille osuutensa.
Väliin sisälsivät vankkurit kuninkaallisia naisia ja herroja, entisiä herttuoita ja prinsessoja, ylhäisöä kaikista Ranskan maakunnista, mutta sekin varasto alkoi jo loppua. Kuningatar Marie Antoinette poloinen sai vain yhä olla Temppelitornissa poikansa ja tyttärensä kanssa. Rouva Elisabethilla oli vielä lupa lukea rukouksiansa rauhassa, mutta entiset herttuat ja kreivit alkoivat käydä harvinaisiksi. Keiden elämää kansalainen Samson ei ollut vielä lopettanut, he harjoittivat jotakin elinkeinoa Saksassa tai Englannissa.
Ulkomailla oli ylhäissukuisia puuseppiä, ravintoloitsijoita ja kähertäjiä. Lontoon ja Hamburgin liikkeiden nimikilpien kätkössä piili Ranskan komeimpia nimiä. Lukuisat ylimykset saivat kiittää henkensä pelastumisesta salaperäistä Tulipunaista neilikkaa, tuntematonta englantilaista, joka oli siepannut kymmenittäin uhreja syyttäjä Tinvillen käsistä ja lähettänyt herra Chauvelinin nolattuna Ranskaan takaisin.
Ylhäisö alkoi käydä harvinaiseksi, joten kansalliskonventin valtuutettujen oppineiden, tieteen ja taiteen edustajien, henkilöiden, jotka kaksitoista kuukautta sitten olivat lähettäneet muita giljotiinille, ja niiden, jotka olivat suuriäänisimmin puolustaneet anarkiaa ja hirmuhallitusta, vuoro oli myöskin tullut.
Kalenterin oli vallankumous muuttanut. Kansanedustajat ja jokainen kunniallinen kansalainen nimitti elokuun 19 päivää uuden ajanlaskun I:sen vuoden Fructidor-kuukauden 2:ksi päiväksi.
Saman päivän iltana noin kuuden ajoissa kääntyi nuori tyttö äkkiä Ecole de Médecinen kadun kulmauksesta ja katsahdettuaan pikaisesti molemmille puolilleen alkoi hän kulkea päättäväisesti kapealla kadulla.
Sillä hetkellä se sattui juuri olemaan kansaa täynnä. Joka oven edessä seisoi kiihtyneitä naisia. Oli kotiintulon aika tavallisen Vallankumoustorilla tapahtuneen näytelmän päätyttyä. Miehet olivat pysähtyneet suurissa joukoin juomakojujen ääreen syrjäyttäen naiset tieltään.
Senjälkeen tuli sotaisten naisien vuoro viinakauppoihin. Sillä hetkellä he kumminkin saivat tyytyä juttelemiseen ja ohikulkijoiden pilkkaamiseen.
Ensin nuori tyttö ei näyttänyt heitä huomaavankaan. Hän astui ripeästi ja uhmaavasti eteensä katsellen. Pää pystyssä hän kulki ja asteli huolellisesti vierinkiveltä toiselle välttääkseen liejua, joka olisi töhrinyt hänen sievät kenkänsä.
Vanhat naikkoset tervehtivät häntä rivoin, sopimattomin sanoin. Nuorella tytöllä oli yksinkertainen harmaa, puku, hieno palttinainen liina somasti rinnalla ristissä, ja iso liehuvanauhainen hattu varjosti mitä suloisimpia kasvoja. Ne olisivat olleet vieläkin kauniimmat, ellei hänen päättäväinen katseensa olisi tehnyt niitä kovapiirteisiksi ja vanhannäköisiksi.
Hänellä oli vyöllään trikolori eli kolmivärinen silkkinauha, muutoin häntä olisikin kovin matkalla ahdisteltu. Tasavallan värit suojelivat häntä hänen hitaasti eteenpäin astellessaan.
Silloin näytti omituinen mielijohde vahaavan hänet. Se tapahtui juuri kansanvaltuutettu Déroulèden ison kivirakennuksen edustalla. Siihen asti hän ei ollut kiinnittänyt huomiotaan vastaantuleviin naisiin. Kun he olivat täyttäneet katukäytävän, oli hän tyynesti astunut keskelle tietä.
Se oli viisainta ja varovaisinta, sillä siten hän saattoi sulkea korvansa rivouksilta, eikä hänen tarvinnut kiinnittää huomiotaan loukkauksiin.
Äkkiä hän kohotti uhmaavasti päätään.
»Antaisitteko minun jatkaa matkaani», sanoi hän kovasti, kun siivoton miehekäs nainen seisoi kädet puuskassa hänen edessään katsellen ivallisesti pitsistä alushametta, joka vilahti nuoren tytön yksinkertaisen harmaan puvun alta.
»Antaako hänen mennä? Antaako mennä? Ho, ho, ho — o!» nauroi vanha nainen kääntyen lähimpien laiskottelijoiden puoleen samalla kirota pamahuttaen. »Oletteko, kansattaret, kuulleet, että tämä katu on erikoisesti tehty ylhäisten kuljettavaksi?»
»Minulla on kiire, sallikaa minun mennä heti!» komensi nuori tyttö kärsimättömästi ja jalkaa polkien.
Oikealla oli kadun leveydeltä tilaa, joka olisi; kyllin riittänyt hänen kävellä. Näytti suoranaiselta hulluudelta ruveta yksin herättämään riitaa meluavan kiihkoisassa naisjoukossa, joka oli juuri saapunut hirvittävästä näytelmästä giljotiinin äärestä.
Ja kuitenkin hän näytti tekevän sen tahallaan, niinkuin hänen kärsivällisyytensä olisi loppunut, niinkuin hänen koko ylpeytensä ja ylimysverensä olisivat kapinoineet häntä ympäröivää pahanhajuista väkijoukkoa vastaan.
Puolipäihtyneitä miehiä ja meluavia, alastomia nulikoita näytti kerääntyneen siihen kaikkialta.
»Oh — hoh, mikä ylimys!» he huusivat ivallisen hämmästyneesti hypistellen nuoren tytön pukua ja kurkottaen likaiset ja vihanvääntämät kasvonsa tytön silmien alle tarkastaakseen häntä.
Vaistomaisesti hän säpsähti ja peräytyi vasemmalle läheiseen taloon. Sitä koristi vahvoista tammenrungoista tehty tiilikattoinen porttiholvi. Katossa riippui rautalyhty. Alhaalla oli kivinen suojusaita, ja raskaalle ovelle johtivat muutamat jyrkät portaat.
Nuori tyttö löysi turvapaikan portailla. Ylpeänä, uhkaavana hän kohtasi kirkuvan roskajoukon, jota hän oli tahallaan yllyttänyt.
»Kansatar Margot, harmaa puku pukee teitä tosiaankin hyvin!» sanoi nuori mies, jonka ilkeillä ja irstaannäköisillä kasvoilla punaisen lakin repaleet riippuivat.
»Ja tuosta hienosta pitsistä saataisiin komea röyhelö ylimyksen kaulaan, kun kansalainen Samson nostaa hänen päänsä nähtäväksemme», lisäsi muutama kumartuessaan pilkallisen sirosti, ja parilla likaisella sormellaan hän kohautti nuoren tytön harmaan hameen helmaa näyttääkseen siten tytön pitsihelmaista alushametta.
Sadatusten myrsky ja äänekäs pilkallinen nauru tervehti raakaa kujetta.
»Noin kaunista, hienoa pitsiä piilossa», lisäsi muutama vanhanpuoleinen naikkonen. »Hieno rouvani, voitteko uskoa säärieni olevan paljaina tämän mekon alla?»
»Ja ne ovat totta totisesti likaiset», sanoa murahutti joku joukosta. »Saippua on kallista nykyään Pariisissa.»
»Ylimyksen kaulaliinaa reunustava pitsi riittäisi kokonaisen perheen viikon leivän maksuksi!» huudahti muuan kiihtynyt ääni.
Kuumuus ja konjakki puolestaan turmelivat tätä kiihoittunutta väkijoukkoa, viha kiilui jokaisen silmästä. Väkivalta uhkasi. Nuori tyttö näytti tietävän sen, mutta hän pysyttelihe uhmaavan maltillisena hiljalleen astellen portaita ylös hyökkääjien seuratessa kintereillä.
»Helyt juutalaiselle!» ärjyi laiha hurjistunut nainen ilkeästi tarttuen samassa nuoren tytön liinaan, ja pilkallisen voitollisesti nauraen hän kiskaisi sen tytön rinnalta.
Loukkaus näytti olevan viimeistenkin sulkujen murtamisen merkinantona — sulkujen, jotka tavallinen säädyllisyys olisi rakentanut. Kielenkäyttö ja herjaus kävivät sellaisiksi, etteivät historioitsijat saata niitä toistaa.
Tytön siro, valkoinen kaula, puhdas iho, olkapäiden ja rinnan hienostuneet viivat näyttivät herättäneen hurjissa olennoissa hirveän vihanhimon, jonka nälkä ja siivottomuus olivat eläimelliseksi saattaneet.
Näytti kuin he olisivat keskenään kilpailleet sanoista, jotka enin olisivat kyenneet loukkaamaan tytön pieniä ylimyskorvia.
Nuori tyttö ryömi ovea kohti tukkien korviaan käsillä säästyäkseen kuulemasta kauheita ääniä. Hän ei näyttänyt pelästyneeltä, vaan kauhistuneelta hirveästä aiheuttamastaan mielenpurkauksesta.
Yhtäkkiä muuan hurja naikkonen löi häntä suoraan vasten kasvoja kovalla likaisella nyrkillään, ja riemun remakka tervehti hirveätä tekoa kotvan aikaa.
Ainoastaan silloin näytti tyttö menettäneen malttinsa.