Part 7

"Ajattelin, että Ganderson seuraili miestä ja naista", selitti hän. "Siltä minusta näytti -- olen juoksennellut hänen perässään moniin paikkoihin; hän on löntystellyt siellä täällä kaiken aamua. Mutta puolen päivän tienoissa näkyy hän itse alkaneen vaania jotakuta, ja minä huomasin miehen ja naishenkilön hänen edellään. Se oli tuolla Oxford-kadulla. Kun kulmassa käännyin Gandersonin perästä tänne Wells-kadulle, näin kyllä hänet, mutten niitä toisia."

"Näittekö heidät läheltä?" kysyin minä.

"Vain siksi läheltä, että havaitsin miehen olevan kookkaan ja naisen pitkänlaisen ja tumman", vastasi hän. "Tietenkään en ollut koskaan heidän kintereillään -- Ganderson oli välissämme."

"Kuulostaa siltä, että he olivat Trafferdale ja mrs Kennerley", sanoin minä. "Ja siinä tapauksessa he luultavasti menivät rouvan asuntoon. No -- mitä nyt on tehtävä, kun olen täällä?"

Hän nyökkäsi katua ylöspäin, missä saatoin nähdä palvelijan vetelehtivän. "Ganderson ei tunne minua eikä tiedä, mitä minä kärkyn", sanoi hän. "Enkä halua hänen saavan sitä tietääkään ennenkuin pääsemme selville hänen aikeistaan. Kenties menisitte -- aivan kuin sattumalta -- tiedustelemaan, mitä hän siellä puuhailee? Ja jos katsotte viisaaksi, viitatkaa minut tulemaan luoksenne. Jos tarvitsette minua, mr Gregg, vetäkää nenäliina taskustanne, niin riennän heti paikalle."

"Hyvä on", vastasin. "Ja menettelenkö siinä oman harkintani mukaan?"

"Aivan!" sanoi hän. "Mutta jos esimerkiksi saatte selville, että ne kaksi henkilöä olivat Trafferdale ja mrs Kennerley ja että mies odottelee tai vaanii heitä, niin antakaa merkki. Muussa tapauksessa jättäkää hänet ja tulkaa pois, joten voin jatkaa silmälläpitoani."

Minä nyökkäsin ja kävelin verkalleen katua ylös, olematta mitään erityisesti katselevinani. Lähelle tullessani oli Ganderson Margaret-kadun kulmassa, tuijottaen ikäänkuin perin hajamielisenä vastapäiseen ovikäytävään. Äkkiä huomasi hän minut ja asteli ikäänkuin vaistomaisesti eteenpäin. "Halloo!" huusin.

"Mitäs te täällä hommailette?"

Vaikka kohtauksemme olikin näin odottamaton, muuttui Ganderson heti maireaksi ja kohteliaaksi palvelushengeksi.

"Olenpa hyvillänikin, että tapasin teidät täällä, sir", vastasi hän kohottaen hattuaan. "Asia on niin, sir, että olen kovin ymmällä, mitä minun tulisi tehdä. Tuumin, olisiko viisasta tarjoutua poliisilaitoksen palvelukseen, mutta en ole varma otollisuudestani -- en ole niitä miehiä, jotka pitävät ankarista äärimmäisyystoimenpiteistä."

"Mistä on kysymys, Ganderson?" utelin. "Tämänaamuisenko asian johdosta...?"

"Kaiketikin se sitä koskee, sir", vastasi hän. "Muistanette kysyneenne minulta mr Corlandin toimistossa, olinko koskaan nähnyt naishenkilöä mr Trafferdalen asunnossa, -- sellaista, jota mainitsitte mrs Kennerleyn nimellä, -- ja minä vastasin, että olin kyllä nähnyt siellä naisen, mutta tietämättä hänen nimeään. Nyt, sir, vähän senjälkeen, kun lähdin Corlandin toimistosta tänä aamuna, näin sen rouvashenkilön -- ja mr Trafferdalen hänen kanssaan."

"Niinkö?" huudahdin.

"Näin tosiaan", vastasi hän. "Ja ottaen asianhaarat huomioon katsoin velvollisuudekseni pitää heitä silmällä. Seurasin heitä tänne Regent-kadulta, sir. He menivät sisälle ovikäytävästä tuolla. Enkä senjälkeen ole heitä nähnyt. Mutta -- olen aivan varma, etteivät he ole sieltä lähteneet."

"Oletteko vartioinut huolellisesti?" kysyin.

"Mitä huolellisimmin, sir, kelloni mukaan kokonaisen tunnin", vastasi hän. "Tuon oven sisäpuolelle he astuivat, mutta ulos eivät ole tulleet."

En enää epäröinyt, vaan vedin nenäliinani ulos ollen sitä käyttävinäni. Metham asteli verkalleen meitä kohti. Minä osoitin häntä hänen tullessaan.

"Kah, Ganderson", sanoin, "tämä on Corlandien miehiä. Hän avustaa minua, ja me kerromme hänelle mitä olette nähnyt, kuullaksemme hänen neuvonsa. Sitten..."

Methamin neuvo, jonka hän antoi heti, kun oli kuullut selostukseni, oli perin käytännöllinen: mennä kadun yli ja tarkata ihmisten nimiä huoneistojen ulkoeteisen taululta. Harppasimme heti kadun yli, ja silmiimme osui ainakin yksi tuttu nimi: _N:o 8, Mrs Kennerley_.

"Aivan oikein!" sanoi Metham. "Ja te, hyvä herra Gregg, olette oikea mies tähän hommaan! Teillä on valituksen syytä kumpaankin kohtaan. He vangitsivat teidät! Nouskaa portaita, soittakaa kelloa. Jos joko Trafferdale tai rouva tulee avaamaan, älkää astuko sisälle, vaan kutsukaa minua tuon rintanojan yli. On saatava varmuus siitä, ovatko he huoneistossa. Nyt, sir, vallin yli!"

Olin hyökännyt vallin yli -- toisella tavalla -- useammin kuin kerran Flandriassa, mutta minun täytyy tunnustaa, että tämä rohkean sodankäynnin muunnos pani housuni vapisemaan. Mielelläni en suinkaan noita portaita noussut. Minulla ei ollut suurta halua tavata jälleen mrs Kennerleytä enempää kuin Trafferdaleakaan enkä laisinkaan tiennyt, mitä heille sanoisin, jos heidät kohtaisin, sillä aamuiset tapaukset olivat minut aivan häkellyttäneet. Mutta olihan tehtävä suoritettava, ja ylös minä kiipesin, huolellisesti ottaen vaarin kaikesta, mitä ympärilläni näin. Portaat olivat kivestä, rakennuksen keskellä; ensimmäisen sillakkeen ovilla oli numerot 1 ja 2, seuraavilla 3 ja 4, sitten 5 ja 6, ja vasta neljännen porrasmitan kiivettyäni näin seitosen vieressä 8:lla merkityn oven. Kerroksia oli vielä yläpuolellanikin; se oli korkea rakennus. Ja hiljainen ja äänetön; koko matkallani en nähnyt ketään.

Ovessa 8 oli sähkökello; painoin sitä sormellani ja kuulin kimeän kilinän jostakin huoneiston sisäpuolelta. Mutta kukaan ei tullut avaamaan. Minä soitin pian uudestaan, vieläkään saamatta vastausta. Kuuntelin ovilaudoituksessa nenäni edessä olevasta kirjeluukusta, mutta korvani eivät eroittaneet mitään.

Äkkiä avautui 7:llä merkitty ovi, ja sievä tyttö, jota päättelin näyttelijättäreksi, astui ulos, sulkien sen jälkeensä. Hän vilkaisi minuun ja oveen, jonka takana seisoin.

"Etsittekö mrs Kennerleytä?" kysyi neitonen. "Hän on luullakseni mennyt ulos -- tapasin hänet astumassa portaita alas tänne tullessani puoli tuntia sitten."

Kiitin häntä; hän sipsutti portaita alas, hyräillen säveltä. Olin juuri seuraamaisillani häntä, kun jostakin sielullisesta sysäyksestä, jota en mitenkään voisi itselleni selittää, kiersin edessäni olevan oven ripaa. Se myötäsi kädessäni. Ovi huoneistoon oli avoinna! Epäröitsin pari sekuntia, minkä jälkeen työnsin oven raolleen ja vilkaisin sisäpuolelle. Näin pienen neliömäisen eteisen, astuin pari askelta, ja vastapäätä minua oli seurusteluhuoneen ovi avoinna. Ja siellä istui nojatuolissa, pää sen selkää vasten retkahtaneena ja koko ruumis velttona kuin nukkujan -- Trafferdale! Seisoin minuutin ajan tuijottaen häneen. Sitten yskähdin äänekkäästi. Hän ei osoittanut mitään merkkejä siitä, että olisi sen kuullut. Minä toistin yskähdykseni kovempaa. Mikäli saatoin havaita, ei silmäluomikaan värähtänyt, ei sormikaan vavahtanut. Silloin astuin sisälle ja katselin ympärilleni. Kaksi muuta ovea oli avoinna. Toisesta pääsi pieneen keittiöön, toisesta makuuhuoneeseen -- naisen huoneeseen. Se oli hiukan epäjärjestyksessä -- laatikoita ja vaatekaappeja avoinna, iltapuku huolimattomasti heitettynä sängylle. Minä muistin tuon puvun: se oli sama, joka mrs Kennerleyllä oli ollut edellisenä iltana. Eikä ainoaakaan ihmistä makuuhuoneessa enempää kuin keittiössäkään.

Varmistautuen, että minulla vielä oli pistoolini taskussani ja pitäen kättäni mukavasti sillä (kuten irlantilainen sanoisi), jotta olisin valmis torjumaan äkillistä hyökkäystä, astuin varovaisesti seurusteluhuoneeseen nojatuolissa retkottavan miehen luo. Kosketin hänen olkapäähänsä -- ensin hiljaa, sitten lujasti painaen ja vihdoin ravistaen. Olisi voinut yhtä hyvin ravistaa tuolia, jossa hän lojui. Ja äkkiä huomasin, ettei tuo ollut unta laisinkaan, ei ainakaan luonnollista unta, ja silmänräpäyksessä olin portaiden yläpäässä kutsuen hiljaa miehiä, jotka odottelivat alhaalla.

He riensivät ylös -- Metham edellä. Viittasin hänet huoneistoon ja osoitin Trafferdalea. Häneltä pääsi kimeä huudahdus, hän riensi esille ja kumartui Trafferdalen kasvojen yli. Samassa hän kääntyi minua kohti.

"Nainen?" huudahti hän. "Missä on nainen?"

"Täällä ei ole ketään naishenkilöä!" sanoin minä. "Ei ole ketään muita. Näittekö tytön vastikään astuvan portaita alas? Hän tuli viereisestä huoneistosta ja sanoi nähneensä mrs Kennerleyn lähteneen pois puoli tuntia sitten. Mutta -- mikä tuota miestä vaivaa?"

Metham kääntyi jälleen Trafferdalesta.

"Mikäkö vaivaa?" virkkoi hän. "Hänet on tohtoroitu, mr Gregg, tohtoroitu! Ehkä myrkytetty! Haistakaahan!"

Hän otti juomalasin pieneltä pöydältä Trafferdalen tuolin vierestä ja haistettuaan itse työnsi sen minun käteeni. Siitä lemahti väljähtäneen konjakin tympäisevä haju, mutta siitä tuoksahti jotakin muutakin, kirpeää ja tuikeaa.

"Hänelle on tietysti juotettu jotakin!" sanoi Metham. "Sen naisen työtä! Ja hän itse on livistänyt -- timantti mukanaan! No..."

Metham vilkaisi ympärilleen ja äkkäsi Gandersonin, joka oli seurannut meitä huoneeseen ja tuijotti Trafferdaleen.

"Meidän täytyy hakea lääkäri", sanoi Metham äkkiä. "Kuulkaahan, rientäkää te Margaret-kadulle, varmaankin tapaatte sieltä jonkun lääkärin. Hankkikaa sellainen joka tapauksessa ja tuokaa hänet tänne niin pian kuin suinkin."

Ganderson yskähti varovaisen salaperäisesti.

"Tunnen tämän kaupunginosan hyvin, gentlemen", sanoi hän luoden meihin vihjaavan katseen. "Tunnen perin taitavan lääkärin, joka asuu tässä lähellä Hollis-kadun varrella ja johon... hm, voi luottaa arkaluontoisissa olosuhteissa. Arvelen, että julkisuus ei ole suotavaa?"

"Menkää noutamaan hänet nopeasti!" käski Metham viitaten hänet matkaan. "Tämä mies saattaa olla kuolemaisillaan -- ja me haluamme häneltä tietoja. Julkisuus!" jatkoi hän virnistäen, sitten kun Ganderson oli lähtenyt. "Julkisuutta saanemme pian yllin kyliini mr Gregg. Tästä tulee poliisijuttu. Kenties meidän oikeastaan pitäisikin kutsua tänne poliisit nyt heti."

Käännyin ja vilkaisin Trafferdaleen. Kyllä hän hengitti -- raskaasti ja säännöllisesti, -- mutta muutoin olisi häntä voinut luulla kuolleeksi. Hän oli niin liikkumaton ja kaikesta päättäen tajutonna. Metham kohotti hänen toista silmäluomeaan.

"Löisinpä vetoa, että hänet on myrkytetty, mr Gregg", jupisi hän. "Luulen käsittäväni koko asian. Lähdettyään yöllä Down-kadulta he tulivat tänne aikoen olla hissuksiin, kunnes ehtisivät matkalle -- ainakin se lienee ollut Trafferdalen aikomus. Ja rouva on tohtoroinut häntä, näpistänyt häneltä timantin ja vienyt sen mukanaan! Tyttö puhui puolesta tunnista, niinkö? Hm, puolen tunnin etumatka on kyllä hyvä, kun on tehnyt suunnitelmansa."

Ajattelin, tosiaan ihmeissäni, mitenkä tämä asian viime kehitys sopi yhteen sen kanssa, mitä olin kuullut noilta kahdelta Cityn herrasmieheltä vanhassa hiljaisessa ravintolassa. Olin aikonut kertoa siitä Corlandille kuullakseni hänen mielipiteensä, mutta en ollut saanut siihen tilaisuutta. Ja nyt Gandersonin palaamista ja lääkäriä odotellessamme minä juttelin Methamille. Hän kuunteli innokkaasti, ja hänen tarkkaavaiset kasvonsa osoittivat yhä suurempaa mielenkiintoa.

"Ahaa!" huudahti hän vihjaavin katsein. "Nyt alkaa vyyhti minulle hiukan selvitä! Minusta tuntuu, mr Gregg, että se nainen on ollut kaiken takana. Aika ovelasti tehtykin! Jos nyt kysyisitte mielipidettäni, niin sanoisin, että hän on vetänyt nenästä tätä miekkosta, kuten Trafferdale vuorostaan on pettänyt miehiä, joista minulle kerroitte. Luultavasti rouva viekoitteli hänet tekemään tämän aimo kepposen mr Vandamarkille ja heti, kun Trafferdale sai timantin haltuunsa, käsitteli häntä tuolla... tuolla tavoin, anastaakseen kiven itselleen. Lyönpä vaikka mitä vetoa, ettei se enää Trafferdalella ole!"

Ja sitten hän alkoi häikäilemättä penkoa Trafferdalen taskuja, mikäli se oli mahdollista, osoittaen siinä merkillistä kätevyyttä. Mutta mitään erikoista hän ei löytänyt, ja tarkastuksen tulos sai hänet pudistamaan päätänsä.

"Näyttää siltä kuin rouva olisi puhdistanut hänet ennen lähtöään", sanoi hän. "Kuten näette, ei lompakossa, jossa hänenlaisellaan miehellä toki pitäisi olla melkoinen setelitukku, ole mitään, ja kukkarossa ja taskuissa vain jokunen pikku kolikko. Kunpa vain olisimme olleet saapuvilla tuntia aikaisemmin, mr Gregg, niin olisimme -- mitä se oli?"

Ripeä kaksoisnapaus kuului ulko-ovelta, jonka olin sulkenut Gandersonin lähdettyä. Metham vilkaisi eteiseen.

"Postiljooni", sanoi hän. "Kirjeitä -- kirje ja postikortti."

Hän otti ne ja palasi seurusteluhuoneeseen. "Otamme kai itsellemme vapauden lukea postikortin. Hm, näyttää kohtaussopimukselta." Hän ojensi minulle kortin, joka oli osoitettu rouva Kennerleylle, ja näytti tiedonantoa sen takasivulla. Ei siinä paljoa kirjoitusta ollut, ja jokaiselle, joka ei tuntenut lähettäjän ja saajan salaisuuksia, jäi sisältö hämäräksi. Siihen oli piirretty vain rivi alkukirjaimia ja numeroita -- kahdessa sarjassa ja lyhyt alleviivattu sana niiden välillä:

B.M. 3.15 oder H.G. 4.30.

"No, mitä siitä tuumitte, mr Gregg?" kysyi Metham. "Salaperäistä, eikö vain? Mutta minä luulisin, että siinä sovitaan kohtaamisesta. B.M., hm? Tarkoittanee British Museumia. Mutta tuo alleviivattu sana keskellä? Mitähän se merkinnee? Kai se on jotakin vierasta kieltä?"

"Saksaa", selitin minä. "_Oder_ merkitsee _tai_."

"Vai niin", hymähti hän. "Ahaa! Jos se on kohtaussopimus, on se vaihtoehtoinen. Rouvan oli tavattava lähettäjä B.M:ssä neljännestä yli kolmen tai H.G.:ssä puoli viisi. Juuri niin, mutta hän nähkääs lähti ulos ennenkuin postikortti tuotiin. Siis olisi meillä, vaikka saisimme noiden alkukirjainten B.M. tai H.G. oikean tarkoituksen selvillekin, vain vähän toiveita tavata häntä kummassakaan paikassa."

Hän käänteli korttia ja näytti minulle, että se oli postitettu Citystä juuri ennen keskipäivää. Sitten hän vilkaisi kirjeeseen, jonka oli myöskin ottanut käteensä.

"Tässä on Birminghamin postileima", sanoi hän. "Ka, jos tämä olisi joutunut jonkun salapoliisin käsiin..."

Mutta minä keskeytin hänet huudahtamalla:

"Hyväinen aika! Tuo on Vandamarken käsialaa! Tunnen se varsin hyvin!"

"Vandamarkenko?" virkkoi Metham. "Niin, muistelen kuulleeni hänen matkustaneen Birminghamiin. Ja rouva Kennerleyhän oli hänen yksityissihteerinsä. No..."

Hän pysähtyi äkkiä, koska minä olin tarttunut toisella kädelläni hänen käsivarteensa ja toisella siepannut kirjeen häneltä.

"Metham", sanoin minä, "näissä olosuhteissa minä avaan kirjeen. Vastaan teostani mr Vandamarkelle. Kukaties siitä saamme arvokkaan johtolangan. Joka tapauksessa... Kas noin!"

Viilsin kuoren kynäveitselläni auki ja vedin sen sisästä kokoonkäännetyn postipaperiarkin, jossa oli tunnetun birminghamilaisen hotellin osoite ja eilinen päiväys. Levitin sen pöydälle; molemmat kumarruimme sitä katselemaan, ja Methamilta pääsi äkäinen huudahdus.

"Voi sun vietävä!" päivitteli hän. "Vielä hullumpi kuin postikortti!"

Edessämme oli kolme, neljä riviä kirjoitusta, muutamia sanoja kullakin rivillä. Mutta se oli pelkkää sekamelskaa. Joissakuissa sanoissa oli kerakkeita ilman ääntiöitä, toisissa taas pelkkiä ääntiöitä. Jykevä V päätti kirjeen.

"Se oli salakirjoituksella kyhätty tiedonanto!" virkoin minä. "Rouva sen ymmärtäisi; emme me. Siis..."

Juuri silloin riensi Ganderson huoneeseen lääkärin kanssa, ja me jäimme odottamaan, kun viimemainittu tutki Trafferdalea. Muutaman minuutin päästä tiesimme, että aavistuksemme olivat olleet oikeat. Trafferdalelle oli annettu voimakasta huumausainetta. Mutta hengenvaaraa ei ollut, ja jättäen hänet lääkärin ja palvelijan hoiviin riensin Methamin kanssa lähimmälle puhelinkaapille soittaaksemme Corlandille. Minulla oli kirje ja postikortti. Asiain näin ollen oli meidän nopeasti päästävä mrs Kennerleyn jäljille.

Puhelinkaapissa Metham kääntyi äkkiä kuulotorvesta minuun päin.

"Mr Gregg", kuiskasi hän, "minun täytyy nopeasti rientää takaisin toimistoon. Mutta te! Miss Vandamarke on juuri soittanut Corlandeille kysyen, olitteko siellä. Hän odottaa teitä Hatton Gardenin postikonttorin luona ja haluaa, että saavutte sinne niin pian kuin suinkin."

X

TAKAA-AJO HÄMÄRISSÄ

Olin kääntynyt lähtemään ennenkuin Metham oli kelvolleen lopettanut puheensa. Mutta hän oli minuakin nopeampi ja oli tarttunut käsivarteeni ennenkuin astuin kynnyksen yli.

"Mihin tahansa menettekin, pysytelkää kosketuksissa kanssamme, mr Gregg!" kuiskasi hän korvaani. "Että miss Vandamarke on siellä, on varmaankin yhteydessä tämän jutun kanssa, ja saatatte joutua vaaraan ja tarvita apua. Soittakaa Corlandin toimistoon, jos jostakin sellaista sattuu! Minä lähden suoraan sinne."

Nyökkäsin, riuhtaisin käsivarteni irti ja riensin lähimpään vuokra-autoon. Muutaman sekunnin päästä ajoin itäänpäin. Mutta millä asioilla? Ja tapaisinko Rosalien tuosta mainitusta paikasta? Enhän tiennyt, vaikka hän olisi soittanut Corlandeille tuntikausia sitten ja nyt odotukseensa väsyneenä lähtenyt pois. Joka tapauksessa olin kiihtynyt. Jo sekin, ettei hän ollut palannut kotiin, vaikka viime sanoikseen St. Martin's Lanella oli minulle vakuuttanut kaikin mokomin haluavansa lähteä sinne heti, näytti viittaavan siihen, että timanttia koskevat asianhaarat olivat hänet siitä pidättäneet. Ja tietäen hänet reippaaksi ja rohkeaksi tytöksi pidin mahdollisena, että jollen rientäisi noudattamaan hänen kutsuaan, hän saattaisi omin päin ryhtyä johonkin uhkarohkeaan toimenpiteeseen, joka, kuten Metham oli vihjaissut, voisi olla hyvinkin vaarallinen.

Tarkoituksellisesti pysähdytin ajajani, kun tulimme Holborn Circusin lähelle, ja astuen ajopeleistä livahdin varovaisesti kadun kulmitse Hatton Gardeniin. Ja sitten huomasinkin heti Rosalien seisomassa postitoimiston ovikäytävässä ja tähyilemässä ympärilleen. Minut nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat ja hän käveli minua kohti.

"Riensin tänne niin nopeasti kuin kerkisin!" huudahdin läähättäen ja olinkin niin hengästyneenä kuin olisin juossut koko matkan. "En ollut Corlandin toimistossa -- sieltä täytyi soittaa minulle muualle. Mutta mitä te täällä hommailette? Mistä on kysymys?"

Neitonen katsahti minuun merkitsevästi.

"Mrs Kennerley", kuiskasi hän, "on täällä jossakin lähettyvillä. Minä seurasin häntä."

"Hyväinen aika!" huudahdin. "Olen juuri tullut hänen asunnostaan Wells-kadun varrelta. Se Corlandin apulainen -- Metham -- ja minä menimme sinne ja tapasimme Trafferdalen yksinään jollakin aineella huumattuna!"

"Huumattuna!" äännähti neitonen.

"Ja minusta hän näytti kuolleelta", sanoin. "Mrs Kennerley on tietenkin mennyt tiehensä, timantti luultavasti taskussaan. -- Entä te?"

"Tulkaa sisäpuolelle", kuiskasi hän. "Pitäkää silmällä katua -- sen toista sivua, noin kahdeksannen tai kymmenennen oven kohdalta -- sillä välin kun kerron teille. Hän on jossakin siellä, jossakin noista toimistoista, mutten tiedä missä; en päässyt kyllin lähelle nähdäkseni, ja ne ovat kaikki ulkopuolelta niin toistensa näköisiä. Se kävi näin", jatkoi hän, kun olimme astuneet pois katukäytävän vilkkaanlaisesta liikenteestä. "Kotimatkallani poikkesin Oxford-kadulle tekemään muutamia ostoksia, jotka äkkiä muistin. Siihen meni pitempi aika kuin olin luullut, ja kun kotona ei ollut ketään, päätin haukata puolista ulkosalla. Niin kului tunti. Sitten kun lähdin ulos, kotiin mennäkseni, näin -- hänet!"

"Yksinäänkö?" kysäisin minä.

"Yksinään! Hän tuli puodista lähellä Waringia, tiukasti hunnutettuna, mutta minä tunsin hänet kyllin hyvin -- tunsin hänen hameensa ja hattunsakin. Hän ei huomannut minua, vaikka olin hänen lähellään, ja hyvin koetinkin varoa, ettei hän olisi minua tuntenut. Mutta minä seurasin häntä. Hän astui itää kohti ja meni pian toiseen puotiin -- apteekkiin. Silloin päätin menetellä oikein järkiperäisesti. Lähettyvillä oli vapaa vuokra-auto. Menin puhuttelemaan ajajaa -- nuorta, älykkään näköistä miestä ja selitin hänelle muutamilla sanoilla tilanteen: 'Jos hän tulee ulos ja ottaa ajurin, niin seuratkaa häntä minne tahansa hän menee. Mutta jos hän kävelee, kuljettakaa minua verkalleen hänen perässään. On pidettävä hänet näkyvissä ja estettävä hänet näkemästä minua'."

"-- 'Astukaa autoon ja istukaa hyvin takana, neiti', sanoi hän. Minä astuin autoon. 'No', virkkoi hän pistäen päänsä ikkunasta, 'kuvailkaahan hiukan, minkä näköinen hän on, niin pidän häntä silmällä, kunnes pääsette pyrkimyksenne perille!' Kuvailin hänelle vaanittavan ja istuuduin ajoneuvojen perälle. Pian iski mies minulle silmää -- nainen oli tullut ulos ja lähti taas itäänpäin. Seurasimme. Hän otti ajurin Tottenham Courtin tien päässä; sekin ajoi itäänpäin. Seurasimme häntä suoraan Cityyn -- hirveän pitkän matkan! -- tuomiokirkon ja valtiopankin sivuitse sellaisiin paikkoihin ja niiden ohi, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, ja vihdoin eräälle Bishopsgatelta poikkeavalle kadulle. Siellä ajajani pysähdytti ja vilkaisi pian ikkunasta sisälle. 'Hän meni johonkin toimistoon, tästä kolmas ovi, neiti. Mitä minä nyt teen?' kysyi mies. 'Odottakaa hetkinen nähdäksenne, tuleeko hän ulos', vastasin minä. 'Lähettikö hän ajurinsa pois?' -- 'Ei, tuolla se odottaa', vastasi ajajani. 'Sitten mekin odotamme', sanoin. 'Mikä katu tämä on?' -- 'Tämä', vastasi hän, 'on Bevis Marks...'"

Minä keskeytin Rosalien äkillisellä huudahduksella. Bevis Marks! Se oli tietenkin postikortin B.M., ja H.G. sen jäljessä merkitsi Hatton Gardenia. Näin sen nyt kuin leimauksena. Postikortti oli joltakulta rikostoverilta, joka kehoitti mrs Kennerleytä saapumaan Bevis Marksille tuolloin tai Hatton Gardeniin tällöin. Mutta postikortin saapuessa hän oli jo lähtenyt!

"Jatkakaa!" sanoin minä Rosalielle. "Älkää minusta välittäkö -- tuli vain jotakin mieleeni. Niin, olitte Bevis Marksilla -- suuressa juutalaiskeskuksessa."

"Juuri niin", myönsi hän. "Ajaja sen minulle mainitsi. No, muutaman minuutin päästä hän astui jälleen esille, ja hänen ajopelinsä lähtivät liikkeelle. Seurasimme turvallisen välimatkan päässä. Hän palasi länteen päin. Kulmassa tuolla hänen ajurinsa pysähdytti, ja hän astui kadulle. Ehdin töin tuskin maksaa kyytini ja pujahtaa tälle kadulle hänen peräänsä, kun hän jo hävisi johonkuhun noista toimistoista päinvastaisella sivulla. Olin kyllin rohkea kävelemään ovien ohi, mutta ne olivat kaikki kovin samanlaisia, enkä tiedä mistä hän meni sisälle. Kiivistä päättäen näkyvät nuo toimistot melkein kaikki harjoittavan timanttiliikettä."

"Tämä on sen liikkeenhaaran varsinainen keskus Lontoossa", sanoin minä. "Täällä leikitellään timanteilla. Mutta -- ette ole häntä sen koommin nähnyt?"

"En", vastasi tyttö. "Heti kun olin seurannut häntä tänne, pujahdin tuohon postikonttoriin soittaakseni teille Corlandin toimistoon. Mutta sen minä suoritin tuota pikaa, viipymättä viittäkään minuuttia, ja senjälkeen olen alituisesti vaaninut. -- Mitä meidän on tehtävä?"

"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa asian kehitystä", vastasin minä. "Mutta jos pidätte katua silmällä, ilmoitan Corlandille olinpaikkamme."

"Ja isä sitten", sanoi neitonen. "Hänen tulisi saada tietää; muutoin hän käy levottomaksi."

"Jättäkää se minun huolekseni", sanoin minä. Ja rientäen postitoimistoon soitin ensin Vandamarken taloon. Hovimestari vastasi puhelimessa: Mr Vandamarke oli ollut kotona, oli kuullut, että miss Vandamarke ei ollut vielä palannut, ja lähtenyt jälleen ulos. Mihin, sitä ei hovimestari tiennyt. Sitten soitin Corlandin toimistoon ja sain Methamin puhelimeen. Hän vastasi juuri kuulleensa jotakin tärkeää ja saapuvansa heti minun luokseni sitä kertomaan. Sitten palasin Rosalien luo. "Onko mitään tapahtunut?" kysyin tultuani. "Oletteko nähnyt ketään?"

"Mitään ei ole tapahtunut, enkä ole ketään nähnyt", vastasi hän. "Tämä on hidasta hommaa! Mitä meidän pitäisi tehdä?"

"Metham on tulossa tänne", vastasin minä. "Hän ehdottanee jotakin. Mutta yhdessä suhteessa suosii onni meitä kumminkin!"

"Mikä onni?" kysyi hän kietoen pukuansa tiukempaan ympärilleen. "Minua viluttaa!"

"Onni on siinä, että pian alkaa hämärtää", sanoin minä. "Me voimme nähdä, itse pysyen näkymättömissä. Kävelkäämme edestakaisin vastapäätä liikkeitä, joihin sanoitte hänen menneen."