Part 5

"Mielihyvällä -- jos hän rimpuilee", vastasin. "Mutta pistoolilla on oiva ominaisuus taltuttaa häijyt miehet. Kunpa minulla vain olisi se ollut kädessäni, heti kun täällä näyttäydyimme!"

"Kenties hänelläkin olisi ollut", huomautti Rosalie.

"Hyvin luultavasti -- mutta minä en olisi suonut hänelle aikaa sen käsittelemiseen", sanoin. "Mutta mennyt on mennyttä. Mitähän se mies lienee hakenut? En ihmettelisi, vaikka hän olisi yksi joukkiosta, joka nappasi minut ja teidän arvoisan isänne!"

"En ole enää niin nälissäni!" huomautti tyttö. "Tulenko minä kurkistelemaan?"

"Ette kai", sanoin minä. "Tämä on miehen hommaa. Kunhan nyt vain jotakin tapahtuisi..."

Mutta kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin näin enempää. Sitten tuli Trafferdale äkkiä ulos oikeanpuolisesta ovesta, ja minä aloin kuiskaillen kertoa hänen liikkeistään.

"Trafferdale taas!" sanoin. "Yksinään. Hän ottaa alas isoa matkatakkia eteisen naulakosta. Nyt hän... hyväinen aika! Hän käänsi valon sammuksiin ja eteisessä on pimeä."

Mutta oven raosta oikealta, mistä Trafferdale oli tullut, kuulsi hieman valoa. Nyt hänen kookas ruhonsa sen kuitenkin himmensi. Hän meni huoneeseen, josta valojuova väikkyi. Ovi sulkeutui. Kaikki oli hiljaista ja -- pimeää.

Jouduin ymmälle. Miksi oli Trafferdale kiertänyt valon sammuksiin eteisessä otettuaan sieltä takin, jota arvattavasti aikoi käyttää? Ja mitä se toinen mies hommaili? Varmasti tiesin hänen vielä olevan jossakin tässä huoneistossa. Viivyin jonkun aikaa avaimenreiällä ja kuuntelin. Mutta en kuullut mitään enkä voinut kuulla mitään toiselle ovelle siirryttyänikään. Mistään en eroittanut hivahdustakaan, en edes hillittyä kuisketta. Vihdoin Rosalie haukotteli, -- se oli raukean uneliaisuuden luonnollinen, teeskentelemätön haukotus.

"Kuinka kauan luulette heidän pitävän meitä täällä?" kysyi hän. "Olen hirveästi unissani."

"Kyllä kai meidät aamuun asti häkissämme pidetään", sanoin. "Emme me itse voi itseämme vapauttaa. Mutta oikaiskaahan itsenne tuolle sohvalle! Minä vartioin -- en minä nukahda, sen vakuutan. Hyvin luultavasti... noh, mitä se oli?"

Mutta minä tiesin varsin hyvin, mikä ääni oli saanut meidät molemmat hypähtämään. Se oli oven raju mäjähdys.

"He ovat menneet!" huudahdin. "Ulko-ovi paiskattiin kiinni. Meidät on teljetty tänne koko yöksi. Siitä ei epäilystäkään. Ihan niinkuin otaksuinkin. He ovat karanneet timantteineen!"

"Mutta mistä tiedätte, että pidätystämme kestää vain tämän yön?" kysyi Rosalie. "Jos he ovat juosseet tiehensä, voimme joutua olemaan täällä päiväkausia --- ja kuolla nälkään!"

"Ei!" sanoin minä rauhoittaen. "On varmaan joku hoitamassa näitä huoneistoja, joku vanha vaimo, joka tulee toimittamaan askareita, järjestämään vuoteet ja niin poispäin, ja joka ilmestyy aamulla. Mutta siihen asti pelkään kyllä olevamme tiukasti teljettyinä. Miksette paneudu tuolle sohvalle nukkumaan?"

"Entä... te?" kysyi hän.

"Oh, minä polttelen", sanoin. "Minä en nuku. Kello on yksi -- ehkä joku saapuu seitsemältä tai kahdeksalta. Seuratkaa neuvoani."

Hän seurasi sitä. Sohva oli hyvä ja laaja, varustettu ryijyllä ja monilla pieluksilla. Yhdessä kohensimme sen mukavaksi, ja kymmenen minuutin päästä oli Rosalie vaipunut sikeään uneen. Minä puolestani sytytin piippuni ja istuuduin nojatuoliin miettimään. Paljon mietittävää minulla olikin. Sillä minä en suinkaan ollut varma, että kukaan saapuisi aamulla, enkä nähnyt mitään mahdollisuutta omilla ponnistuksillani vapauttaa itseämme. Siitä, että Trafferdale, mrs Kennerley ja tuo outo mies olivat kaikki lähteneet yhdessä, olin aivan vakuutettu. He halusivat monen tunnin etumatkan, mikä, kun asiaa tulin tarkemmin miettineeksi, olisi lisäsyy, miksi meidät olisi vangittu paljoa pitemmäksi ajaksi kuin ensin otaksuin.

Yö kului perin hitaasti. Vastoin tahtoani aloin minäkin lopulta torkkua, kunnes vaivuin uneen. Se oli levotonta, kummallisten unennäköjen häiritsemää unta, mutta lienee aamupuolella tullut sikeämmäksi, sillä minä olin varmaan syvässä unessa silmänräpäystä ennen äkillistä heräämistäni. Minä kavahdin, tuijotin ympärilleni ja näin Rosalien puoliksi nousseena sohvallaan, silmät oveen käännettyinä.

Sitten minulle selvisi, että olin kuullut jotakin melua, ja että sama melu oli tytönkin herättänyt.

"Mikä on?" kuiskasin. "Kuulitteko jotakin?"

Hän nyökkäsi eteistä kohti.

"Eteisen ovi!" sanoi hän. "Minä kuulin sen käyvän. Joku on tullut sinne."

Minä nousin pystyyn, samoin hän. Seisoimme odottaen, kasvomme käännettyinä ovea kohti. Kului pari, kolme minuuttia. Sitten kierrettiin ovenripaa, ja minä sieppasin pistoolini. Rosalie äännähti ehkäisevästi.

"Hyvä on!" jupisin minä. "Ei mitään vaaraa -- mutta jos ken pyrkii huoneeseen, saa hän katsoa tämän piippuun. Pysytelkäähän te vähän taempana!"

Avain kitisi lukossa, ja hyvin hitaasti avautui ovi. Silloin minun oli vaikea olla kummastuksesta huudahtamatta. Ilmestyi käsi ovenreunaan työntääkseen sitä auki -- käsi, jonka pikkusormi oli omituisesti käyristynyt ja arvettunut. Sen huomattuani minä kohotin pistoolini sille tasolle, jolta arvelin kasvojen ilmaantuvan.

Kasvot kurkistivat ovensyrjän taitse.

Ne olivat kaitaposkisen, kelmeän miehen kasvot, jolla oli tummat, syväkuoppaiset silmät. Olin sillä hetkellä vain muutaman jalan päässä noista kasvoista ja kutitin pistoolillani suoraan miehen nenää. Hän päästi kiljahduksen, josta hänen keuhkonsa saattoivat ylpeillä, ryntäsi eteisen halki, riuhtaisi ulomman oven auki ja syöksyi päätähavin portaita alas. Hyökäten hänen perässään ehdin vain nähdä hänen häviävän niiden alapäähän. Kuulin sieltä oven mäjähdyksen: kaiketikin hän oli paennut kadulle.

Käännyin ja näin Rosalien katselevan minua huoneiston ulommalta ovelta.

"Mennyt?" kysyi hän.

"Ja aika vauhtia sittenkin!" vastasin. "Kah, hän oli yksi niistä kolmesta miehestä, jotka meidät kaappasivat!"

"Oletteko varma?" kysyi neitonen, puoliksi epäillen.

"Vallan varma! Minä tunnen hänet", vakuutin. "Hän on se koukkusormi -- hänen kätensä on joskus vioittunut. Kylläpä minä hänet tunsin! Ja hän tunsi minut. Hän kaiketi käy täällä Trafferdalen palvelijana. Niin. Kai hän kerrankin kummastui, kun tapasi meidät täältä!"

"Älkäämme viipykö täällä enää", virkkoi tyttö. "Olemme vapaina -- lähtekäämme."

"Silmänräpäys", hillitsin minä. "Mielin tarkastaa tämän asunnon. Tuossa huoneessa he eilenillalla olivat -- katsokaamme, ovatko jättäneet sinne mitään johtolangaksi kelpaavaa."

Huoneen ovi oli vielä puoliavoinna. Menimme sisälle. Siellä oli tosiaan merkkejä paon valmistuksista. Pöydällä oli illallislautanen, mutta ruokiin ei oltu paljoa koskettu; oli myöskin väkijuomia, viiniä ja laseja; tuoleilla lojui vaatekappaleita. Näytti siltä kuin olisi Trafferdale sullonut matkalaukkua. Takana oli makuuhuone -- siellä oli auki jätettyjä kaappeja ja laatikoita, ja miehen seurustelupuku oli huolimattomasti heitetty vuoteelle. Mutta kaikki huoneet olivat ihmisistä tyhjät, eikä niiden pintapuolinen tarkastus antanut mitään vihiä äskeisen asukkaan matkan suunnasta. Olin juuri saattamaisillani Rosalien ulos, kun huoneessa olevalta nojatuolilta sattui silmääni sanomalehti, joka oli huolimattomasti paiskattu syrjään. Siinä oli sinikynällä merkitty kohta, ja nyt muistin, että Trafferdalen päästettyä tuon toisen miehen sisälle iltamyöhällä oli tulija heti kiinnittänyt hänen huomionsa sanomalehteen, joka hänellä oli kädessään. Otin siis lehden tuolilta ja vilkaisin heti sinisellä merkittyyn kohtaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä huohotin kummastuksesta.

"Tämäpä Trafferdalen tovereineen matkalle lähetti!" huudahdin. "Katsokaa; tässä on isänne sormet pelissä! Lukekaahan!"

Minä levitin lehden sekasotkuisen pöydän tyhjälle kohdalle, ja yhdessä tarkastelimme tuota sinikynällä merkittyä ilmoitusta.

"_5000 punnan palkinto_. -- Viime lauantai-iltana kiristettiin omistajalta _iso timantti_ maalaistalossa, johon naamioidut miehet olivat hänet väkivallalla vieneet. Yllämainitun palkinnon maksaa asianajotoimisto Corland & C:o, St. Martin's Lane 983, mainitun timantin palauttajalle tai henkilölle, jonka antamain tietojen nojalla se voidaan saada takaisin tai yllämainittuun ryöstöön osalliset pidätetyiksi."

Vilkaisimme toisiimme. Sama ajatus juolahti kummankin päähän -- jotakin oli tekeillä.

"Niin, se oli isän puuhia", sanoi neitonen. "Entä Corlandin toimisto? Eikö teidän ollut määrä siellä hänet tavata?"

"Oli", vastasin. "Tänään iltapäivällä. Mutta -- emme saa odottaa siihen asti. Trafferdale on arvoisine tovereineen ehtinyt muutaman tunnin matkan meistä edelle. Meidän tulee käydä siellä heti, kertomassa mitä tiedämme."

"Minä haluan mennä kotiin", selitti Rosalie. "Palvelijat soittavat poliisille, jollen palaa. Tulkaa minun kanssani kotiini suurukselle, ja sitten menemme Corlandille yhdessä."

Tuumin, että Corlandin toimisto ei luultavasti olisi avoinna ennen kymmentä; ja kello ei vielä ollut kahdeksaakaan. Me riensimme Trafferdalen asunnosta, jättäen sen oman onnensa nojaan, ja ottaen ajurin Piccadillyltä ajoimme Prince's Gatelle. Jättäen Rosalien asiaksi antaa hämmästyneelle palvelusväelle minkä selityksen hyväksi näki, minä pyysin hovimestarilta kaikki edellisen illan sanomalehdet. Kimppu niitä kädessäni siirryin mr Vandamarken hollantilaiseen pikkusuojaan. Ilmoitus oli jokaisessa sanomalehdessä.

Tuo ilmoitus saattoi minut melkoisesti hämilleni -- sitäkin enemmän, kun en osannut selittää itselleni, miksi laisinkaan hämmästyin. Mutta siinä se oli jokaisessa Lontoon aamu- ja iltalehdessä, ja Rosalie ja minä voimme varmaankin antaa noille Corlandeille joitakin sitä koskevia tietoja.

Lähdimme St. Martin's Lanelle heti kun olimme murkinoineet. Ennen kello kymmentä olimme vilkkaassa keskustelussa teräväsilmäisen miehen kanssa, joka minusta näytti tietävän paljon enemmän kuin halusi meille ilmoittaa. Hänelle me kerroimme tyhjentävästi seikkailumme edellisestä illasta asti. Asia näkyi häntä kovin huvittavan. Mutta hän kävi varsin vakavaksi, kun Trafferdalen ja mrs Kennerleyn nimet mainittiin.

"Oletteko aivan varma, että rouva oli huoneistossa hänen kanssaan?" kysyi hän.

"Ainakin hän sinne Trafferdalen kanssa meni", vastasin minä.

"Tarkoitatte, että näitte heidän yhdessä menevän sisälle katuovesta?" kysyi hän erikoisesti korostaen yhdyssanan ensi osaa. "Mutta ettekö todella nähnyt häntä huoneistossa? Kah..."

Tässä kohdassa keskeytti hänet sihteeri, joka tuli kuiskaamaan jotakin. Kun viimemainittu oli mennyt, kääntyi hän meihin päin.

"Täällä on mies, joka sanoo voivansa antaa tietoja", virkkoi hän. "Tulee juuri sisälle. Kuulkaa, livahtakaahan tuonne sivuhuoneeseen, jättäkää ovi auki ja... kuunnelkaa!"

Rosalie ja minä tottelimme. Kuulimme vieraan astuvan sisälle. Varovaisesti vilkaisin häneen ovenraosta. Ja hän oli vanha tuttavani -- käyräsorminen mies.

VII

HERTTAINEN PALVELIJA

Ennenkuin Corland oli virkkanut tulijalle muuta kuin pari sanaa keskustelun esipuheeksi, pujahti sisähuoneeseen sen etäisimmässä nurkassa olevasta ovesta omituisen näköinen pieni mies, joka hymyillen ja merkitsevästi nyökäten Rosalielle ja minulle, samalla kuin varoittavasti laski sormen huulilleen, hiipi varpaillaan lattian yli ja asettuen likelle kyynärpäätäni yhtyi kanssani tuijottamaan rakosesta, jonka lävitse katsellen oli tuntenut koukkusormen. Hän näkyi tarkastavan miehen nopeasti, mutta tyydytyksekseen. Sen tehtyään hän kääntyi jälleen meitä kohti, pudisti päätänsä, hymyili ja näkyi avaavan korvansa yhtä suuriksi kuin vastikään oli avannut silmänsä. Ja hän kuunteli hartaasti. Samoin mekin. Sen miehen täälläolo, jonka vajaasti kolme tuntia aikaisemmin olimme nähneet päätähavin syöksyvän, huoneistosta nähdessään minun pistoolini ja jolla minä tiesin olevan osaa mr Vandamarken ja minun kaappaamisessani, oli lievimmin sanoen peräti kummallista.

Mutta Corland oli alkanut puhua äänekkäästi ja samaan sävyyn kuin ristikuulustelun toimittaja, joka tahtoo päästä totuuden perille.

"Olette tullut _Morning Postin_ ilmoituksen johdosta, niinkö?" haastoi hän. "Ilmoituksen, jossa puhuttiin varastetusta timantista? Hyvä on -- ja kuka te sitten olette?"

Vastaus tuli niin mairean säyseällä soinnulla, että siinä suhteessa harvat olisivat vetäneet hänelle vertaa. Olisi voinut lyödä huoletta vetoa miehen ammatista hänen äänensävynsä perusteella.

"Nimeni on Ganderson, sir, -- John Ganderson", vastasi hän.

"Ganderson? Ei ole nimien tavallisimpia! No, mitä te tiedätte tästä asiasta, Ganderson?"

Vastaus tähän suoraan kysymykseen sai johdannokseen pikku rykäyksen -- sellaisen, joka ilmaisee hellävaroin hoideltavaa diplomatiaa.

"Niin, sir, luulen tietäväni jotakin -- mahdollisesti paljonkin. Asia on -- sanoisimmeko omituinen? Ja mutkallinen."

"Omituinen ja mutkallinen, niinkö, Ganderson? Hm... sitten teidän on luullakseni parasta puhua mahdollisimman yksinkertaisesti ja selvästi. No, mitä te tiedätte?"

"Niin, sir, voin sanoa olevani kamaripalvelija -- ammatiltani, sir. En kenenkään yksityinen kamaripalvelija, -- hoidan palvelushommia Wellersfordin talossa, Down-kadun varrella asuville herroille yleensä. Eräs heistä on mr Trafferdale. Ikäväkseni täytyy minun sanoa, sir, että -- todistuksista päätellen -- mr Trafferdale on minua puijannut."

"Miten? Ja mitä yhteyttä sillä on tämän jutun kanssa?"

"Asia on näin, sir: palvelijantoimieni ohella harjoitan toisinaan hiukan autonajoa -- olen tutkinnon suorittanut ajaja. Olen kyydinnyt mr Trafferdalea aika paljon -- silloin tällöin. Kun mr Trafferdale lähtee automatkalle, sir, on hänellä tapana vuokrata ensiluokkainen auto Hellinghamin autotallista. Viime maanantai-iltana palasi mr Trafferdale aikaisin Citystä ja käski minun hankkia auton, jota hän tavallisesti käyttää. Sanoi haluavansa, että kyyditsisin hänet maataloon, joka hänellä on Surreyssä."

"Missä päin siellä?"

"Dorkingin lähistössä, Leith Hillin rinteillä. Se on omituinen, ränstynyt vanha talo, jonne hän lauantai-iltaisin toisinaan matkusti tuttavineen. Yksinäinen paikka, sir, -- ei mitään muita asumuksia lähettyvillä."

"Ja te kyyditsitte hänet sinne maanantai-iltana?"

"Niin, sir. Saavuimme sinne kello neljän tienoissa. Sitten mr Trafferdale sanoi, että hänellä oli minulle muka joku hupaisa pikku homma. Sanoi, että hän ja kaksi tuttavaa Citystä tahtoivat vedonlyönnin johdosta tehdä eräälle ystävälleen viattoman kepposen kaappaamalla hänet kiinni. Hän vakuutti, että kaikki oli pelkkää leikkiä ja että senjälkeen, kun tekonen oli suoritettu, ei kukaan nauttisi siitä enemmän kuin tuo kaapattu herrasmies. No, sir, tietysti minä luotin mr Trafferdalen sanaan -- onhan hän aina kohdellut minua herrasmiehen tavoin, -- Trafferdale. Tein siis työtä käskettyä ja ajoin auton Bushingtonin asemalle, jossa hän sanoi minun tapaavan nuo kaksi Cityn herrasmiestä neljännestä yli viiden. He odottaisivat minua, sanoi hän. Minun olisi tarkoin seurattava heidän käskyään. Minä ajoin Bushingtoniin, sir, ja pian ilmestyivätkin nuo kaksi herrasmiestä."

"Tunsitteko heidät, Ganderson?"

"En, sir, en kumpaakaan. En ollut koskaan nähnyt heitä mr Trafferdalen asunnossa enkä missään muuallakaan, mikäli muistan. He olivat sellaisia herrasmiehiä kuin tapaa Cityssä, sir. Tietenkin minä heidät nyt tuntisin."

"No -- mitä tapahtui?"

"Yksi heistä -- se, joka sittemmin osoittautui päämieheksi -- puhutteli minua ja minä sanoin hänelle, että olin hänen käytettävissään mr Trafferdalen määräysten mukaan. Hän käski minun sitten ajaa pienen tanhuan kohdalle, joka johtaa Marton Hillin golf-kentältä isolle maantielle, ja pysähdyttämään sinne. Tein niin. Silloin oli melkein pimeä. Kun auto pysähtyi, astuivat herrasmiehet maantielle. He ottivat esille huppukauluksia, jotka peittivät pään ja hartiat -- ja pukeutuivat niihin. He käskivät minunkin vetää ylleni sellaisen, sanoen, että sekin kuului ilveilyyn. Työnsivät sitten pistoolin kouraani, sanoen, että sekin kuului pilaan, mutta vakuuttaen, että se, samoin kuin heidän omansakin, oli panostamatta."

"Oliko se totta?"

"Minun pistooliini nähden kyllä, sir, -- hetihän minä sen huolellisesti tarkastin! Sitten odotimme puiden alla. Vanha herrasmies saapui, mutta hänellä oli nuorempi mukanaan. Heidät pysähdytettiin, sir, ja vanhemmalle herrasmiehelle, jota he puhuttelivat Vandamarkeksi, sanottiin, että heidät otettaisiin kiinni. Molemmat pakotettiin -- ilman väkivaltaa, sir -- autoon, ja minä ajoin sen takaisin mr. Trafferdalen taloon. Siellä nuo kaksi herrasmiestä vietiin sisälle ja lukittiin erääseen suojaan. En tiedä, mitä sitten tapahtui, sillä minut lähetettiin keittiöön valmistamaan jotakin haukattavaa ja hakemaan juotavaa. Tunnin perästä minulle sanottiin, että he olivat lähtövalmiit ja käskettiin minun kyyditä heidät kyläteitse Basingstoken läheisyyteen. Sinne, niin lähelle kaupunkia, että se näkyi, jätettiin mr Vandamarke ja nuori herrasmies autosta, ja minä kyyditsin toiset kaksi takaisin mr Trafferdalen taloon. Myöhemmin illalla toin kaikki kolme Lontooseen. Siinä kaikki, mitä tiedän maanantai-illan tapahtumista, sir."

"Kaikki, mitä tiedätte! Kuinka sitten johduitte meidän ilmoituksessamme mainittuun timanttiin?"

"Panemalla kaksi ja kaksi yhteen, sir. Tähän aamuun asti ei minulla tosiaan ollut mitään epäluuloja. Mutta sitten minä mennessäni tavallisella tunnillani Trafferdalen asuntoon huomasin -- koska olen tarkka havaintojen tekijä, sir -- että mr Trafferdale oli karannut."

"Karannut? Mistä sen tiesitte?"

"Näkemästäni, sir, sen arvasin. Äkkäsin huoneistoon jääneen eilisiltaisen _Evening Standardin_, johon ilmoituksenne oli merkitty sinikynällä. Silloin aloin oivaltaa. Minussa on kai vähän salapoliisin vikaa. Olin kuullut mr Vandamarkesta -- tunnenkin hänen apupalvelijansa. Herra V. kuuluu olevan timanttikuningas. Ilmoituksenne, sir, mitä tiesin maanantai-illan tapahtumista, ja myöskin se, että mr Trafferdalen asunnosta vallitsevasta epäjärjestyksestä päätellen hän oli kiireellisesti sullonut matkalaukun, vihjaisivat minulle nykyisen otaksumani, nimittäin, että mr Trafferdale oli minut pettänyt, että herra Vandamarken pidättäminen ei ollutkaan leikkiä, vaan että hänen siinä huoneessa ollessaan kiristettiin häneltä tuo timantti. Arvelen, etten ole kaukana totuudesta, sir."

Oli hetkinen äänettömyyttä. Omituinen pieni mies vieressäni katsahti minuun ja iski silmää. Sitten hän katsahti Rosaliehen ja hymyili. Senjälkeen hän mitään hiiskahtamatta hykersi käsiään ikäänkuin olisivat hänen salaiset ajatuksensa häntä suuresti huvittaneet. Ja sitten kuului äkkiä Corlandin ääni:

"Mr Gregg! Oletteko hyvä ja tulette tänne? Vain te!"

Astuin heti huoneeseen ja pysähdyin Corlandin työpöydän ääreen. Palvelija sen toisella puolella oli säädyllisen kohteliaisuuden perikuva. Sisälle astuessani hän nousi, kumarsi ja jäi seisomaan, hattu toisessa kädessä ja sirosti kokoonkierretty sateenvarjo toisessa.

"Oletteko koskaan ennen nähnyt tätä herrasmiestä?" kysyi Corland osoittaen minua.

Palvelija kohotti katseensa kunnioittavasti minua kohti, mutta hänen silmissään oli myöskin pieni moitteen välähdys.

"Olen, sir. Näin tämän nuoren herrasmiehen aamusella -- mr Trafferdalen asunnon ruokasalissa, johon teljettynä hänet tapasin. Hän uhkasi minua pistoolilla, sir. Lähdin tieheni kiireesti!"

"Ettekä odottanut mitään selitystä, Ganderson?" sanoi Corland. "Kävitte siellä ja sitten -- mitä sitten tapahtui?"

Ganderson tuhautti nenäänsä.

"En ole tuliaseitten ystävä, sir. Katsoin parhaaksi livistää. Sattuuhan tapaturmia."

Corland kääntyi minuun päin, katseessa ilme, joka näkyi vihjaisevan, että minä puuttuisin asiaan.

"Tunnetteko te _häntä_, mr Gregg?" kysyi hän.

"Varsin hyvin!" sanoin mahdollisimman ankaraan sävyyn. "Hän on niitä miehiä, jotka kaappasivat mr Vandamarken."

"Syyttömänä, sir, syyttömänä!" puolustautui palvelija. "Olen juuri selittänyt mr Corlandille, että..."

"Selityksenne olisivat kai paremmin paikallaan poliisikamarissa", jatkoin. "Te olitte yksi niistä kolmesta ja olitte aseistettu! Tekee puolittain mieleni..."

"Pelkään, että mr Greggin vallassa on vangituttaa teidät, Ganderson", keskeytti Corland, iskien minulle salavihkaa silmää. "Mutta luulenpa, että hän kernaasti kuuntelee tarinaanne vähän pitemmältä. No, olitteko koskaan todella kuullut tuosta timantista?"

"En koskaan, hyvät herrat! En koskaan, sen vakuutan kunniasanallani! Otaksun, että mr Gregg juuri tulleena huoneesta, jonka ovi on ollut auki siitä asti, kun tänne saavuin, on kuullut kaikki, mitä minulla on ollut sanottavaa. Ja se, mitä olen puhunut, on silkkaa totta -- ei enempää eikä vähempää. Timantista en tiedä mitään, mutta varma vakaumukseni on, että se on herra Trafferdalella. Miksi hän olisi karannut, jollei sitä hänellä olisi?"

"Emme ole varmat, että hän on karannut", huomautti Corland. "Jos tiedätte enemmän..."

"Olin sanomaisillani enemmän, sir, kun mr Gregg astui huoneeseen. Luuloni mukaan on mr Trafferdale paennut mannermaalle."

"Mikä saa teidät sitä otaksumaan?" kysyi Corland.

"Se, että aamusella, kun ensiksi astuin hänen huoneisiinsa, löysin sinne tänne heiteltyjen esineiden joukosta Bradshawin aikataulun. Se oli aukaistuna Harwichin juna-aikojen kohdalta suurella itäradalla. Harwichin sivun kohdalta olikin kirja käännetty kumoon. Harwichiin lähtee pikajuna klo 5.50 aamulla, sir."

Corland kääntyi jälleen minuun päin.

"Se osuu jokseenkin paikalle", sanoi hän. "Harwichiin? Oli ehkä matkalla Amsterdamiin -- sehän on suuri keskus timanttimaailmassa. Enpä luule, että minulla tätä nykyä on teiltä muuta kysyttävää, Ganderson. Missä asutte?"

"Asun Shepherd-kadun varrella 21 c, sir", vastasi palvelija kerkeästi ja veti esille painetun kortin. "Nimikorttini, jos suvaitsette, sir."

"Hyvä on -- minä ilmoitan teille, kun teitä tarvitsen", sanoi Corland heittäen kortin pöytälaatikkoon. "Nyt voitte lähteä, Ganderson, jollei mr Gregg vielä halua kysyä teiltä jotakin?"

"Kyllä haluan", virkoin minä, kääntyen Gandersoniin, joka oli jo ovelle menossa. "Kuinka kauan olette tuntenut mr Trafferdalen?" kysyin.

"Noin yhdeksän kuukautta, sir", vastasi hän. "Siitä asti, kun hän muutti huoneistoonsa -- jossa on asunut jokseenkin sen ajan."

"Olette kai siinä talossa hyvin perehtynyt?" tiedustin.

"Kyllä, sir, -- niinkuin palvelija perehtyy."

"Oletteko koskaan nähnyt siellä rouva Kennerleytä?" kysyin.

Hän pudisti vakavasti päätänsä.

"Enpä sennimisenä, sir", vastasi hän. "Olen nähnyt siellä naishenkilön kerran, pari. Mutta hänen nimeään ei minun kuulteni mainittu."

"Minkä näköinen hän oli?" utelin. "Olkaahan nyt täsmällinen!"

Hän siveli miettiväisesti leukaansa.

"Hm, pikemmin repäisevä kuin kaunis. Puoleensavetävä nainen luullakseni -- pitkähkö, tummaverinen. Olisikohan hän se, jota tarkoitatte, sir?"

En vastannut. Hänen kuvauksensa sopi jokseenkin hyvin mrs Kennerleyhin. Ja Corland antoi hänelle toisen lähtönyökkäyksen.

"Hyvä on, Ganderson", sanoi hän, "me ilmoitamme teille tarpeen tullen. Parasta pitää sillä välin suunne tukossa, ymmärrättehän."

"Toivoakseni voidaan minuun luottaa, sir", vastasi palvelija. "Toivon myöskin, että minua muistetaan... hm, sillä palkinnolla."

"Asiain mukaan", vastasi Corland. "Saamme nähdä, mihin tuloksiin tässä tullaan. Jääkäähän nyt hyvästi!"

"Hyvästi, sir", sanoi Ganderson.

Hän livahti pois pehmein, äänettömin askelin. Heti kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, vilkaisi Corland sisähuoneeseen ja virkkoi ääntään korottaen:

"Metham!"

Omituisen näköinen, pieni mies, jonka olin jättänyt Rosalien pariin, lipui sisälle, käsiään hykerrellen ja yhä hymyillen. Hän muistutti minulle rottakoiraa, joka innosta vavisten odottaa saaliinajoa. Corland puhui hänelle muutamia sanoja kuiskaamalla; mies nyökkäsi ääneti, hykersi vielä kerran käsiään ja riensi ulos huoneesta. Corland kääntyi minuun.

"No, mr Gregg, mitä te siitä palvelushengestä tuumitte?" kysyi hän. "Kuulitte kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa. Miltä se teistä tuntui?"

"Haluaisin mieluummin tietää, miltä se tuntui teistä", kysyin. "Minä olen ymmällä."

"Niin minäkin", sanoi Rosalie, joka juuri silloin saapui huoneeseen. "Sanokaahan meille, mitä ajattelette, mi Corland!"