Part 4

Mutta tietäessäni Trafferdalesta mitä tiesin ja muistellessani, mitä olin kertonut rouva Kennerleylle vain muutamaa tuntia aikaisemmin Kensingtonin puutarhassa, tunsin mieleni levottomaksi ja epäileväksi. Kertoisiko hän Trafferdalelle -- oliko jo kertonut Trafferdalelle, -- mitä olin hänelle ilmoittanut? Siinä tapauksessa se olisi kuin varkaan varoittamista siitä, että hänen pieni vehkeensä oli paljastettu ja laki hänen kintereillään. Oli miten oli, mutta en voinut mielessäni olla aivan levollinen tuon naisen suhteen. Tosin olin ottanut hänet uskotukseni -- mutta minä en ollut aivan varma, nyt kun se oli tehty, että olin menetellyt viisaasti ilmoittaessani hänelle salaisuuden. Ja siinä hän nyt istui alapuolellani Mocattissa juuri sen miehen kanssa, jonka olin antanut ilmi!

Hetkisen perästä vilkaisin salavihkaa ja mahdollisimman mukaan välttäen huomionherättämistä toistamiseen alhaalla olevaan pariin. He nauttivat huolettomina päivällistään ja näkyivät olevan perin tyytyväisiä toisiinsa ja maailmaan yleensä. Sitäpaitsi he olivat liian syventyneinä keskusteluunsa, jotta olisivat vilkuilleet ympärilleen; varmaankaan he eivät kertaakaan katsahtaneet ylös. Ja senjälkeen minä pidin heitä silmällä, sillä minä olin päättänyt, että heidän lähtiessään Mocattin suojista minäkin lähtisin ja ottaisin selvän, mihin he menivät. Halusin tietää enemmän.

He eivät pitäneet kiirettä. Kun tuotiin kahvi ja liköörejä, sytyttivät he savukkeet ja näkyivät viipyvän vielä jonkun aikaa. He olivat siirtäneet tuolinsa ja kumartaneet päänsä aivan lähitysten, ja kaiketikin he juttelivat salavihkaa. Äkkiä pisti Trafferdale sitten kätensä housuntaskuunsa, veti esille kukkaron tai pienen lippaan tapaisen esineen, ottaen siitä jotakin, mitä hän pöydän syrjän suojassa näytti kämmeneltään toverilleen. Jos ken heitä ympäröivistä ihmisistä olisi heitä samalta tasolta tarkannut, niin hän ei olisi nähnyt mitään, mutta korkealta paikaltani saatoin minä nähdä selvästi. Ja hänen kourassaan olevasta esineestä huomasin välähtävän kirkkaan hohteen enkä epäillyt silloin, että hän näytti varastettua timanttia mrs Kennerleylle.

Hänen kätensä palasi taskuun: molemmat nauroivat kuin olisi äskeinen seikka tuottanut heille sekä huvia että tyydytystä. Sitten he osoittivat lähdönmerkkejä. Trafferdale viitasi tarjoilijaansa ja alkoi suorittaa laskuaan. Niinpä minäkin pyysin omani ja pidin tarkoin silmällä paria alhaalla, heti kun olin valmis lähtemään.

He nousivat vihdoin, samoin minä. Varovaisesti hiipien alakertaan minä tarkkasin heitä parilta sopivalta paikalta ja seurasin heitä lopuksi kadulle. Suureksi tyydytyksekseni he eivät kutsuneet ajuria, vaan läksivät jalkaisin -- käsi toisensa kainalossa.

Minut oli vallannut kuumeinen, salapoliisimainen vaisto, ja olin päättänyt seurata heitä, mihin tahansa he menisivät, sillä minä olin varma, että Trafferdalella oli Vandamarke-timantti mukanaan ja että mrs Kennerley oli hänen rikostovereitaan. Kääntäen päällysnuttuni kaulurin ylös, peittäen kasvojeni alaosan silkkisellä kaulahuivillani ja painaen pehmeän hattuni silmilleni astelin saaliini perästä. Heidän jälkiään oli helppo seurata, sillä Trafferdale oli kookas mies ja mrs Kennerleyllä oli tavattoman selvästi näkyvä viitta päivällispukunsa päällä. Mutta pitkälti ei minun tarvinnutkaan seurata.

Kuten kaikki tietävät, sijaitsee Mocattin ravintola kivenheiton päässä Piccadillyn aukiosta. He astuivat aukion yli, minun seuratessani kymmenen metrin päässä heidän kintereillään, ja kääntyivät Lontoon paviljonkiin. Niin tein minäkin, pysytellen takalistolla Trafferdalen ostaessa kaksi istuinpaikkaa paraalta kohdalta. Minäkin ostin samanlaisen paikan ja menin kuulijasaliin heidän perästään, mutta vain niin pitkäksi aikaa, että ehdin varmistua heidän sielläolostaan ja tarkoin panna merkille paikan.

Sitten menin jälleen eteiseen ja silmäilin ohjelmaa. Suuri tähti esiintyisi sinä iltana; arvioin, että se tapahtuisi noin neljännestä yli kymmenen. Vilkaisten kellooni huomasin sen olevan juuri kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän. Minä menin suoraan kadulle, otin ensimmäisen tapaamani tyhjän vuokra-auton ja käskin ajajan mahdollisimman nopeasti huristaa Prince's Gaten alueelle.

Aioin kertoa mr Vandamarkelle -- kertoa hänelle kaikki. Minusta näytti, että hänen ystävänsä pettivät häntä hänen omassa kodissaan ja että hän oli inhoittavan salajuonen uhri. Enemmittä viivyttelyittä saisikin hän tietää kaikki, mitä minä tiesin, nyt heti. Silloin ei omatuntoni minua soimaisi, ja hän voi toimia kuten parhaaksi näki. Mutta soittaessani Vandamarken asunnon ovikelloa ja juhlallisen hovimestarin itsensä avattua, minä ällistyin. Mr Vandamarke ei ollut kotona.

"Hän matkusti tänä iltapäivänä, sir", sanoi hovimestari suvaiten tuntea minut edellisenä iltana vierailleeksi henkilöksi. "Luullakseni ulos kaupungista, sir. Mutta", lisäsi hän tervetulleena äänenpainolla, "miss Vandamarke on kotona."

Viime sanoissa oli kysyvä sävy ja minä riensin pyytämään häntä ilmoittamaan miss Vandamarkelle, että olin siellä. Kahden minuutin perästä hän osoitti minut samaan hollantilaiseen huoneeseen, johon mr Vandamarke oli Basingstokesta palattuamme minut vienyt. Siellä istui Rosalie mukavasti isossa nojatuolissa, kirja helmassaan. Mutta minun saapuessani hän hypähti pystyyn ja tuijotti minuun. Hänen huulensa raoittuvat, ja hänen poskensa sai heikon punan.

"Onko... onko jotakin tapahtunut?" kysyi hän. "Näytätte... järkkyneeltä!"

"Eipä ihme!" virkoin minä. "Mutta sanokaahan minulle... isännehän on poissa?"

"Niin on", vastasi tyttö. "Matkusti Birminghamiin -- liikeasioissa."

"Milloin hän palaa?" kysyin. "Tänä iltanako?"

"Ei!" virkkoi neitonen yhä kummastuneena. "Kenties huomenillalla. Mistä on kysymys?"

Minä tuijotin häneen.

"Peijakas!" huudahdin. "Niin se nyt on! Ei ole muuta neuvoa kuin -- kertoa teille!"

"Kertoa minulle mitä?" kysyi hän. "Olette kovin salaperäinen!"

"Salaperäinen!" toistin minä. "Juuri niin! Salaperäinen on osuvin sana. Istukaahan ja kuunnelkaa."

Hän istuutui. Minä vedin tuolin lähelle häntä ja kerroin hänelle mahdollisimman nopeasti ja lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut, kaappauksesta Marton Hillin tanhualla siihen asti, kun seurasin Trafferdalen ja mrs Kennerleyn jälkiä Paviljonkiin. Rosalie oli mainio kuuntelija: hän ei kertaakaan keskeyttänyt ja vastasi jokaiseen kohtaan ymmärtävällä nyökkäyksellä.

"Niin se on -- ja mitä nyt on tehtävä?" päätin puheeni. "Isänne on poissa, -- Trafferdalella on varmasti timantti hallussaan, hän voi livistää aarteineen, ja silloin on kaksisataatuhatta puntaa mennyttä!"

Hän mietti asiaa -- ja katseli minua -- muutaman silmänräpäyksen.

"Ovat kai vielä siellä konserttisalissa?" kysyi hän.

"Minä jätin heidät sinne kaksikymmentä minuuttia sitten ja luulisinpä heidän viipyvän ainakin tunnin vielä", sanoin minä. "Viisitoista yli kymmenen esiintyy suuri tähti. Varmaankin jäävät he häntä kuulemaan."

"Mikä olisi teidän käsityksenne?" kysyi hän.

"Ajattelin, että isänne, kuultuaan mitä minulla oli kerrottavana, olisi ehkä lähtenyt sinne kanssani", vastasin. "Asianmukaisimmalta näyttää astua heti noiden kahden eteen. Olen varma, että Trafferdalella on timantti hallussaan. Otaksun, että isänne olisi lähtenyt."

Neitonen nousi äkkiä nojatuolistaan.

"No, sitten lähden minä!" lausui hän päättäväisesti. "Luulen, että Trafferdale on kehno mies, ja olen aina vainunnut mrs Kennerleyssä jotakin kissamaista! Sen jälkeen, mitä teiltä olen kuullut, käyn heitä ravistelemaan!"

"Minun seuraamanani tietysti", sanoin minä. "No, ulkopuolella on vuokra-auto; pidin sen kaiken varalta. Mutta -- eikö teidän olisi parasta vaihtaa pukua? On tärkeätä esiintyä mahdollisimman vähän... vähän silmäänpistävänä."

Hän vilkaisi vaatteisiinsa. Hänellä oli luontainen taipumus loistaviin väreihin. Eikä hänen päivällispukunsa ollut sellainen, että olisi jäänyt huomaamatta.

"Kuinka pitkän ajan minulle suotte?"

"Korkeintaan -- kymmenen minuuttia", sanoin lujasti. "Sillä tarkoitan kymmentä minuuttia."

Hän nauroi ja riensi huoneesta. Määräämäni ajan kuluttua hän oli palannut, kylläkin sirona, mutta nyt harmaassa ulsterissa, joka verhosi hänet kiireestä kantapäähän, harso kasvoillaan. Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle.

"Kelpaanko nyt teidän ylhäisyydellenne?" kysyi hän sievistellen. "Tuntisiko minua nyt kukaan?"

"Mainiota!" sanoin minä. "Tulkaa nyt!"

Mennen auton luo, johon astuimme heti, lähdimme palvelijoille sanaakaan ilmoittamatta, ja sitten juolahti päähäni ajatus, ja minä käskin ajajan kiertää Jermyn-kadun kautta ja pysähdyttää asunnolleni.

"Miksi niin?" kysyi Rosalie liikkeelle lähdettyämme. "Luulin, että teillä oli kiire päästä konserttisaliin?"

"Emme tiedä, mitä voi tapahtua tai minkälaiseen seuraan joutunemme", vastasin, "ja minusta on paras lähteä asestettuna. Pistäydyn asunnostani noutamassa vanhan sotilaspistoolini."

"Asestettuna!" huudahti hän. "Ette edellyttäne..."

"Emme edellytä mitään", sanoin minä. "Toivokaamme, että älymme on hyödyllisempi kuin voimakeinot. Mutta parempi on katsoa kuin katua -- ja saattaahan olla tarpeellista antaa jonkun nähdä, että meidän kanssamme ei sovi leikitellä."

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän.

"Ensiksikin pitää silmällä, mihin nuo kaksi menevät Paviljongista lähdettyään", vastasin minä. "Ja sitten tehdä, mitä otaksuisin isänne tekevän, jos hän olisi täällä."

"Ja se olisi...?" kysyi tyttö.

"Vaatia timantin luovuttamista!" selitin minä. "Ja se olisi mielestäni teidän -- isänne edustajana -- tehtävä. Luuletteko, että tahtoisitte sen vaatimuksen Trafferdalelle lausua?"

"Saattepa nähdä", vastasi hän. "Jos olette varma, että se hänellä on..."

"Olen varma, että hänellä on timantti, ja laskien kaksi ja kaksi yhteen, niin kenen se olisi, jollei isänne?" vastasin minä. "Joka tapauksessa olen valmis sanomaan Trafferdalelle vasten silmiä, että hän on mies, jonka näin pihassa polttelemassa -- se on ehdottomasti varmaa! Tämä on juoni, salaliitto..."

"Tietenkin mrs Kennerleyn suunnittelema", mutisi neitonen. "Minä en ole koskaan pitänyt hänestä tai häneen luottanut! Kuulkaahan -- Trafferdale häntä isälleni suosittelikin."

"Ah", huudahdin minä. "Se selittää paljon! Hän on Trafferdalen kätyri. Ja kuka esitteli Trafferdalen?"

"En tiedä -- ei luullakseni kukaan", vastasi Rosalie. "Isä kaiketi sattui hänet Citystä poimimaan. Englantiin tullessamme emme tunteneet ketään."

"Karitsoita -- susien joukkoon heitettynä", huomautin kyynillisen myötätuntoisesti. "Viattomia!"

"En luule, että osoittautuisin mielestänne varsin karitsamaiseksi ja viattomaksi", jupisi hän. "Hupsu en ainakaan ole."

"Isäänne on kuvailtu minulle nokkelimmaksi mieheksi, mitä koskaan on elänyt!" huomautin.

"Niin hän onkin!" huudahti neitonen uhmaten. "Kuka väittää, ettei hän olisi? Tekö?"

"En pidä varsin ovelana menettelynä kuljetella liivien taskussa parin sadan tuhannen punnan arvoista timanttia", huomautin, "vieläpä näytellä sitä kelle tahansa! Pidättekö te?"

"Minä en tunnusta noita sanoja 'kelle tahansa'", vastasi hän. "Mutta minä tiedän isän olevan terävän ja neuvokkaan. Sitä hän on toki ollut kaiken ikänsä!"

"No, nyt on teillä tilaisuus osoittautua vesaksi samasta vanhasta rungosta!" sanoin minä auton pysähtyessä Jermyn-kadulle. "Silmänräpäys -- käyn vain noutamassa aseeni!"

Minä syöksyin huoneisiini, otin vanhan sotilaspistoolini, sujautin siihen pari patruunaa ja käännyin lähteäkseni. Joku vaisto sai minut vilkaisemaan kirjelaatikkooni: siellä oli sähke. Repäisin siteen auki, vilkaisin sisältöön ja riensin takaisin Rosalien luo.

"Isästänne puhuen", sanoin minä asettuessani paikalleni hänen viereensä, "löysin juuri häneltä tulleen sähkeen -- Birminghamista lähetetyn, lyhyen ja asiallisen. Voin sen muististani toistaa: 'Tulkaa Corlandin toimistoon St. Martin's Lanelle huomenna iltapäivällä noin 2.30'. Keitä ovat Corlandit?"

"En tiedä -- en ole koskaan kuullut sitä nimeä", vastasi hän. "Mutta -- tätä asiaa se kyllä koskee."

"Niinkö luulette?" sanoin minä.

"Varmasti, ja luulen, että myöskin hänen käyntinsä Birminghamissa tapahtuu tämän jutun yhteydessä", selitti hän. "Kuten jo aikaisemmin huomautin, on isä..."

"Nokkela!" täydensin minä. "No, juuri tulemme Paviljonkiin, ja nyt on meidän vuoromme olla ovelia ja vähän enemmänkin. Muistakaa -- meidän on nähtävä, mutta emme saa näyttäytyä."

Kello oli silloin kymmenen minuuttia yli kymmenen: suuri tähti esiintyisi viiden minuutin päästä. Minä saatoin Rosalien varieteesaliin ja kiilauduin varta vasten mukavaan nurkkaan, josta saatoimme nähdä Trafferdalen tovereineen. Siellä he olivat, aivan kuin olin luottavaisesti edellyttänytkin. Trafferdale oli mielestäni juuri niitä miehiä, jotka nauttivat varieteesalin esityksistä, ja sellainen, joka kaikin mokomin tahtoi nähdä "tähden." Minä osoitin toverilleni hänet ja mrs Kennerleyn.

"Ei suinkaan seisominen teitä väsytä?" kuiskasin. "Tästä voimme nähdä heidät, kun he lähtevät. Olkaa varma, että silloin en päästä heitä silmistäni, ja pysytelkää te lähellä minua."

Tyttö nyökkäsi, katsahti sitten ihmeissään ympärilleen ja kuiskasi kumartuen minun puoleeni:

"En ole koskaan ennen ollut tämänlaisessa paikassa. Teattereissa olen tietysti käynyt paljonkin, mutta en koskaan varieteessa. Jos aiotte heitä vartioida, niin ehkä minä voin..."

"Juuri niin!" yhdyin minä. "Huvitelkaa te seuraamalla esitystä, minun pitäessäni saalista silmällä. He eivät vielä lähde -- eivät ainakaan ennenkuin tämä suuri tähti on suorittanut osansa. Jotta emme eksyisi toisistamme, pistäkää käsivartenne kainalooni. Se on hyväksytty muoti seisottaessakin."

Hän nauroi ja sujahdutti kätensä kainalooni. Se oli hento mutta silti luja käsi. Saatoin tuntea takkini lävitse sen lämmön. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kun taiteilijatar oli viimeisen kerran kumartanut poistuakseen, minä puristin sitä vaistomaisesti. Trafferdale ja hänen toverinsa olivat lähteneet liikkeelle.

"No nyt!" sanoin. "Tämä on tehtävän tiukin osa. Kiusallista on, jos he lähtevät ajurilla! Mutta joka tapauksessa..."

Seurasin silmilläni Trafferdalen kookasta vartaloa hänen astuessaan edeltä. Onneksi poistui joukko ihmisiä, kun loistonumero oli ohi, joten Rosalien ja minun oli helppo seurata saalistamme huomatuiksi tulematta. Ja suurella mielihyvällä totesin, etteivät Trafferdale ja mrs Kennerley kadulle tultuaan osoittaneet mitään halua ajaa, pitipä heidän matkansa sitten minne tahansa. Mrs Kennerley pisti käsivartensa hänen kainaloonsa, ja he alkoivat astella aukeaman yli. Samoin teimme me heidän perässään.

"Kuulkaahan!" virkoin minä vetäen Rosalien käsivarren taaskin kainalooni. "Nuo kaksi aikovat kävellä. Tiedätteköhän, missä rouva Kennerley asuu?"

"Hänen osoitteensa? Niin -- hänellä on huoneisto Wells-kadun varrella. Eikö sinne käännytä Oxfordkadulta?" kysyi hän.

"Kyllä -- mutta he eivät mene sinne päin", vastasin minä, kun Trafferdale tovereineen suuntausi länttä kohti. "He seuraavat Piccadillyä. Tiedättekö, missä Trafferdale asuu?"

"Tiedän kyllä senkin, koska olen lähetellyt sinne kortteja", vastasi tyttö. "Hän asuu Down-kadun varrella -- siellä on hänellä luullakseni huoneisto."

"Sinne he sitten kaiketi ovat matkalla", sanoin minä. "Ja siinä tapauksessa saamme purjehtia selvää väylää -- kunnes panemme heidät kiikkiin. Tuolla he menevät! Meidän tarvitsee vain kävellä perästä säädyllisen matkan päässä. Mutta jos he menevät Trafferdalen asuntoon, mitä meidän silloin on tehtävä? Isänne edustajana tulee teidän ratkaista."

Neitonen epäröi hetkisen ja lausui sitten päättäväisesti:

"Velvollisuuteni on minusta selvä. On astuttava sisälle ja pyydettävä herra Trafferdalelta selitystä."

"Niin, mutta millä perusteella?" kysyin minä. "Hän vaatisi varmaan jonkun!"

"Ensiksi siksi, että näitte hänet sen rakennuksen ulkopuolella, johon teidät ja isä vietiin", vastasi Rosalie. "Toiseksi senvuoksi, että tämän iltaisesta näkemästänne päätellen uskotte hänellä olevan menetetyn timantin hallussaan. Eiköhän se riitä!"

"Riittää hyvinkin", sanoin minä. "Onko asia siis päätetty? Teettekö niin?"

"Minä teen!" vastasi hän lujasti. "En piittaa Trafferdalesta enempää kuin rouva Kennerleystäkään. Luuletteko rouvan olevan siellä?"

"Sen saamme pian nähdä", vastasin. "Down-katu ei ole tästä kaukana."

Seurasimme Trafferdalea ja mrs Kennerleytä Down-kadun suulle. He kääntyivät sille ja astuivat puolivälissä olevan vuokratalon valaistuun eteiseen. Parin minuutin kuluttua mekin astuimme siihen eteiseen. Siellä oli taulu, johon oli merkitty asukkaiden nimet: Trafferdalen huoneisto näkyi olevan toisessa kerroksessa. Ääneti nousimme portaita ja keksittyämme hänen nimensä eräältä ovelta soitimme kelloa.

Trafferdale itse avasi oven. Hänellä oli vielä hattu, päällysnuttu ja kaulahuivinsa. Hän sävähti silminnähtävästi meidät huomatessaan, mutta ennenkuin hän ehti puhua, virkkoi Rosalie matalalla äänellä:

"Herra Trafferdale, isäni poissaollessa tulen minä tänne -- hänen sijastaan. Tahdon haastella kanssanne -- hänen timantistaan! Ymmärrättekö?"

Mies oli kyllin terävä-älyinen teeskennelläkseen tietämättömyyttä. Hän tuijotti ikäänkuin kummastuneena.

"Isänne -- timantista!" huudahti hän. "Minä... mutta astukaahan sisälle... tähän huoneeseen!" Sisäpuolella oli nelikulmainen, hämärästi valaistu eteinen, jonka lävitse hän meidät opasti. Sitten hän avasi oven, kiersi valon palamaan ja ohjasi meidät arkihuoneeseen.

"Puoli minuuttia -- riisun vain päällysnuttuni", jupisi hän. "En tosiaan... en laisinkaan käsitä... tiedättehän..."

Sitten hän astui ulos, sulkien oven jälkeensä. Ja -- _väänsi sen lukkoon!_

VI

AVAIMENREIKÄ JA SISÄHUONE

Avaimen nopea kiertäminen vaikutti Rosalie Vandamarkeen ja minuun niinkuin näkymättömistä metallitangoista vetäminen vaikuttaa marionetteihin. Me pyörähdimme toistemme ympäri ikäänkuin meitä vallitsevan, vastustamattoman voiman tempaamina. Tunsin silmieni avartuvan ja huuleni aukenevan, ja pelkästä suuttumuksesta varomattomuuteni vuoksi minä en saanut sanaa suustani. Mutta Rosalien kieli oli kylläkin kerkeä.

"Lukon takana!" huudahti hän. "Satimessa!" Vilkaisin ympärilleni. Huone oli pienehkö, läpimitaltaan noin kaksitoista tai neljätoista jalkaa kumpaankin suuntaan, kalustettu pienen ruokasalin tapaan, yksinkertaisesti, mutta mukavasti. Kaikkeen tuohon minä kuitenkin vain vilkaisin. Minä etsin ulospääsyä. Etäisimmässä päässä oli ikkuna, ja uunin oikeanpuolisessa kulmauksessa toinen ovi. Menin ensin sitä kohti, mutta se lukittiin, kun sitä lähestyin, -- kuulin aivan selvästi avaimen kilahduksen. Hypähdin sitten ikkunaan ja näin, että sen kautta ei ollut mitään pakomahdollisuutta, -- se oli kahdenkertainen ikkuna, ja sisemmät kehykset olivat keskellä lukitut, eikä mitään avainta ollut näkyvissä. Niin pitkältä kuin saatoin eroittaa oli ulkopuolella vain sileää tiiliseinää viiden, kuuden metrin päässä edessäni. Käännyin jälleen miss Vandamarkeen päin, katkerasti naurahtaen.

"Voitte merkitä minut hölmöksi!" sanoin. "Mutta Trafferdale ei ole hölmö! Hän on minut puijannut! Hän älysi heti -- ja tässä sitä nyt ollaan!"

"Kyllä kai minä olen yhtä suuri hölmö kuin tekin", vastasi toverini. "Mutta enhän osannut aavistaakaan -- en ainakaan mitään tällaista! Hän oli tosiaan varsin ripeä -- nopsa käsittämään tilanteen!"

"Ripeä!" huudahdin minä. "Hitonmoisen ripeä sittenkin! Tietenkin hän tajusi kaikki yhdellä silmäyksellä, tiesi, mitä varten olimme tulleet -- arvasi koko asian. Se narttu on varmaan kertonut hänelle kaikki, mitä Kensingtonin puutarhassa juttelin, ja hän laski nopeasti kaksi ja kaksi yhteen nähdessään meidät ovellaan. Merkitkää minut aasiksi!"

"Enpä käsitä, mitä muutakaan olisimme tehneet", sanoi hän. "Mutta nyt on kysymys siitä, mitä _on_ tehtävä."

"Sitä voisi yhtä hyvin kysyä miekkoselta, joka vastikään on tuomittu kuudeksi kuukaudeksi istumaan ja työnnetty koppiinsa", virkoin minä katkerasti. "Olemme vangitsijamme armoilla. Ei ole epäilystäkään siitä, että olen pähkähullu! Tässä nyt olen -- pistooli taskussa."

"Mitä hyötyä siitä?" kysyi tyttö.

"Minun olisi pitänyt sitä hiukan näytellä, kun Trafferdale avasi oven", sanoin minä.

"Olenpa iloinen, ettette niin tehnyt", virkkoi hän. "He eivät voi pitää meitä täällä iäti!"

"Voivat pitää niin kauan kuin haluavat", sanoin minä. "Ovet ovat tukevat ja varmasti lukitut; samoin ikkunakin, ja jos sen särkisimme, näkyy edessä olevan vain sileä, ikkunaton seinä. Niin -- häkissä me olemme."

Nyt aloin etsiä huoneesta. Täytyyhän olla kello jossakin -- mahdollisesti se olisi yhteydessä siivoojan huoneen kanssa kivijalkakerroksessa. Mutta ei ollut kelloa -- en ainakaan löytänyt muuta kuin koristetun messinkikapineen, käsikellon, joka oli muiden pikkuesineiden joukossa uunin reunuksella. Sen kilinä saattoi tunkeutua viereisiin suojiin, muttei suinkaan pitemmälle. Mutta kun vielä kerran tarkastin ovea, josta olimme astuneet sisälle, keksin jotakin. Avaimenreikä oli tavattoman iso; sitäpaitsi se oli sovitettu ovenpieleen vähän korkeammalle kuin mitä yleensä on tapana. Lukitessaan meidät sisään, oli Trafferdale kääntänyt avaimen aivan pois reiän päältä, ja minä huomasin voivani katsoa lävitse ja nähdä suuren osan eteisestä.

"Hei!" huudahdin. "Minä voin nähdä tämän avaimenreiän läpi!"

Rosalie vilkaisi minuun ikäänkuin huvitettuna ihmetellen innostustani.

"Ja mitä hyötyä meille siitä on?" kysyi hän.

"Kenties paljonkin!" sanoin minä. "Voin ainakin pitää silmällä eteistä. Jos ne kaksi lähtevät..."

"Miksi he lähtisivät?" keskeytti neitonen.

"Minun käsittääkseni he lähtevät", vastasin minä vakaasti. "Tietenkin he lähtevät! He sulkivat meidät tänne voidakseen pötkiä tiehensä -- timantteineen! Ettekö käsitä? Heti kun Trafferdale näki meidän yksinkertaiset, nuorekkaat kasvomme ovella ja kuuli teidän suorasukaisen kysymyksenne, hän älysi, että leikki oli lopussa ja että me tiesimme enemmän kuin meidän tuli tietää, ja osoitti meidät tänne, sulkien oven jälkeensä, jotta olisimme varmassa tallessa sillä välin, kun hä ja mrs Kennerley livistäisivät! Niin se on... ja..."

Sähkökellon kimeä soitto eteisestä keskeytti kaunopuheisuuteni ja säpsähdytti meitä molempia. Heilauttaen kättäni Rosalielle, astuin varpaillani ovelle ja painoin oikean silmäni tuohon erittäin mukavaan avaimenreikään. Saatoin nähdä ison osan eteisestä -- ulko-oven, eteisen pöydän, hattunaulakon ja osan oikeanpuolista ovea. Ja nyt näin Trafferdalen tulevan siitä ovesta. Hän astui ulko-ovelle ja laski kätensä ripaan.

"On juuri tullut mies sisälle!" kuiskasin Rosalielle, joka nyt kyykötti kiihtyneenä ja innokkaana vieressäni. "Kookas seurustelupukuinen mies -- sileäksi ajelluin kasvoin. Hänellä on sanomalehti kädessään. Näyttää siitä jotakin Trafferdalelle. Trafferdale lukee sitä. Mulkoilevat sen yli toisilleen, mitä se sitten lieneekin. Trafferdale on sulkenut etuoven. Mies riisuu hattunsa ja päällystakin. Nyt menevät toiseen huoneeseen -- menivät jo!"

Minä nousin ja katsoin toveriini, ja hän pudisti päätänsä.

"Siitä ei ole meille vähääkään apua", huomautti hän, "kunpa pääsisimme täältä pois! Minun on nälkä!"

Minä käännyin pienelle sivupöydälle, joka oli huoneen seinustalla. Siinä oli lasikulho täynnä korppuja ja pari vadillista hedelmiä -- appelsiineja, banaaneja, viinirypäleitä. Minä siirsin ne keskipöydälle.

"Koska olemme Trafferdalen vieraina vastoin tahtoamme, niin käytämme hyväksemme Trafferdalen eväitä", sanoin minä. "En toki usko, että hän on mitään näistä myrkyttänyt. Käykää käsiksi, sillä välin kun minä etsin, onko täällä mitään juotavaa."

Juomaa oli runsaastikin saman sivupöydän pullosäiliössä -- viskyä, konjakkia, portviiniä, sherryä, punaviiniä. Hain edelleen, löysin korkkiruuvin ja laseja ja avasin punaviinipullon, koska se oli miedointa. Kaadettuani lasin Rosalielle ja naukattuani itsekin menin takaisin avaimenreiälle. Takaani kuulin, kuinka vankeustoverini yhä pureskeli korppuja.

"Mitä teette, jos Trafferdale tulee?" kysyi hän äkkiä.

"Annan hänen kurkistaa pistoolini piippuun", sanoin minä. "Se rauhoittaisi hänet!"

"Ettehän häntä ampuisi?" kysyi hän.