Part 8

Astuimme verkalleen katua ylöspäin. Kaasulyhdyt oli jo sytytetty, ja valoja tuikki ikkunoista kummaltakin puolen. Äkkiä tarttui Rosalie käsivarteeni, pysähdyttäen minut.

"Tuolla hän on! Tuossa ikkunassa vastapäätä!"

Kurkistin kadun yli. Talo, jota hän osoitti, oli likainen ja synkännäköinen; sen käytävä oli pimeä, alekerran ikkunoissa ei ollut valoa, se osa rakennusta näytti asumattomalta. Mutta toisessa kerroksessa oli joku vastikään kiertänyt kirkkaasti hehkuvan sähkövalon palamaan, ja yhdessä ikkunassa näimme selvästi mrs Kennerleyn päästämässä käärekaihdinta alas. Se laskeutui ja kätki hänet. Samalla hetkellä ilmestyi toiseen ikkunaan mies ja laski sen kaihtimen alas. Näimme kummankin henkilön varjojen livahtavan valon yli huoneessa ja häviävän.

"Hän se oli!" vakuutti Rosalie. "Näin hänet selvästi."

"Niin, hän se oli!" myönsin minä. "Nyt siis tiedämme, missä hän on. Kysymys on vain siitä, mitä on lähinnä tehtävä."

"Miksei mennä vaatimaan timanttia?" ehdotti Rosalie. "Minulla on uskallusta."

"Ei, älkäämme sentään", sanoin minä. "Odottakaamme Methamia -- hän ei kauan viivy, ja hän on älykäs mies. Hänellä on kai joku ehdotus, ja sitten..."

Juuri silloin riensi Metham esille. Kerroin hänelle kiireellisesti, mitä tiesimme. Sanaa sanomatta hän livahti kadun yli häviten sen toisella puolella olevan rakennuksen ovikäytävään. Näin hänen raapaisevan tulitikun ja suojaavan lieskaa kädellään. Hohde sammui, ja hän tuli takaisin.

"Toinen kerros, Gartebaum & Caltiades, timanttikauppiaita", kuiskasi hän. "Siellä hän siis on, niin kai? Tekee tai hieroo kauppaa, mr Gregg. Hyvä niinkin! Eipä hätää niin kauan kuin tiedämme, missä hän on. Tässä seisoskeleminen on neidille viileää hommaa. Mutta..."

"Mitä te sanoitte kuulleenne Corlandin toimistoon palattuanne?" kysyin minä.

Hän vei minut syrjään, kuiskaillen.

"Minä kuulin sen isännältä", vastasi hän. "Teräväpäinen mies, se Corland! On päivän kuluessa hiljalleen tiedustellut Trafferdalesta, senjälkeen kun kuuli, mitä teillä ja palvelijalla oli tänä aamuna sanottavana. Trafferdalen raha-asiat ovat huonolla tolalla. Hänestä näet huhuillaan Cityssä, ja eilen ehtyi melkein kaikki hänen käytettävissään oleva tili hänen pankissaan. Ne rahat on kai tuo saanut", jatkoi Metham, nyökäten valaistua ikkunaa kohti. "Lienee kyninyt hänet perinpohjin! Seikkailijatar ja luultavasti..."

"Miss Vandamarke sanoo Trafferdalen suositelleen häntä mr Vandamarkelle", huomautin minä. "Näyttäisi siltä kuin..."

"Mrs Kennerleykö olisi ollut hänen kätyreitään?" keskeytti Metham ivallisesti naurahtaen. "Hm, jos niin oli, mr Gregg, ovat osat vaihtuneet! Sen jälkeen, mitä näimme Wells-kadun huoneistossa, ei ole epäilystäkään, että rouva oli hänet huumannut ja sitten livistänyt. Ja..."

"Valo on sammutettu!" huudahti Rosalie.

Metham ja minä käännyimme nopeasti.

Toisen kerroksen ikkunat olivat pimentyneet. Rakennuksen koko etusivu oli nyt pimeänä. Metham veti meidät takaisin.

"Nyt tarkkoina!" jupisi hän. "Pidetäänhän silmällä ovikäytävää!"

Se oli silloin aivan pimeänä, ja oli mahdotonta tuntea kasvoja kadun toiselta puolelta. Mutta ei voinut erehtyä mrs Kennerleystä, kun hän tuli ulos ovesta ja pian joutui läheisen kaasulyhdyn valopiiriin. Hänen kanssaan oli mies -- lyhyt, tanakka, pitkään päällysnuttuun verhottu mies, joka koko ulkonäöltään vaikutti muukalaiselta. Me saatoimme nähdä hänen huitovan käsillään ja nyökäyttelevän päätänsä, kun he kääntyivät vieretysten kulkemaan katua ylöspäin.

"Hyvä on", sanoi Metham pidättäen minua, kun vaistomaisesti olin hyökätä heidän peräänsä. "Ei kiirettä, mr Gregg -- eivät he minulta pääse! Te ja miss Vandamarke pysyttelette tällä puolella; minä menen toiselle."

Hän livahti hiljaa kadun yli ja alkoi käydä lerkutella parin perästä, meidän, jotka kumpikin olimme innokkaita ja kiihtyneitä, seuratessa omalla puolellamme. Pian saapuivat mrs Kennerley ja hänen toverinsa Charles-kadulle. He kääntyivät sille ikäänkuin olisivat olleet menossa Farringdon-tielle päin. Mutta äkkiä he jälleen hävisivät -- tällä kertaa erään myymälän vieressä olevaan ovikäytävään. Ja sitten Metham lähestyi ovikäytävää, pujahti hetkiseksi sisälle ja tuli jälleen ulos, harpaten kadun yli meidän luoksemme.

"Siellä on toimistoja useitakin, eri kerroksissa", virkkoi hän lyhyesti. "He ovat nousseet portaita ylös. Meidän täytyy odottaa."

Mutta meidän tarvitsi odottaa tuskin viittä minuuttia seuraavaa kehitystä, ja se oli hämmästyttävä. Cityn suunnalta porhalsi auto -- siro, voimakas, yksityisauto. Sen ajaessa ohitsemme saatoimme nähdä ainoan siinä istuvan henkilön, ison leveäharteisen miehen turkiskauluksisessa päällysnutussa, ja silmänräpäykseksi eroitimme selvästi hänen kasvonsa. Rosalielta pääsi kimakka huudahdus.

"Minä tunnen tuon miehen!" sanoi hän huomattavan kiihtyneellä äänellä. "Hän on... hän on isäni tuttavia... liiketuttavia. On ollut pari kertaa meillä päivällisellä. Mitähän hän täällä...?"

"Tarkatkaamme!" keskeytti Metham. "Auto pysähtyy -- katsokaa!"

Voimavaunu vähensi vauhtiaan, pysähtyen ovikäytävän eteen, josta Metham juuri oli palannut. Turkiskauluksinen mies astui autosta, virkkoi jotakin ajajalleen ja katosi samalle taholle kuin mrs Kennerley tovereineen. Metham kääntyi Rosaliehen ja kysyi äkkiä innokkaalla ja merkitsevällä äänellä:

"Miehen nimi? Kuka hän on?"

"Mr Sanderwell!" vastasi tyttö heti. "Tietysti rahamiehiä. Tiedän hänen asuntonsakin -- olen osoittanut sinne kutsukirjeitä."

"Missä se sitten on?" kysyi Metham. "Hyvinkin luultavasti hän palattuaan lähtee sinne, ja arvelen noiden kahden seuraavan mukana."

"Ellacombe Lodge, Campden Hill", sanoi Rosalie yhtä kerkeästi kuin äsken.

"Mutta..." Metham ei odottanut, mitä hänellä vielä lienee ollut sanottavaa. Kuiskaten minulle, että pysyisimme paikallamme, hän käänsi äkkiä päällysnuttunsa kaulurin ylös, veti lerppahattunsa lierin otsalleen ja ponnisti kadun yli kuin olisi mennyt sen silkosen tien. Mutta eräässä pimeässä kohdassa vähän alempana hän pyörähti kantapäillään ja asteli verkalleen takaisin, kurkkien myymäläin ikkunoihin. Sitten hän pysähtyi sen eteen, jonka luona auto seisoi, ja näkyi suurella mielenkiinnolla tarkkaavan sen sisällystä. Muutamia minuutteja kului. Sitten tuli näkyviin turkiskauluksinen, saattaen mrs Kennerleyn ulos ovikäytävästä. Pieni, muukalaisen näköinen mies tuli heidän perästään. Kaikki kolme astuivat autoon ja ajajan sulkiessa oven kääntyi Metham ja käveli ohi. Kun auto lähti liikkeelle, harppasi hän meidän luoksemme.

"Kuulin sen!" huudahti hän voitonriemuisesti. "Hän sanoi: 'kotiin!' Ja koska se miss Vandamarken tiedon mukaan on Campden Hillin tien varrella, niin te, mr Gregg, ja minä menemme kai sinne? Mutta eikö teidän, miss Vandamarke, olisi parasta lähteä...?"

"En minä kotiin mene, jos sitä tarkoitatte", vastasi tyttö nopeasti. "Aion tulla katsomaan, kuinka käy, -- se on mieltä kiihoittavaa!"

"Saattaa tulla liiankin kiihoittavaksi", huomautti Metham varoittavasti. "On käymässä joku leikki, jolla voi olla häijyjä kehitysmahdollisuuksia. Toimittakaamme teidät nyt ajuriin, ja sitten..."

"Ei", sanoi neitonen päättäväisesti. "Sillä naisella on isäni timantti, ja minä tahdon saada käsiini sen ja hänet. Sallikaa minun tulla, mr Gregg", lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, "tehän pidätte minusta huolta!"

Metham nauroi. Viime sanat näkyivät häntä suuresti huvittavan. "Tulkaa sitten molemmin", virkkoi hän. "Nyt tarvitsemme vain hyvän auton, ja kyllä minä sen hankin."

Yksityisauto kolmine matkustajineen oli nyttemmin hävinnyt. Mutta Metham ei osoittanut suurta levottomuutta tai kiirettä sen takaa-ajoon. Hän kävelytti meidät verkalleen lähimmälle autoasemalle, valitsi yhden, kuiskasi sen ajajalle muutamia ohjeita, ja me kaikki nousimme autoon, joka kiidätti meitä länttä kohti. Se oli pitkähkö taival, ja ajopeleistä astuessamme olimme kaupunginosassa, jota vähän tunsin. Mutta Methamille se näkyi olevan kylläkin tuttu ja jätettyään auton hän ohjasi meidät parin kulman sivuitse ja vihdoin tielle, jonka varrelle rakennetut talot näkyivät kaikki sijaitsevan erillään muurien ympäröimissä puutarhoissa tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä.

Pian tulimme sileätyylisen, tukevannäköisen, talvihuvilan kaltaisen rakennuksen luo, jonka portinpylväässä näimme mustilla kirjaimilla maalatun nimen "Ellacombe Lodge." Tämä talo, samoin kuin kaikki sielläpäin, oli omalla puutarhatontillaan eikä sitä ollut helppo nähdä. Etumuuri oli hyvinkin seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkea, ja portti oli vankka. Mutta ketään ei ollut lähellä, ja kun olimme siinä pari minuuttia kuunnelleet, ehdotti Metham, että auttaisin hänet ylös, jotta hän voisi kurkistaa portinharjan yli. Hän kapusi sinne minun avullani ja pudottausi melkein heti takaisin.

"Varsin vähän elon merkkejä, mitä valaistukseen tulee", jupisi hän. "Näkyy sentään vähän valoa -- etuhuoneesta hohtaa valoviiru ikäänkuin luukkujen läpi. Mr Gregg, minusta olisi parasta ryhtyä ripeään toimintaan! Kah, en luule, että tästä talosta pääsee ulos muuta tietä kuin tämän portin kautta, koskapa pylvääseen on pantu kaksi kelloa -- toinen vierailijoita ja toinen liikemiehiä varten. Ehdotan siis, että te ja miss Vandamarke jäätte tänne vartioimaan, sillä välin kun minä riennän lähimpään puhelinkojuun ilmoittaakseni Corlandille, missä olemme, ja pyytääkseni häntä heti saapumaan tänne, mukanaan niin paljon apuväkeä kuin luulee tarvitsevansa. Ei ole epäilemistäkään, että nainen ja nuo kaksi miestä ovat täällä..."

"Entä jos ne tulevat ulos teidän poissaollessanne?" kysyin.

"Pysähdyttäkää heidät ja kysyä mäjäyttäkää heiltä heti timanttia ja muuta sitä koskevaa", vastasi hän. "Niin minä tekisin tai teen. Joka tapauksessa on parasta kiirehtiä ratkaisua. Enkä minä kauan viivy -- tiedän, mistä voin soittaa."

Hän riensi pois pimeään, jättäen minut ja Rosalien suljetun portin eteen. Siellä oli hyvin hiljaista; ei kuulunut muuta kuin liikenteen vaimentunut humina isoilta valtakaduilta pohjois- ja eteläpuoleltamme. Ilman aikojani laskin käteni suljetulle portille ja ihmeekseni havaitsin sen myötäävän kosketuksestani.

"Tämä portti on lukitsematta!" kuiskasin. "No, minä menen sisälle! Menen katsomaan, voinko tirkistää huoneeseen, josta valo kuultaa."

"Olkaa varuillanne!" sanoi tyttö. "Entä jos..."

Mutta kuiskaten hänelle varoituksen livahdin hiljaa portin sisäpuolelle puutarhaa reunustavien pensaiden siimekseen. Askel askeleelta lähestyin rakennusta kukkasarkojen pehmeän mullan yli. Samalla huomasin, että luukkujen rako, josta valo välkkyi, oli laajempi kuin Metham oli ilmoittanut. Ja silloin hiivin salavihkaa ikkunan luo ja kurkistin huoneeseen.

XI

HYVIN VANHA MIES

Saatoin nähdä huoneeseen varsin hyvin. Se oli tilava, neliönmuotoinen, kummallakin puolen isoa takkaa vuodekomerot ja takaseinällä kaksoisovi, joka kaiketi johti rakennuksen perällä olevaan suojaan. Huonekalusto oli vanhanaikainen, eikä sitä paljoa ollutkaan. Huoneessa oli kolme henkilöä -- samat, jotka olivat Charles-kadulla nousseet yksityisautoon. Mrs Kennerley istui nojatuolissa takan ääressä, iso turkiskauluksinen mies nojaili uuninreunusta vasten, pieni muukalaisen näköinen taas istui pöydän syrjällä heilutellen töppöjalkojaan. Ja pöydän keskellä tummalla kangastilkulla, lamppujen valossa säihkyen ja välkkyen, oli -- timantti!

Minusta näytti, että nämä henkilöt odottivat jotakin tai jotakuta. Sitä päättelin heidän ilmeestään. Milloin he vilkaisivat timanttiin, milloin huoneen vasemmalla seinällä olevaan oveen, jonka arvelin avautuvan eteiseen ja joka oli hiukan raollaan. Siinä tähyillessäni harppasi turkiskauluksinen mies kerran ilmeisen levottomana ovelle, kurkisti pienestä aukeamasta, kuunteli ja palasi paikalleen. Silloin tällöin he vaihtoivat jonkun lauseenkin keskenään, mutta kaikesta päättäen ne olivat lyhyitä, ja varsinkin mrs Kennerley näkyi ottavan keskusteluun osaa vain yksitavuisilla äännähdyksillä. Ennenkuin olin kahtakaan minuuttia tarkannut, olin varma siitä, että nämä kolme odottivat neljättä henkilöä luokseen. Ja melkein olin varma siitäkin, että tuo neljäs henkilö oli aikeissa ostaa pöydällä kimaltelevan Vandamarke-timantin ja että se oli jätetty siihen mustalle samettipohjalle lumoamaan hänen silmänsä, heti kun hän astuisi huoneeseen.

Minun valtimoitani kiihoitti timantin näkeminen toisella tavalla. Olin luonteeltani kiihkeä -- ja minulla oli luotettava pistoolini taskussa. Minusta näytti, että jos vain voisin päästä tuohon huoneeseen, hiipiä eteisen kautta sen ovelle ja astua sisälle, ojentaen pistoolini, niin voisin siepata timantin ja lähteä täysin onnellisin tuloksin tieheni. Ulkopuolelle päästyäni ja timantti hallussani...

Pelkään, etten sillä hetkellä ajatellut Rosalie Vandamarkea -- tai jos ajattelinkin, tuumin vain, kuinka komealta ja urhoolliselta näyttäisikään, kun äkkiä ilmestyisin hänen viereensä pistooli toisessa kädessä ja pelastettu timantti toisessa. Aasihan minä olin, mutta tosiasia on, että livahdin pois ikkunasta, pujottausin laakeripensaiden välitse etuovelle ja hiivin pari kolme askelmaa sille johtavia portaita ylöspäin. Juuri yhtä varovaisesti minä hyvinkin minuutin kuunneltuani kiersin raskasta nuppimaista ripaa ja sitten työnsin hiljaa. Ovi oli auki. Tuuma tuumalta avaten sitä yhä enemmän pistin pääni eteiseen. Siellä oli kylläkin hiljaista ja pilkkosen pimeää, paitsi pientä valoviirua. Se tuli huoneesta, johon vastikään olin kurkistellut. Ja käsittäen, että oli toimittava nyt tai ei koskaan, minä vedin esille pistoolini, otin sen oikeaan käteeni ja livahdin pimeään. Sisälle päästyäni pysähdyin silmänräpäykseksi tunnustellen lattiaa kenkäni kärjellä. Matolla, paksulla matolla peitetty! Hiivin sitä pitkin kissanaskelin ja perin varovaisesti, jotten törmäisi johonkin siellä mahdollisesti olevaan huonekaluun. Vihdoin olinkin oven takana ja kuulin ääniä sisäpuolella.

"Kyllä hänen jo olisi aika olla täällä!" virkkoi miehen ääni nuristen. "Olisi ollut jo kauan sitten!"

"Kaikki olee sen kirotun postitoimiston syy!" sanoi toinen, luultavasti pienen muukalaisen ääni. "Jos tämä neiti vain olisi saanut minun kortti aikoinaan, niin sittenhän me olisi nähnyt se mies Cityssä."

"Minä en saanut sitä!" kuului mrs Kennerleyn ääni terävänä ja ärtyisenä. "Olen sanonut sen teille sata kertaa! Teidän olisi pitänyt postittaa se aikaisemmin."

"Minä postitti se kyllä hyvin aikaisin -- ei ollut vielä puoliyö, kun minä se viime yönä postitti", puolustausi edellinen puhuja; "sen olisi pitänyt saapua teille maitomiehen aikaan, kuten teillä on tapana sanoa. Ne postikonttorin väet ei kelpaa yhtään minkään!"

Oli taaskin hiljaista. Joku miehistä haukotteli. Astuin askelta lähemmäksi ja tuijotin yhä huoneeseen. Tahdoin viimeistellä lopullisen hyökkäyssuunnitelmani. Mrs Kennerley ja iso mies olivat pöydän toisella puolella lähellä takkaa; pieni mies istui sen syrjällä katsellen oveen. Hän siis olisi rynnätessäni ensimmäisenä minua vastassa. Kiireellisesti päätin, miten menettelisin, kuinka hallitsisin heidät pistoolillani, sieppaisin timantin ja pakenisin. No nyt...

Vasen käteni oli laskettuna oven ylempää peiliä vasten ja olin juuri työntämäisilläni sen hyökätessäni auki, kun, vaikken ollut kuullut mitään rahinaa tai vähääkään aavistanut, että joku oli lähelläni, käsivarsiini tarttui takaapäin kaksi rotevaa ja jäntevää kouraa, jotka puristivat niitä kuin pihdissä, ja minut paiskattiin kuin höyhen huoneeseen, kiepahdin kuin tuulen pyörittämä oljenkorsi ja tölmäsin kasvot edellä seinää vasten, lyyhistyin siihen kuin neulalla kiinnitetty hyönteinen, kykenemättömänä liikahtamaan. Siinä äkillisessä rytäkässä singahti pistooli kädestäni ja putosi vaarattomana lattialle.

Tämän tapahtuessa kuulin takaani sarjan kimeitä, hätääntyneitä huudahduksia -- miesten äänet ja naisen ohuemman piipityksen. Likeltä eroitin miehen syvän, hiukan läähättävän hengityksen. Siellä oli vangitsijani. Hän oli kiilannut minut sellaiseen asemaan, etten voinut kääntää päätäni; kun kerran liikahdin ikäänkuin sitä yrittääkseni, survaisi hän otsani seinää vasten niin rajusti, että näin epälukuisten tähtien välähtävän. Hänen puristuksensa voimastakin ja hänen liikkeistään päättelin joutuneeni jättiläisen käsiin. Mutta turkiskauluksinen mies astui luoksemme, samoin toinenkin.

"Mitä hittoa tämä on?" kysyi ensinmainittu. "Kuka tuo mies on?"

Vangitsijani ravisti minua.

"Hiipi sisälle etuovesta", sanoi hän vielä hiukan hengästyneenä ponnistuksistaan. "Äkkäsin hänet ja vaanin häntä hänen kuunnellessaan tuolla... Kah, pistooli -- automaattipistooli!"

"Kääntäkää hänet tänne!" sanoi turkiskauluksinen. "Katselkaamme häntä! Herra... Tunteeko joku hänet?"

"Minä tunnen", vastasi mrs Kennerley. "Tungetteleva nuori hupsu! Parasta, että sidotte hänet tiukasti kiinni, kunnes olemme suorittaneet asiamme. Hän on varmaankin meitä seurannut."

Mietin, puhuisinko vai pysyisinkö ääneti. Mutta äkillinen uhkarohkeuteni oli haihtunut; aloin käyttää sitä vähää tajuntaa, joka minulla oli jäljellä. He olivat saaneet minut satimeen -- se oli varmaa. Mutta ulkopuolella oli Rosalie, ja Metham oli rientänyt hakemaan apua. Se ja vapaus olivat siis varmasti tulossa. Niinpä pysyinkin ääneti, tuijottaen heihin. Mrs Kennerley kuiskasi jotakin noille kahdelle miehelle; turkiskauluksinen nyökkäsi vangitsijalleni; pieni mies vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi leikkaamaan kahta tukevaa kellonnyöriä, jotka riippuivat kummallakin puolen takkaa.

He sitoivat minut varmasti ja vankasti kyynärpäistäni ja nilkoistani, niin etten voinut liikahtaakaan. Sen tehtyään he pikemmin heittivät kuin sovittivat minut tuolille nurkkaan. Silloin näin, kuinka kookas minun kaappaajani oli -- yli kuuden jalan pituinen miehenroikale. Ettei hän ollut englantilainen, sen näin. Iso, vaaleatukkainen, vaaleaverinen, germaanilainen pahus, ajattelin. Hän se oli, joka paiskasi minut tuolille, ja sen tehtyään hän kääntyi turkkeihin puettuun mieheen ja näkyi vihjaisten ehdottavan jotakin uutta konnuutta.

Se vihjaus toteutettiin: yksissä pienen miehen kanssa onnistui hänen panna kapula suuhuni ja sitoa vaatteita suuni ympärille ja korviini, niin etten voinut ollenkaan puhua ja kuullakin vain heikosti. Suoriuduttuaan minusta vetäytyivät nuo neljä yhteen ja haastelivat kuiskaamalla. Sitten kookas mies kaiketikin heidän neuvottelunsa tuloksena poistui hiljaa huoneesta. Ja pian jännittyi jokainen hermo ruumiissani muutaman minuutin ajaksi, kun kuulin parkaisun -- naisen parkaisun! Se oli kimeä ja selvä, mutta sitten se tukahtui, vaimeni äkkiä, ikäänkuin olisi raskas käsi laskeutunut vastusteleville huulille.

Mutta tukahdutetut parahdukset kuuluivat yhä lähempää, ja äkkiä harppasi iso vaaleaverinen roikale huoneeseen, kantaen Rosalieta valtaviin käsivarsiinsa rutistettuna ja pitäen kättä hänen suullaan. Hän paiskasi tytön kiroten lattialle, ja silloin näin ilokseni, että tyttö oli vapautumisponnistuksissaan raapinut hänen punakat poskensa ja että verta valui virtanaan hänen leualleen.

Rosalie kääntyi kuin villikissa naista kohti, kun mies oli hellittänyt otteensa. Mutta ennenkuin hän ehti toisen kimppuun, tulivat miehet väliin. Syntyi tuima kamppailu, jonka näkeminen teki minut, avuttoman, melkein hulluksi. Sitten he työnsivät hänet takanani olevasta kaksipuolisesta ovesta ja sulkivat sen hänen jälkeensä. Jostakin syystä, jonka itse Rosalie parhaiten tiesi, hän vaikeni.

Turkiskauluksinen mies kääntyi jättiläiseen, joka yhä muristen ja kiroillen pyyhkieli lihavia kasvojaan.

"Tyttökö yksinään siellä oli?" kysyi hän.

"En nähnyt ketään muuta! Hän lymyili käytävässä. Minä olin hänen kimpussaan ja kaappasin hänet ennenkuin hän aavistikaan." Hän kääntyi äkkiä minuun päin. "Entä tämä?" sanoi hän katsahtaen mieheen, joka ilmeisesti oli hänen isäntänsä. "Hänellä saattaa olla jotakin taskuissaan -- enemmän aseita?"

"Tarkastakaa!" käski turkiskauluksinen lyhyesti.

Kylläpä minä tuijotin kuin mielipuoli mieheen hänen tullessaan lähemmäksi. Hän ei välittänyt minusta enempää kuin tuolista, jolla istuin, ja hänen isot kätensä olivat kyllin keveät hänen penkoessaan taskuni. Vähän hän sieltä löysi mitään tähdellistä. Mutta hän veti esille postikortin ja kirjeen, jotka olin tuonut Wells-kadun huoneustosta, ja ne sekä rahani ja muut kapineeni hän ojensi isännälleen. Vilkaistuaan kirjeeseen ja postikorttiin antoi tämä ne vuorostaan rouva Kennerleylle, joka ne nähdessään rypisti vihaisesti kulmiaan. Ymmärsin heti, että hän käsitti minun käyneen hänen huoneissaan. Hän silmäsi postikorttiin, mainitsi siitä jotakin pienelle miehelle ja oli juuri vetämäisillään kirjeen kotelosta, kun äkillinen kolkutus ulkona sai hänet ja miehet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Hän työnsi kirjeen taskuunsa, sitä lukematta.

Rievut olivat sidotut korviini niin tiukasti, että kuulin tuskin mitään, kun nuo ihmiset alensivat äänensä. Mutta minä saatoin nähdä kaikki, mitä tapahtui. Ulkona kuuluneesta kolkutuksesta he karahtivat liikkeelle. Turkiskauluksinen mies astui ovea kohti; sen puolivälissä hän pysähtyi, osoittaen ensin minua ja sitten kaksoisovea, josta reuhtova ja vastaanponnisteleva Rosalie oli työnnetty takahuoneeseen. Mutta mrs Kennerley pudisti päätänsä ja minä eroitin hänen vastauksensa:

"Ei! Tyttö päästäisi hänet irti! Varjostin tuolta! Pankaa se hänen eteensä!"

Iso vaaleaverinen peijooni tarttui lähinurkassa olevaan korkeaan varjostimeen ja siirsi sen minun ja pöydän välille. Kaiketi hän luuli, että se kylliksi kätki minut. Ehkä kätkikin huoneen keskustasta katsottuna, mutta kiertäen vähän päätäni minä saatoin nähdä eteiseen vievän oven. Ja se oli seuraavan parin kolmen minuutin ajan tarkkaamisen arvoinen. Turkiskauluksinen mies meni ulos ja kääntyi eteisen ovea kohti, josta minä, mitä nyt sain katkerasti katua, kymmenen minuuttia -- kymmenen nyttemmin tuntikausilta tuntuvaa minuuttia! -- sitten olin hiipinyt sisälle, ja katosi.

Toisetkin miehet lähtivät ulos, mutta kääntyivät toisaalle. Tiesin silloin, että mrs Kennerley oli jäänyt yksikseen huoneeseen, että turkiskauluksinen mies oli mennyt noutamaan jotakuta hänen luokseen. Ketä? Sitäkö, joka ulkona oli pitänyt ääntä? Ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin Metham palaisi? Tiesinhän minä, että hän palaisi. Hänessä oli ainoa toivomme. Jollei hän palaisi, uskalsin tuskin ajatellakaan, mitä saattaisi tapahtua. Mutta hänen täytyi tulla -- hän tulisi ja havaitsisi tosin kyllä Rosalien ja minut hävinneiksi, mutta se vain terästäisi hänen vaistojaan hänen astuessaan huoneistoon. Milloin sitten saapuisivat hänen apumiehensä, poliisit tai keitä ne olisivat? Ja sillä välin...

Kuulin ääniä eteisestä ja heristin korviani, kunnes pääni, jo muutenkin arka tölmäyksestä, jolla vangitsijani oli sen työntänyt seinää vasten, oli pakahtumaisillaan. Sitten näyttäytyi turkiskauluksinen mies hyvin maireana ja ryhdittömänä saatellen huoneeseen toista miestä.

Ja tämä oli kaikkein vanhin mies, mitä koskaan muistelen nähneeni, ainakin kasvojen juonteista päättäen. Näin edessäni muumion kasvot, kun opas astui sivulle seuralaistaan peittämästä -- kasvot, joilla ruttuinen pergamenttimainen nahka oli pingoitettu ikäänkuin kaikesta niistä peittävästä ja ympäröivästä lihasta paljaiksi vuoltujen luiden ja jänteiden päälle. Sellaiset kasvot saattaisi ehkä tavata jossakin tibetiläisessä temppelissä tai pyhän Oudh-virran partailla jonkun laaman myssyn alta tai runollisiin rääsyihinsä puetulla fakiirilla. Moisia kasvoja en suinkaan olisi odottanut näkeväni talossa Campden Hillin varrella. Mutta siinä ne olivat harmaantuneen tukkavanukkeen alla, jolta sen omistaja vastikään oli poistanut kuosikkaan silkkihatun. Muumiomaisista kasvoistaan huolimatta hän oli sirosti, uusimman muodin mukaan puettu vanhus, joka oli ryhdiltään reipas, melkeinpä keikarimainen. Ja vaikka hänen kasvonsa näyttivät satavuotisen kasvoilta, loistivat hänen mustat silmänsä kirkkaina ja tarkkaavaisina kuin nuoren miehen; ja ne tulivat vielä tarkkaavaisemmiksi, kun hän katsoi huoneen keskukseen.